Päivärytmi

Tämänhetkinen työjärjestys on hiukan sekopäinen: eilen olin iltavuorossa ja tänään vielä tuntia illemmassa (työpäivä alkaa siis yhdeltä ja loppuu kahdeksalta, tällä kertaa en edes ole tässä lähistöllä vaan kymmenen kilometrin päässä kaupungilla, joten kotiinpaluu on joskus lähempänä yhdeksää). Huomenna olen taas aamukahdeksalta töissä.

Aamulla on kiva nukkua pitkään, mutta aamupäivisin on vaikea tehdä mitään tolkullista (jollei sitten ole aamuterapiaa, niin kuin monesti on). Kyttään kelloa ja lasken, milloin pitäisi lähteä töihin. Eilisen kurssin jälkeen olin sen verran ylikierroksilla, että vedin ryhmää vielä unissanikin ja heräsin joskus viiden maissa aamuyöllä miettimään strategiaa tälle päivälle.

Vähän löysemmin rantein voisin ottaa. Kun kumminkin tiedän, ettei stressaaminen ja pingottaminen mitään auta.

Jos jotenkin voisin säädellä uniani, niin lopettaisin noiden työunien katsomisen heti. Silloin kun olin oikein solmussa työn kanssa (niinä yläasteen opettaja -aikoina), olin päivät töissä ja yöt töissä myös - päivän tapahtumat tunkivat uniin enkä päässyt mielessäni liikkumaan minnekään muualle. Nyt ei ole samalla tavalla paha tilanne, samoja oireita kylläkin. Miksen voisi uneksia jostakin aivan muusta - mistä tahansa? Pakkoko sitä on sahata samaa öin päivin, vähemmästäkin väsyy ja uupuu.

Helpotus

Nyt on helpompi hengittää. Etukäteisahdistus ja epämääräinen katastrofinpelko (minkä katastrofin? En tiedä, taivaanko pelkäsin putoavan niskaan) väistyivät.

Ei ollut täydellistä onnistumista, oli riittävän hyvä.

Tässä kohden olen edennyt aika paljon: olen lapsesta asti 'hoitanut' ahdistuksiani ja pelkojani vetäytymällä ja välttelemällä asioita, jotka noita tunteita synnyttävät. Vetäytyminen on tuntunut luonnolliselta vaihtoehdolta, olen nimittäin pelännyt, että ahdistus, jännitys ja pelot näkyvät muille. Tunteitten näkyminen ja näyttäminen olisi ollut häpeä - minua on kasvatettu 'reippaaksi' ja reippaat eivät pelkää tai jännitä.

Tove Janssonilla on tästä jokin loistava mietelmä. Jotakin siitä, että vain pelkäävät ovat oikeasti rohkeita - rohkeus on pelon voittamista.

Vetäytyminen ei ole yhtään auttanut pelkoihin. Jos pelon mukaan alan suunnata tekemistäni ja olemistani, niin kohta minua ei olekaan. Kutistun. Äiti on juuri sellainen - kutistunut. Lukkiutunut neljän seinän sisälle, pelkistänyt elämänsä kahteen ihmiseen, isään ja minuun.

Miten tämä nyt äitiin meni? Jollain tapaa teen elämästäni jatkuvasti äidin antiteesiä - ei tuollaista ainakaan kun äidillä. En osaa pitää äitiä positiivisen esimerkin antajana, ja se on tavallaan sääli. Olisi kiva, jos voisi edes jossain kohden kokea vanhempansa esikuvana.

Puolison kanssa lipsahdimme puhumaan muutaman sanan terapiasta eilen. Hän tokaisi, että olen terapeutissa löytänyt itselleni terveen äidin (terppa on vanha nainen, en tarkkaan tiedä hänen ikäänsä, mutta hän on samaa ikäluokkaa kuin äitini). Niin totta! Terppa on ennakkoluuloton, kannustava, ymmärtävä, myönteinen - ja noilla sanoilla en ensimmäisenä kuvaisi äitiäni. Äidin kanssa puhuessani tiedän ennakolta hänen vastauksensa ja kysymyksensäkin. Minulla on opettelemista siinä, miten puhutaan ns. normaalien ihmisten kanssa - siis sellaisten, jotka eivät ole täynnä omia lukkojaan ja urautumiaan. Toki kokemuksia molemminpuolisesta ymmärryksestä tulee koko ajan muuallakin kuin terapiassa - onneksi. Suhteessa äitiin ymmärrystä on ollut välillämme kovin vähän.

Hermostuttaa, osa 2

Hetkittäin ajattelen, ettei huomisessa ole mitään erityistä. Hiukan epätavallinen työpäivä, sillä lailla epätavallinen, että olen varustautunut etukäteen.

Hetkittäin taas huominen tuntuu mahdottomalta. Mahdottomalta tuntuu selvitä siitä - ja miten taas olen joutunut tällaisen "mahdottomuuden" eteen?

Hetkittäin taas tuntuu hyvältä - pääsen käsiksi siihen, mikä kenties on tällä hetkellä tärkeintä. Jos tällä nykyisellä työpaikalla on minulle tarkoitus, niin se tarkoitus voi olla, että saisin korjaavia kokemuksia yläasteopettamisen ja ammattikouluopettamisen tilalle. Voisin huomata, ettei "aina" "kaikki" epäonnistu niillä tunneilla, joita pidän.

Äh, on vaikea kirjoittaa tästä selittämättä täsmälleen, mitä oikein on huomenna edessä. Kurssia pidän huomenna ja torstaina. Kurssilla aikuisia vapaaehtoisesti sille osallistuvia ihmisiä, omalla kurssilla, itse tehdyt materiaalit ja suunniteltu kokonaisuus. Silloin joskus aiemmin olen "opettanut" murkkuja ja hiukan vanhempia, ne ovat olleet paikalla pakosta tai kun kuuluu, minä olen rääpinyt asioita oppikirjoista ja tuntisuunnitelmista, aiheina niin epämääräiset asiat kuin "kielentuntemus", "suomen kirjallisuuden varhaisvaiheet" ja "tekstilajit". Etenkin yläasteella tuntui siltä, että tunnit hajosivat käsiin. Se minun pelkoni on edelleen: tunti (se valmisteltu, suunniteltu, omassa mielessä jäsennelty kokonaisuus) hajoaa, mitään ei opita, mikään ei etene - minä en kykene opettamaan eivätkä kurssilaiset opi.

Tiedän, että minulle tekee hyvää yrittää uudestaan koulun ulkopuolella. Epäonnistuminen peruskoulussa opettajana oli hirveä pettymys itselleni ja itsevihan aihe. Tyhmäksi, huonoksi ja epäonnistuneeksi itseni tunsin - ja nyt olisi mahdollisuus nousta noista tunteista. Koulussa en kykenisi uudelleen yrittämään - koulurakennuksetkin herättävät minussa lievää pahoinvointia. Uh niitä kellanvalkoisia rapattuja kolosseja, epämääräisiä uuden ja vanhan puolen ulokkeita, välituntikellon pärinää, käytävien kaikuja. Nyt on ihan toisenlainen ympäristö, ja se tekee irrottautumisen vanhasta helpommaksi.

Hermostuttaa!

Olen hermostunut kahdesta asiasta, joille kummallekaan en oikein voi tehdä mitään tällä hetkellä. Odottaminen on se ainoa, mitä voin - ja hyvästä kai olisi sekin, etten niin kovin miettisi kumpaakaan asiaa.

Toinen on tämä gynekologi, jolla olin pari viikkoa sitten. Papanäytteen tuloksen pitäisi kiertää lääkärin kautta minulle noin kahdessa viikossa. Vielä ei ole kuulunut mitään. Hiukan luulotautisesti pelkään, että tällä kertaa joutuisin hoitoihin ja sorkintoihin. Elämä tuntuu muuten olevan sillä lailla mallillaan, että kyllä tässä jo kuuluisi romahtaa vaikka vaan ihan fyysisen terveyden.

Toinen on työjuttu: ylihuomenna ja torstaina on sellaisia koitoksia, joita toisaalta odotan ja toisaalta kammoan. Olen silloin aika lailla opettajan roolissa ja huolestuttaa se, miten herkästi vanhat kouluahdistukset nousevat pintaan. Viime syksyn kokemuksesta tiedän, että voin mennä aika lailla romuksi. Riittää kun omassa mielessä pääsee ahdistus vallalle ja ahdistuksen mukana toivottomuus. Ahdistus laukeaa pienestä ja käynnistää katastrofigeneraattorin. On kovin helppoa pudota epätoivon uralle, siltä kun on jo ennestään kokemusta. (Huh, meinasin kirjoittaa niitä toivottomuus-lauseita tähän, mutta se taitaisi tehdä pelkästään hallaa minulle. Turha kirjoittaa niitä näkyviin, turha miettiä niitä - mitä enemmän niitä mietin, sitä epävarmemmaksi käyn.)

No, perjantaihin mennessä nämä hermostuksenaiheet ovat ohi - tavalla tai toisella. Onneksi keskiviikkona olen iltavuorossa ja ennen töitä on terapia aamulla kymmeneltä. Minulle on tärkeää, että terppa ottaa oloni vakavasti, mutta osaa olla lietsomatta niitä huonoja oloja. En oikein tiedä, miten hän käytännössä sen tekee. Aiemmassa terapian tapaisessa psykologi yritti myös saada pessimistisiä vyörytyksiäni loppumaan, mutta koin hänen osansa eri lailla kun tämän nykyisen terapeutin: minusta tuntui, että terppa 'puhuu vaan', ja me molemmat näyttelemme optimismia ja toiveikkuutta. Todellisia positiivisia tunteita oli minussa silloin hyvin vähän.

Hm, joko nykyinen terapeutti on taitavampi kanssani tai sitten itse olen vastaanottavaisempi ja herkempi tuelle. Molempi parempi.

Sisäinen läski tunkee ulos kaapista

Tänään ruokatunnilla joku puhui painosta ja joku toinen siihen tokaisi: Merillä nyt ei ainakaan ole paino-ongelmaa.

Siinä kohden avasin suuni. Sanoin: Juu, se ongelma on ollut aiemmin. Ja se on ollut liki 90 kiloa isoimmillaan.

Olisiko tarvinnut olla hiljaa? Kernaasti ottaisin siron, kevyen ja notkean Meri-menneisyyden. Mutta jos olen hiljaa vaan kiloista ja koosta, niin minusta se hiljaisuus on likellä häpeää. Hys, hys, unohdanpa itseni ja massani. Kumminkaan en voi unohtaa - pitäisi muokata muistot uusiksi.

Toinen joku tokaisi, ettei usko. Se joku sanoi: Tuo valokuva!

Heh, minähän puoliksi kuvittelen, että vanha olemukseni kuultaa uuden lävitse. Minusta muka huomaisi, että olen 'tilapäisesti' ja 'poikkeuksellisesti' nyt hoikka. En taida olla ihan niin luettavissa.

Jumin aukaisu

Puuh, lopulta sitten soitin. Puhuttiin niitä näitä, siinä kohden olen ihan taitava.

Muistin kesken puhelun, että tämä täti on sentään kirjallisuutta lukeva ja omalla tavallaan valpas kulttuuri-ihminen. Meillä on siis positiivistakin yhteistä.

Olen huono käyttämään puhelinta. Tekstiviestillä sovin monesti tapaamiset ja sitten naamakkain puhe voi virrata, mutta puhelimessa... Minun on vaikea soittaa, pelkään soittavani huonolla hetkellä, kun toinen on juuri tulossa/menossa tai kesken tekemisen. Puhelun aikana jännitän äänensävyjä ja pelkään hiljaisia hetkiä. En tahdo osata lopettaa sopivan ajoissa, vaan jään roikkumaan linjalle.

Virallisten asioitten hoitamista puhelimella vältän viimeiseen asti. Jos jutun voi hoitaa netissä tai sähköpostilla, niin hoidan sen. Jos voi mennä itse paikalle, niin mieluummin menen kuin soitan. Olen muutaman kerran hukannut oikein tosissaan sanani ja änkyttänyt luuriin sekavia - pelkään että sama voi toistua milloin vain.

En juuri ole soitellut miehenkään kanssa, en missään vaihessa seurustelua. Tekstareita nakutettiin puolin ja toisin ja sähköpostia ja messenger-viestejä, mutta äänipuhelut tuntuivat töksähtäviltä ja vaivaannuttavilta. Kun toissasyksynä olin viikot muualla töissä, niin iltaisin oli kyllä kiva kuulla toisen ääni - mutta silti mukaan luimi jotakin jäykkää.

Jumi

Aamusta alkaen olen lykännyt yhtä puhelua, jonka "päätin" soittaa tänään. Viikolla äidin sisarpuolelta tuli kortti, hän kyseli kummitätini osoitetta, oli kortin loppuun laittanut oman puhelinnumeronsa.

Minulla on ollut jo monta päivää aikaa soittaa, mutten ole ennättänyt, muka.

Minusta ei tunnu luontevalta soittaa hänelle - mutta ihan yhtä epäluontevaa olisi laittaa kortti ja korttiin se hänen kysymänsä osoite. Sinänsä soittamisesta voisi seurata hyvää, mutta minä kartan sukulaisia, etenkin äidin sukulaisia. Yhteydet heihin ovat olleet jonkinmoiset lapsuudessani, mutta kun lähdin opiskelemaan liki toiselle puolen Suomea -89, niin etäännyin. Vähän lisää etäännyin, kun äidin äiti kuoli, ja äitini ja hänen sisarpuolensa alkoivat monivuotisen mökötys-tora-perintöriitansa. Siinä riitelyssä pahansisuisin osapuoli on kylläkin ollut äidin toinen sisarpuoli, ei tämä kortinlähettäjä.

Tässä matkan varrella äidin sisarpuoli on eronnut ja avioitunut uudelleen, sisarpuolen tytär (serkkuna häntä olen pitänyt, vaikka hän serkkupuoli tarkkaanottain on) on alkoholisoitunut ja raitistunut, perustanut perheen ja saanut kaksi lasta, retkahtanut kerran ja toisen, kolmannenkin kai. Serkku tuli perheineen meidän häihin (täti uuden miehensä kanssa oli siellä myös). Hän onnistui näyttämään kulmakuppilan kulahtaneelta ruusulta. Nykyhetki tuntuu surkealta, lapsuudessa minulla on hänestä hyviä muistoja.

Niin että pitäisi soittaa tälle serkun äidille tänään. Äh. Vaikea saada aikaiseksi. Huomaan että käyttäydyn ihan niin kuin äitini: lykkään kontaktinottoa ja odotan että se täti soittaisi itse (hänellä on puhelinnumeroni, luulisin). Minua pidättelee se, että näiden äidin suvun jäsenten kanssa puhumattomat asiat kertautuvat ja monistuvat. Jos täti on ollenkaan ollut hereillä ja läsnä kesän häissä, niin hän on tajunnut että olen naimisissa alkoholistin kanssa - aivan samoin kuin minä olen tajunnut, että hänen tyttärellään on akuutti viinaongelma. Eri asia sitten, puhutaanko näistä mitään. Ei ole ollut tapana puhua.

Tyypillinen hetero?

Kurkkasin sen Nelosen puhutun seksiohjelman kotisivuille, lukaisin vetäjien esittelyt ja tein hömppätestin (heh, olin muka Nautiskelija - Sinulla on seksuaalisesti hyvä itsetunto -).

Tuskinpa seuraan. Tuon tyypin ohjelmissa on se huono puoli, että olen yliherkästi tulkitsemassa niitä ja vertaamassa itseäni johonkin keskimääräiseen tai normaaliin. Seksuaalisuudessa minun on pakko opetella olemaan oma itseni, vertailematta. Ihan pelkästään juontajaesittelyjen lukeminen muistutti minua omasta outoudestani. Että onkin pitänyt elää kolmekymppiseksi ilman seksiä tai parisuhdetta tai jalat alta lyövää ihastumista. Enpä voi erityisesti puhua 20 vuoden kokemuksesta seksissä (höh) tai villistä sinkkuelämästä.

Onhan se hienoa, että seksistä puhuminen ei ole hys-hys. Mutta kuka puhuisi siitä, että saa olla haluamattakin seksiä? Tai ettei tarvitse tietää kama sutraa ja löytää g-pistettä ja saada orgasmia yhdynnässä ja olla silti hyvä ja riittävä, itselleen ja kumppanille?

En koe itseäni edes erityisen heteroksi. Minusta on kauhean hämmentävää, että muut ihmiset tietävät jo ennakolta rakastuvansa joko naisiin tai miehiin, olevansa selkeästi heteroita tai homoja. Ihmiseenhän sitä rakastuu, ei sukupuoleen, eh? Olen ollut ihastunut naiseen kai yhtä monta kertaa kuin mieheen, tosin ne naisihastukset ovat jääneet täysin omaan tietooni. Ensimmäinen ihastukseni ikinä oli poikatyttö samalta luokalta, olimme kuudennella tai viidennellä ja se tyttö oli kaikessa hyvä ja silmissäni kerta kaikkiaan ihailtava, fiksu, sananvalmis, urheilullinen. Oikeassa elämässä emme olleet erityisen ystäviä mutta emme riidoissakaan (en ollut kenenkään kanssa riidoissa, enhän minä... ). Ihastustunne oli erilainen kuin mikään ennen, ei sellainen kuin kavereitten kanssa. Saatoin unohtua pitkäksi aikaa vain katsomaan sitä tyttöä ja kulkeutua välkällä olemaan hänen lähellään, vaikken varsinaisesti seurassa ollut.

Isä on luullut minua lesboksi. Hän kai oli tehnyt omat päätelmänsä siitä, etten opiskeluaikanakaan puhunut pojista ja olin kovin kiinteästi silloisen parhaan ystäväni kanssa (asuimmekin yhteistä solua aina välillä).

Minun oli pakko vastata isän suoraan kysymykseen: En oikein tiedä.

Isä: Kyllä mää olen aina tollaset tiennyt. Oon tiennyt senkin, että haluan lapsia. Oli iso suru, kun ensimmäisen vaimon kanssa ei lapsia saatu.

Minä: En mä tiedä lapsistakaan. Sulla on kaikki kovin selkeetä.

Tavallaan yritin vetää minun ja ystäväni suhteen seksuaaliseksi. Puhuin pariin otteeseen kauhean kautta rantain siitä, että minun ei olisi mahdotonta ihastua naisiin. Olin ihastunut tuohon ystävään, vaikka fyysinen veto ei ollut kovin voimakasta. Ystävä sivuutti tässä kohden minut ihan täysin - aivan kuin olisin hepreaa puhunut. En rohjennut puhua suoremmin ja se pieni vetovoima hiipui.

Tuo oli sitä vaihetta, kun en kerta kaikkiaan tuntenut vetoa kehenkään mieheen - no, David Bowieen kyllä ja Kauko Röyhkään myös, mutta heitä ei lasketa. Noin se meni, ikävuodet 18 - 27, suunnilleen, "villi sinkkuaika". Välillä olisin fyysisesti kaivannut jotakuta lähelle, vaikka pelkkää halausta. Se tarve ei kumminkaan kohdentunut kehenkään senhetkisen elämäni ihmiseen, olipa vaan epämääräistä ympärillä leijuvaa tarvetta, jota ystävyys ei riittänyt täyttämään (Minun ja parhaan ystävän oleminen oli fyysisesti jähmeää, emme halailleet tai koskettaneet toisiamme.)

Se sosiaalinen seurustelu

Jossakin aiemmassa postauksessa olen kirjoittanut taipumuksestani eristäytyä (no, ainakin täällä). Usein koen, että muut ovat omana isona joukkonaan, ja minä olen niiden muiden ulkopuolella, kauhean kaukana.

Oivalsin tuon mielikuvan yks kaks pari vuotta sitten, kun olin mukana viikonlopun mittaisella psykodraamakurssilla. Samassa ryhmässä oli suunnilleen itseni ikäinen mies, joka oli liki naapurikunnasta kotoisin. Hänen lapsuudenkotinsa (sen perusteella, mitä sitä hahmotettiin meille) oli ollut tunneilmastoltaan samalla lailla vinsallaan ainakin vaitonaisuudessa ja tietyssä lapsen yli kävelemisessä. Tuolla miehellä oli ilmeisesti vielä voimakkaammin sellainen olo, että hän on _aina_ yksin, eikä hänellä ole lupa olla muiden kanssa (tai jos on lupa, niin itse tilanteessa ei "osaa olla", puuttuu sosiaalisia taitoja).

Eilen oli työpaikan illanvietto. Kas, mitä huomasin: ne "muut ihmiset" tuskin ovat sen vapaampia sosiaalisista jännityksistä kuin minä... matkalla ruokapaikkaan oli kollektiivisesti hakusessa se, mistä tässä nyt oikein puhuisikaan. Ja perillä sama jatkui. Toki tuolla on ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenen tai pitempäänkin olleet samassa paikassa ja ovat vapaallakin yhteydessä toisiinsa, mutta sitten oli joukko (minä ja muita) tuntosarvet koholla haistelemassa ilmapiiriä.

Toinen havainto: olen alkanut huomata entistä selvemmin ne samalla aaltopituudella olevat ihmiset. Muistan että vielä muutama vuosi sitten huomio liikkui toiseen suuntaan: aistin vain ne, jotka EIVÄT ole samalla aaltopituudella. Aina niitä löytyi! Ja samalla vahvistui se yleisvaikutelma, että muut ovat kaukana yhdessä ja minä taas olen yksin erillään.

On paljon helpompaa nyt, kun voin huomata noita "samankaltaisia". Turha kysyä, mitä se "samankaltaisuus " pohjimmiltaan on, luultavasti vaihteleva yhdistelmä eleitä ja puheita ja samanlaista arvomaailmaa.

Jokin yksinäisyyden linnake huojuu ja rakoilee. Hyvä juttu. Vielä kun pääsisin siihen, että epämääräiset puheet mallia "mennään joskus kahville/elokuviin" toteutuisivat oikeasti.

Vanhat ystävät, osa xx

Mitenkä näitä hoidetaan, ystävyyssuhteita? Yksi vanha ystävä (vanhin mahdollinen, olemme tutustuneet lapsina jo ennen tarhaa, isämme olivat samassa tehtaassa töissä ja meidät kutsuttiin peräjälkeen aakkosissa neuvolatarkastuksiin) oli tänään tekstiviestinyt. Kyselee, mitä kuuluu. Emme ole nähneet liki kymmeneen vuoteen, asummekin eri puolilla maata. Kirje häneltä tuli kesällä, juuri siinä vaiheessa kun oli hää-asunnonhaku-muutto-kissan loukkaantuminen - päällimmäisinä mielessä.

En minä osaa vastata tekstiviestillä. Tekstariin mahtuu yhdentekevä määrä merkkejä. Ja en tiedä mitä vastaisin missään muodossa, vastauksista tulee helposti pelkkiä tapahtumaselostuksia: oltiin, tultiin, mentiin, sain, näin, noin. Se mikä on tällä hetkellä arvokasta ja tärkeää hukkuu jonnekin luetteloon. Ei olisi pakko hukkua, mutta... on työlästä yrittää palauttaa yhteyttä, kun se on jo katkennut.

Taidan nukkua yön yli. Ja huomenna voin taas lykätä päivällä viestiä - onhan se jo hautunut, monta kuukautta.

Näkyvämmäksi

Minusta on tulossa ihan näkyvä ihminen työpaikalla! Siis aiemmin ja toisaalla etenkin kaikki epämuodolliset tilanteet (ruokatauot, kahvitunnit tms. sosiaalinen seurustelu) on jatkuvasti ollut vaikeaa ja ahdistavaa.

On niitä angstihetkiä vieläkin, huomaan että olen heittinyt hiljaiseen ruokapöytään ja vaitonaisuus alkaa häiritä, hiki pukkaa otsalle kun mietin, mitä oikein sanoisin, jotain joka helpottaisi kaikkien oloa, jotain tarpeeksi yleistä mutta kumminkin hiukan herättävää, höh... Mutta angstihetket eivät täytä kaikkea aikaa. Ennakkoahdistusta tauoista tai ruokatunneista ei ole. Olen piirun verran enemmän omissa nahoissani, suhtaudun rennommin tilanteisiin, niihinkin hetkiin, jotka sitten kuluvat harmaan hiljaisuuden vallitessa.

Olen myös tullut avoimemmaksi. Siis, raijasin tänään meidän sosiaali-taukotilaan tarjottavaa (erilaisia meloninsiivuja, viinirypäleitä ja suklaakeksiä), kun joku kysyi, mitä juhlitaan, niin sanoin että minulla on syntymäpäivä. (Niin kuin onkin... täytän 38.)

Hitsi, ne onnittelivat, ne muut! Ja kuulostivat vieläpäs ilahtuneilta tarjoomuksista! Mulle tuli hyvä mieli!

Eräitäkin synttäreitä olen ollut salaa piilossa - siis en ole kertonut kenellekään enkä ole kyllä tarjonnutkaan mitään. (Tietty joku vanha kaveri on muistanut ja onnitellut, vanhemmilta on tullut se kortti ja seteli, mutta ne muut, ne joiden kanssa on tehnyt työtä tai opiskellut, ne ovat olleet tietämättömiä.) Kaikenlainen huomion vetäminen itseen on tuntunut väärältä ja huonolta. Enää ei tunnu. Siis höh, mitä pahaa siinä nyt on? Miksi pitäisi olla harmaa ja hiljaa?

Ark, ark, arki

Kauhea väsy, sellainen että näköä haittaa.

Onneksi saan nukuttua. Aiemmin reagoin väsymykseen yliväsymällä ja valvomalla ja olemalla aivan pöljänä lopulta (lopulta on tässä yhteydessä yhtä kuin pari kolme viikkoa kolmen-neljän tunnin yöunella). Iltaisin nukkumaanmeno ahdisti, sillä pelkäsin ennalta valvottua yötä. Päivällä väsyneisyys sotkeutui mielessä yleiseen harmauteen ja alakuloon. Olen liittänyt fyysisen väsymyksen ja henkisen väsymyksen aika lailla samaan oloon. Olen väsyneenä kovin herkkä huomaamaan masennuksen ja ahdistuksen oireita.

Nykyiselläänkin menen välillä sillä lailla kierroksille, että uni katoaa. Voittopuolisesti kumminkin nukun yöt. Ihan ilman lääkkeitä. Voi, joskus luulin että napsin loppuikäni jotakin pillereitä kyetäkseni nukkumaan. Ja olen huomannut, että voin olla ihan pelkästään fyysisesti väsynyt ja uninen olematta sen ihmeemmin henkisesti alamaissa.

Olen onnellinen siitä, että osaan nukkua. Heh, miten voikin olla, että elämän perusjutut, ne helpot (syöminen, nukkuminen, naiminen) ovat niitä, jotka eniten ovat solmuunnuttaneet.

Äidistä, osa 3

Äiti on valtavan huolehtivainen ja tunnollinen ja herkkä.

Nuo sanat ovat tosia.

Äiti häpeää omaa herkkyyttään ja yrittää olla ei-herkkä. Ilmeistä, eleistä, äänestä, paljastuu kaikki haavoittuvaisuus.

Minua surettaa se, että äiti pitää herkkyyttä pelkästään huonona asiana. Olen nähnyt, että herkkyys auttaa monessa tilanteessa, on auttanut häntä ja on auttanut minua.

Minulla on vähän muistoja siitä, että olisin äidin kanssa yhdessä tehnyt jotakin. Tämä on kumminkin aika hellyyttävä: syksyllä, silloin kun ruoho on vielä vihreää mutta puista lehdet pudonneet, olemme iltapimeässä puistikossa. Nyhdämme ruohoa marsulle pieniin muovipusseihin. Ruoho tuoksuu, se on hiukan märkää ja takertuu sormiin. Ajattelen marsua, miten se ilahtuu.

äidistä, osa 2

Olen kirjoittanut vihaisia äitikirjoituksia, olen hakannut tyynyä, piirtänyt, harrastanut mielikuvamurhaamista, nämä viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Iso askel eteenpäin oli viime keväänä. Silloin tajusin, että olen pienestä kuvitellut äidin inhoavan minua. Omat kiukkuni ovat osin reaktiota aistimaani inhoon. Ulkopuoliselle sitä on vaikea selittää, sillä ulkoisia merkkejä inhosta ei ole ollut, enempi se on syntynyt rivien välissä, lausumattomissa viesteissä (ja niitä lausumattomia viestejä meidän perhe muutenkin on käyttänyt).

Maanantaina terapiassa puhuin siitä, miten tunnen kiertäväni kehää: samat vaitiolot ja teennäisyydet turhauttavat ja suututtavat, ja joka kerralla ne ovat läsnä, joskus hallitsevampina ja joskus taustalla. En osaa tehdä täyttä eroakaan: tämänhetkinen on minun muunnelmani 'riittävästä etäisyydestä', suostun siis olemaan kerran viikossa kännykällä tavoitettavissa ja käyn muutaman kerran vuodessa.

Terapeutti kysyi, mitä hyvää näen äidissä.

Paha kysymys! Ei hän ole kokonaan huono tai paha ihminen, mutta olen niin keskittynyt huomaamaan tietyt ominaisuudet, että muut häipyvät olemattomiin. Ei mikään ihme, että törmään niihin aina vaan, uudelleen ja uudelleen. Samaan aikaan järki sanoo, että hakkaan päätä seinään, ja tuloksena on korkeintaan kuhmuja. Minä kaipaisin kokemusten jakamista ja puhetta, mutta äiti ei osaa. Ihan yhtä hyvin voisi joku minulta vaatia kylmäpäisyyttä tai jatkuvaa sosiaalista seurustelua - kumpaankaan en kykene kuin ajoittain. Ihminen mahtaa aika vähän omille rajoilleen.

Oikeassa todellisuudessa minun ei tarvitse enää pelätä äidin valtaa, sitä että äidin rajoittuneisuuden takia minä jäisin jostakin paitsi tai jäisin vaille hyväksyntää (ystävät ja kumppani hyväksyvät minussa sellaisia puolia, joita äiti ei ole suostunut/kyennyt näkemään). Kumminkin edelleen reagoin niin kuin äidillä olisi valta - aivan kuin olisin pikku tyttö, jota äiti 'kasvattaa'. On vaikea oppia ulos vanhasta asetelmasta, siihen luiskahtaa vahingossa.

Miksi myötätunto äitiä kohtaan on niin vaikea asia? Eihän se ole minulta pois - enempi kulutan itseäni näiden meidän kohtaamisten jälkeen, kun mietin, miten voisimme kenties puhua, JOS äiti kerrankin sanoisi jotakin fraasitonta ja aitoa tai JOS minä löytäisin sen lauseen, joka johtaisi pinnan alle.

Vaikea on luopua siitä kuvitelmasta, että joskus me (minä ja äiti) kohtaisimme puhumalla. Voi olla, että kohtaamme joskus muuten, vanhana saattaa suhde fyysiseen likellä olemiseen muuttua ihan toiseksi. Tai ehkä emme kerta kaikkiaan kohtaa, koskaan. Vaikka niin kävisi, niin... saan raivota loputtomiin: äiti ei muutu. Ei hän pahuuttaan ole niin etäinen, hän vain ei kykene muuhun. Joten tarvitseeko minun ottaa siitä itseeni?

Äitiasiaa

Minulla on luulo siitä, että suurin osa ainakin äideistä ja tyttäristä puhuisi keskenään muustakin kuin ilmoista.

Me emme juuri puhu muuta kuin ilmoista. Lisäksi äiti kysyy omia huoli-kysymyksiään: Onko kaikki hyvin?

Olen joskus kysynyt, mitä hän tarkoittaa. (Mikä kaikki? Miten hyvin?) Hän ei vaan ole osannut vastata - no hyvin, ja niin, kaikki. Mää vaan kysyn. Sitä tulee miäleen kaikenlaista. (Mitä kaikenlaista?) No kaikenlaista.

Toinen äidin lempikysymys on: Oletko sää töissä käynyt?

Aivan kuin töissä käyminen olisi jotakin, jonka noin vain voisi aloittaa tai lopettaa. Aivan kuin en olisi erinäisiä viikkoja, kuukausia ja vuosia ahdistunut sen kanssa, ettei minulle taida löytyä mistään paikkaa, olen joko liian koulutettu tai liian vanha tai liian kokematon tai joka tapauksessa jotenkin väärä kaikkiin palkkatöihin. (Kuin ni olenko töissä käynyt?)

Kun minä ja äiti puhumme, tunnen, että olemme hirvittävän etäisyyden päässä toisistamme. En voi puhua hänen kanssaan töistäni, sillä työ on suurelta osin puuhaamista sellaisten asioiden kanssa, joita äiti ei hahmota ollenkaan (siis, äiti on ihminen joka kysyy, tuleeko tv:n kaapelipistokkeesta viruksia ja miten niitä digikuvia katsotaan ja miten internetissä selataan sivuja jos on se ruutu). En voi puhua mistään minuun ja mieheen yhteisesti liittyvästä, kun äidille miestä ei oikeastaan ole olemassa - mies on mukana lähinnä lauseessa "sano terveisiä kissoille ja muille." Meillä ei ole yhteisiä tekemisiä - en juuri katso tv:tä, en ainakaan niitä ohjelmia kuin hän. Äiti ei lue.

Äidillä on tapana olettaa asioita. Nyt kun asun työpaikan vieressä ja kaupungin keskustasta etäällä (kymmenen kilometrin päässä), niin äiti olettaa, että pysyn täällä, kotona. Näinikään: Sää et sinne kaupunkiin asti varmaan mene. Et taira mennä joka viikkokaan.

Oli pakko oikaista tuo luulo (olen oikonut sitä jo ties miten monta kertaa, mutta äiti palaa takaisin omiin luuloihinsa uudestaan ja uudestaan). Sanoin siis: Kyllä mää ainakin pari kertaa viikossa olen kaupungilla. Seuraavan kerran huomenna.

Äiti: Jaa, mitä sää siellä?

Minä nielaisen suoran vastauksen: Menen terapiaan niin kuin joka viikko kahdesti menen. Sanon sen sijaan: Mulla on asioita hoidettavana.

En minä tiedä, pitäisikö omalta osalta yrittää muuttaa meidän kommunikointia. Se on lähinnä näennäistä puhetta - kumpikaan ei puhu mitään oikeasti tärkeää. Mutta muistan kymmenen vuoden takaa, että esim. sanaa 'psykologi' äiti ei kyennyt lausumaan. Kerran tai kahdesti äiti kysyi: Käytkö sää vielä Sillä - ja Sillä oli lausuttu niin kuin jokin kauhistuttava. Jostakin toisesta lauseesta toisaalla päättelin, että äitiä pelottaa, että minä puhun Sille hänestä ja meidän perheestä epäedullisia asioita ja Sillä käyminen pitäisi lopettaa, Sillä nimittäin käyvät vain hullut.

Oman etuni nimissä olen päätellyt, että terapia (yhdessä monen muun asian kanssa) on asia, josta äidin ei tarvitse tietää mitään. Toisaalta minun on ihan turha vinkua, ettei äiti tunne minua - en anna hänelle nykyhetkessä kovin paljon eväitä tuntemiseen.

Putkielämä

Terapiassa viimeksi puhuttiin siitä, miten vaikea minun on uskoa omiin mahdollisuuksiini. Vaikka olenkin tehnyt asioita 'väärässä' järjestyksessä ja se 'väärässä' järjestyksessä tekeminen on ollut vapauttavaa ja palkitsevaa, niin edelleenkin näen edessä mahdottomia ovia.

En ole mennyt koulusta opiskelemaan ja sekalaisten hanttihommien jälkeen oman alan töihin ja siinä sivussa perustanut perhettä. Olen ensin opiskellut, sitten mennyt oman alan töihin, sitten lähtenyt pois.

Isoin osa alanvaihtajista on kai keski-ikäisiä. Minä vaihdoin alaa alle kolmekymppisenä (myönnetään, että vanhan varjo seuraa edelleen perässä, mutta sentään aika hailuna). Tämänhetkisessä työssä yksi kollegani on näitä keski-ikäisenä alan vaihtajia: hänellä on takana parikymmentä työvuotta pankissa. En oikein osaa kuvitella, miltä tuntuisi jos olisi niin pitkä kokemus samasta työpaikasta (hän on suurimman osan aikaa ollut samassa toimipisteessäkin). Ahdistavalta? Turvatulta?

Vasta niiden alan töiden jälkeen aloin tehdä sekalaisia hommia - niin kuin opiskelijat tavallisesti kesätöinään. Viimeisten vuosien aikana olen ollut pätkän siellä, pätkän täällä. Viime viikolla sain postia palkanlaskennasta, aikaisemmista töistä hyväksiluetaan kokonaista 4 vuotta 6 kk ja joitain päiviä. Noin "normaalilla" 37-vuotiaalla lapsettomalla koulutetulla ihmisellä työtaustaa on kaksinkertaisesti tai kolminkertaisesti tuo.

Häälehdissä parit ovat suunnilleen kaksviitosia. Senikäiset pitävät häitä, sitä vanhemmat menevät naimisiin vaivihkaan. Tämä "normaalius" tuli rikottua viime kesänä. Samalla rikottiin pari muutakin normia: olimme aikaisemmin arkena käyneet maistraatissa, eli vihkimistä meillä ei ollut. Ei ollut pappiakaa, koska emme kuulu kirkkoon. Eikä ollut juhlissa viiniä tai boolia, olivat raittiit häät, hyvää ruokaa ja ystävien kehittämää ohjelmaa.

Näistä 'normipoikkeamista' huolimatta, ajattelen, etten voi kirjoittaa kirjaa kun olisi se pitänyt jo tähän ikään mennessä kirjoittaa, ne oikeasti hyvät ovat jo julkaisseet tai voittaneet palkintoja tai päätyneet antologioihin. Voi elämä! En voi kirjoittaa kun en ole kirjoittanut... Samalla tavalla joskus mietin sitäkin, haluaisinko kenties lapsia. Mutta ne jotka lapsia haluavat, ovat kyllä jo parikymppisinä tienneet haluavansa lapsia, minun ikäisinään he ovat jo hankkineet lapsensa...

Järjellä tajuan, ettei tuossa logiikassa ole mitään tolkkua, mutta tunne haraa vastaan. Tunnetasolla kuvittelen, että putkielämässä olen nyt pisteessä x, joka tarkoittaa että tietyt vaihtoehdot ovat lopullisesti poissa pelistä, valitsemattomissa. Hengen laiskuutta se, etten uskalla katsoa kaikkia mahdollisuuksia.

Suhteen pituudesta

Toisaallakin jo taivastelin sitä, minkä laskuopin mukaan 23-vuotiaalla voi olla takana kolme pitkää suhdetta, kun viimeiset pari vuotta on kulunut sinkkuna.

Omassa mielessä keskipitkä suhde on kestänyt kymmenen vuotta vähintään, pitkä suhde kauemmin kuin sen kymmenen vuotta. Toisaalta ei kai ole minun ongelmani, jos joku haluaa nimittää pitkäksi suhteeksi kaikkia yli kaksi/viikkoa/kuukautta/vuotta kestäneitä suhteita. Ei kai se pituus mikään suhteen mittapuu ole.

Vaikka omassa elämässäni on kenties. Mieleni toimii kummallisesti läheisissä ihmissuhteissa. Aivan alku on helppo. Kun mitään suhdetta ei todellisuudessa vielä ole, voin olla avoin ja puhua liki salailematta. En vielä silloin mieti neuroottisesti "mitähän toi toinen miettii, jos kerron--", "pitääkö se mua ihan tyhmänä, jos --". Olen silloin myös hyvä kuuntelija, sillä nautin kuulla toisen kokemuksista, olivat ne mistä tahansa asiasta (noh, ehkä en haluaisi kuulla penkkiurheilumuisteluita tai tilitystä auton taka-akselin rasvauksesta).

Tilanne on ihan eri, kun on tutustuttu, kun on uskouduttu ja kerrottu mielen kaatopaikkaosaston asiat. Silloin esiin marssii lauma jossitteluja. Minun on vaikea pyytää toiselta mitään. Pelkään kieltoa tai torjuntaa tai jonkinlaista naurunalaiseksi joutumista, eikä niillä peloilla ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Tässäkin törmään ankaraan ihanteeseen: ihmisen pitäisi selvitä itse kaikesta, pitäisi olla oma saarensa, olla haluamatta muilta mitään. Tarvitsevuus on ollut kirosana. Heti jos olen jossakin kohden myöntänyt tarvitsevani, niin olen pelännyt suistumista loputtomaan tarvitsemiseen, missä mikään ei riitä.

Samaan aikaan olen yliherkkä aistimaan, jos toinen tarvitsee minua. En siedä sitä. En siedä, sillä en näe eroa tarvitsemisen ja takertumisen välillä - ja takertumisesta taas herää ahdistus.

En ymmärrä näitä ylitsevuotavia rakkaussanoituksia 'sulle silmäni annan' ja 'olet kaikkeni'. Niiden rakkaus on liimautumista ja omistushalua ja oman itsen hukkaamista.

Luulen että tähän tarvitsemis-ahdistukseen ne minun aiemmat jotenkin mahdolliset suhteenalut ovat tyrehtyneet. Olen aistinut, että toinen tarvitsee minua enkä ole suostunut olemaan tarpeen täyttäjänä (lähinnä ilmeistä ja eleistä olen tarvitsemista päätellyt, en niinkään sanoista). Tässä suhteessa mies on muutamaan otteeseen sanonut, ettei koe tarvitsevansa minua. Minä olen siinä alkanut saivarrella: mikä on tarvitsemista, en haluaisi olla erakko kumminkaan, kai siis tarvitsen lajitovereitani, tarvitsen häntä myös. Luulen kumminkin tietäväni, että tässä kohden tarvitseminen on tarkoittanut sitä takertumis-tarvitsemista.

Minussa on sisäkkäisiä kerroksia. Mitä pitempään tunnen toisen ihmisen, sitä useampia kerroksia minusta tulee näkyviin.

Väsymys

Olen aika älyttömän väsynyt juuri nyt. Mieleen puskee tieto siitä, että huomenna on työpäivä ja herätys seitsemän kieppeillä. Ei yhtään helpota tämänhetkistä väsyä se, että mieli laukkoo asioihin, jotka pitäisi huomenna hoitaa.

Nyt on nyt. Kissa nelonen kujertaa selkäni takana (kujertaa, kyllä! se pitää undulaattimaista korkeaa ääntä ja yrittää houkutella kissa kolmosta riehumiskaveriksi). Voisin mennä sohvalle ja ottaa kirjan kaveriksi. Tai suihkuun. Tai laittaa musiikkia soimaan. Kaikkikin nuo ovat ihan kelpo vaihtoehtoja.

Väsyneenä jalat kulkevat kauhean vikkelään jääkaapille. Äh. Syöminen on silloin yritystä olla ei-väsynyt, piristyä. Pöh. Miksen saisi olla perjantai-iltana kello 20.00 väsynyt? Olen noussut hiukan ennen seitsemää, syönyt kaurapuuroa ja juonut kahvia, mennyt töihin, tehnyt siellä erinäisiä helpompia ja vaikeampia juttuja, puolijuossut bussille, joutunut samoille paikoille työkavereitten kanssa ja löpissyt matkan niitä näitä, mennyt terapiaan, ollut siellä ja puhunut ja yrittänyt keskittyä siihen, että saan, pystyn, minun on lupa (kirjoittaa), tuntenut palan kurkussa - se tuli kun kirjoittaminen oli kiellettyä, kun mietin, etten saa enkä osaa olla siinä kohden tarpeeksi hyvä - olen mennyt terapiasta kirjakaupan alennusmyyntiin ja ostanut neljä romaania, yhden tietokirjan (etymologiasta), mennyt bussiin, kuunnellut matkan kuulokkeilla musiikkia, tullut kotiin, lukenut perjantain Helsingin Sanomia (paperilta), syönyt, keittänyt teetä, katsonut 10 minuuttia sub-tv:n stand-up -ohjelmasarjaa, tullut tähän tietokoneelle.

Hohhoi.

Lehtisilmäilyä

Pikaluin aamulla töissä Hyvä terveys -lehden uusinta numeroa (1/08), jossa on juttu sukusalaisuuksista.

Samaisen artikkelin lyhennelmä on verkossa ja pääsin lunttaamaan ne aamulla mieleen jääneet lauseet. Kas tässä:

"Salaisuuden ylläpitäminen tuo ihmissuhteisiin varovaisuutta. Asia vaikuttaa alitajuisesti myös niihin perheenjäseniin, jotka vain aistivat salaisuuden."

(Hilkka Lahti, Hyvä Terveys 01/08)

Vanhempani ovat aika käsittämättömällä hartaudella vaalineet perhesalaisuutta. Äidin isä, minun tuffa, on ollut se aistittava salaisuus, josta en kumminkaan lapsena saanut otetta. Äiti ei ikinä sanonut mitään isästään eikä omasta lapsuudestaan. Ne muutamat kerrat, kun olen äidiltä tuffasta kysynyt, olen tuntenut että sanat jumittuvat kurkkuun. Lauseita on ollut fyysisestikin vaikea sanoa.

Olen tiennyt, että äiti salaa jotakin, mutta en ole tiennyt, mitä. Olen ollut loukkaantunut siitä, ettei äiti ole puhunut minulle. Puhumattomuus on tuntunut torjumiselta ja ylenkatsomiselta - etenkin kun se on jatkunut aina vaan, vaikka olen kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi.

Itsekseni olen aikoja sitten, pienenä päätellyt, että äiti inhoaa minua. Ei puhu minulle, ei vastaa kun kysytään = inho. Muulla lailla en ole osannut sitä selittää. Olen kuvitellut, että vaikenemisen syy on minussa, vaikka tietenkin se on ollut äidissä itsessään.

Kolmisen vuotta sitten minulle selvisi, etteivät vanhempani ole keskenäänkään äidin isästä puhuneet. Isäni on nuorena miehenä ollut huoltomiehenä mielisairaalassa ja äidin isä on ollut siellä hoidossa. Tällaista pikku yksityiskohtaa isäni, aviomies, kumminkaan ei ole äidille, siis vaimolle, kertonut. Isä ei tiedä, tietääkö äiti tästä. Hullua, päätöntä.

En tarkoita, että puolisojen pitäisi jakaa kaikki. Mutta kun on jokin vaikea asia, koko ajan olemassa ja läsnä, niin ei se olemattomaksi muutu sillä, että pysytään vaiti. Päinvastoin, sehän muuttuu aina vaan voimakkaammaksi ja hallitsevammaksi.

Välillä isä ja äiti ovat yhteen ääneen jollekin uteliaalle ymmärtämättömälle urkkijalle Merin tuffasta selittäneet 'kuoli kun Merin äiti oli kahden'.

Minua ahdistaa sellainen epämääräinen varovaisuus, joka tulee minuun kun olen vanhempien luona käymässä tai kuin puhun äidin kanssa puhelimessa. Sama epämääräinen välttely ja väistely koko ajan, turvallisia puheenaiheita on kovin vähän. Mutta niin se on ollut kaiken aikaa - puhuminen on ollut vaarallista. On pitänyt valita sanansa tarkkaan, sovitella jokainen lause huolella mielessään, sitten sen jälkeen miettiä vielä sävy ja kokonaisuus. Se nyt vaan ei sovi, että puhuisi mitään sukkelia tai omitusia juttuja - ja kaikki ei-turvallinen on ollut omituista, sukkelaa.

Pelko

Pidän pelosta, jos se pysyttelee kohtuuden rajoissa. Pelko tekee elämästä jännittävää. Jos ei ole mitään pelättävää, niin yks kaks minulla onkin tylsää ja pitkästyttävää.

Saan voimaa niistä hetkistä, kun olen kyennyt menemään pelon läpi. Kai siinä on jotakin samaa kuin ihmisillä jotka harrastavat vuorikiipeilyä tai laskuvarjohyppyä. Kun ei ole jäänyt kiinni pelkoon, niin tuntee hetken olevansa vapaa oman mielen rajoituksista. Sitä tajuaa, etteivät ne todellisia rajoja ole - pelkkää mielikuvitusta.

Missä hetkissä tänään pelkäsin? Tuli yksi asiakas, meillä ei ollut kunnolla yhteista kieltä, olin yksin töissä, piti selvittää, mitä asiakas tarvitsi ja opastaa häntä. Pelkäsin ettemme ymmärrä toisiamme, pelkäsin etten osaa auttaa häntä. Samaan aikaan tuli muitakin asiakkaita, melkein aloin vaatia itseltäni, että pitäisi hoitaa useamman asioita yhtä aikaa.

Tilanne meni hyvin.

Pelkoni heräävät usein pienestä. Pelon pohjalla on epävarmuus itsestä: osaanko, mokaanko, joudunko häpeämään? Kauhean ankara malli minulla on ollut itseni varalle, eikä se ole tyhjästä syntynyt, vanhempien peili olen. Luultavasti enemmän äidin peili kuin isän. Äidin muistan alati arvostelevana ja tyytymättömänä - voi kun olisin itse itselleni parempi äiti. Rohkaiseva. Onnistumiset näkevä. Kiittävä.

Lapsena minun on täytynyt monesti kokea, että olen epäonnistunut. Hassua kyllä en muista oikein muita tilanteita kuin liikuntatunneilla olleet. Mutta minulla on jonkinlainen lukihäiriö, ei niin isoa, että se olisi huomattu, mutta kumminkin vaikuttava. Huomaan sen esim. töissä, jos joudun järjestelemään vanhoja sanomalehtiä. En osaa laittaa numeroita tai viikonpäiviä takaperoiseen järjestykseen, aina hetkittäin se sujuu, mutta jos hiukankin keskittymiseni herpaantuu, niin sotkeennun pahan kerran. Numerosarjoja kiepauttelen väärin päin tai jätän välistä numeroita pois. Vieraita nimiä saatan järjestelmällisesti lukea väärin: muistan että yliopistolla kerran luentosarjan ja tentin jälkeen vasta tajusin, että olin koko ajan lukenut (ja kuullut myös!) luentosarjan vetäjän kaksiosaisen ja hiukan mutkikkaan (mutta täysin suomenkielisen) sukunimen väärin. Romaanien nimiä ja henkilöhahmojen nimiä luen myös väärin, ja otsikoita. Tilan ja kaikenlaisten laitteitten hahmottamisessa olen onneton, en 'näe' miten vaikka vierasta kahvinkeitintä käytetään. Törmäilen seiniin ja ovenpieliin, kun avaruudellinen hahmotuskykyni on vähän mitä sattuu, eikä tasapainoaistikaan oikein toimi.

Metkaa tässä on se, että olen lukihäiröisenä päätynyt kielenopiskelijaksi ja harrastajakirjoittajaksi ja wannabekirjailijaksi. Ja töihin kouluihin ja kirjastoihin. Ja kaikesta (tieto)tekniikkakammosta huolimatta - tai sen takia? - olen päivät pääksytysten tekemisissä tietokoneitten ja erilaisten ohjelmien kanssa (niistä suurinta osaa käytän auttavasti... hukkailen valikkoja ja unohdan tiedostopolkuja ja siitä huolimatta saan hommat tehdyksi).

Häpeästä

Terapeutti on ihana sillä lailla kuin samalla aaltopituudella oleva ihminen on. Minun terapiani ei kai ole ihan perinteisintä - kognitiivista se virallisesti on, mutta kahdesti viikossa. Ja kognitiivisuus taas - no, joskus teen mielikuvaharjoituksia ja terppa puhuu aika paljon itsekin, puhuu myös omista kokemuksistaan, jostakin tilanteista, joissa on kokenut samankaltaisia asioita.

Terppa on vanha nainen. Hän halaa minua terapian lopussa. Tapa alkoi joskus ensimmäisten kuukausien aikaan, kun oli ollut jokin aika syvälle mennyt terapiakerta ja olin itkenyt.

Eilen aloitin luovuudesta. Siihen oli tultu viime kerralla: joskus on hetkiä, jolloin huomaan yks kaks tekeväni asioita niin, että tekeminen vain 'tulee ulos' ilman ponnistuksia. Olen vapaa ja luottavainen, mikään omassa mielessäni ei estä minua.

Mikä estää, yleensä? Häpeän pelko. Epäilys siitä, että paljastun muiden silmissä naurettavaksi tai lapselliseksi tai tyhmäksi tms.

Alan ennakoida häpeää kovin herkästi. Ei auta, vaikka tiedän, että tiettyyn pisteeseen asti teen vain 'itselleni', ilman että kukaan muu saisi edes tietää, mitä teen, saati että alkaisi sitä arvostella. Ei auta, että järjellä, analyyttisellä tasolla voin erottaa tekemäni työn ja itseni toisistaan - vaikka työstä tulisikin jotenkin nolo, niin se ei kerro minusta ihmisenä.

Häpeä on kertakaikkisen kamala tunne. Silti minun on vaikea muistaa, onko lapsuudessa yksittäisiä tilanteita, joissa häpeä olisi vallannut isosti ja kohtuuttomasti tilaa. (Muistan kerran kakanneeni housuun, kun oli niin kamalan kivaa serkkutytön kanssa enkä malttanut mennä vessaan, mutta tuskin se on ollut häpeistä isoin.) Sen sijaan että olisi yksittäisiä tilanteita, on sellainen epämääräinen meidän perhettä koskettanut häpeäminen. On eletty sen varjossa, että muut ovat "parempia" ihmisiä. "Paremmilla" ihmisillä on enemmän rahaa, hyvä ammatti, kouluja käytynä. Me olimme aika lailla yksin kolmestaan, toisiimme käpertyneinä.

Vanhempani ovat lapsuudessaan olleet sosiaalisen häpeän leimaamia, eivätkä he itse ole voineet siihen millään lailla vaikuttaa. Isä oli äpärälapsi, äiti oli se hullun isän lapsi. Häpeä ja huonommuus on ollut olemassa oikeastaan aina, alusta asti. Lapsuudessani se näkyi pikkujutuissa: ei kutsuttu ihmisiä kylään (paitsi sukulaisia ja hekin pitkän pohjustuksen päätteeksi), kun meillä ei ollut "tarpeeksi hienoa". Tyhjiä limsapulloja - niitä pieniä, 1/3-litraisia - kertyi kaapiin, kun ei niitä kehdannut viedä kauppaan kuin yksitellen (useampi kilisi kerrostalon rappukäytävässä ja naapurit luulisivat ääntä kaljapullojen kilinäksi).

En ymmärrä sitä, millä mekanismilla mielessäni vaihtelee häpeä ja jokin vastatunne (hyväksyminen?). Niinä hetkinä kun huomaan vain tekeväni, helposti, kevyesti, olen vapaa häpeästä. Ja toisina hetkinä kaikki on tervassa tarpomista, olen yliherkkä muiden ihmisten mielipiteille ja mielenliikahduksille, en uskalla paljastaa itsestäni mitään, kun jokaisen 'paljastuksen' mukana on häpeän mahdollisuus.

Oman itsensä hyväksymistä ja arvostamista, sitä kun osaisi itsessä voimistaa.

Hui, minulla on lukijoita

Katariinalta ja Riikalta sain tällaisen:




Mukana tulee ohje:
“Jaa palkinto eteenpäin 10 henkilölle, joiden blogit tuovat sinulle hyvää mieltä ja inspiraatiota ja tekevät elosi blogistaniassa onnelliseksi. Ilmoita palkinnosta heille kommentilla, jotta he voivat jakaa sitä eteenpäin. Varaudu siihen, että voit saada palkinnon useita kertoja.”

No niin, siis tämä on teille: Riika, Katariina, Villiina, Sumea, Aimo Annos, Loviisa, Siren, Mariia, Kipinä, Auringonkukkametsä, Moninainen

Taisi tulla jo liki tusina.

Mummogynekologi

Olen ilmeisen hengissä perunakattilasorkinnasta huolimatta.

Gynekologikäynneissäni mättää se, että vitkuttelen ajan varaamista viimeiseen asti ja sitten kun lopulta pääsen varaamaan asti, on pakko ottaa ensimmäinen vapaa aika. Niin kuin nyt tämä sitten.

Se oli sama mummo kuin palttiarallaa kuusi vuotta sitten. En muistanut nimestä, mutta tunnistin naamasta (rusina) ja alkurepliikistä: Onko sinulla jotain huolia?

Aivan samoin se rusina oli aloittanut silloin kuusi vuotta sitten. No sillä hetkellä oli oikeastikin huolia, halusin tietää, mikä minussa on pielessä, kun vuodan edelleen verta yhdynnöissä, vaikka eka kerta on ollut ja mennyt (sillä ekalla kerralla vasta vuosinkin, olin varsinainen niagara). Tämä rusinamummo ei ottanut kantaa vuotamisiini, höpisi jotakin ärtyneen näköisistä limakalvoista ja hoki tätä "nyt ihan rennosti"-mantraa. Seuraavalla yhdyntäseksikerralla mies tokaisi "ei se gyne korjannutkaan sua" ja minä pihisin, että olen kai parantumaton tapaus.

Kiusallanikin raportoin, että kesti liki vuoden mun seksielämäni aloittamisesta ennen kuin lakkasin tiputtelemasta verta. Kroppani olisi ilmeisesti halunnut pysyä impenä loppuikänsä - ja asiaa hutkineet gynekologimummut ja -vaarit ovat todenneet: Ei elimellistä vikaa.

Gynekologien ammattikunnasta

Hammaslääkärit ja gynekologit herättävät minussa pelkoa enemmän kuin muut lääkärit. Huomenna on aika g-lääkärille, pakosta (e-pillerit paria vaille loppu, papasta yli vuosi aikaa).

Taisin olla liki kymmenen vuotta käymättä, kun ei ollut sukupuolielämää. 1990-luvun alussa oli pakko mennä opiskelijaterveyden kautta gynekologille, kun kärsin kummallisista oireista ja luulosairaassa mielessäni olin jo kehitellyt itselleni pahanlaatuisen kasvaimen ja laskun haudan lepoon muutaman viikon kiivaan sairastamisen seurauksena.

Olikin sitten kysta munasarjoissa ja sitä hutkittiin paikallisen keskussairaalan polikilinikalla. Se elämäni ensimmäinen gynekologikäynti ei ollut järin mukava. Tutkimus sattui sairaasti ja lopulta kuulin, että tilannetta (siis sitä kystaa) tarkkaillaan, tervetuloa takaisin kuukauden kuluttua. Kuukauden päästä sama hässäkkä uudelleen eri lääkärin toimesta, tämä eri lääkäri oli ilmeisen nuori ja marssitti diagnoosinsa tueksi lauman erikoistuvia kandeja tarkastelemaan minua makaamassa siinä haarustuolissa sääret levälläni. Kandit muistaakseni kättelivätkin minua, eikä heitä tainnut olla kuin viisi-kuusi (seitsemän?).

Kysta oli kadonnut mutta epämääräiset oireet sen kun jatkuivat ja jatkoin gynekologilla laukkomista vielä pari kertaa. Tragikoominen huippu oli, kun minusta paikannettiin kondylooma, jota kaiken järjen mukaan ei olisi immellä pitänyt olla.

Sukupuolielämän kuvioissa minulla ei ole ollut kovin hyvä tsäkä. Tuosta kondylooman löytymisestä veisteli joku näppärä gynekologi jälkikäteen: "on suakin joku päässyt sutasemaan". Kommentti tuli kun olin puolipukeissa oikomassa puseroa - en osannut edes vinkua vastaan.

No, kristinusko perustuu neitseelliseen sikiämiseen. Minä olen sattunut saamaan neitseellisesti sukupuolitaudin. Eihän tässä mitään loogista mutkaa ole.

Monta monta vuotta tautia myöhemmin törmäsin juttuun, jossa käsiteltiin kondylooman eri alalajien sekoittumista. Syyliä minulla on vaihtelevassa määrin ollut käsissä ja jaloissa niin kauan kuin muistan. Samaa tautia nekin.

Tuurillani olen tavannut tasan kalmakouraisia, murahtelevia, mukavitsikkäitä ja tylyjä gynekologeja, jotka kaikki ovat hokeneet: Nyt lihakset rentona - tasan siinä pisteessä, kun sisälle tungetaan rautaa yhden perunakattilan verran. Voi elämä.

Savi

Yksi ihme lisää: löysin muutama vuosi sitten saven. En ole kokenut itseäni erityisen näppäräksi tai käteväksi, en askartele, en ompele. Joskus kudoin, monta monta villapaitaa, mutta sitten kyllästyin.

Menin keramiikan alkeiskurssille työväenopistoon. Päässä melkein naksahti ensimmäisellä kerralla: vaikka en saanut aikaan symmetristä muotoa, en edes sellaista muotoa kuin tavoittelin, niin tekeminen tuntui vapauttavalta, riemulliselta. Hiukan kuin olisi jumalaa leikkinyt: kas, ensin oli möykky savea, sitten oli maailmassa yksi muoto lisää, ainutlaatuinen, juuri valmis.

Olen tehnyt kymmeniä keramiikkaolentoja. Niillä ei ole mitään käyttöarvoa, ne eivät käy kupiksi tai säilytysastiaksi. Niiden tekeminen on arvoitus itselleni, en tiedä mistä ne ottavat muotonsa enkä aloittaessani edes tiedä, mitä niistä tulee. Se juuri on parasta: kun ei ennakolta tiedä, mitä niistä tulee.

Jossakin haaveessa olen vanha nainen savipajassa. Tiedän kaiken lasitteitten sekoittamisesta ja savilaaduista, teen päivät hahmojani. Niillä on henki ja elämät.

Luovuus

On ihmeellistä että me olemme, me yhdessä ja erikseen.

Erinäisiä kertoja olen muitten ihmisten sanomana kuullut, että minä tai mies tai me yhdessä olemme luovia. Se sana töksähtää - luovia, miten niin, en ole taiteilija, ei hänkään, molemmilla kunnan pieni palkka, arki arkea, voisin nimetä monta luovempaa ihmistä.

Luovuus on jotakin liian isoa. Vähän niin kuin rakkaus. Molempia on, mutta molempien lausumista ääneen välttelee: jos se sana lipsahtaisi huulilta, niin manaisi pahaa silmää, huonoja enteitä. L- ja R -sanat kaikkoavat, jos niitä väkisin yrittää kutsua elämään.

Luovuus on selviytymiskeino. Alan kirjoittaa silloin, kun helvetisti pelottaa. Kirjoitan mitä tahansa, päiväkirjaa, kirjeitä, sähköpostia, tarinoita, mielipidekirjoituksen. Teen ruokia, joita ei löydy reseptikirjoista, leikin kameralla, piirtelen huvikseni. On hauskaa yhdistellä aineksia, katsoa mitä milloinkin syntyy.

Rakkaus on pelon vastakohta, väitettiin jossakin. Mitä vähemmän pelkää, sitä enemmän uskaltaa olla avoin, auki, vastaanottava, rakastava.

On ihme, että juoppo ja syöppö ovat yhdessä ja kumpikin on toipunut taudista niin pitkälle, että on vuosia jo kulkenut ulkoisesti taviskansalaisen kirjoissa. Alkoholisteistaa taitaa pari prosenttia selvitä pitempään raittiuteen, lihavilla syömisongelmaisilla prosentti on samanlainen. Suurin osa meistä lihoo ja laihtuu, lihoo ja laihtuu taas (tai ryyppää ja raitistuu, ryyppää taas ja raitistuu taas).

Kun tapasimme, niin minä oletin tapaavani jotenkin silminnähden juopon miehen, hän taas oletti tapaavansa lihavan syömärin. Yllätimme toisemme. Yllätämme edelleen.

Ehkä mahdottomien ovien aukaiseminen auttaa: kun kerran on ylittänyt mahdottoman, saman ylityksen voi tehdä aina uudestaan.

Tunnisteita outoudesta - seksi

Miehen hyviä puolia: hänen kanssaan voin rauhassa olla oma omituinen itseni - meitä on kaksi omituista.

Esimerkiksi: meillä on omat makuuhuoneet. Emme osaa nukkua samassa sängyssä. Seksiä on yleensä sunnuntaisin (illalla). Monesti seksissä ei ole yhdyntää. Suutelemme kovin harvoin (heh, olen viimeiset puoli vuotta kehitellyt sitä, että minun ilmeisesti tarvitsisi ottaa pussailu asiakseni, mies taitaa epäillä haisevansa tumppipurkilta, kun ehti mennä varmaan pari vuotta ilman suuteluita). Tykkään hepenistä ja käsiraudoista ja fantasialeikeistä. Nyt viime aikoina olen tykännyt myös viipyilevästä aloituksesta, aiemmin tuntui, että minun oli vaikea ottaa vastaan miehen kosketuksia. Piilouduin mielelläni, vähintään menin sellaiseen asentoon, että kasvoni olivat käsien suojassa, peiton alla, tai pää miehen käsivarren alla, sängyn laidalla putoamassa alas. (Okei, piilouduin tänäänkin vähän - mitä sitten? En pidä pitkällisestä kasvoihin katsomisesta, en tässä yhteydessä).

Kuka olisin, jos

Jokin lukemani juttu sai miettimään, kuka olisin, jos

Jos en olisi syntynyt keskosena vaan normaaliaikaisesti, jos en olisi joutunut kuukaudeksi keskoskaappiin.
Jos äiti olisi käynyt töissä, jos äiti olisi ollut vähemmän pelokas.
Jos isä ei olisi ollut rintamalla nuorena, jos isällä olisi kaksi kättä.
Jos isä ja äiti olisivat tutustuneet nuorempina, jos he olisivat olleet aviossa jo vuosia ennen syntymääni.
Jos olisin lapsena ollut notkea, normaalipainoinen, motorisesti taitava.
Jos minulla olisi ollut oma huone.
Jos minulla olisi sisaruksia.
Jos olisimme asuneet isommassa kaupungissa.
Jos en olisi saanut silmälaseja.
Jos olisin päässyt Lallintalolle teininä.
Jos olisin alkanut seurustella lukiossa.

En minä tiedä! En tiedä, kuka olisin, jos vanhempani olisivat olleet vaikka 25 kun synnyin (todellisuudessa isä jäi eläkkeelle, kun olin kymmenen). Jos olisi kotona ollut muitakin kuin vanhemmat ja minä. Silloin ei ehkä minuun olisi kiinnitetty niin kohtuuttomasti huomiota, minua ei olisi suojeltu niin valtavasti. Olisin mennyt sille Melrosen keikalle vuonna -84 (suunnilleen), olisin mennyt monelle muullekin.

Jos olisinkin osannut splagaatit ja kärrynpyörät, loikannut keveästi hevoselle ja tehnyt piruetteja jäällä. Varmasti silloin olisi ollut hiukan paremmat edellytykset lähestyä teinihikeä pursuten naapuripulpetin Teppoa.

Nuo ovat niitä isoja ja pieniä asioita, jotka vaikuttavat taustalla minussa, nykyhetkessä. Miten sitä on niin vaikea hyväksyä? Ehkä siksi, että välillä pieni piru korvassani kuiskuttaa, miten voisi olla helpompaa ja yksinkertaisempaa, jos. Ei tarvitsisi painia huonommuudentunteitten ja joukkoon kuulumattomuudenolojen kanssa, eikä epäillä että omien estojen ja pelkojen ja hämmennyksen takia elämä menee ohi niin että sitä vain pysyy hengissä elämättä elämää. Estoja, pelkoja ja hämmennyksiä ei välttämättä olisi ollenkaan, jos olisin syntynyt eri aikaan ja muutama pikku yksityiskohta olisi ollut hiukan toisin.

Jos nuo yksityiskohdat olisivat toisin, niin luultavasti silloin mukana olisi aivan toisia ihmispoloa mutkalle vääntäviä asioita. Tai jos kaikki olisi ollut täydellisen helppoa, niin millainen ihminen olisin? Täysin empatiakyvytön muiden ihmisten pelkojen ja epävarmuuksien suhteen? Kyvytön näkemään ympäristöäni? Kontrollifriikki suorittaja?

Heh, tulipas tästä hyödytöntä hötkyilyä. Jospa menisin juomaan sen jo vähintään vartin verran hautuneen teeni.

12 askelta

Surffasin netissä tutuilla sivuilla. Voi perkele, AAL:n ryhmä täällä on näemmä loppumassa. Surffasin toisille tutuille sivuille, se ryhmä näemmä on vielä.

Olen käynyt AAL:ssä ja OA:ssa ja löytänyt itsestäni paljon samaa. Ryhmässä käyminen on hälventänyt yksinäisyyden tunnetta. Se on toiminut paremmin kuin mikään uskonnollinen juttu (joita niitäkin joskus vuonna miekka ja kypärä kokeilin, olen ripari-isosenakin ollut... mutta silloin en hengellisiä kokemuksia saanut, koin seurakuntatoiminnan hiukan niin kuin näyttelemisenä).

Menin AAL:n ryhmään muutama vuosi sitten, kun minun ja miehen tapailu-suhdeviritelmä oli mennyt komeasti karille, olin työttömänä ja vanhemmat, äiti etenkin, syyllistivät kuorossa: Mitä sinä siellä Tampereella oikein teet, kun ei sulla työtäkään ole, tule tänne kotiin takaisin. (Selvennykseksi: mies on se sama mies kuin tälläkin hetkellä, mutta silloin muutama vuosi sitten luulin meidän eronneen lopullisesti). Sinä talvena ryhmässä käyminen jollain tapaa pelasti minut. Keväällä alkoi harvakseltaan terapia ja kesällä aloimme jatkaa suhdetta (alussa kyllä ihmetelin ääneen sitä, jatkammeko pelkästään, kun ei parempaakaan ole tarjolla. Kumpikaan ei tiennyt.)

12 askeleen ryhmät ovat luultavasti se 'oikea' paikka minulle, mutta olen yliherkkä sille, jos jostakin puheenvuorosta rivien välistä alan lukea viestiä 'et sinä tänne oikeasti kuulu'. Kun aloitin AAL:ssä, ryhmässä oli useampia aikuisia 'ongelmaperheitten' lapsia - siis muidenkin ongelmien kuin alkoholiongelman keskellä kasvaneita. Kun ihmiset vaihtuivat, niin ryhmään tuli enemmän alkoholistien läheisiä. Voi olla, että olen lukenut rivien väleistä tekstejä, joita siellä ei oikeasti ole ollut. Joka tapauksessa koin, että minun pitäisi jotenkin puolustella oloani ryhmässä ja korostaa niitä lapsuudenperheen ongelmia, jotta minulla olisi lupa käydä ryhmässä. Tarve toipua tai rakentaa itseä terveemmäksi ei oikein toteutunut ja alkoi olla aina vain vaikeampaa saada lähdettyä ryhmään. Samoihin aikoihin masennus paheni ja aloin vakavissani miettiä Kelan terapiatuen hakemista.

OA:ssa kävin ensimmäisiä kertoja siinä vaiheessa, kun olimme muuttamassa yhteen ja hepuloin syömisiä. Mietin miten monesti olin kauppakassista mättänyt jogurttia tai mysliä naamaan, seissyt ulkovaatteissa keittokomerossa ja vain ahminut. Hävetti etukäteen, kun oma mutkikas suhde ruokaan ei enää säilyisi täysin yksityisasiana. Oli (ja on) tiettyjä ruokia, joita en voinut säilyttää kotona (esimerkiksi karkit, keksit, suolapähkinät).

Olin ryhmässä yhteenmuuton jälkeisenä syksynä ja vaikka periaatteessa puhuin samaa kieltä muiden kanssa, niin olin tavallaan ohittanut jonkin pisteen ja muut olivat vielä siellä, keskellä syömisriippuvuutta. (Itsekin olen ajoittain, en koko aikaa kumminkaan.) Tuntui että olisin tarvinnut ryhmää joskus kymmenen vuotta sitten, silloin kun olin kipeimmin solmussa oman kehoni ja painoni kanssa. Nytkin koin kaipaavani apua, mutta eri asiassa kuin ne muut ryhmäläiset. Minun tarvitsisi tajuta nykyhetki, oma ruumis ja oleminen tässä ja nyt ja oppia luottamaan siihen, mitä on nyt, rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen (ja se sisältää sipulin kerrokset: minut kaikkina ikäkausina).

Samassa vaiheessa olen kai vieläkin. Kun tänään ryhmäsivuilla kävin, tuli tarve mennä jompaan kumpaan tai molempiin ryhmiin. Siitä on pitkä aika, kun olen ollut ryhmätunteen ympäröimä. Välillä olen ajatellut, että saan 12 askelen ryhmien kautta kokemuksia sisaruudesta. Hetkeksi hälvenee se, että olisi yksin ja kukaan muu ei (muka) olisi kokenut samankaltaisia oloja.

Jos oikein tiukkapipoisesti 12 askelen ryhmiä tarkastelee, niin minun 'pitäisi' olla Al-Anonin jäsen. Sen koen kaikkein vieraimmaksi maailmaksi: meidän suhteessa miehen alkoholismi on läsnä siinä, että hän on raitis. En ole edes etäisesti tuntenut miestä hänen juovana aikanaan. Miehen isä ilmeisesti juo edelleen, mutta hänet olen tavannut pelkästään yhden käden sormilla laskettavat kerrat. Miehen veli on kuollut viinaan ja huumeisiin, mutta en tunne häntäkään - hän ehti kuolla ennen kuin tutustuimme. Tietysti kaikki on läsnä tässä hetkessäkin, mutta kovin merkittävää se ei ole. Vaikuttaa se minuunkin yhdessä yksityiskohdassa: olen luvannut, että meidän koti on viinatonta vyöhykettä. Kun kutsun tänne ei-absolutisteja ystäviäni, niin en tarjoa heille prosenttipitoisia, enkä kostuta kakkuja konjakilla.

Luottamus

Haluaisin luottaa itseeni enemmän. Jokin - alitajunta, vaisto, luovuus, en tiedä sille varsinaista nimeä - vaikuttaa minussa koko ajan, välillä isommin. Terapeutin kanssa tänään katselimme sitä vähän niin kuin viehkoa pientä tunnistamatonta oliota - mikähän siitä tulee isona?

Joinain aikoina yritän hartiavoimin työstää ja ratkoa asioita, jotka eivät sitten suostu ratkeamaan yhtään mitenkään. Tunne ja näennäinen järki ovat keskenään ristiriidassa, seurauksena sitten jumittuminen. Näissä vanhoissa ruumis- ja liikuntamuistoissa esimerkiksi olen yrittänyt päästä etäämmälle häpeästä.

Uskon että on parantavaa, jos häpeällisinä tuntuvia asioita tuo julki. (Tarkoitan turhaa häpeää, sellaista häpeää joka tulee oman itsen ja muiden ihmisten väliin muuriksi.)

Silloin kun oikeasti oli koululiikuntaa, niin pidin kunnia-asiana piilottaa nolostumiset ja loukkaantumiset kaikilta, myös koulun ulkopuolella. Muistan että isä jossakin vaiheessa kysyi, miltä liikuntatunnit tuntuvat ja kiusataanko minua kenties. Vastasin, ettei ne miltään tunnu, ei kiusata, mitä ne nyt. Paljon aikaa olen tarvinnut, että olen tietoisesti noihin tunteihin palannut.

Tiedostamaton taitaa pyörittää samoja asioita, vaikken niin välittäisikään. Esimerkiksi tänään olin aamulla täydessä kaupunkibussissa, jouduin kävelemään käytävällä samalla kun bussi jo lähti liikkeelle ja kurvasi mutkassa. Horjahdin ja olin vähällä kompastua lattian korokkeeseen. Melkein pillahdin itkuun siinä. Heityin siksi kömpelöksi kymmenvuotiaaksi, joka jollakin koulumatkalla kaatuili jäisellä tiellä niin monta kertaa kumoon, että kotona perillä jalat tutisivat ja tuntui, etten ikinä selviäisi seuraavasta päivästä (kas, silloin jo osasin tulevaisuudesta murehtimisen taidon...).

Tällä viikolla jonain yönä näin aivan toisenlaista unta. Siinä oltiin viidakossa ja kuljettiin harvahampaista riippusiltaa rotkon yli. Se ei ollut painajainen. Kummastelin unessa sitä, miten korkealla olen ja miten en pelkää putoamista ollenkaan, jalat liikkuvat, etenen sillalla hirmu syvyyksien päällä.

Kai voi oppia luottamaan itseensä - jos kerran on oppinut olemaan luottamatta, niin miksei myös toisin päin...

Haaveet

Olenpas outo. Tänään terapiassa valkeni, miksi niin usein sanon, etten osaa haaveilla.

Kas, omassa pienessä päässäni olen päätellyt, että pitäisi haaveilla tavallisista ja konkreettisista asioista. Pitäisi haaveilla paikasta firman johdossa (tai projektijohtajana), lottovoitosta, filmitähtiaviomiehestä, neljästä lahjakkaasta ja menestyvästä lapsesta, omakotitalosta maalla (mutta palvelujen lähellä), farmariautosta, hevostilasta, eläkepäivistä etelän auringossa, rypyttömästä ihosta, ampiaisvyötäröstä, isoista pystyistä tisseistä, perinnöstä...

Mistään noista en ole haaveillut. Haaveeni eivät omasta mielestäni ole haaveita ollenkaan. Siis jos haaveilen vaikka hyvästä olosta ja siitä, etten jännittäisi ihan kohtuuttomasti tämän kuun lopulla, kun on tulollaan pari tiukkaa ja stressaavaa työjuttua. Haaveilen siitä, että rohkenen mennä ihan selvin päin ja omana itsenäni työporukan illanviettoon parin viikon päästä. Haaveilen siitä, että saisin tulevana viikonloppuna luettua Houretta vähintään puoleen väliin. Haaveilen matkasta Grönlantiin, jäätikölle, talvella. Voi kun olisikin pakkaslunta, paljon, hankikanto!

---

No, nyt tulee Monty Python. Pal. myöh.

Lisää liikkumisen mahdottomuudesta

Käsitys omasta kömpelyydestä ja fyysisestä omituisuudesta on rajannut valintojani monessa asiassa. Silloin kun vuonna kivi ja keppi pääsin lukiosta ja hain jatko-opintoihin, niin mielessäni yksi syy välttää keskiastetta oli se, että pääsisin lopullisesti vapaaksi liikuntatunneista. Hain ja pääsin opiskelemaan biologiaa, mutta luin opintovaatimuksista, että approbaturiin kuuluu talvinen "kenttäkurssi", joka tarkoittaa mm. metsään hiihtämällä tehtäviä retkiä. Päättelin, etten ole tarpeeksi ketterä biologiksi.

Yksi liikuntatuntikamaluus lisää oli kuukautisissa. Olin luultavasti luokan ensimmäinen aloittaja. Varmasti en tiedä, kun en kehdannut menkoista kenenkään kanssa puhua, mutta harvallapa kymmenvuotiaalla kuukautisia vielä on. En kertaakaan kehdannut sanoa varsinaista syytä (siis vuotoja tai kuukautiskipuja) opettajille, muistaakseni esim. uimahallissa istuin katsomon puolella "kurkkukivussa". Uimista isompi ongelma oli se, että vuoto ja kivut olivat teinivuosina rajuja, mutta nehän piti peittää - ihan muuten vaan siis olin naama valkoisena ja hikeä otsalla.

Jostakin muistan lukeneeni, että varhaiseen kuukautisten alkamisikään liittyy enemmän häpeää ja huonommuudentunteita kuin tavallisesti. Etsiskelin linkkiä asiasta, mutten löytänyt. Sen sijaan löytyi Kaksplussan keskustelupalstalta tarinoita, joiten perusteella oman äitini tapaisia tuppisuita on muitakin (olettaisin, että tuon palstan keskustelijoitten äidit ovat omaa äitiäni nuorempia). Toinen mielenkiintoinen keskustelu kuukautissiteistä löytyy täältä vanhasta bllogipostauksesta (ja näemmä myös täältä).

Pakkoliikunta

Ilahduttaa se, että näemmä koululiikuntakirjoitukseni on saanut muutkin kirjoittajat tarttumaan aiheeseen. Puolihuolimattomasti olen noita muita kuntoilu-teeman kirjoituksia lukenut, ja ne tuntuvat keskittyvän kovasti mekaniikkaan: mikä syke ja montako minuuttia, paljonko kaloreita, montako kilometriä.

Jos syke, minuutit, kalorit ja kilometrit ovat olennaisia, niin on ihan turhaa innostaa minua liikkumaan minnekään. Ahdistun mittaamisesta, yhdistän kaikenlaisen mittaamisen vikojen etsimiseen. Ahdistun myös "liikuntapakkopuheesta", siis siitä yleisestä terveyshöpinästä, jossa annetaan ymmärtää, että ihminen on jotenkin erityisen holtiton ja liki itselleen vaarallinen, jos hänellä ei ole liikunnallisia harrastuksia.

Ymmärrän paljon paremmin himolukijaa kuin himoliikkujaa. Olen himolukija-aikoinani ollut paljon paremmassa kunnossa henkisesti kuin 'himoliikkujana', sillä minulla liikkumisen pakko liittyy sisäiseen levottomuuteen. Minua on hirveän vaikea vakuuttaa siitä, että olisi moraalisesti "parempaa" käydä viiden kilometrin lenkillä kuin lukea Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Kaikkea ei ennätä. Mieluummin hankkisin sielun sivistystä kuin ruumiin kuntoa, jos ne joutuisi asettamaan vastakkain.

En luultavasti kävisi kävelyilläni, jos minulla olisi ulkoinen pakko niihin (ts. ne kuuluisivat osana johonkin liikuntaryhmän viikkosuoritukseen tai jos esim. koiran kanssa olisi 'pakko' mennä lenkille. Jollakulla se ulkonen pakko kai vetää liikkumaan, minua se jähmettää ahdistumaan sohvan pohjalle.

Tunne ja työt

Olen yrittänyt järkeilemiseen ja analysointiin peittää sen, että elän äärimmäisyyteen asti tunteella (toisaalta, eivätkö kaikki ihmiset ole tunneihmisiä? Vaikka valintoja perustelisi miten 'järkevästi' tahansa, niin valinnan pohjimmaisena syynä on usein tunne.) Olen nimittäin oppinut, ettei tunteella saisi elää - fiksut ja harkitsevat ihmiset tekevät päätöksensä tunteista riippumatta faktojen perusteella. Seurauksena on ollut, etten itsekään ole huomannut omia tunteitani, etenkään pelkoa, häpeää tai suuttumusta, ne kun ovat ylipäätään kiusallisia olotiloja.

Pelkäsin palata työelämään. Olin ollut viitisen vuotta poissa - siis opiskellut ja ollut työttömänä, viimeisin vaihe (työttömyys) oli jo kestänyt sen ansiosidonnaisen mitan, eli kaksi vuotta, ja olin peruspäivärahalla. En ollut kovin aktiivinen työnhakija, sillä aiemman perusteella koin, etten oikein osannut mitään enkä kyennyt mihinkään - en ainakaan koululuokkien hallitsemiseen tai murrosikäisten kasvattajaksi. Tuli tunne, että valehtelisin työhakemuksessa, jos jollain tapaa kehuisin itseäni. (Yleensäkin tiedän tarkkaan omat heikkouteni - vaihvuuksien huomaamisen kanssa on vähän niin ja näin.)

Kun puolivahingossa sain pitemmän sijaisuuden, niin muutokseen oli vaikea suhtautua. Kyllähän minä sitä halusin, mutta samalla se myös pelotti aivan sairaasti! Pelotti sekin mahdollisuus, että elämä toistaisi itseään ja työ alkaisi tuntua samanlaiselta tervassa räpiköinniltä kuin aikaisemmin. Stressaavampien vuorojen jälkeen kotimatka meni lähinnä itkemiseen - ei siksi, että olisi ollut niin hirveää juuri silloin, vaan siksi, että pelkäsin olojeni pahentuvan. Ei yhtään auttanut se, että mietin 'järkevästi' toimeentuloa ja vertasin palkkapussin suuruutta työttömyyskorvaukseen. Rahan ajatteleminen lisäsi epäonnistumisen pelkoa.

Aina kun luen näitä 'kannattaa kun palkka on xx euroa' -kirjoituksia, niin ihmetyttää ja ärsyttää. Keitä ne ovat, jotka tekevät päätöksensä pelkästään rahan perusteella? Kuka on esim. valmis muuttamaan jonnekin toiselle puolen Suomea sen takia, että siellä saisi parempaa palkkaa, jos toisaanne jäisivät kaikki sosiaaliset suhteet tai kotimaisema?

Vanhempien hyväksyminen

Terapeutti kysyi tänään, voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina ihmisinä kuin he ovat antamatta sen heidän ominaislaatunsa haitata.

Vastasin jotakin myöntävän mutisevaa. Periaatteessa kyllä. Käytännössä se on vaikeampaa, sillä tuntuu, etteivät vanhemmat puolestaan anna minulle tilaa olla sitä mitä olen, vaan suhtautuvat minuun kuin itsensä elimelliseen jatkeeseen. Pitäisi olla heidän ehdoillaan, isän kanssa pitäisi osallistua äidin suojelemiseen ja äidin kanssa taas pitäisi ylläpitää hänen kuvitelmaansa siitä, että olen pysyvästi hiukan surkea ja apua tarvitseva.

Olen aika pitkälle ratkaissut tilanteen ottamalla etäisyyttä. Yksi puhelu kerran viikossa on pieni hinta siitä, että saan muuten olla rauhassa ja vapaa. Muutaman tunnin kylässäkäynti muutaman kuukauden välein on vielä sietämisen rajoissa.

En tiedä, mitä tapahtuu sitten kun vanhempien fyysinen terveys oikeasti romahtaa. Ainakin äidin suvussa on kuoltu hitaasti hivuttumalla, äidin äiti makasi viimeiset vuotensa sokeana ja dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kävin katsomassa häntä siinä vaiheessa, kun hän ei enää tunnistanut minua. Olisi kai mahdollista kokea vierailut tarpeellisiksi, vaikkei toinen tajuaisikaan, kuka sängyn vieressä istuu. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut hankala ja etäinen, eikä nykyhetkessä ole enää yhteistä havaintomaailmaa, niin... mikä silloin liittäisi toiseen ihmiseen?

Lokeroituminen on surettavaa: vanhukset omissa asunnoissaan, työikäiset omissaan, nuoret yhtäällä, lapset tarhattuina. Mutta ei pitäisi tehdä vanhoista ihmisistä muita pyhempiä. Ei vuodeosaston henkilökunta tiedä taustaa sille, mikseivät sukulaiset käy katsomassa jotakuta harmaahapsista herraa tai rouvaa.

Miehen isä sai viime vuonna aivoinfarktin ja oli melko pitkään sairaalassa. Mies kävi häntä muutaman kerran katsomassa, tuli joka kerralla järkkyneessä mielentilassa pois, jupisi puoliääneen: Se on vielä pahempi kuin oli 1970-luvulla, se ei ole ikinä kuullut ketään muuta kuin itseään. Itse asiassa minun vanhempani ovat helppoja verrattuna miehen vanhempiin, miehen isä on viettänyt suurimman osan elämäänsä isommassa tai pienemmässä humalassa ja sattuman oikusta pysynyt hengissä päälle 7-kymppiseksi. Kenties ei tästä sen enempää - miehen ja minun perheolot eivät kovin helposti ole vertailtavissa.

Vaikka minulla ja vanhemmilla on puhevälit ja kai joihinkin toisiin sukuihin verrattuna ihan hyvätkin välit, niin minusta meillä ei ole perheenä oikein koskaan puhuttu tärkeistä asioista. Kenties jokin lause on vaihdettu kaksin: minä ja isä tai minä ja äiti olemme puhuneet, tai vanhemmat keskenään ovat puhuneet, mutta kokonaisena perheenä meillä on vaiettu asioita kuoliaaksi. Äidin isä ja äidin lapsuus. Isän sotakokemukset ja ensimmäinen avioliitto. Äidin kotiäitiys, isän eläkkeelle jääminen. Minun murrosikäni ja muuttoni pois kotoa. Äidinpuoleisen suvun tulehtuneet suhteet. Vanhuus.

Pahimpana olen kokenut kaksoisviestinnän, sen että yhtäältä ääneen puhutaan yhtä ja toisaalta rivien välistä annetaan ymmärtää jotakin ihan muuta.

Juurihoitoa

Tulin juuri juurihoidosta. Uh. Töitten jälkeen terapiaan, yhdenlaista juurihoitoa sekin.

Tuskin olisin terapiaan asti päätynyt, jos vanhempani olisivat hoitaneet omat juurensa kuntoon. Kaikki lapsuudenperheen kummallisuudet juontuvat asioista vanhempieni menneisyydessä. Äidin puolelta rikkonaisesta perheestä ja kuoliaaksivaietusta isästä, isän puolelta hänen aiemmasta avioliitostaan ja ehkä sodasta asti.

En tiedä kumpi on ollut hankalampi osa palapeliä: äidin suku vai isän aiempi avioliitto.

Vanhempani menivät vanhoina naimisiin, isä oli liki 5o-vuotias ja äitikin melkein 40. Luulisi, että ikä olisi tuonut kypsyyttä. Kenties toikin, en vain oikein näe sitä. Isän ensimmäinen avioliitto oli rakkausliitto, joka päättyi vaimon kuolemaan syöpään. Isä hoiti vaimoa viimeiset kuukaudet omaishoitajana (varmaankin aika poikkeava ratkaisu 1960-luvulla mieheltä). Ensimmäinen avioliitto oli lapseton, jossakin vaiheessa syöpätutkimuksissa selvisi, että lapsettomuus johtui vaimosta.

Kun ensimmäinen vaimo kuoli, niin isä meni alta vuodessa uusiin naimisiin, tällä kertaa äitini kanssa. Isä on käyttänyt minua uskottuna monta monituista kertaa: sanonut esimerkiksi, että olisi eronnut tästä nykyisestä liitosta, jos olisi nuorempi mies, ja jollei pelkäisi, miten äidille kävisi erossa.

Isä suojelee äitiä aivan kuin jatkona sille syöpään kuolleelle ensimmäiselle vaimolleen. Meillä on koko ajan toiminut malli "äitiä ei saa järkyttää". Paha kurki, kun äiti ahdistuu/pettyy/jännittyy kovin pienestä ja etenkin murrosiässä on järkytyksiä ja järkyttävyyttä. Vanhempien pitäisi jotenkin kyetä ottamaan vastaan lastensa kasvukivut.

Minä kipuilen näitä vasta nyt, hidastetulla aikataululla. Onneksi sentään nyt.

Tynnyrityttö

Usein vieläkin kipuilen sitä, että nuoruus ja osa aikuisuuttakin on mennyt ohi. Olenhan lähinnä ollut hengissä ja tehnyt velvollisuuteni, mutta en ole uskaltanut kovin paljon, en ihmissuhteissa, en harrastuksissa enkä työssä.

Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, niin junamatka vanhempien luota opiskelupaikkakunnalle oli ensimmäinen yksin tehty junamatka ikinä. Yo-kylässä olin ensimmäistä kertaa yötä poissa kotoa , jos rippikoululeiriä ei lasketa mukaan. Ensimmäistä kertaa minulla oli oma huone soluasunnossa - ei tarvinnutkaan enää levittää lakanaa ja peittoa sohvalle, niin kuin olin lukioaikana tehnyt lapsuudenkodissa. Minulla oli opettelemista ihan tavallisissa ja arkisissa asioissa - kotona ei oltu kannustettu aktiivisuuteen. Enempikin olin oppinut, että on parempi minun olla tekemättä mitään, tekisin kumminkin 'väärin'.

En uskalla kovin helposti mennä kohti asioita, jotka tuntuisivat kiinnostavilta. Pelkään mokaavani, esittäväni tyhmiä kysymyksiä, paljastuvani naurettavaksi tai huonoksi. Monen jutun ohi tai sivusta olen kulkenut väärien häpeäntunteitten takia.

Joissain asioissa olen kumminkin ollut tinkimätön. Minulla oli sisäinen pakko päästä irti vanhemmista ja pois lapsuudenkodista. En antanut periksi, vaikka joskus tunsinkin itseni sietämättömän eksyneeksi ja yksinäiseksi. Valmistuin, vaikka opinnot kestivät ohi opintotukivuosien ja vaikka työ siinä opiskelujen pätevöittämässä ammatissa ei missään vaiheessa tuntunut omalta. Jaksoin jollakin lailla itseni kanssa hyvin pitkään, jaksoin olla yksin. Kuvittelin, että se olisi minulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Olen etukäteen surrut sen, etten ikinä olisi parisuhteessa tai kokisi olevani perhettä jonkun ihmisen kanssa.

Vielä karvan alle kolmekymppisenä pidin mahdottomana sitä, että minulla olisi yhteinen seksielämä jonkun toisen kanssa. Seksiin mahdollisesti johtavissa tilanteissa menin joka kerralla lukkoon ja järjestin itseni tavalla tai toisella pois, irti, etäälle. Yritin humalaa, yritin päämäärätietoista vamppaamista, turhaan kumminkin.

Vika taisi olla siinä, että toimin ulkoa päin, en omien sisäisten tarpeitteni ajamana. Ajattelin että minun pitäisi hankkia jokin kokemus jostakin, kun kerran olen näin vanha. Mutkkaassa mielessäni mietin sitäkin, entä jos joskus kumminkin kohtaisin ihmisen, jonka kanssa alkaisi oikea ihmissuhde. En ollut omasta mielestäni yhtään vakavasti otettava seksittömän menneisyyteni kanssa. Johan pelottaisin kaikki karkuun, pitäisi siis hankkia joku jotta voisi sanoa jonkun olleen...

Ihmeellisistä aineksista meidän suhde on alkanut. Olen ollut häpeilevä oman fyysisen itseni suhteen, esim. mietin, kehtaanko miehelle näyttää vanhoja valokuviani, joissa näkyy miten lihava olen ollut (olin kyllä pullea silloinkin kun tavattiin, mutta en lihavimmillani). Enää en sentään ajatuksissani tarkerru miettimään sitä, olenko tylsä tai huono seksissä, tai jotenkin erityisen hankala parisuhteessa (Niin, on tuntunut nololta, kun ei ole aikaisempia kokemuksia parisuhteista - en tiedä, kuvastaako tämä vain sitä, että helposti koen itseni huonoksi ja vääräksi, siis myös menneisyyteni on nolostuttavaa. Jos minulla olisi takana eroon päättyneitä parisuhteita, niin kenties nolostelisin noita suhteita ihan yhtä paljon kuin suhteettomuutta.)

Minulla on nyt perhe, mies ja kissat. Koen että he/ne ovat lähempänä minua kuin vanhempani ovat olleet. Ihmeellistä.

Lihavuus ja seksuaalisuus

Koolla on väliä -kirjan loppupuolella on referoitu keskustelu (Hannele Harjunen, Anu Hämäläinen ja Katariina Kyrölä: Oikeus olla oman kokoinen). Siinä puhutaan muutamassa kohdin ristiriitaisesta suhtautumisesta lihavaan naiseen seksuaalisena olentona. Lihava on joko epäseksuaalinen tai sitten holtiton, hyperseksuaalinen. Ja joka tapauksessa lihava ei itse ole subjekti vaan kohde, käytettävissä.

Olisin varmaan lihava edelleenkin, jos olisin kyennyt yhdistämään aikuisen naiseuden ja ruumiin painon.

Tiedän että paino oli minulle jonkinlainen turva. Kun miehet ja mahdollinen seurustelu tai parisuhde pelottivat, niin rakensin painosta suojan itselleni. Enhän minä seurustele, kun olen tämän näköinen, ei minusta kukaan oikeasti ole kiinnostunut, olen näkymätön, piilossa.

Paitsi etten ollut piilossa, kaikissa tilanteissa. Joittenkin tuntemattomien miesten kohdalla vissiin se minun lihavuuteni toimi signaalina, että tuota saa vapaasti käpälöidä. Tai että voi huudella perään.

Absurdia kyllä se ensimmäinen käpälöijä tuli vastaan aika epätodennäköisessä paikassa, kirjastossa. Se oli vanhempi setä ja sattui olemaan ensimmäinen joka yleensäkin minuun koski (siis niin, että olisi jonkilaisena naisena pitänyt). Olisi ollut kivempi, jos huomio olisi tullut joltakin omanikäiseltä. Setä halaili ja käpälöi, minä olin häpeissäni siitä että setä oli minut huomannut niitten muitten kirjastossa olleitten joukosta. Koin että minussa oli jotakin vikaa, kun se tuli minua kourimaan - jos olisin osannut olla niin kuin muutkin, niin ei se olisi minua huomannut.

Toinen kerta oli yo-kylässä, ensimmäisenä vuotena. Olin lähtenyt yksin saunaan naisten yleisellä saunavuorolla ja kesken suihkun pukuhuoneen ovelle ilmestyi tirkistelijä. Se tirkistelijä (jota en koskaan kunnolla nähnyt, kun olin ilman silmälasejani puolisokea) lähti pukuhuoneesta perääni ja menin saunan puolelle suojaan, vedin oven kiinni. Jonkin aikaa tyyppi tempoi saunan ovea ja hoki: Anna ny, ei se satu. Tuosta jälkikäteen ajattelin, että muut naiset se olisi jättänyt rauhaan, mutta minä olin sen silmissä otollinen (siis lihava ja avuttoman nainen... ).

Sitten joskus myöhemmin matkustin junassa Tampereelta Helsinkiin, ja kesken matkan joku takapenkiltä tarttui kaulaan kiinni ja alkoi hipelöidä ja supista. Ja yhdessä puolitutussa seurueessa työkaverin aikamiespoika kävi suoraan tisseihin käsiksi.

Nuo ovat nimen omaan sen vanhan lihavan minän kokemuksia, silkkaa ahdistelua eikä muuta. Ja muunlaisia kokemuksia ei sitten ollutkaan, jotenkin tilanteet menivät aina suoraan siihen, että joku tuntematon mies tölvi fyysisiä rajojani. Ja tilanteet tulivat varoittamatta, niin etten sitten osannut toimia oikein mitenkään, en ainakaan niin räväkästi, kuin olisin halunnut. Saunahiipparistakin jäi ilmoitus tekemättä, kavereille sitä jupisin, mutta siihen jupinaan en päästänyt omaa pelästystä ja nolostusta mukaan, ne hautasin itseeni ja pyörittelin mielessä myöhemmin.

Lihava nainen laihassa ruumiissa

Luin Hannele Harjusen artikkelin 'Lihavuus välitilana' tuosta Koolla on väliä -opuksesta ja nyökyttelin itsekseni tälle lauseelle:

"Monet niistä tutkimusaineistoni naisista, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai heidät on lapsena leimattu lihaviksi, ovat tulleet tietoisiksi lihavuudestaan koulun alkaessa. Näyttää siltä, että hyväksyttävän ja kelpaamattoman naisruumiin rajat opitaan usein nimenomaan koulun vertaissuhteiden, terveydenhoidon ja liikuntakasvatuksen kautta."

Ennen koulua en muista, että olisin kokenut itseäni mitenkään erityiseksi noin fyysisesti. Olin kyllä tarhassa ja kerhossa hiukan sivussa, mutta se oli enempi arkaa hämmennystä lapsijoukossa olemiseen kuin tunnetta siitä, että olisin fyysisesti poikkeava. Tarhassa minulla oli iso ihastuskin, Riku, jonka kanssa leikin kotia ja olin kovasti menossa naimisiin (suunnitelma oli koko kuusivuotiaan vakaumuksella tehty).

Koulussa oli liikuntatunteja ja kilpailuja, olin se jonon viimeinen ja samaan aikaan piti olla niin kuin ei olisikaan - eihän se viimeiseksi tuleminen tuntunut missään, ehei. Toisella luokalla oli hiihtokilpailut juuri sen jälkeen kun olin saanut silmälasit, muistan maanneeni rähmälläni alamäen lumikinoksessa näkemättä muuta kuin huurua rillien läpi - ei ladusta tietotakaan. Ja sitten punnittiin ja aina olin kymmenen kiloa isompi kuin viimeksi (tämä kohta ei voi pitää paikkaansa, muuten olisin peruskoulun loppuun mennessä ollut 150-kiloinen). Ruumiini oli kerta kaikkiaan erilainen kuin muiden: eivät muut pullistuneet samalla lailla kuin minä.

Kun luokka teki biologian tunnilla kenttäretken suolle, niin minähän olin vähällä upota. Muistaakseni suosta piti ensin kiskoa minut ja erikseen sitten kumpparit. Hävetti.

Harjusen artikkelissa lihavat tai lihavuutta kokeneet naiset samaistuvat voittopuolisesti laihoihin, he pitävät laihtunutta ruumista 'normaalina' tai tavoiteltavana. Minä pidän itseäni lihavana, joka nyt viimeisimmät vuodet on ollut tilapäisesti laiha. Alkuaikoina olin hiukan hysteerinen, pelkäsin että yks kaks (noin yhdessä yössä) repeäisin yhtä isoksi tai isommaksi kuin ennen. Nyt tuntuu vain oudolta niiden ihmisten seurassa, jotka eivät ole tunteneet minua kauempaa kuin muutaman vuoden.

Töissä yksi heinäsirkan kokoinen kollega (siis n. 150-senttinen hoikka nainen) käy netissä kalorilaskurisivulla tarkistelemassa energiamääriä. Samainen persoona sanoi mahataudissa laihtuneensa kaksi kiloa - siis kävikö hän vaa'alla tarkistamassa, vai mistä hän kilomäärän tiesi? Jos tuo on yhtä kuin 'normaali', niin en halua osallistua siihen. En halua olla osallisena missään loppuelämän kestävässä kalorinlaskentaprojektissa.

Minulla on ruumiiseen ja syömiseen liittyviä kehtaamisia. En yleensä kehtaa juosta muiden nähden, sillä juostessa kuvittelen hyllyväni jotenkin epämääräisesti ja luulen myös, että muut näkevät minusta, miten 'väärin' juoksen. En ole innolla lähdössä työpaikan sählyjoukkueeseen tai uimahalliin - minusta kimppaliikunta on ahdistavaa, samoin bodypumpit, spinnigit, kuntosalit - en siedä mitään sellaista, joka muistuttaisi etäisestikään kouluajasta. Minun on helpompi syödä yksin kuin seurassa, kiusaannun etenkin jos syömiseeni kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi ravintolassa koen olevani ihan vieraalla maaperällä - vierasta ruokaa ja ympäristö, paljon huomiota ruuassa.

Äärimmäisessä kuvitelmassa voin nähdä itseni yksin hölkkäämässä tai hiihtämässä. Niissä mielikuvissa kukaan ei katso minua, saan rauhassa olla ja tehdä niin kuin teen, ilman 'oikeaa' tai 'väärää'.

Ahneudesta

Toteutin muutamalla pienellä napinpainalluksella pitkään suunnittelemani jutun, lahjoitin Punaiselle Ristille ja Pelastakaa lapset -ry:lle.

Olisin voinut tehdä tuon jo joulun alla, mutta parempi myöhään...

Jouluinen vierailu vanhempien luona oli se lopullinen yllyke. Äiti alkoi silloin tavanomaisen ruuan ja rahan tuputtamisensa. Kävin pienen ja tuloksettoman keskustelun hänen kanssaan. Sanoin, etten tarvitse rahaa, on kuukausipalkkainen työ eikä äkillisiä menoja. Hän ei uskonut ('Aina sitä johonkin tarvitsee, osta itselles vaikka talvitakki' - heh, vitsihän on siinä, että minun pitäisi ostaa äidin silmille sopiva takki, sellainen rouvaskainen, nämä mitä minulla on ovat tikkitakkeja, karvattomia ja kaikkea).

Sanoin, että vastaan omista rahoistani - kiitos vaan, mutta käyttäkää rahat itse johonkin.

Äiti sanoi: Ei meillä ole mitään rahapulaa, jos sää sitä meinaat. Äiti kaivoi esiin pankin tiliotteet. Tiesin ne jo ennakolta, heillä on pankkirahaa pari kymppitonnia.

Katsoin tiliotteita ja sanoin: No voi, mä en näitä rahoja tartte. Käyttäkää nyt itte vaan.

Äiti: Muttei me tarvita mitään! Ja sulle nää tulee kumminkin sitten kun me kuollaan.

Minä: No voi, te ette tartte ja mää en tartte. Etkö sää voisi vaikka lahjottaa hyväntekeväisyyteen näitä?

Äiti: NO YH. (En muista oliko tässä sanoja - pahastunut tuhahdus se oli ainakin.) Sulle ne tulee kumminkin ja niistä tarttee sitten verotkin maksaa, jos ne perintönä tulee.

En jaksanut muistuttaa siitä, että tarpeeksi isot rahalahjat kiinnostavat verottajaa ihan nykyhetkessäkin. Sen sijaan sanoin: No eihän se mitään, vaikka tästä veroakin maksais - kun ei olla rahapulassa eikä varsinaisesti tarvita noita rahoja.

Äiti: MUTTA KUN NIISTÄ ON JO KERTAALLEEN VEROT MAKSETTU!!! (Ja sama hirveän pahastunut äänensävy toistamiseen.)

Tajusin tämän: Äiti ei anna mitään pois, äiti ei ole ikänään auttanut ketään (aineellisesti tai henkisesti) ilman että se ihminen olisi ollut joku tuttu kiitollisuudenvelkaan joutuva, joku jota äiti voisi auttamisella sitoa itseensä. Lahja ei äidin maailmassa ole 'lahja' sanan varsinaisessa mielessä, vaan siihen sisältyy velvoite.

Saita ja ahne ihminen, vaikka miten minulle rahaa työntää. Myös kateellinen muiden menestyksestä (näkyy muissa yhteyksissä.)

Varmasti itsekin olen jossakin tilanteissa saita ja ahne. Mittakaava on kumminkin hiukan eri. Äiti haalii rahaa itsensä turvaksi, eikä kykene luopumaan siitä. Hautaan ei saa mukaan rahaa ja kenelle tahansa sitä ei voi antaa, minä olen se ainoa kohde. Hänellä ei ole mitään suhteellisuudentajua, oli nimittäin minulle tarjoamassa 2 000 euroa 'kissojen ruokarahaksi'. En ottanut. Näissä rahantuputusneuvotteluissa äiti lopulta pudotti summan puoleen. (Ja juu, en olisi sitäkään tarvinnut.)

Rahantyrkytystä on aina kun käyn yksinäni vanhempien luona. Kun mies ja minä olemme olleet siellä molemmat, niin äiti on pysynyt aisoissa (arkailee ilmeisesti miestä sen verran). Joskus aikoja sitten on ollut kerran tai kaksi tilanne, että tililleni on yks kaks ilmestynyt rahaa 'kun sinä varmaan tarvitset', onneksi se on sentään jäänyt.

Äiti lähettää minulle ystävänpäiväkortteja, kirjekuoressa, kortin mukana 50 euron seteli. Syntymäpäiväkortit tulevat samassa muodossa. Ikinä niihin kortteihin tai kuoriin ei ole kirjoitettu ylimääräisiä sanoja, allekirjoitus vaan sen valmiiksi painetun korttitekstin lisäksi. 'Äiti ja isä', molemmat äidin käsialalla kirjoitettuina.

Äh. Minkäs tälle mahtaa, äidin päässähän se ongelma on.

Pari sanaa rahasta

Raha on yksi iso tekijä minun ja vanhempien monimutkaisessa kuviossa. Vanhempani eivät ole rikkaita, tällä hetkellä eläkkeellä, aiemmin isä oli teollisuusvartija ja äiti kotona.

Eivät he ikinä ole paljoa ansainneet, mutta ovat eläneet suu säkkiä myöten ja jokaisen pennin säästäneet. Pula-ajan ja sota-ajan kokeneina he ovat aina varustautuneet 'pahimpaan' ja pankkiraha on ollut se turvan tuoja. Lapsuudessani olisi oikeasti tarvittu esim. pyykkikonetta, mutta ei meille sellaista hommattu kuin vasta 1980-luvulla. Sitä ennen isommat pyykit vietiin polkupyörällä (kesällä) tai potkukelkalla (talvella) pestäviksi tehtaan työläisille tarkoitettuun itsepalvelupesulaan (sellaisia oli vielä 1970-luvulla). Autoa ei ole ollut, kesämökki kyllä. Kesämökki oli lapsuudessa puolittainen maatila, kesän viljelyksistä saatiin talveksi juurekset ja marjat, ulkorakennuksessa oli lintuja (vuorovuosina kanoja, kalkkunoita, hanhia, fasaaneja - syksyllä ne tapettiin ja laitettin lihoiksi).

Lapsena opin olemaan pyytämättä rahaa. En saanut varsinasta viikkorahaa ja jotenkin yleinen henki oli sellainen, ettei oikeastaan olisi saanut rahaa pyytää, ei ainakaan turhuuteen (ja melkein mikä tahansa oli turhuutta, ainakin sellaiset asiat, jotka nuoren silmissä näyttivät houkuttavilta).

Absurdia kyllä vanhemmilla on aina ollut säästöjä, rahaa pankissa. Ei niin paljoa, että sillä olisi esim. isompaa asuntoa kaksion tilalle ostanut, mutta sen ns. 'pahan päivän' varaa on ollut. Sitä pankkirahaa ei ole ikinä käytetty, vaan aina on säästetty lisää.

Logiikka on hiukan kestämätön: jos on rahaa, niin sitä ei voi käyttää. Jos ei ole rahaa, niin silloin varsinkaan rahaa ei voi käyttää (koska lainan otto on epäilyttävää).

Pappa Freudilla taisi olla tämänlaisesta käytöksestä ihan omat tulkintansa.

Yhteen asiaan äiti on kyllä rahaa syytänyt: minulle. Joskus muutama viikko sitten uutisoitiin, että suomalaiset vanhemmat antavat auliisti rahaa aikuisille lapsilleen. Keskimääräinen summakin mainittiin, se huiteli jossakin muutamassa sadassa eurossa (per vuosi), eli ei ihan hirmuisessa summassa. Äiti on nuo rahamäärät ylittänyt aikapäiviä sitten.

Olen kokenut hirmuisen ahdistavana sen, että hän haluaa 'auttaa' minua rahalla. Sata ja vielä sata kertaa olen sanonut, etten tarvitse rahaa, mutta äiti ei minua usko. En tiedä miten uskoisi, sillä hänen logiikkansa mutkii oudosti. Jos olen ostanut jotakin sellaista, että hänkin sen näkee/tietää, niin tietysti tarvitsen rahaa kun se ostos on maksanut niin paljon. Jos taas en ole ostanut mitään, niin sehän vasta onkin merkki rahapulasta (ei ole voinut ostaa, kun ei ole rahaa, heh)... Laihtumisenikin on ollut merkki siitä, ettei minulla ole rahaa ruokaan. Ja se etten käy kovin usein vanhempieni luona on tarkoittanut, ettei minulla ole varaa matkustaa sinne. Se että olen vaikuttanut joskus alakuloiselta/ahdistuneelta/ärtyneeltä, on johtunut rahahuolista.

Tässä vaiheessahan mamma on saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi. Hän on voinut AUTTAA minua antamalla rahaa - vaikka olisin miten kieltänyt, niin äitihän 'näkee', miten tarvitseva olen.

Juu-u. Olen ottanut äidiltä rahaa monta monituista kertaa ja ahdistunut. Ahdistunut siitä, että vastaanottamisella ruokin äidin kuvitelmia siitä, että hänen 'apunsa' on minulle välttämätöntä, enkä 'pärjäisi' ilman. Ahdistunut siitäkin, että rahat ovat olleet tietyllä tapaa korvamerkittyjä ja äiti on kertonut, mitä niille pitäisi tehdä. Ja ahdistunut siitä, että moisesta avustamisesta tietysti pitäisi osata olla kiitollinen, mutta kun minä kiittämätön tytär en osaa!

Monta vuotta meni niin, että talletin rahat tilille enkä käyttänyt - en osannut käyttää. Vuosi sitten tuli jokin murros, keksin esim. käyttää niitä samaisia rahoja minun ja miehen yhteiseen matkaan.

Kuvaan kuuluu, että äidin suku hautoo vieläkin äidin äidin jälkeistä perintöriitaa, joka syntyi muutaman tuhannen omaisuudesta ja ränsistyneestä mökistä. Äiti ei vieläkään ole puheväleissä toisen sisarpuolensa kanssa, kun molempien mielestä toinen oli ahne ja toimi väärin.

Äidin suvussa raha on tullut asiaksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Sillä selitetään juttuja, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa.

Eristäytyminen

Aamun ajatus:

Miten helposti ja yksinkertaisesti valitsenkaan sen vaihtoehdon, jossa olen yksin ja joukosta erillään.

Esimerkki: työpaikan tilat ovat kahdessa kerroksessa. Minä yhdessä parin muun kanssa olemme alakerrassa, isompi porukka toisessa kerroksessa. Toisessa kerroksessa on taukohuone. Aamuisin en siellä tavallisesti edes poikkea, kun jotenkin tunnen itseni siellä ulkopuoliseksi.

Eh. Miten voisin tuntea itsensä ei-ulkopuoliseksi, jos en edes poikkea muiden joukossa?

Voisin alkaa juoda aamukahvia vasta töissä. Molemmissa (kotona ja töissä) en aamulla saata kahvitella, iskee närästys. En vaan tunne aamulla itseäni kovin sosiaaliseksi - vaan toisaalta taidan laittaa sosiaalisuuden riman kovin korkealle: harva sitä aamukasilta kovin säkenöivä seuraihminen on. Kyllä minullakin olisi lupa mennä aamukahville ihan vaikka pää aamu-unta täynnä.

Ruumis ja mielikuvat

Olen aika lailla pulassa, jos en pääse muutamaa kertaa viikossa tunniksi - pariksi kävelemään. Paikallaan olo, istuminen, sohvalla oleminen, ne ovat sellaista passiivista olemista, jossa ruumis ei 'tunnu' mitenkään.

Kun en tunne omia liikeitäni - olen vaan aloillani - niin kadotan yhteyden siihen, minkäkokoinen olen nyt. Vanhasta muistista tulee vanhan ruumiin paino, koko, muodot. Pääni sisällä lihon siihen painoon, jossa olen ollut suurimman osan ikääni (se on jotakin 75:n ja 85:n kilon välillä). Näytän nyt normaalipainoiselta, mutta tämä paino ei ole minun tähänastisen ikäni tavallisin paino. Painoin jo ala-asteella 70 kiloa ja risat.

Muistan kerran, kun oli terveydenhoitajan tarkastus, hän punnitsi minut ja näytti sitten hyväätarkoittavasti painokäyrästä tilannetta: Katsos, täällä ovat muut ja TUOLLA olet sinä, olet menossa kokonaan ulos mittataulukon ylälaidasta. Muistan sen avuttomuuden tunteen, en osannut tehdä mitään, jotta olisin ollut niin kuin muut, sen kokoinen kuin olisi kuulunut. Painokäyrä piirsi omaa kuviotaan minun tekemisistäni riippumatta.

Tai tietysti tekemiseni vaikuttivat, mutta äitihän meillä ruuan laittoi. Ja minä söin, kun se oli ainoaa huolenpitoa, jota äidiltä sain yltäkylläisesti.

Viimeksi kävelyllä (eilen siis) tulin ajatelleeksi, että vaikka takana on monta ruumiinkuvani kannalta huonoa kokemusta (lapsuudesta ja nuoruudesta on kovin vähän niitä hetkiä, jolloin olen kokenut olevani voimakas, terve, kaunis, hyväksytty), niin juuri nyt voin suurimmaksi osaksi hyvin. On voimaa lähteä kävelylle, on keveyttä askelissa, on tunne siitä, että olen hyvä ja riittävä näissä nahoissa. Eihän elämää voi hallita, ja joku niistä luokan urheilullisista, jotka ovat tottuneet luottamaan kroppaansa ja pitämään sitä mallikelpoisena, on luultavasti joutunut sairauden, onnettomuuden tms. kohtaamaksi ja joutuu sulattelemaan sitä muutosta. Minulla on nämä vanhat kipupisteet, jotka eivät edes ole näkyvillä muille ihmisille. Jos olisin ollut se täydellinen lapsiurheilija, niin joutuisin luopumaan - tai treenaamaan entistä isommin estääkseni iän tuomat muutokset.

Tänään terapiassa

Tänään oli joulutauon jälkeen ensimmäinen terapiakerta, puhuttavaa olisi ollut yllin kyllin.

Ehkä hyvä, etten puhunut sitä kaikkea. Osa olisi liittynyt enempi tapahtumien referointiin kuin mihinkään tunnetyöhön. En tiedä, miten hyödyllistä tai tarpeellista on enää puida esim. äidin tai isän sanomisia joulunpyhiltä. Ainakaan ne eivät ole akuutisti mielessä päällimmäisinä ja hyvä niin. Olen pääsemässä sen ohi, että niin kovin selittäisin, mitä _muut_ tekevät tai sanovat, miten reagoivat. Oma itse se pään pääasia on. En minä äidin tai isän puolesta terapiassa käy, vaikka välillä on siltäkin tuntunut.

Tehtiin melkein koko aika mielikuvaharjoitusta. Rakensin mielessäni tauluja: yhden vanhoista liikuntatuntien hevoshypyistä, toisen pikkuhetkestä, jolloin olen ollut onnellinen ja rauhallinen (elikäs olen maannut sohvalla Vieteri mahan päällä), kolmannessa kuvittelin itseni töihin pitämään tammikuun lopun kurssia.

Noilla tauluilla on yhteytensä. Siihen hevosmuistoon liittyy häpeää ja voimattomuutta - en osaa hypätä hevoselle niin kuin muut, ja muut todistavat osaamattomuuttani, samaan aikaan minun pitää vielä olla aivan kuin tilanne ei olisi mitenkään merkittävä, niin kuin sillä minun kömpelyydelläni ei muka olisi minulle mitään väliä. Kun aloin ajatella sitä tauluna, se oli tunkkainen, ahdistava, harmaita värejä - uh. Terapeutin yllyttämänä aloin kuvitella sitä toiseksi, lämpimiä värejä, valoa, muut ihmiset kannustamaan minua sen sijaan että arvostelisivat ja työntäisivät pois.

Tuntuu että tällaiset kuvittelut ovat tie ulos. Ne helpottavat oloani, sillä huomaan, ettei tiettyihin hetkiin liittyvien mielikuvien tarvitse olla muuttumattomia. Sillä mitä ihan todellisuudessa on tapahtunut vuonna 1983 pikkukaupungin liikuntatunnilla, ei ole kovinkaan paljon merkitystä. Merkitykset teen minä, kun mielessäni matkaan takaisin niihin hetkiin.

Liikuntatuntipainajainen

Luin esipuhetta Koolla on väliä! -kirjasta ja putosin johonkin omaan angstiini (ei nyt pelkästään kirjan herättämään, oli siinä mukana muutakin, lähinnä kai se, että kaikki on nyt hiukan valheellisesti 'valmista' ja voisin alkaa kuvitella, että tällaisena tämä elämä jatkuu... raameiltaan samana vuosikymmenestä toiseen).

Lähdin kävelylle. Käveleminen on nyt yleisratkaisuni ahdistuksiin (voi paska sellaisia aikoja, kun jostain ylipääsemättömästä syystä en pääse tallustamaan).

Käveleminen laukaisee ahdistuksiani.

Tietyt asiat lapsuudesta vaikuttavat vieläkin. Miten en pääse irti - en saa muutettua menneisyyttä toisenlaiseksi, enkä näemmä saa tulkittua sitä toisin?

Hahmotan itseni suhteessa muihin niin, että muut ovat jossain 'kaukana' 'yhdessä' ja minä olen yksin, etäällä muista. Vieraassa joukossa koen kovin helposti tulevani torjutuksi ja se saa minut vetäytymään. En yritäkään mennä mukaan porukkaan, vaan alan puuhastella omiani (ja ahdistun todellisesta tai kuvitellusta torjunnasta).

Toki tähän hahmotustapaani vaikuttaa moni asia minussakin, mutta luultavasti koti ja koulu ovat vaikeuttaneet tätä kuviota. Olen ainoa lapsi, ja perheenä olimme eristäytyneitä. Meillä ei juurikaan käynyt vieraita, emme käyneet oikein missään. Onneksi sentään emme asuneet yksin korvessa, vaan pikkukaupungissa kerrostalossa. Jos on sisaruksia tai perhe ei toimi yhtä sisäänpäinkääntyneesti, on luultavasti selvempi kokemus omasta 'paikasta' joukossa, siitä että 'kuuluu' porukkaan.

Koulussa olin lihava ja kömpelö. Liikuntatunneilla olisin mieluummin lakannut olemasta. En selvinnyt talviurheilussa: en ole ikinä oppinut kunnolla hiihtämään ja luistella en osaa vieläkään. Sain luistimet vasta kolmannella luokalla - en tiedä, onko oikea syy rahapula vai ylihuolehtiminen (Luistellessa voi kaatua! Voi murtua luita! Voi saada aivotärähdyksen!)

Kun oli luistelua, muut tekivät piruetteja tai potkivat hokkareilla. Minulla oli potkukelkka jäällä, ja hurjimmillani tein parin metrin irtiottoja. Mutta ne kaikki muut luistelivat... minä en kyennyt, en vaikka miten olisin yrittänyt.

Pesäpallossa, jalkapallossa, lentopallossa, salibandyssä, koripallossa... Olin aina se viimeinen, joka huolittiin joukkueeseen. Kelpasin, kun ei enää ollut muita.

Siitä tulee kumma olo. Vähän niin kuin oksetus, mutta en tiedä, mihin se oksetus kohdistuu. Muihin, jotka eivät huoli, vai itseen, joka ei kelpaa.