Muutin mieltäni

Minun piti poistaa koko blogi. Muutin mieltäni. Noin yleensäkin delete-näppäin on liian helppo, oikean elämän vastainen. Ollut ja mennyt on ollutta ja mennyttä, vaikka sitä miten deletoisi.

Ehkä siis kirjoitan tänne joskus jotain tämän hiljaisuuden rikkovan postauksen jälkeen. En ota paineita.

Tässä välillä on tapahtunut paljon. Se uusi suhde kantaa, oikeasti. Käsittämättömän helppoa, keveää, olla yhdessä. Olla likellä ja lähellä, halata, suukottaa, lojua sängyssä - siis tehdä kaikkea sitä, mitä aiempi Meri piti itselleen mahdottomana. Yhdessä olemme asuneet kohta kolme vuotta, tästä voi itse kukin päätellä, että muutakin kuin yhdessä nujuamista on tullut eteen. Menimme naimisiin kesällä. Oli pienet häät, epäviralliset ja hauskat.

Ja minä kun kuvittelin, etten koskaan menisi naimisiin! Piti sekin uskomus rikkoa kahdesti.

Isä kuoli vähän häiden jälkeen. Se oli suru ja helpotus yhtä aikaa - ei hän ollut enää oma itsensä. Hänellä oli harhaisia ajatuksia, kipuja siellä täällä, mieli sekaisin uutta ja vanhaa asiaa. 90 vuotta, käsittämättömän pitkä aika elämää takana.

Lisää joskus myöhemmin. Nyt pitää pestä kissa.

Rikon hiljaisuuden

En ole kirjoittanut aikoihin. En ole kirjoittanut mitään muutakaan. Tuntui siltä, että kirjoittaessani jään kiinni huonoihin oloihin. Oli helpompaa olla kirjoittamatta.

Eroaminen on mun kohdallani ollut pitkällistä. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi helpottaa, mutta vielä tämän vuoden keväällä olin viikon verran sellaisessa räytymiskohtauksessa, ettei mitään rajaa. Nyt, tällä hetkellä, on jo vaikea käsittää niitä senhetkisiä mielentiloja ja sitä, miksi oikein jäin kiinni epätoivoiseen junnaukseen. Yksitellen luettelin mielessäni, missä kohden epäonnistuin ja mitä asioita alun perinkin ex-miehen kanssa suhteeseen ryhtyessäni sivuutin. Oli hirveä tarve muuttaa menneisyys toisenlaiseksi, vaikka mahdotontahan se on.

Toukokuussa alkoi kirkastua pysyvämmin. Melkoinen paradoksi, että se varsinainen oivallus tuli antikliimaksin kohdalla. Oli kello kolme yöllä, olin juuri havahtunut asuntoni lattialta, päässä humisi, kylmä hiki valui pitkin ihoa ja epäilin kuolevani ihan kohta. Aiemmin, samana iltana, olin loukannut jalkani (sen kampuraisen). Yöllä en saanut jalalta nukuttua ja nousin hakemaan särkylääkkeitä. Ensimmäiset kolme askelta pääsin, sitten silmissä pimeni.

Kun kuvittelin kohta kuolevani, halusinkin elää. Ei tämä elämä näin saa loppua, surkeasti eteisen lattialle. Yksi vaikea ja eroon päättynyt suhde ei ole sen arvoinen, että sitä voisi jäädä hautomaan loppuiäksi. Mitä siitä, että koin tulleeni väärinkohdelluksi, se kohtelu on jo loppunut ja ohitse.

On ollut ihana huomata, että minä muutun. En ole enää se kosketuspelkoinen arkaujopiiloutuja. Jopa tuttu gynekologi sanoi, että tunnun erilaiselta kuin ennen (siis hänen näkökulmastaan, fyysisesti). Ensimmäistä kertaa ikinä on helppo koskettaa toista, halata, silittää, suudella, nukkua sylikkäin.En olekaan se aina yksinäisyyden kuplassa kelluva pikkutyttö. Aivan kuin olisin saanut uuden raajan. Hämmentävää ja hienoa.

Pyhä jysäys sentään

Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.

Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...

Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.

Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).

Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).

Sorvin ääreen

En ole kirjoittanut kuukauteen.(Kiitos kommentoijat - sanon jotain myöhemmin, jos keksin, kivaa, että olette jättäneet puumerkkiä tänne!)

Kesäloma alkoi kesäkuun alussa (maanantaihin asti vielä tätä... kelluvaa olotilaa). Halusin pois koneen äärestä (kirjojen ääreen, heh - luin Kafkan rannalla ja Vesipuutarhat) ja mökille ja satunnaisiin ystävätapaamisiin.

Terapian loppu ei vieläkään ole todellista. Kuvittelen olevani kesätauolla. Kuvittelen että tapaan terapeutin ihan kohta.

Hän sanoi ajattelevansa, että jatkossa minulla olisi matala kynnys ottaa yhteyttä, jos on tarvis. Kuvittelen kynnyksen kumminkin isoksi, nythän pitäisi pärjätä, olla tasapainossa, terve?

Hmp. Tässä muutama päivä sitten ahdistelin tunteja sitä, miten tietyt typerät pelot säilyvät aina vaan, terapiasta huolimatta. Senhetkinen typerä pelko oli soittamiseen liittyvä. Olimme pikku reissulla minä ja puolisko, ja minun piti varmistaa hotellille saapumisaikamme. Yksinkertainen ja pikainen asia, jossa EI OLE mitään hirveää - paitsi minun mielessäni. Jälkikäteen ahdistuin, kun en ole päässyt pois edes näin pienistä ongelmista - miten sitten mistään isommista? Silti uskon, että tuossakin on kyse isommasta asiasta, siitä miten paljon vaadin itseltäni ja miten ankaria arvostelijoita kuvittelen muiden ihmisten olevan.

Jokin prosessi jatkuu, vaikkei terapiaa ole. Käyn kävelyillä, verkkaisessa rytmissä jatkan tunnin, puolitoista. Kolmesti tai neljästi on toistunut sama ajatus (ja iso tunnetila, vesi on noussut silmiin): Teen itselleni anteeksiantoa. Annan itselleni anteeksi... Isoja ja pieniä asioita. Annan anteeksi etten nuorena osannut irtautua vanhemmista. Annan anteeksi etten osannut hakea apua mielen ja ruumiin vaivoihin. Annan anteeksi että pelot ovat tehneet elämisestä välillä kovin kapeaa. Kävellessä on tuntunut, että joka askeleella olen lähempänä - ja joka askeleella olen kauempana itserankaisusta.

Kymmenen kertaa jäljellä,

sehän on yhden lyhytterapian mittainen matka. Ensi keskiviikkona olisi tarkoitus tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mihin on edetty.

Mitä pitempään tämä terapia on kestänyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei minun ongelmani olekaan ollut masennus, ei pohjimmiltaan. Vaan? Ahdistustilat (yleinen ahdistus, sosiaalisten tilanteitten pelko). Noin keskimäärin ja tavallisesti ja ihan tutussa ympäristössä ahdistus ei haittaa, mutta sitten kun elämäntilanne muuttuu (menen töihin, vaihdan paikkakuntaa, muutan yhteen asumaan), niin huoli ja pelko ja ahdistus (hah) valtaavat ajatukset. Asiat, jotka viikko sitten tuntuivat kivoilta ja mukavilta, ovatkin vaatimuksia ja mahdollisia epäonnistumisia täynnä. Ajatukset kiertävät kehää, mieli etsii aina vain uusia ahdistuksen aiheita, en enää saa nukuttua, yksittäisissä tilanteissa pää humisee pelkkää tyhjyyttä (vaikka pitäisi sanoa se, mitä hetkeä aikaisemmin oli selkeänä mielessä), en pysty keskittymään mihinkään (vaikka tekemistä on niin paljon, että olisi pakko johonkin tarttua), kurkussa on pala ja pelkään tukehtuvani... Kun ahdistusoireet ovat jatkuneet tarpeeksi kauan tarpeeksi voimakkaina, alan masentua. Koko ajan on niin paha olo, että mielialakin alkaa laskea. Muutun toivottomaksi, lamaannun.

Nyt viimeisimmissä muutoksissa oli terapia isoksi avuksi. Sain purettua noita ahdistusoireitani ja asiat asettuivat paremmin perspektiiviin, kun en pelkästään pyörittänyt niitä päässäni. Pelkästään se, että kykenin käymään terapiassa ja olemaan töissä, lisäsi itseluottamusta. Nyt kuvittelen, etten enää reagoisi positiivisiin muutoksiin yhtä rajusti kuin ennen. Ainakin minulla on kokemus siitä, että ahdistus voi vähetä, sen ei ole pakko johtaa aina vain pahempaan olotilaan.

Mitäs löysinkään...

Pari kirjoitusta sitten selitin, miten olen kuvitellut masennuksen loppuvan, kunhan vain oppisin ajattelemaan oikein. Koen että juuri ajatustyötä olen tehnyt valtavia määriä - ja silti se ei ole riittänyt (jos siis riittämisen mittaajana olisi masennuksen loppuminen ajatusten voimalla).

Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:

Kun masennus uusiutuu, edellä kuvatutut mielensisäiset mallit johtavat petollisesti yritykseen päästä ongelmasta pois ajattelemalla. Tällöin ´märehtivä ajattelu´ väistämättä käynnistyy, ja henkilön mielessä viriää itseään ruokkiva depressiivinen kehä, jossa kokemus omasta huonoudesta ja toisaalta toivotusta paremmasta mielentilasta vaihtelee. Huonouden kokemuksen vuoksi tavoitteena olevaa hyvää mielentilaa on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Näin henkilö lukkiutuu depressiiviseen tilaan (Segal, Williams& Teasdale 2002, 68-69). [lainaus Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2004/1, s. 28]

Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.

Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.

Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.

Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".

Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.

Terapian merkitys?

Katsoin maanantaina Voimalan terapiakeskustelun. Se oli minusta vähän tylsä ja samalla myös kiusaannuttava - kiusaannuttava oli tämä Blomsterin ajatus rukoilun yhdistämisestä terapiaan. Muutama vuosi sitten luin Musta, valkoinen häpeä -kirjan, ja kirjoitettuina sanat Jumala, armo ja rukous häiritsivät vähemmän kuin tuossa keskustelussa.

Miten minä käsitän terapian? Pakko kirjoittaa klisee: se on näkyväksi tulemista. Saan siinä kuulijan ja peilin itselleni - ja se on tärkeämpää kuin asioiden tulkitseminen tai analysoiminen. Joskus kuvittelin, että paranisin, kunhan vain osaisin ajatella oikein (tarpeeksi analyyttisesti ja monipuolisesti). Suhtauduin masennukseen ja elämään vähän niin kuin pulmakulmaan: kun vaan tarpeeksi ajattelisin ja kirjoittaisin ja miettisin, niin keksisin selitykset ongelmiini. Terapiassakin oli tärkeää olla mahdollisimman ajatteleva ja tulkitseva (tarkkaan ottain en tuolloin ollut terapiassa, vaan kävin harvakseltaan keskustelemassa psykologin tai mielenterveyshoitajan, myöhemmässä vaiheessa taas psykologin kanssa). En tullut näkyväksi, vaan esitin mielikuvaani selviytyvästä potilaasta. (Tajusin tämän vasta myöhemmin - kenties ne keskustelut olisivat olleet auttavampia, jos - ja jos ja jos...)

Kun aloin hakea terapeuttia Kelan terapiatukea varten, minusta tuntui, ettei minun pitäisi etsiä sellaista terapeuttia, jota aikaisemmin olisin arvostanut (siis analyyttistä, järjestelmällistä, älykkään oloista). Osasin mielestäni riittävästi tehdä introspektiota, mutta en osannut tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. Etsin terapeuttia, joka olisi empaattinen, lämmin, kannustava. Löysin.

Terapeuttini on omanlaisensa (vanha, nainen, peruskoulutukseltaan psykologi).Terapia on periaatteessa kognitiivista, mutta en tarkalleen tiedä, mikä siitä kognitiivista tekee. Ehkä se, että olen joskus terapiassa tehnyt mielikuvaharjoituksia ja olen saanut ehdotuksia ja harjoituksia terapeutilta. Suurin osa terapia-ajasta on puhetta. Välillä olemme dialogissa, suurimmaksi osaksi minä puhun, terppa kuuntelee.

Merkitys? Minun maailmani fokus alkaa nyt olla minä itse. Terapian alussa muut ihmiset huojuttivat minua kovin - pitkät pätkät puhuin vanhemmistani, etenkin äidistä. (Minulla on taipumus suunnata analysoiva katse etenkin muihin ihmisiin, se kun on vielä helpompaa kuin oman itsen analysointi.) Terapia taitaa olla minun tapani kasvaa aikuiseksi - vaikka päällimmäisiä, Kelan papereihin kirjattuja syitä ovat masennus, ahdistuneisuushäiriö ja estyneen sekä vaativan persoonallisuushäiriön piirteet.

Matkustan

Viikonloppu kieppumista liikkuvissa vempeleissä takana. Oli kivaa, kivaa päästä pois tältä työ-koti-ruokakauppa-terapia -raiteelta, kivaa nähdä vieraita maisemia ja erilaisia ihmisiä. Sain tirkistysikkunoita eri maailmoihin: kas, tuossakin ränsistyneessä rapatussa kapeassa talossa asutaan, ovat avanneet verhot, pyykki lepattaa narulla... ja toisaalla joku mies kantaa nopein askelin, väsyneenä, saalista: on mandariinipuun taimi ruukussa, ruukku sylissä.

Oli kivaa taas kerran huomata, että mahdoton on mahdollista. Kadotan helposti uskoni siihen, että on muutakin kuin itselle tuttu, tavallinen, arkinen. Alan kuvitella, ettei poikkeamia "voi" olla - vaikka miten suunnittelisin jotakin erilaista, niin se on kumminkin pelkkä suunnitelma. Viimeiseen asti kuvittelen kolareita matkalla lentokentälle, peruuntuneita lentoja, kadonneita passeja, pudonneita koneita, kaikenlaisia peruuttamattomia esteitä, jotka tulisivat suunnitelmien tielle.

On euforista, kun kaikesta pelkäämisesta huolimatta mahdoton toteutuu. Kaikki portit ovat avoinna, vapaana. Joka hetki on puhdasta mahdollisuutta - siis kaikissa muissakin asioissa kuin sillä matkalla, jossa lentokone ei pudonnut, passi ei kadonnut, lompakkoa ei ryöstetty...

Tarvitsee muistaa järisyttää itseään aika ajoin. Tarvitsee muistaa järjestää poikkeama arkeen. Poikkeama heittää asiat (ne samat ja tutut) eri kohtiin kuin ennen. Pääsee irti siitä, että epämääräinen "kaikki" olisi "samaa" päivästä ja viikosta toiseen.

Miksi pitääkin sairastaa epämääräistä pelkoa ja ahdistusta? Elämäni olisi rikkaampaa ja vähemmän stressaavaa, jos muutokset arkirutiineihin eivät tuntuisi niin mahdottomilta ja pelottavilta. Vaikka noh, mistä minä tiedän, ehkä sitä sitten ei arvostaisi niitä asioita, joita toteutan peloista ja ahdistuksista huolimatta.

Anna ajatukselle pikkusormi...

Voi hyvää päivää tätä päätä. Piti mennä hankkimaan ainakin yhden vuorokauden unettomuus ja parin ajatusmylly, ihan vaan koska muutakaan tekemistä ei ollut.

Pukkasin jo ajatukset ilmoille tuolla, joten en taida enää jaksaa vääntää tähän tiivistelmää.

Sitä myllyn käynnistänyttä ajatusta en ole tainnut näkyviin kirjoittaa. Se on tyyppiä "murehdin ennakolta asioita, joita on mahdoton tietää".

Siis: miten voisin varmistua siitä, etten esim. kymmenen vuoden kuluttua haikaile oman jälkikasvun perään ja olekin sitä mieltä, että oli virhe olla yrittämättä lisääntymistä?

Ei tuohon kysymykseen ole vastausta. Haluan taas mahdottomia. Ei ole olemassa mitään tunnemankelia, jonka läpi veivaamalla tuloksena olisi silkoisia ja huolella laskostuneita tunteita, juuri niitä mitä halusinkin.

Itsekseni pelkään tylsistymistä, elämän kapeutumista ja kaunaisuutta. Mutta kai nuo kolme kamaluutta voivat hiipiä elämään ihan ilman lapsia (tai lasten kanssa). Pitäisi vain osata luottaa. Ja osata olla kaunoittumatta.

Lapsettomuus on aika ehdoton asia miehen takia. Mies ei millään lailla edes harkitse lapsia, sillä hän ei siedä sitä mahdollisuutta, että lapsi myöhemmin elämässään sairastuisi alkoholismiin (niin kuin mies itse, miehen veli, miehen isä, miehen äidin veli, miehen äidin veljen poika... lista on aika loputon ja vakuuttava, osa on kuollut tautiinsa ja osa on hengissä mutta pää reikäjuustona).

En osaa kumota miehen logiikkaa, joka perustuu omaan kokemukseen. En minä tiedä alkoholismista kuin välillisesti ja etäältä. Ei minulla ole pokkaa mennä sanomaan, että mehän hoitaisimme sen lapsen (tai lapset) sukupuolesta riippumatta niin taidolla ja suojeluksessa, että geneettiset heikkoudet jäisivät piileviksi.

Se että ensinnäkin löytäisin itsestäni palavan halun saada lapsia ja sitten vielä lähtisin toteuttamaan tuota halua (eli etsisin lapsille jonkun muun biologisen isän kuin puolisoni), on ihan silkkaa scifiä. Omat lapsiajatukseni ovat niin häilyviä ja epämääräisiä, että niiden varaan ei rakenneta projektia, jossa etsitään mies, laittaudutaan raskaaksi ja siinä ohessa vielä sovitetaan monimutkaiset sosiaaliset velvoitteet ja vastuut kohdalleen.

Niin ja jos joku nyt ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei halua lapsia, niin... en minä ole halunnut lapsia. En viime vuonna, edellisenä tai viisi vuotta sitten. En koko ikänäni. Nyt viimeisimmän vuoden aikana on tullut lievä hiljainen ehkä. Sitä ehkää ei voi liian tarkkaan kuunnella, sillä en osaa elää sen mukaan. Olisi ehkä tullut aikaisemmin, vaikka kymmenen vuotta sitten, niin olisin ehtinyt varautua. Nyt tulisi vähän liian kiire.

Harvinaisen hyvä

On niin hyvä olo, että olen melkein - terve? - mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Olen lukenut romaaneja (ah). Olen käynyt elokuvissa. Kissat ovat maanneet mahani päällä epälukuisessa järjestyksessä.

Jonain iltana juuri ennen nukahtamista tajusin, että olen etäällä muutamista kipeistä asioista, jotka ovat niin kovin kauan ahdistaneet ja piinanneet.

Vaikka joulunalusvisiitti vanhempien luo oli yhtä piinaava kuin ennenkin ja vaikka äiti käyttäytyi samoin kuin ennenkin (esim. työnsi kaksi tonnia käteen, vaikka juuri olin selittänyt, etten tarvitse rahaa), niin en sen vierailupäivän jälkeen äitiä tai vanhempia juuri miettinyt. En suistunut tolaltani samalla lailla kuin joskus ennen olen tehnyt.

Vaikka sama vestibuliitti tuntuu edelleen, en pelkää tai tunne kaunaa (pelko: olen pelännyt yhdyntöjen kipua, kauna: olen ollut katkera siitä, että nyt kun minulla kerrankin elämässäni on rakkaus ja suhde, niin seksi on vaikeaa ja mutkikasta ja osin ahdistavaa).

Vaikka edelleen olen herkkä ahmimaan ja syömään liikaa, en joulun ajan ruokailuissa syönyt itseäni kipeäksi.

Vaikka olen edelleen se tyttö, johon kukaan ei ihastunut 15-vuotiaana tai 2o-vuotiaana tai 25-vuotiaana tai 30-vuotiaana, ei menneellä ole väliä. Nyt on nyt.

Ja haa, me mennään parin viikon päästä pikku lomaselle Lontooseen.

Vaaka

Koitan sopeutua elämään vaa'an (siis sellaisen elektronisen henkilöpunnitusvälineen) kanssa. On pakko, vaikka joitain vuosia sitten päätin, etten suostu hankkimaan sellaista vempelettä omaan kotiin.

Olin asunut solussa ja kämppäkaverini oli varsin varustautunut: hän oli sijoittanut eteiseen kokovartalopeilin ja peilin alle vaa'an. Huomasin punnitsevani itseäni joka päivä, joskus useita kertoja päivässä. Kun painoin enemmän kuin ennen, masensi. Kun painoin vähemmän kuin ennen, olin hiukan riehakas. Molempi pahempi - minun on pakko (muka) tietää, paljonko painan juuri sinä päivänä, juuri sillä tunnilla.

Vaakailu loppui, kun muutin (ja kämppis muutti vaakansa mukanaan). Tuossa vaiheessa mietin, mitä ihmettä teen tiedolla, että olen tänään 200g kevyempi kuin eilen. Mitä merkitystä sillä on - ne puuttuvat 200g eivät ole käytössäni jossain muussa muodossa, paino ei vaikuta olemiseeni millään lailla - vain se painon mittaaminen vaikuttaa, eikä välttämättä erityisen hyvin. Olin enemmän painon päivinä joskus päivän syömättä. Illalla tein voileivän, toisen, kolmannen, neljännen. Toisina enemmän painon päivinä heittelin roskiin "vääriä" ruokia, niitä joissa oli liikaa energiaa ja rasvaa. Joskus ahmin - jos kerran olen jo muutenkin lihonut 200 grammaa, niin yhtä hyvin voin lihoa vielä lisää.

Kämppiksestä on seitsemisen vuotta aikaa. Vaa'attomana aikana olen laihtunut. Kai olen jossain vaiheessa lihonutkin, mutta ne lihomisen hetket ovat jääneet minulta ikuistumatta. Olen punninnut itseäni satunnaisesti vanhempieni luona pari kertaa vuodessa.

Nyt meillä on vaaka.

Sillä punnitaan kissoja. Tai ensin punnitaan ihminen ja sitten punnitaan ihminen kissan kanssa, laskutuloksena saadaan kissan paino.

Taannoin kun vanhin kissa alkoi oireilla, selvisi eläinlääkäripäivystyksessä, että katti oli muutamassa kuukaudessa laihtunut yli kilon (siis viidenneksen painostaan). Emme olleet huomanneet laihtumista. Jos ja jos ja jos. Jos laihtuminen olisi huomattu, olisi kenties huomattu sekin, että kissa on tavallista väsyneempi. Olisi kenties kuljetettu kissa lääkäriin jo ennen kuin munuaiset lakkasivat täysin toimimasta ja oli liian myöhäistä.

Tunnustan, että vaakasin itsenikin tänään. Viimeksi olen vaakannut, kun kävin vanhempien luona alkusyksystä. Painoin sen saman kuin syksyllä.

Vieläkin joskus pelkään lihomista. Inhottaa ajatus siitä, että muuttuisin fyysisesti yhtä painavaksi kuin ennen. Vaikka tiedän, ettei se kävisi noin vain - ei ihminen voi yli 30 kiloa lihota vuorokaudessa tai parissa viikossa - niin silti yks kaks paisuminen tai turpoaminen tuntuu mahdolliselta.

Vaa'an käyttöohjeessa neuvotaan punnitsemaan "oikein". Ja mitä sitten on "oikein"? Vaa'an mukaan pitäisi punnita aina ilman vaatteita ja aina samaan aikaan vuorokaudesta. Voi elämä! Koko maailma on sairastunut minun neuroosiini, jossa pitäisi tietää oma painonsa grammalleen juuri nyt ja pitäisi painaa mahdollisimman vähän - painohan määrää, millä mielellä ollaan, mitä syödään, miten ruokaan suhtaudutaan, miten omaan itseen suhtaudutaan...

Mies lupasi piilottaa vaa'an sängyn alle ja vartioida sitä. Käytettävä vain kissatarkoituksiin. Hyvä.

1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois

Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

Itsessäni

Kirjoitin toisaalle yhden kirjoituksen ja havaitsin: kas, olen ajatuksissani itsessäni.

En aina ole ollut. Olen miettinyt, mitä vanhemmat tekevät (etenkin iltaisin, viikonloppuisin). Olen miettinyt, mitä yleensä ihmiset tekevät (etenkin iltaisin, viikonloppuisin, lomilla). Mutkan kautta se oma oleminen on näyttäytynyt jotenkin vääränlaisena ja tylsänä tai huonona. Miljoona "pitäisi"-ajatusta on puikkinut mieleen: olisi pitänyt käydä vanhempien luona, eihän minulla ollut mitään tärkeää omaa tekemistä (omat tekemiseni eivät ole tuntuneet tärkeiltä). Opiskeluaikana tuntui, että olisi pitänyt käydä bileissä (joissa en käynyt, mutta kuvittelin muiden käyvän). Vähintäänkin olisi tarvinnut viikonlopuksi ostaa jotakin viiniä - kun kerran oli viikonloppu.

Ja sitten joskus kun yritin olla niin kuin muut tai niin kuin "kuului" (mielestäni) tehdä, niin olikin ahdistunut ja eksynyt olo. Se jokin suorittamisen vaatimus pakeni edellä, siirtyi johonkin seuraavaan asiaan.

Nyt on voittopuolisesti ihan samantekevää, mitä muut (vanhemmat, tutut, tuntemattomat ikäiseni, työpaikan kollegat) tekevät. Kuuluisiko tehdä näin tai noin. Minä nyt olen tässä, kirjoitan tätä. Hiukan aikaisemmin katsottiin puoliskon kanssa tv:tä. Heiluttelin kissahärpäkettä yhden paksukaisen (Urhon) pään päällä. Kudoin. Luin romaania. Laitoin ruokaa (ei reseptiä). Kävin ruokakaupassa. Olin töissä. Minun päiväni. Arkinen sellainen. Kohta nukkumaan, aamun herätys 6.50.

Hiukan lapsekas ja yksinkertainen

On paljon helpompi olla töissä hiukan lapsekas, yksinkertainen, kyselevä ja ilmeilevä.

Ahdistaa, kun rupean tärkeileväksi, selittäväksi, totiseksi. (Miksi rupean? Pelko, pelko pelko, pelko. Mikäpä muu. Pelko pienen lapsekkaan minän puolesta vetää vakavaksi.)

Onneksi en osaa kovin paljon. En voi olla kovin tärkeänä ainakaan kovin pitkään.

Pitäisikö tietää?

Minua hämmästyttävät ja hiukan hirvittävätkin ne ihmiset, joilla on elämänsä suunnat selvillä. He ovat tavallaan ihanneyksilöitä, sillä esim. ammatinvalinnan linjauksia tehdään kovin nuorena. 14-vuotiaan pitäisi jo tietää, haluaako hän suuntautua taideaineisiin, kieliin vai luonnontieteisiin.

Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.

Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.

Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.

Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.

Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.

Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.

Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.

Yliherkkyys hellittää?

Sorvasin pitkään otsikkoa, kun en tiedä, onko yliherkkyys se varsinainen asia. Ehkä se onkin luottamus - luottamus itseen ja toiseen, luottamus meihin. Ja kun kaikenlainen luottamus lisääntyy, niin en enää yhtä herkästi reagoi hätääntymällä/ahdistumalla/suuttumalla/suremalla.

Hassua kyllä tämä luottamus on aika lailla sanojen ulottumattomissa. Emme ole viime aikoina harrastaneet syvällisiä parisuhdekeskusteluja tai kahdenkeskistä psykoveivausta. Puhuminen on vaikeaa, etenkin jos puheeseen liittyy pienikin mahdollisuus, että ilmoille pullahtaisi liuta vaikeita tunteita.

Ehkä luottamukseen vaikuttaa jatkuvuus ja aika. Ihan hiljan näin mielessäni minun ja miehen kodit vuosia sitten. Minulla oli 80-senttinen joustinpatja lattialla, kun en viitsinyt/jaksanut/halunnut ostaa sänkyä, cd:itä sohvan selkänojan takana piilossa (muualle ne eivät mahtuneet). Miehellä oli kirkkaanpunaiseksi maalattu väliseinä, seinällä anarkistilippu ja parisänky keskellä yksiötä. Minä säilytin miehen luona villasukkia ja mies minun luona tupakkapurkkia.

Niistä tiloista on liikuttu aika pitkälle, ei maantieteellisesti mutta mielen sisällä.

Siis, joskus aikojen alussa oli paljon asioita, jotka häiritsivät vain sen takia, että ne "kuuluisi" hoitaa toisin. Esimerkiksi ajattelin, että meidän kuuluisi käydä yhdessä molempien vanhempien luona - no, emme käyneet ja ahdisti. Mitä sitten, vaikka yhteiset tapaamiset vanhempien kanssa tuntuivat epäluontevilta - silti niitä "kuuluisi" olla. Ehkä niitä yhteisiä tapaamisia tulee luontevasti, jos on tutustuttu parikymppisinä ja alettu siitä sitten seurustella. Mutta mies on ainoa "poikaystävä", jonka olen koskaan esitellyt vanhemmilleni - ja olin esittelyn aikaan 33 v. Jotenkin sosiaaliset taitoni eivät riitä ylittämään sitä jokaisesta kumpuavaa vierastamista ja kiusaantumista, joka noissa tilanteissa on ollut. Viis siitä, vaikka "kuuluisi". On vapauttavaa, kun minun ei tarvitse pakkotutustuttaa ihmisiä toisiinsa vain sen takia, että he nyt sattuvat kuulumaan sukuun.

Vanhemmista seksiin, heh. Jokin kerta joskus aikaa sitten oli sellainen, että loukkaannuin, kun miehen toiminta tuntui tylyltä (piti sitten olla niin nopea, etten ehtinyt mukaan ja mennä laukeamaan naamalleni). Joskus myöhemmin samantapaisessa tilanteessa vasta huomasin ihan pienet eleet, miten vilpittömiä ne olivat. Itse vain tulkitsin sen tylyyden rivien välistä - ja pidin kiinni tulkinnastani, vaikka toinen miten pahoitteli.

On rasittavaa, jos pitää jokaisesta pikku yksityiskohdasta tehdä isoja tulkintoja. ("Se ei sanonut mitään, kun lähdin ulos. Se on varmaan suuttunut mulle.") Isommassa mittakaavassa tässä taitaa olla kyse siitä, etten tulkitsisi muiden tekemisiä itseni aiheuttamiksi tai sellaisiksi, että minun pitäisi ottaa niistä vastuu.

Paperihääpäivä

Tänään on tasan vuosi maistraatista.

Jos pysähdyn miettimään sitä, niin alkaa huimata. Alkaa huimata se, että minä olen se sama ihminen, joka hymyili hiukan vaikeasti muiden häissä ja ihmetteli, miksi nuo menevät naimisiin. Keksin silloin selitykseksi perinteet ja tavat, ja epäilin, että hääpareilla on piilossa pukujensa sisällä kauheaa ja ahdistavaa ja he pinnistelevät kestääkseen näytelmän, johon velvollisuudentunto, painostus tai piittaamattomuus omasta elämästä on heidät saattanut. Se että joku ahdosti itse haluaisi naimisiin, tuntui valheelta.

En vieläkään tiedä, olinko aiemmin vain ovela torjumaan omia salaisia toiveitani. Kenties niin. Pikkutyttönä halusin naimisiin yhden samassa tarharyhmässä olleen rillipäisen pojan kanssa, Lasseko se oli? Halusin että suklaamunien sisuksissa olisi sormuksia, kaikki rakenneltavat otukset ja tavarat olivat isoja pettymyksiä.

Jotakin kyynistä ja epäluuloista on poissa, toivottavasti pysyvästi. Olen ties miten monesti tässä suhteessa muka löytänyt itsestäni syyn, joka johtaisi eroon aivan varmasti, asian jota toinen ei minussa sietäisi. Ja yhtä monesti olen huomannut pelkoni turhiksi. Nolottaa, että kuvittelen toisen niin paljon vaativammaksi kuin hän todellisuudessa on. Luultavasti olen vain kerran toisensa jälkeen haksahtanut siihen, että puoliso suhtautuisi minuun yhtä arvostelevasti kuin minä suhtaudun itseeni. Moni noista "huonoista" puolistani on oikeasti ongelma ja vaikuttaa meidän välillämme, mutta silti tunnen olevani hyväksytty. Se on - äh, pakko käyttää raamatullista sanaa - armahtavaa.

Koulu

Huomenna koulut alkavat täällä. Edelleenkin, kahdeksatta vuotta, riemastun siitä ettei minun tarvitse olla koulussa töissä.

Opettajilla pitäisi olla hirveän vahva luottamus itseen ja kyky sietää jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Minulla ei ollut kumpaakaan.

Kenties ei kaikilla muillakaan ole. Toukokuun lopussa eräs opettajaystävä muisti tekstiviestillä, joka kuului suunnilleen "Jes kesäloma! Ekaa kertaa moneen vuoteen en tunne että olisin totaalisen epäonnistunut."

Tuo tekstarin lähettäjä aloitti uransa koulussa 1990-luvun lopulla. On käsityskykyni ulottumattomissa, miten hän on jaksanut niitä totaalisen epäonnistumisen oloja viime kevääseen asti.

Hm, puolisko tuossa esitti, että laittaisin herätyskellon soimaan hiukan ennen kahdeksaa ja menisin koulun eteen huutelemaan "Minullapa on lomaa vielä kaksi viikkoa jäljellä! Ja loman jälkeenkin kierrän koulut kaukaa!" No ehkä en sentään.

Jos... (masennuksesta ja peloista)

Välillä olen omasta mielestäni vallan hyvä tyyppi. Niinä hetkinä oma elämä ei näyttäydy hiukan säälittävässä valossa, niinä hetkinä menneisyyskin vaikuttaa valoisalta. Tai ne mustat pisteet eivät ole katastrofeja, vaan asioita, jotka ovat olleet välttämättömiä.

Jos en olisi masentunut silloin kun masennuin - opiskelun ja työelämään siirtymisen taitekohdassa - olisin nyt toisenlaisessa elämässä. Ilman masennusta ja ilman jonkinlaista järkkymistä en pystyisi rakkaussuhteeseen. Käsitykseni minusta ja muista ihmisistä olisi rajoittunut. Luulisin, ettei sellaista sairautta olekaan kuin masennus - kyse olisi jonkinlaisesta laiskuudesta tai haihattelusta, joka paranee itsestään, kunhan ihminen vaan velvollisuudentuntoisesti elää. En tuntisi ketään masentunutta, sillä en tunnistaisi masennusta sairastavia ihmisiä likelläni. Kukaan ei kertoisi minulle omasta masennuksestaan, sillä ihmissuhteeni olisivat etäisiä (olisi kenties pari vanhaa opiskeluaikaista ystävää joita tapaisin hyvin harvoin, ja työtuttuja, joiden kanssa puhuisin työasioita). Niissä etäisissäkin ihmissuhteissa stressaantuisin, sillä en oikein ymmärtäisi, miten minun pitäisi olla ja mitä muut minulta haluaisivat. Tasapainoni perustuisi lähinnä siihen, että kukaan ei tulisi kovin lähelle minua.

Kuvittelin ennen masennusta olevani järki-ihminen, sellainen jota tunteet eivät heiluttele. Selitin oman käytökseni järkeväksi tilanteissa, joissa olin aivan tunteen vallassa. Hyvä syy masentua - kyvyttömyys tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan.

Kas, näin voi käydä... Vaikka masennuksesta on seurannut vaikeita asioita, niin masennusta edeltänyttä elämää pidän umpikujana. Se on elämätöntä elämää, olemista, jossa lähinnä vaan pysyin hengissä. En uskaltanut oikein mitään, kun se ei (järkiselityksen) mukaan kannattanut. Nyt pelko ei enää samalla tavalla hallitse minua.

Eh, onhan noita... järjettömiä pelkoja, vieläkin. Mutta luottamus kasvaa vain tekemällä pelottavia asioita. Tässä kirjoitus pelosta. Olisivatkin pelkoni hämähäkkiosaston pelkoja, niitä olisi helpompi sormella osoittaa ja nauraa perään. Pelkään kun joudun menemään vieraitten ihmisten joukkoon. Pelkään kun pitää mennä lääkäriin. Pelkään että täytän väärin viralliset lomakkeet. Pelkään vieläkin ajoittain työpaikan kahvitaukoja. Pelkään että mokaan jollain käsittämättömän peruuttamattomalla tavalla töissä (esim. rikon tuhansien arvosta työmaan omaisuutta). Pelkään joinain hetkinä rakastelussa. Pelkään että myrkytän lähimmäiseni tarjoamallani ruualla (jos ruoka onkin jollain lailla pilaantunutta?). Pelkään että tapan vahingossa meidän kissat (jos ne vaikka vahingossa joutuvat pesukoneeseen ja kone päälle...). Pelkään autoja jotka pysähtyvät liian lähelle suojatietä. Pelkään korkeita paikkoja, joihin pitää kiivetä (keittiöjakkara on tarpeeksi korkea paikka). Pelkään läheisteni kuolemaa. Pelkään että jos joskus tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, niin tappaisin sen lapsen kumminkin. Pelkään sitä, että jonain hetkenä pelkäisin liikaa, kuolisin.

Lörpsäyttelen asioitani

Epätavallista avoimuutta irl töissä tänään. Huomasin yks kaks kertoneeni työkaverille, että käyn psykoterapiassa. Mutkan kautta terapia liittyi aiheeseen, puhuimme työvuoroista ja siitä, että työpaikan aamu- väli- ja iltavuorot ovat tavallaan armeliaita: sitä pystyy sopimaan menojaan arkisin päiväsaikaan.

No tulipas sekin sanottua... Tuo työkaveri on ihan mukava, mutta hiukan yksinkertainen (en löydä oikeaa sanaa kuvaamaan häntä). Semmoinen keski-ikäinen kolmen lapsen äiti, pariutunut nuorena ja ilmeisen onnellisesti. Jollain lailla keskiverrolta ja normaalilta vaikuttava, tunne-elämältään mutkaton (itkee ja nauraa helposti). Joskus aiemmin olisin ahdistunut hänestä (lähinnä siitä, että olisin verrannun itseäni ja häntä ja kokenut, että minun kuuluisi olla samankaltainen hänen kanssaan).

Ja sitten se toinen työkaveri, tapaus Vaikea. Hän oli tänään suorastaan viikonlopputunnelmissa, oli löytänyt digikuvia jostain työporukan retkestä lähikaupunkiin. Hän näytti niitä mulle ja sanoi: Kauheeta kun mä näytän läskiltä.

No, ehkä vaikea oli niissä kuvissa muutaman kilon painavampi kuin tällä hetkellä, ihan varmasti kumminkin normaalipainoinen.

Sentään hän sen päivittelynsä jälkeen sanoi: No mä nyt olen niin ylikriittinen.

Menin sanomaan, että olen ollut sen 30 kiloa nykyistä painavampi, ja vanhojen valokuvien katsominen tekee häijyä. Vaikea ei siihen reagoinut oikein mitenkään.

Meillä käy yksi asiakas, jossa näen itseäni suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Hän on kovin sukupuolineutraalisti pukeutuva nainen, lyhyet hiukset, lihavahko mutta ei mikään tankki, ikää 25 kenties. Vastaavia menneisyyden peilejä olen ohimennen tavannut ennenkin, mutta aiemmin se jokin tunnistaminen on saanut aikaan lähinnä ällötystä ja yökötystä. Olen noin kuvannollisesti halunnut mennä ja ravistella hartioista, huutaa: Tekisit jotakin, menisit kohti edes joskus! Kummasti tämä yksi herättää isoa myötätuntoa. Tulee lämmin olo, kun näen hänet.