Tätä yritin sanoittaa tänään terapiassa:
Ne asiat joita eniten salaan, ovat monesti niitä jotka juuri tarvitsisi tuoda näkyviin (ei ehkä koko maailmalle, mutta edes luotetuimmille ihmisille). Salatuimmat asiat ovat hävettävimpiä ja häpeästä on kovin vaikea päästä irti ihan itsekseen yksin. Jos tuo sen häpeänsä näkösälle tarkasteltavaksi, voi kenties muuttua, tulla ehjemmäksi.
Häpeäni liittyvät olemukseeni, "vääränlaisuuteeni". Vaikka ulkoisesti näyttäisin miten naiselta, niin sisäisesti koen monesti itseni vajaaksi, huonoksi, vääräksi, oudoksi. Lueskelin tänään jotakin nettikeskustelua, jossa tahtomattaan lapseton nainen sanoi, että hän tuntee itsensä epänaiseksi nyt kun tietää, että normaalilla tavalla raskautuminen on mahdotonta. Hämmentävää - eikö hän ollut koskaan ennen kokenut moista? Olen suurimman osan elämääni kokenut ruumiini väärin toimivaksi ja itseni epänaiseksi, eikä noihin tuntemuksiin ole tarvittu mitään isoa yksittäistä selittäjää kuten lapsettomuutta (no, ehkä aikuisena parisuhteettomuus ja seurustelemattomuus ovat ajatuksissani olleet syy ja seuraus - olen viallinen eli en kelpaa kenellekään ja en kelpaa kenellekään, kun olen viallinen).
Olen herkkä aistimaan paheksuntaa tai arvostelua. Murrosiässä noita arvostelmia tuli kotoa ja koulusta. En ollut juurikaan muuttunut murkkuiästä (henkisesti siis), kun tulivat sairauspelot ja tavallaan häpeä häpeän päälle. Ihan lääkäreitten toimesta selviteltiin ruumiini kummallisuuksia. Ruumiissa oli ylipainoa, tauteja, huonoa kuntoa, finnejä, raskausarpia. Äly sai palkintoja, kiitettäviä kurssiarvosanoja. Ruumista ei ymmärtänyt tai hyväksynyt kukaan - en edes minä itse.
Tuntuu pahalta että puin näitä NYT, kun ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on rinnalla ihminen, joka ilmeisen vilpittömästi tykkää ruumiistani tällaisena kuin se on. NYT minulla ei ole hätää, mutta aiemmin on ollut ja nykyhetkessä ne vanhat olotilat pyörivät mielessä.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Vatkaan vaan samaa taas
Niin, olenhan minä saanut sanottua terapiassa ne isoimmat asiat. Olenko sitten päässyt niiden läpi tai niistä irti tai työstänyt ne häiritsemättömiksi, en tiedä.
Minun pitäisi lopettaa googlaaminen sinne tänne. Lueskelin äsken muutamaa vestibuliitti-aiheista juttua, eikä olo niistä varsinaisesti parantunut. Ja sitten vielä TherapiaFennica toteaa näin:
En osaa olla jossittelemättä tässä kohden, sillä jos tuo pitää kohdallani paikkaansa, niin se vuoden 1991 kondyloomanhoitorumba sairastutti minut. Lisäksi se sai aikaan ihan helvetinmoista ahdistusta ja gynekologipelon. Olin siis silloin mennyt YTHS:n lääkärille epämääräisten virtsatievaivojen, alavatsakipujen ja kirvelyjen takia. Virtsasta ei löytynyt mitään, sain jotakin aineenvaihduntaan vaikuttavia pillereitä, mutta ne eivät auttaneet. Minut lähetettiin ultraäänitutkimuksiin ja virtsaputken tähystykseen (jälkimmäinen oli melkoisen kivulias toimenpide). Ultrassa näkyi kysta munasarjassa, ja sain pikalähetteen paikallisen keskussairaalan naistentautien poliklinikalle. Siellä oli sitten päivystävä gynekologi, keski-ikäinen mies, ja ensimmäinen gynekologikäyntini ikinä. Jännitin niin paljon, etten osannut jännitykseltäni edes sanoa, että jännittää. Lääkäri runnoi sisuksiini jonkin tähystimen (?), operaatio oli sitä virtsaputken täyhystystä kivuliaampi. Siinä sivussa hän löysi myös kondyloomia ulkoisilta limakalvoilta. Jälkikäteen minulla kulki mustelmavyö alavatsan päällä (hän kun myös tunnusteli munasarjat) ja vuosin verta ja mulla oli paitsi syöpäepäilys myös tieto sukupuolitaudista - jonka olin saanut ihan ilman seksiä noin vaan lennosta nappaamalla.
Kuukauden päästä oli jatkotutkimus. Lääkäri oli toinen, nuori naiskandi, joka marssitti diagnoosinsa tueksi lauman lääketieteen opiskelijoita. Makasin siinä tuolissa koivet levällään ja valkotakit vakuuttivat: kysta oli kadonnut. Kondyloomat päätettiin hoitaa laserilla pois (poliklinikalla, nukutuksessa). Papanäyte oli puhdas.
Ja tästä eteenpäin oireet jatkuivat edelleen, mutta olin päätellyt, että niistä on ihan turha selittää mitään. Annoin olla. Koitin toipua edellisistä tutkimuksista. Taidan toipua niistä edelleen.
Jos voisi valita jotakin hetkiä elämästään pois, niin noista toisen opiskeluvuoden tutkimuksista ei seurannut mitään hyvää. Mutta kun en pääse aikakoneella säätämään niitä olemattomiinkaan... Ilman noita juttuja olisin luultavasti vähän enemmän sovussa kroppani kanssa ja osaisin hoitaakin itseäni paremmin. Esimerkiksi olisin uskaltanut mennä lääkäriin hiukan aikaisemmin.
Minun pitäisi lopettaa googlaaminen sinne tänne. Lueskelin äsken muutamaa vestibuliitti-aiheista juttua, eikä olo niistä varsinaisesti parantunut. Ja sitten vielä TherapiaFennica toteaa näin:
"Vulvassa sijaitsevat kondyloomat eivät muodosta suurta riskiä maligniteetin suhteen ja niiden hoidossa kannattaa olla melko konservatiivinen. Liian aggressiivisella hoidolla saatetaan aiheuttaa pahempia oireita (vulvodynia, vestibuliitti), kuin itse tauti aiheuttaa."
En osaa olla jossittelemättä tässä kohden, sillä jos tuo pitää kohdallani paikkaansa, niin se vuoden 1991 kondyloomanhoitorumba sairastutti minut. Lisäksi se sai aikaan ihan helvetinmoista ahdistusta ja gynekologipelon. Olin siis silloin mennyt YTHS:n lääkärille epämääräisten virtsatievaivojen, alavatsakipujen ja kirvelyjen takia. Virtsasta ei löytynyt mitään, sain jotakin aineenvaihduntaan vaikuttavia pillereitä, mutta ne eivät auttaneet. Minut lähetettiin ultraäänitutkimuksiin ja virtsaputken tähystykseen (jälkimmäinen oli melkoisen kivulias toimenpide). Ultrassa näkyi kysta munasarjassa, ja sain pikalähetteen paikallisen keskussairaalan naistentautien poliklinikalle. Siellä oli sitten päivystävä gynekologi, keski-ikäinen mies, ja ensimmäinen gynekologikäyntini ikinä. Jännitin niin paljon, etten osannut jännitykseltäni edes sanoa, että jännittää. Lääkäri runnoi sisuksiini jonkin tähystimen (?), operaatio oli sitä virtsaputken täyhystystä kivuliaampi. Siinä sivussa hän löysi myös kondyloomia ulkoisilta limakalvoilta. Jälkikäteen minulla kulki mustelmavyö alavatsan päällä (hän kun myös tunnusteli munasarjat) ja vuosin verta ja mulla oli paitsi syöpäepäilys myös tieto sukupuolitaudista - jonka olin saanut ihan ilman seksiä noin vaan lennosta nappaamalla.
Kuukauden päästä oli jatkotutkimus. Lääkäri oli toinen, nuori naiskandi, joka marssitti diagnoosinsa tueksi lauman lääketieteen opiskelijoita. Makasin siinä tuolissa koivet levällään ja valkotakit vakuuttivat: kysta oli kadonnut. Kondyloomat päätettiin hoitaa laserilla pois (poliklinikalla, nukutuksessa). Papanäyte oli puhdas.
Ja tästä eteenpäin oireet jatkuivat edelleen, mutta olin päätellyt, että niistä on ihan turha selittää mitään. Annoin olla. Koitin toipua edellisistä tutkimuksista. Taidan toipua niistä edelleen.
Jos voisi valita jotakin hetkiä elämästään pois, niin noista toisen opiskeluvuoden tutkimuksista ei seurannut mitään hyvää. Mutta kun en pääse aikakoneella säätämään niitä olemattomiinkaan... Ilman noita juttuja olisin luultavasti vähän enemmän sovussa kroppani kanssa ja osaisin hoitaakin itseäni paremmin. Esimerkiksi olisin uskaltanut mennä lääkäriin hiukan aikaisemmin.
lauantai 26. huhtikuuta 2008
Mitä pitikin
Tämän olen huomannut ennenkin: ahdistukseni - olivat ne miten rajuja tahansa - ovat selkeärajaisempia kuin ennen.
Hiphei. Kiva että alkavat ja loppuvat, eivät vaan pyöri päässä...
Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että olen terapiassa käynyt läpi sen mitä pitikin. Etenkin viimeisimmän vuoden aikana olen ollut likellä asioita, joiden tähden terapia tuntui välttämättömältä. Siis: on ollut pakko purkaa vanhoja työahdistuksia ja samoin on ollut pakko selvitellä oloja, jotka liittyvät "väärään" naiseuteen ja oman itsen häpeämiseen.
Toki olisi paljon muutakin. Olen aika lailla huono suojautumaan tai puolustamaan itseäni - ratkaisen ristiriitoja lähinnä pakenemalla paikalta, ja se ei esim. työmaalla ole edes erityisen mahdollista. Vieläkin pelkään olla muuta kuin kiltti tyttö, nöyristelen, koitan olla mukava joka suuntaan. Mutta tuo tuntuu tavallaan pikkujutulta kumminkin. Sitä paitsi en enää ihan kaikilla elämänalueilla ole erityisen kiltti.
Mitä enemmän uskallan näyttää aidon minäni, sitä helpompaa on elää. Kovin helposti vaan luisun kohtelemaan itseäni samalla tavalla kuin vanhempani ovat kohdelleet minua. Ja heti kun otan äidin ja isän äänen mittatikuksi, niin kutistun siksi lettipäätytöksi, joka ei heidän silmissään olisi koskaan saanut kasvaa naiseksi.
Hiphei. Kiva että alkavat ja loppuvat, eivät vaan pyöri päässä...
Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että olen terapiassa käynyt läpi sen mitä pitikin. Etenkin viimeisimmän vuoden aikana olen ollut likellä asioita, joiden tähden terapia tuntui välttämättömältä. Siis: on ollut pakko purkaa vanhoja työahdistuksia ja samoin on ollut pakko selvitellä oloja, jotka liittyvät "väärään" naiseuteen ja oman itsen häpeämiseen.
Toki olisi paljon muutakin. Olen aika lailla huono suojautumaan tai puolustamaan itseäni - ratkaisen ristiriitoja lähinnä pakenemalla paikalta, ja se ei esim. työmaalla ole edes erityisen mahdollista. Vieläkin pelkään olla muuta kuin kiltti tyttö, nöyristelen, koitan olla mukava joka suuntaan. Mutta tuo tuntuu tavallaan pikkujutulta kumminkin. Sitä paitsi en enää ihan kaikilla elämänalueilla ole erityisen kiltti.
Mitä enemmän uskallan näyttää aidon minäni, sitä helpompaa on elää. Kovin helposti vaan luisun kohtelemaan itseäni samalla tavalla kuin vanhempani ovat kohdelleet minua. Ja heti kun otan äidin ja isän äänen mittatikuksi, niin kutistun siksi lettipäätytöksi, joka ei heidän silmissään olisi koskaan saanut kasvaa naiseksi.
perjantai 25. huhtikuuta 2008
Lätinää eilisestä, taas
Terapeutti on käsittämätön tyyppi.
Hän sanoi ymmärtävänsä, kun kerroin, mitä mietin 1990-luvun lopulla (ajattelin että mieluummin tappaisin itseni, kuin joutuisin vielä menemään gynekologille). Myöhemmin aloin ajatella, että mieluummin tappaisin itseni kuin joutuisin kouluun opettajaksi.
Jos joku tulisi minulle puhumaan moista, niin pitäisin häntä pateettisena teini-ikäisenä. Mutta silti tiedän, että olen noiden ajatusten suhteen ollut ihan vakavissani. (Hetkinen, hm, vuodesta -96 vuoteen -02 en tosiaankaan käynyt gynekologilla.) Jälkimmäinen päätös on edelleen voimassa, mutta uskoakseni sen toteuttamiseen on muita keinoja kuin itsemurha.
Niin että... Jossittelu on turhaa. Silti tuntuu, että olen hukannut aikaa, olisi pitänyt jo muutama vuosi aiemmin selvitellä näitä oloja ja oireita siellä gynekologilla. Mutta en vaan pystynyt aiemmin. Ihan turha minun on nyt moittia itseäni. Eilinen vaati käsittämättömän ison henkisen väännön. Eh, jossakin tämän viikon pikku-uutisessa sanottiin, että ihmiset häpeävät ummetustaan eivätkä kehtaa kertoa siitä lääkärille. No niin, on meitä moneksi.
Terpalle päivittelin sitä, että jos kerran pitää olla jokin pysyväisvaiva, niin se saisi mielellään kiitos olla sellainen, jota voisi ääneen tilittää työmaan kahvipöydässä. Olen ollut siellä keskellä suolen toiminta -keskustelua ja migreeni-keskustelua ja ihottuma-keskustelua. En kumminkaan taida sinne kantaa omaa osuuttani. Kuulkaas kun mulla on tälläinen seksiongelma. Naiminen sattui viimeksi taas, kun en huomannutkaan laittaa puudutusrasvaa tarpeeksi.
Voihan sitä tietty päänsä sisälle miettiä reaktioita. Hih.
Hän sanoi ymmärtävänsä, kun kerroin, mitä mietin 1990-luvun lopulla (ajattelin että mieluummin tappaisin itseni, kuin joutuisin vielä menemään gynekologille). Myöhemmin aloin ajatella, että mieluummin tappaisin itseni kuin joutuisin kouluun opettajaksi.
Jos joku tulisi minulle puhumaan moista, niin pitäisin häntä pateettisena teini-ikäisenä. Mutta silti tiedän, että olen noiden ajatusten suhteen ollut ihan vakavissani. (Hetkinen, hm, vuodesta -96 vuoteen -02 en tosiaankaan käynyt gynekologilla.) Jälkimmäinen päätös on edelleen voimassa, mutta uskoakseni sen toteuttamiseen on muita keinoja kuin itsemurha.
Niin että... Jossittelu on turhaa. Silti tuntuu, että olen hukannut aikaa, olisi pitänyt jo muutama vuosi aiemmin selvitellä näitä oloja ja oireita siellä gynekologilla. Mutta en vaan pystynyt aiemmin. Ihan turha minun on nyt moittia itseäni. Eilinen vaati käsittämättömän ison henkisen väännön. Eh, jossakin tämän viikon pikku-uutisessa sanottiin, että ihmiset häpeävät ummetustaan eivätkä kehtaa kertoa siitä lääkärille. No niin, on meitä moneksi.
Terpalle päivittelin sitä, että jos kerran pitää olla jokin pysyväisvaiva, niin se saisi mielellään kiitos olla sellainen, jota voisi ääneen tilittää työmaan kahvipöydässä. Olen ollut siellä keskellä suolen toiminta -keskustelua ja migreeni-keskustelua ja ihottuma-keskustelua. En kumminkaan taida sinne kantaa omaa osuuttani. Kuulkaas kun mulla on tälläinen seksiongelma. Naiminen sattui viimeksi taas, kun en huomannutkaan laittaa puudutusrasvaa tarpeeksi.
Voihan sitä tietty päänsä sisälle miettiä reaktioita. Hih.
torstai 24. huhtikuuta 2008
Diagnoosi
Olen hengissä, väsynyt ja ristiriitaisessa mielentilassa.
Jännitys ja pelko ennen lääkäriä oli melkein kohtuuton. En ole ennen huomannut, että jännitys alkaa oksettaa. Leikittelin silläkin mahdollisuudella, että livistäisin vain paikalta. Ajat olivat myöhässä ja minulla oli ruhtinaallisesti aikaa odotella ennen kuin pääsin sisälle, ympärillä oli sellainen puunattu steriili lääkäriasemaympäristö, paljon kaikuvia käytäviä ja lasia. Kovaa.
Lääkäri oli ihan ookoo - ja tämä on minun mittakaavallani jo iso kehu. Hän vaikutti ihan läsnäolevalta ja kuuntelevalta. Itsekin kaiken tutinatärinäjännityksen keskellä sentään muistin sanoa pääasiat.
En tiedä olisinko surullinen vai iloinen. Toistaiseksi olen ollut vain väsynyt. Menin nukkumaan puolilta öin, en heti nukahtanut. Heräsin puoli neljän aikaan valvomaan ja miettimään. Nukahdin hetkeksi ja sitten kännykkäherätys jo pärisi ennen seitsemää.
Olen ilmeisesti ihan ketterä kotitarvediagnosoija. Gynekologi totesi, että minulla on vestibuliitti. Niin, pari viikkoa sitten olin ihan itse päätynyt samaan, silloin olivat silmäni auenneet tajuamaan, että vestibuliittiin kuuluu monesti myös vaikeuksia tamponin käytössä. Kohdallani ei voi puhua tamponin käytön vaikeuksista, kun kaikenlainen käyttö on ollut mahdotonta... Paketit ovat päätyneet roskiin sen jälkeen kun olen ensin toiveikkaasti yritellyt muutaman puikulan kanssa ja taas muistanut, että eieiei, mahdotonta, sattuu.
Tai imperfektissä tuo äskeinen. En tiedä, miltä tuntuisi nyt. En ole taas yrittänytkään käyttää tamponeja muutamaan vuoteen.
No, ehkä voin elää ilman tamponeja tai kuukuppitemppuilua.
Kohdallani kivut eivät tällä hetkellä ole kovin isoja (näin ihan oikeasti ja itseäni vähättelemättä). Esimerkiksi tämänpäiväinen tutkimus ei tehnyt erityisen kipeää. Vaikka pumpulipuikkotestissä paikallistin kipukohtia, niin gynekologi sai muuten työnsä tehtyä ihan sujuvasti. Eivät krampanneet lihakset, ei tarvinnut purra hampaita yhteen. Lääkäri sanoi, ettei minulla ole hätää - hänellä on ollut vastaanotolla tilanteita, joissa tutkimus on pitänyt keskeyttää kipujen takia. Hän piti myös todennäköisenä, että kipuni olisivat aiemmin olleet pahemmat, mutta kun en ole elänyt parisuhteessa enkä ollut yhdynnöissä, niin vestibuliitin aiheuttamat kivut ovat jääneet huomaamatta (ei niitä oireita ole ollutkaan tiettynä aikana muita kuin tuo tamponiongelma, jota olen ratkaissut käyttämällä siteitä).
Kipuja isompi ongelma on puhtaasti pään sisäinen. Olen kuluttanut kauheasti energiaa kipujen tarkkailuun ja yhdyntöjen jännittämiseen. Lääkärille sanoinkin, että pelkään kai eniten sitä, että joskus joutuisin kipujen takia pyytämään miestä lopettamaan yhdynnän. Tajuaisiko mies sen loukkaukseksi? Miltä minusta tuntuisi? Kun jo näiden siedettävien kipujen kanssa tunnen olevani vähän vammainen ja huono, niin mitä sitten jos oireet pahenisivat?
Helvetti kun seksi esitetään niin valtavan helppona asiana. Sitä pitäisi naida napsauttaa harva se päivä jotta olisi viriilin ja aktiivisen kansalaisen kuosissa. Jopas on parisuhteessakin jotain pielessä, jos yhdynnät eivät huvita - kyllä sitä pitäisi huvittaa tai vaikkei huvittaisikaan, niin silti kuuluisi, muutenhan sitä voi toinen tulla tyytymättömäksi. Ja ettei koko kipukin olisi vaan asennevamma, merkki omasta kehittymättömyydestä ja seksuaalisesta keskeneräisyydestä.
Joojoojoo. Tuo äskeinen kappale livahti itsesensorin sormien lävitse, enkä jaksa sitä poiskaan pyyhkiä. Olin menossa tähän:
Huomasin että minulle oli valtavan tärkeää tämä: lääkäri esitti lopulta opitmistisen arvion jatkosta. Jos ne muutamat yliherkät hermopäätteet emättimen ympärillä saadaan rauhoittumaan, niin parissa vuodessa tätä vaivaa ei enää pitäisi olla. Rauhoittuminen tarkoittaa nyt sitä, että sain puudutusgeelireseptin ja sivelen geeliä kipupisteisiin ennen yhdyntää.
Taidan olla vähän hullu. Pari vuotta nimittäin kuulosti lyhyeltä ajalta. Minun ahdistukseni laukesi viimeksi siitä, että ajattelin nämä olotilat ja ongelmat koko loppuelämän jatkuviksi. Ehdin miettiä sitäkin, mitä tapahtuisi jos jostain syystä eroaisimme. Enhän minä ikinä tällä kropalla ja mielellä pystyisi kenenkään kansssa parisuhteeseen - noin keskimäärin miehet käsittääkseni preferoivat enemmän yhdyntäseksiä kuin puolisoni tekee.
En nyt tiedä, onko minulla ollut sairaan hyvä vai sairaan huono tuuri. Sairaan hyvää tässä voisi olla se, että yhdyntäongelmat tulivat esiin näin myöhään - jos olisin parikymppisenä yrittänyt suhdetta (siis silloin kun olin sairaan kipeä pelkkien gynekologin tutkimusten ja tamponien takia), niin olisin hajottanut itseäni pahasti. Sairaan huonoa tässä on koko tauti, tietysti. Minun on ihan tarpeeksi mutkikasta yrittää päästä omien estojeni ja ahdistusteni läpi, miksi pitää vielä kokea fyysistä kipuakin asiasta, joka suurimmalta osalta ihmisiä hoituu kivuitta?
Jännitys ja pelko ennen lääkäriä oli melkein kohtuuton. En ole ennen huomannut, että jännitys alkaa oksettaa. Leikittelin silläkin mahdollisuudella, että livistäisin vain paikalta. Ajat olivat myöhässä ja minulla oli ruhtinaallisesti aikaa odotella ennen kuin pääsin sisälle, ympärillä oli sellainen puunattu steriili lääkäriasemaympäristö, paljon kaikuvia käytäviä ja lasia. Kovaa.
Lääkäri oli ihan ookoo - ja tämä on minun mittakaavallani jo iso kehu. Hän vaikutti ihan läsnäolevalta ja kuuntelevalta. Itsekin kaiken tutinatärinäjännityksen keskellä sentään muistin sanoa pääasiat.
En tiedä olisinko surullinen vai iloinen. Toistaiseksi olen ollut vain väsynyt. Menin nukkumaan puolilta öin, en heti nukahtanut. Heräsin puoli neljän aikaan valvomaan ja miettimään. Nukahdin hetkeksi ja sitten kännykkäherätys jo pärisi ennen seitsemää.
Olen ilmeisesti ihan ketterä kotitarvediagnosoija. Gynekologi totesi, että minulla on vestibuliitti. Niin, pari viikkoa sitten olin ihan itse päätynyt samaan, silloin olivat silmäni auenneet tajuamaan, että vestibuliittiin kuuluu monesti myös vaikeuksia tamponin käytössä. Kohdallani ei voi puhua tamponin käytön vaikeuksista, kun kaikenlainen käyttö on ollut mahdotonta... Paketit ovat päätyneet roskiin sen jälkeen kun olen ensin toiveikkaasti yritellyt muutaman puikulan kanssa ja taas muistanut, että eieiei, mahdotonta, sattuu.
Tai imperfektissä tuo äskeinen. En tiedä, miltä tuntuisi nyt. En ole taas yrittänytkään käyttää tamponeja muutamaan vuoteen.
No, ehkä voin elää ilman tamponeja tai kuukuppitemppuilua.
Kohdallani kivut eivät tällä hetkellä ole kovin isoja (näin ihan oikeasti ja itseäni vähättelemättä). Esimerkiksi tämänpäiväinen tutkimus ei tehnyt erityisen kipeää. Vaikka pumpulipuikkotestissä paikallistin kipukohtia, niin gynekologi sai muuten työnsä tehtyä ihan sujuvasti. Eivät krampanneet lihakset, ei tarvinnut purra hampaita yhteen. Lääkäri sanoi, ettei minulla ole hätää - hänellä on ollut vastaanotolla tilanteita, joissa tutkimus on pitänyt keskeyttää kipujen takia. Hän piti myös todennäköisenä, että kipuni olisivat aiemmin olleet pahemmat, mutta kun en ole elänyt parisuhteessa enkä ollut yhdynnöissä, niin vestibuliitin aiheuttamat kivut ovat jääneet huomaamatta (ei niitä oireita ole ollutkaan tiettynä aikana muita kuin tuo tamponiongelma, jota olen ratkaissut käyttämällä siteitä).
Kipuja isompi ongelma on puhtaasti pään sisäinen. Olen kuluttanut kauheasti energiaa kipujen tarkkailuun ja yhdyntöjen jännittämiseen. Lääkärille sanoinkin, että pelkään kai eniten sitä, että joskus joutuisin kipujen takia pyytämään miestä lopettamaan yhdynnän. Tajuaisiko mies sen loukkaukseksi? Miltä minusta tuntuisi? Kun jo näiden siedettävien kipujen kanssa tunnen olevani vähän vammainen ja huono, niin mitä sitten jos oireet pahenisivat?
Helvetti kun seksi esitetään niin valtavan helppona asiana. Sitä pitäisi naida napsauttaa harva se päivä jotta olisi viriilin ja aktiivisen kansalaisen kuosissa. Jopas on parisuhteessakin jotain pielessä, jos yhdynnät eivät huvita - kyllä sitä pitäisi huvittaa tai vaikkei huvittaisikaan, niin silti kuuluisi, muutenhan sitä voi toinen tulla tyytymättömäksi. Ja ettei koko kipukin olisi vaan asennevamma, merkki omasta kehittymättömyydestä ja seksuaalisesta keskeneräisyydestä.
Joojoojoo. Tuo äskeinen kappale livahti itsesensorin sormien lävitse, enkä jaksa sitä poiskaan pyyhkiä. Olin menossa tähän:
Huomasin että minulle oli valtavan tärkeää tämä: lääkäri esitti lopulta opitmistisen arvion jatkosta. Jos ne muutamat yliherkät hermopäätteet emättimen ympärillä saadaan rauhoittumaan, niin parissa vuodessa tätä vaivaa ei enää pitäisi olla. Rauhoittuminen tarkoittaa nyt sitä, että sain puudutusgeelireseptin ja sivelen geeliä kipupisteisiin ennen yhdyntää.
Taidan olla vähän hullu. Pari vuotta nimittäin kuulosti lyhyeltä ajalta. Minun ahdistukseni laukesi viimeksi siitä, että ajattelin nämä olotilat ja ongelmat koko loppuelämän jatkuviksi. Ehdin miettiä sitäkin, mitä tapahtuisi jos jostain syystä eroaisimme. Enhän minä ikinä tällä kropalla ja mielellä pystyisi kenenkään kansssa parisuhteeseen - noin keskimäärin miehet käsittääkseni preferoivat enemmän yhdyntäseksiä kuin puolisoni tekee.
En nyt tiedä, onko minulla ollut sairaan hyvä vai sairaan huono tuuri. Sairaan hyvää tässä voisi olla se, että yhdyntäongelmat tulivat esiin näin myöhään - jos olisin parikymppisenä yrittänyt suhdetta (siis silloin kun olin sairaan kipeä pelkkien gynekologin tutkimusten ja tamponien takia), niin olisin hajottanut itseäni pahasti. Sairaan huonoa tässä on koko tauti, tietysti. Minun on ihan tarpeeksi mutkikasta yrittää päästä omien estojeni ja ahdistusteni läpi, miksi pitää vielä kokea fyysistä kipuakin asiasta, joka suurimmalta osalta ihmisiä hoituu kivuitta?
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Vanhat tutut jutut
Liki huvittuneena olen tänään pannut merkille, miten tietyt omituiset tapani oikein rehottavat. Yks kaks olen nyppinyt toisen kulmakarvani melkein olemattomiin. Hiuksia revin myös, pieninä tukkoina.
Pelkään sitä etten osaa ilmaista itseäni huomenna. Pelkään että poistun vastaanotolta ja puolessa välissä kotimatkaa huomaan tajuavani, mitä kaikkea jäikään sanomatta.
No höh. Ajoittain muistan, että ainahan voin mennä uudestaan, jos täysin jumitun tällä kertaa. Menen vaikka sitten jollekulle toiselle. Tai jätän selvittelyn toistaiseksi jäihin - ehkä ei ole vieläkään tämän aika, jos ahdistus on ihan hallitsematonta.
Pelkään sitä etten osaa ilmaista itseäni huomenna. Pelkään että poistun vastaanotolta ja puolessa välissä kotimatkaa huomaan tajuavani, mitä kaikkea jäikään sanomatta.
No höh. Ajoittain muistan, että ainahan voin mennä uudestaan, jos täysin jumitun tällä kertaa. Menen vaikka sitten jollekulle toiselle. Tai jätän selvittelyn toistaiseksi jäihin - ehkä ei ole vieläkään tämän aika, jos ahdistus on ihan hallitsematonta.
Ahist-
Voi päh. Iltavuoropäivä, kohta töihin.
Aamulla olin ihan kunnossa. Nyt juuri ahdistaa asteikolla 0-10 noin 9,5.
Kaikki menee ihan hyvin niin kauan kuin en ajattele tippaakaan huomista. Sitten jos mieleni harhautuu miettimään sitä, mitä minun pitäisi taustaksi lääkärille kertoa, niin ahdistun.
Minun on kovin vaikea uskoa, että huominen voisi johtaa yhtään mihinkään hyvään. Tähän mennessä mikään epälukuisista gynekologikäynneistäni ei ole auttanut siihen minun varsinaiseen ongelmaani.
Mikä se minun ongelmani on? En tiedä. Ehkä se edelleen aina vaan on se, etten haluaisi olla tässä kropassa. Olen eksyksissä kipujen ja vaihtelevien olotilojen keskellä, ja tuntuu että kaikki muut ovat kartalla ja osaavat suuntia eivätkä edes tajua sitä, että voisi olla eksynyt itseensä.
Aamulla olin ihan kunnossa. Nyt juuri ahdistaa asteikolla 0-10 noin 9,5.
Kaikki menee ihan hyvin niin kauan kuin en ajattele tippaakaan huomista. Sitten jos mieleni harhautuu miettimään sitä, mitä minun pitäisi taustaksi lääkärille kertoa, niin ahdistun.
Minun on kovin vaikea uskoa, että huominen voisi johtaa yhtään mihinkään hyvään. Tähän mennessä mikään epälukuisista gynekologikäynneistäni ei ole auttanut siihen minun varsinaiseen ongelmaani.
Mikä se minun ongelmani on? En tiedä. Ehkä se edelleen aina vaan on se, etten haluaisi olla tässä kropassa. Olen eksyksissä kipujen ja vaihtelevien olotilojen keskellä, ja tuntuu että kaikki muut ovat kartalla ja osaavat suuntia eivätkä edes tajua sitä, että voisi olla eksynyt itseensä.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Pitkää päivää
Päivässä oli kaikki ainekset huonoon ja stressaavaan: aamulla minulle lankesi toistamiseen operaatio kassanlaskenta. Häiritsi hiukan se tapa, jolla työkaveri käskytti minut tekemään sen. Ei hän ole esimiesasemassa, hän vain on tuossa työssä ollut kauemmin kuin minä ja on muutenkin melko määräilevä ulosanniltaan. Olisi hän voinut edellisenä päivänä sanoa kassasta ja sen laskemisesta, sen sijaan että ensimmäisenä aamukasilta huomenen jälkeen sanoi: Laske kassa, se on vielä hakematta.
No, laskin kassan. Ehdin juuri ja juuri ajoissa ennen päivän opetusrupeamaa. Sitten kipkap syömään hätäisesti, asiakaspalvelutiskin sivuun istumaan ja siinä vaiheessa selvisikin, että meitä olisi tänään yksi oletettua vähemmän. Joku halusi maksaa kaksikymppisellä ja juoksin yläkertaan vaihtamaan heidän kassasta vaihtorahaa. Sillä välin pahansisuinen teinipoika oli huudellut sen määräilevän työkaverin vitun huoraksi.
Tein sitten pitemmän päivän, töissä liki 9 tuntia. Osin kiirettä, osin odottelua. Tunnistin itseni päivän Viivistä ja Wagnerista.
Myöhemmin ruokakaupassa ja vielä myöhemmin kävelyllä (korvissa Alangon Blanco Spirituals) ja sen jälkeen sohvalla lukemassa Kati Kovácsin Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa -albumia. Ihana kirja, hullu ja hurja ja voimakas. Haluaisin saada omaan luovaan tekemiseen samaa.
No, laskin kassan. Ehdin juuri ja juuri ajoissa ennen päivän opetusrupeamaa. Sitten kipkap syömään hätäisesti, asiakaspalvelutiskin sivuun istumaan ja siinä vaiheessa selvisikin, että meitä olisi tänään yksi oletettua vähemmän. Joku halusi maksaa kaksikymppisellä ja juoksin yläkertaan vaihtamaan heidän kassasta vaihtorahaa. Sillä välin pahansisuinen teinipoika oli huudellut sen määräilevän työkaverin vitun huoraksi.
Tein sitten pitemmän päivän, töissä liki 9 tuntia. Osin kiirettä, osin odottelua. Tunnistin itseni päivän Viivistä ja Wagnerista.
Myöhemmin ruokakaupassa ja vielä myöhemmin kävelyllä (korvissa Alangon Blanco Spirituals) ja sen jälkeen sohvalla lukemassa Kati Kovácsin Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa -albumia. Ihana kirja, hullu ja hurja ja voimakas. Haluaisin saada omaan luovaan tekemiseen samaa.
maanantai 21. huhtikuuta 2008
Valokuvaminä
Vein terapiaan tänään vanhoja valokuviani, yksi niistä oli minusta murrosikäisenä (noin vuonna 1983), muut opiskeluajalta ja ajalta hiukan valmistumisen jälkeen.
Terppa sanoi, ettei tunnistaisi minua, jos ei tietäisi että minä olen kuvissa mukana.
Olen muuttunut paljon (ulkoisesti siis). Jokunen vuosi sitten näytin punastellen noita kuvia miehelle - minua hävetti se, miltä olen näyttänyt. Hävettivät lyssyt hartiat, muodottoman väljät vaatteet, vaatteitten valjut värit, kilot, ihon finnit - kaikki. Mies sanoi niistä Etpä ole kovin hääviltä näyttänyt ja vieläkään en tiedä, olisinko loukkaantunut. Tottahan se oli. Ja kovin moni asia oli pielessä noissa kuvissa.
Vanhasta tulevat kaikki nuo "olen väärä" -ajatukset joihin jumiudun. Ne häiritsevät nykyhetkessä vieläkin, viimeksi tässä gynekologijutussa. Ajoittain olen vakavissani miettinyt, ettei tässä lääkäri voi mitään tehdä - pitäisihän minun uskoa, että olen vikapää eikä sopisi liikaa vaatia, sellainen kohtuullisen ongelmaton seksielämä esimerkiksi kuuluu muille, niille oikeille ihmisille, niille jotka elävät niin kuin kuuluu.
Tiedän, että silloin joskus lapsena päättelin omaa vääryyttäni siitä, miten äiti minua katsoi. Äiti ajatteli yksioikoisesti: lapsen pitää mahtua lasten kokomitoituksiin, kun ne kerran on lapsille tehty. Niinpä sitten vääntäydyin vaatekaupan sovituskopissa siihen lasten koossa isoimpaan uimapukuun, joka oli niin kireä että se soi. Uikkarit olivat oikean kokoiset - minä olin se väärä, se joka ei mahtunut. Samalla logiikalla lapsi ei äidin mielestä tarvinnut rintaliivejä, vaikka olikin saanut kuudesluokkalaisilta luokkakavereiltaan lällätyksiä löllyvistä tisseistä. Äidin maailmassa lapset nukkuivat aina yönsä hyvin - jos lapsi-Meri sanoi, ettei hän ollut nukkunut, niin ei sitä pitänyt uskoa. Kyllä lapset aina nukkuu yöt.
Jotakin hyvää tänään: ne vanhat valokuvat ja vanha minä eivät ahdista tai hävetä minua enää - eivät ainakaan samassa määrin kuin ennen. Se vanha minä on osa minua, yksi kerros joka on ollut näkyvillä - on edelleenkin muistoissa ja valokuvissa.
Terppa sanoi, ettei tunnistaisi minua, jos ei tietäisi että minä olen kuvissa mukana.
Olen muuttunut paljon (ulkoisesti siis). Jokunen vuosi sitten näytin punastellen noita kuvia miehelle - minua hävetti se, miltä olen näyttänyt. Hävettivät lyssyt hartiat, muodottoman väljät vaatteet, vaatteitten valjut värit, kilot, ihon finnit - kaikki. Mies sanoi niistä Etpä ole kovin hääviltä näyttänyt ja vieläkään en tiedä, olisinko loukkaantunut. Tottahan se oli. Ja kovin moni asia oli pielessä noissa kuvissa.
Vanhasta tulevat kaikki nuo "olen väärä" -ajatukset joihin jumiudun. Ne häiritsevät nykyhetkessä vieläkin, viimeksi tässä gynekologijutussa. Ajoittain olen vakavissani miettinyt, ettei tässä lääkäri voi mitään tehdä - pitäisihän minun uskoa, että olen vikapää eikä sopisi liikaa vaatia, sellainen kohtuullisen ongelmaton seksielämä esimerkiksi kuuluu muille, niille oikeille ihmisille, niille jotka elävät niin kuin kuuluu.
Tiedän, että silloin joskus lapsena päättelin omaa vääryyttäni siitä, miten äiti minua katsoi. Äiti ajatteli yksioikoisesti: lapsen pitää mahtua lasten kokomitoituksiin, kun ne kerran on lapsille tehty. Niinpä sitten vääntäydyin vaatekaupan sovituskopissa siihen lasten koossa isoimpaan uimapukuun, joka oli niin kireä että se soi. Uikkarit olivat oikean kokoiset - minä olin se väärä, se joka ei mahtunut. Samalla logiikalla lapsi ei äidin mielestä tarvinnut rintaliivejä, vaikka olikin saanut kuudesluokkalaisilta luokkakavereiltaan lällätyksiä löllyvistä tisseistä. Äidin maailmassa lapset nukkuivat aina yönsä hyvin - jos lapsi-Meri sanoi, ettei hän ollut nukkunut, niin ei sitä pitänyt uskoa. Kyllä lapset aina nukkuu yöt.
Jotakin hyvää tänään: ne vanhat valokuvat ja vanha minä eivät ahdista tai hävetä minua enää - eivät ainakaan samassa määrin kuin ennen. Se vanha minä on osa minua, yksi kerros joka on ollut näkyvillä - on edelleenkin muistoissa ja valokuvissa.
Varasin!
Sain kumman nopeasti (jo torstaille) ajan sille ystävän suosittelemalle gynekologille. Päätin käydä kesken työpäivän - olen viikosta ja kuukaudesta toiseen sopinut näitä pakollisia hoitoja työn ulkopuolisiin aikoihin, mutta nyt en jaksa säätää. Torstaina lääkärinaikani aikaan paikalla on kaksi ihmistä (ja minä olisin...), homma pyörisi hätätilanteessa yhdelläkin.
Seliseliseli. Ei minua se huoleta, että varasin ajan omalle työajalleni. Se huolettaa, miten hyvin osaan tai kykenen tai huomaan tai pystyn selittämään, mistä on kysymys. Varsinaisen asian lisäksi pitäisi kai hiukan valottaa taustaakin ja tähän mennessä en ole ikinä kyennyt muuhun kuin hiukan sotkuiseen sirpaletietoon. Sen perusteella lääkäri on luultavasti olettanut ihan muuta kuin mitä oikeassa elämässäni on ollut. Äh. Minunhan pitäisi pystyä kommunikoimaan tästä juuri siksi, että seksuaalielämässäni (heh mikä sana) on epätavallisia mutkia. Mutta minäpä en pystykään, kun koen että se epätavallisuus on jollain lailla hävettävää (siis lääkärillekin paljastettavaksi). Voi elämä.
Seliseliseli. Ei minua se huoleta, että varasin ajan omalle työajalleni. Se huolettaa, miten hyvin osaan tai kykenen tai huomaan tai pystyn selittämään, mistä on kysymys. Varsinaisen asian lisäksi pitäisi kai hiukan valottaa taustaakin ja tähän mennessä en ole ikinä kyennyt muuhun kuin hiukan sotkuiseen sirpaletietoon. Sen perusteella lääkäri on luultavasti olettanut ihan muuta kuin mitä oikeassa elämässäni on ollut. Äh. Minunhan pitäisi pystyä kommunikoimaan tästä juuri siksi, että seksuaalielämässäni (heh mikä sana) on epätavallisia mutkia. Mutta minäpä en pystykään, kun koen että se epätavallisuus on jollain lailla hävettävää (siis lääkärillekin paljastettavaksi). Voi elämä.
Kela pyörii
En taida kirjoittaa pitkästi. Epäilen että nyt voisin kirjoittaa itseni suohon toistelemalla omia ahdistuksenaiheitani.
Koitan huomenna soittaa gynekologiajan, en kyllä tiedä miten sinne menen sitten joskus. Kaivelin vanhoja papereita, vuosina 1990-91 oli se minun sairausepisodini. Kauan aikaa sitten - mutta omassa mielessä ne olot ovat lähellä. Välillä tuntuu, etten ole edennyt mihinkään niistä vuosista - äh, livahti ahdistuslause tähän.
Miehelle en osaa asiaa selvitellä yhtään enempää, tuntuu että menen vaan jumiin ja johonkin kummalliseen tilaan, jos yritän puhua siitä. Mieluusti olisin ajattelemattakin. En vaan osaa. Hullua, kun tämä ei ole edes mikään uusi juttu. Kohta seitsemän vuotta olen odotellut, että kiristykset ja kivut häipyisivät. Pitääkö sitä juuri nyt ahdistella tämän kanssa, kun olisi ollut aikaa aiemminkin? (Tai no, olenhan minä aiemminkin... Ne ahdistukset vaan ovat tulleet ja menneet, ilman muutosta.)
Näh. Ei tämä mihinkään johda, tämä kirjoittaminen. Olen aika lailla yksin. Siinä ei kyllä ole mitään tavallisesta poikkeavaa - alusta alkaen olen ollut yksin kaiken n-alkuisen fyysisen olemisen kanssa.
Koitan huomenna soittaa gynekologiajan, en kyllä tiedä miten sinne menen sitten joskus. Kaivelin vanhoja papereita, vuosina 1990-91 oli se minun sairausepisodini. Kauan aikaa sitten - mutta omassa mielessä ne olot ovat lähellä. Välillä tuntuu, etten ole edennyt mihinkään niistä vuosista - äh, livahti ahdistuslause tähän.
Miehelle en osaa asiaa selvitellä yhtään enempää, tuntuu että menen vaan jumiin ja johonkin kummalliseen tilaan, jos yritän puhua siitä. Mieluusti olisin ajattelemattakin. En vaan osaa. Hullua, kun tämä ei ole edes mikään uusi juttu. Kohta seitsemän vuotta olen odotellut, että kiristykset ja kivut häipyisivät. Pitääkö sitä juuri nyt ahdistella tämän kanssa, kun olisi ollut aikaa aiemminkin? (Tai no, olenhan minä aiemminkin... Ne ahdistukset vaan ovat tulleet ja menneet, ilman muutosta.)
Näh. Ei tämä mihinkään johda, tämä kirjoittaminen. Olen aika lailla yksin. Siinä ei kyllä ole mitään tavallisesta poikkeavaa - alusta alkaen olen ollut yksin kaiken n-alkuisen fyysisen olemisen kanssa.
lauantai 19. huhtikuuta 2008
Omakuvan negatiivi
Terapiassa eilen taisin päästä käsiksi aika isoon ja monitahoiseen asiaan.
Kovin helposti vieläkin koen, että olisin väärä. Tuohon "väärään" liittyy erilaisuus, se ettei elämäni ole mennyt niin kuin keskimäärin tämänikäisten elämät. Väärää on myös henkisellä puolella - "pitäisi" olla sosiaalisempi, "pitäisi" olla itsevarma, "pitäisi" olla ahdistumatta ja masentumatta. Fyysisesti olen ollut "väärä" koko ikäni. Lapsena enemmän kuin nyt -lapsuuden väärään liittyvät epäonnistumiset liikunnallisissa leikeissa, hiihto-luistelu-palloilu-voimistelu -vaikeudet ja yleinen kömpelyys. Nuorena tuli rumuus ja lihavuus, väärä sukupuoli - tosin en olisi halunnut mieskään olla, olisin halunnut vapaaksi nais-leimasta, mutta en osannut siitä vapautua, osasin vain ahdistua siitä, miten väärä olen. Miten en osaa meikata, en pysy pystyssä korkokengissä, miten en kehtaa laittaa hametta päälle, miten epämukavia ovat rintaliivit, en osaa kuherrella miesten kanssa, olen tönkkö jähmeä kipsihymy vaan... Ja nyt taas: miten väärä olen kun seksissä on ahdistavaa ja vaikeaa, joku muu osaisi olla itsevarma vapaa valloittava riehakas aistikas sensuelli.
Eivät nämä "olen väärä" -ajatukset ole minulle hyväksi, mutta en osaa päästä niistä irtikään. Parhain selitykseni on ollut: en olisi voinut tehdä/tuntea/kokea muullakaan tavalla. Silti tuo "en olisi muutakaan voinut" on kuin kuravettä joisi, lievä paskan maku tuntuu viimeistään nielaisussa.
Terapeutti pyysi tuomaan ensi kerralle vanhoja valokuvia. Ensi kerta on maanantaina. Ne valokuvat ovat jossakin sekalaisessa pahvilaatikossa, joka on ollut sekalainen viimeisten viiden muuton ajan. En oikein kestä enkä siedä vanhoja valokuviani, näytän niissä jotenkin toisenlaiselta kuin mitä itse muistan.
Noh, mutta jotakin hyvääkin. Kävimme perjantaina katsomassa Einoa, joka oli ylen sievä kaikessa pentupörröisyydessään. Kesäkuun alussa Eino sitten muuttaa meille...
Kovin helposti vieläkin koen, että olisin väärä. Tuohon "väärään" liittyy erilaisuus, se ettei elämäni ole mennyt niin kuin keskimäärin tämänikäisten elämät. Väärää on myös henkisellä puolella - "pitäisi" olla sosiaalisempi, "pitäisi" olla itsevarma, "pitäisi" olla ahdistumatta ja masentumatta. Fyysisesti olen ollut "väärä" koko ikäni. Lapsena enemmän kuin nyt -lapsuuden väärään liittyvät epäonnistumiset liikunnallisissa leikeissa, hiihto-luistelu-palloilu-voimistelu -vaikeudet ja yleinen kömpelyys. Nuorena tuli rumuus ja lihavuus, väärä sukupuoli - tosin en olisi halunnut mieskään olla, olisin halunnut vapaaksi nais-leimasta, mutta en osannut siitä vapautua, osasin vain ahdistua siitä, miten väärä olen. Miten en osaa meikata, en pysy pystyssä korkokengissä, miten en kehtaa laittaa hametta päälle, miten epämukavia ovat rintaliivit, en osaa kuherrella miesten kanssa, olen tönkkö jähmeä kipsihymy vaan... Ja nyt taas: miten väärä olen kun seksissä on ahdistavaa ja vaikeaa, joku muu osaisi olla itsevarma vapaa valloittava riehakas aistikas sensuelli.
Eivät nämä "olen väärä" -ajatukset ole minulle hyväksi, mutta en osaa päästä niistä irtikään. Parhain selitykseni on ollut: en olisi voinut tehdä/tuntea/kokea muullakaan tavalla. Silti tuo "en olisi muutakaan voinut" on kuin kuravettä joisi, lievä paskan maku tuntuu viimeistään nielaisussa.
Terapeutti pyysi tuomaan ensi kerralle vanhoja valokuvia. Ensi kerta on maanantaina. Ne valokuvat ovat jossakin sekalaisessa pahvilaatikossa, joka on ollut sekalainen viimeisten viiden muuton ajan. En oikein kestä enkä siedä vanhoja valokuviani, näytän niissä jotenkin toisenlaiselta kuin mitä itse muistan.
Noh, mutta jotakin hyvääkin. Kävimme perjantaina katsomassa Einoa, joka oli ylen sievä kaikessa pentupörröisyydessään. Kesäkuun alussa Eino sitten muuttaa meille...
torstai 17. huhtikuuta 2008
Punastus ja itku
Väsyttää. Illalla töissä törmäsin ihmiseen, joka omalla olemuksellaan ja lauseillaan tahtomattaan sai minut ihan sekaisin (koin että hän arvostelee minua ja etsii virheitä, on vihainen ja tyytymätön). Iski melkoinen sisäinen hermostus siinä tilanteessa ja olin punainen kuin tomaatti.
Punastus. Joku muu kai säntäisi sympaattiseen salpaukseen, minä en osaa ottaa punastumista kovin isona asiana. On kyllä inhottavaa, kun naamaa kuumottaa kuin leiritulella istuisi, mutta isommin kärsin sinne tänne hätäilevistä ajatuksista. En usko, että hermosalpaus tuohon ajatuspuoleen vaikuttaa, etenkin kun minun hätäilevät ajatukseni eivät pyöri punastumisen ympärillä. Ne ovat vaan yleistä epävarmuutta ja hermostusta ja jännitystä.
En yleensäkään ymmärrä, miksi punastuminen on joidenkin ihmisten mielestä niin kamalan noloa. En muista, että minua olisi erityisesti juuri punastelusta kiusattu. Hämmentävää oli taannoin, kun eräs häiriköivä asiakas siitä huomautti.
Minusta itkeminen on kamalan noloa, mutta sen estämiseksi ei kai tehdä leikkauksia. Tässä parisuhteessakin meni muutama vuosi niin, etten kyennyt itkemään miehen nähden. Aina hölmistyn, kun törmään käsityksiin siitä, että naiset itkeskelisivät ihan vaan huvikseen tai manipuloidakseen. En tunne naisia enkä miehiä, jotka käyttäisivät itkemistä hyväkseen.
Terapeutilla olen kyennyt itkemään yhtä helposti kuin yksin ollessani itken. Itkujen aikana olen kyllä miettinyt, että pitäisi "käyttää" aikaa johonkin hyödyllisempään - puheeseen siis. Isoa edistystä silti - että aikuinen saa itkeä kun itkettää.
Punastus. Joku muu kai säntäisi sympaattiseen salpaukseen, minä en osaa ottaa punastumista kovin isona asiana. On kyllä inhottavaa, kun naamaa kuumottaa kuin leiritulella istuisi, mutta isommin kärsin sinne tänne hätäilevistä ajatuksista. En usko, että hermosalpaus tuohon ajatuspuoleen vaikuttaa, etenkin kun minun hätäilevät ajatukseni eivät pyöri punastumisen ympärillä. Ne ovat vaan yleistä epävarmuutta ja hermostusta ja jännitystä.
En yleensäkään ymmärrä, miksi punastuminen on joidenkin ihmisten mielestä niin kamalan noloa. En muista, että minua olisi erityisesti juuri punastelusta kiusattu. Hämmentävää oli taannoin, kun eräs häiriköivä asiakas siitä huomautti.
Minusta itkeminen on kamalan noloa, mutta sen estämiseksi ei kai tehdä leikkauksia. Tässä parisuhteessakin meni muutama vuosi niin, etten kyennyt itkemään miehen nähden. Aina hölmistyn, kun törmään käsityksiin siitä, että naiset itkeskelisivät ihan vaan huvikseen tai manipuloidakseen. En tunne naisia enkä miehiä, jotka käyttäisivät itkemistä hyväkseen.
Terapeutilla olen kyennyt itkemään yhtä helposti kuin yksin ollessani itken. Itkujen aikana olen kyllä miettinyt, että pitäisi "käyttää" aikaa johonkin hyödyllisempään - puheeseen siis. Isoa edistystä silti - että aikuinen saa itkeä kun itkettää.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2008
Terkkuja jumista
Saattaisin kenties sitten kumminkin mennä gynekologille. Ajatus oksettaa. Mutta ilman sitä menemistä ja selvitysyritystä en etene, olen jumissa. Ja kun haluaisin irti jumista, niin - No, pakko mikä pakko.
Mitätöinti (mää vaan kuvittelen) toivottomaksi heittäytyminen (ei tälle kumminkaan mitään voi tehdä) eivät auta yhtään. Niillä olen tähän asti pitänyt kiinni ahdistuksesta - gynekologikäynnin miettiminen on ollut vielä ahdistavampaa. Suo siellä, vetelä täällä.
Terapeutti antoi oman gynekologinsa nimen. Hiukan hämmentävää. Sanoin että mietin - yhden ystävän muistan sanoneen, että hänellä on hyvä gynekologi. Tapaan ystävän ihan muissa merkeissä lauantaina, ja voisin kysyä lääkärin nimen - olen tainnut joskus kysyäkin, sujuvasti vaan unohtanut. Muutenkin tuntuu, että voisin näistä oireista ja oloista puhua tuolle ystävälle. Olen niin kovin kauan hautonut tätä ahdistusta mielessäni, että tiedän jo: näin tämä ei ainakaan muutu paremmaksi.
No, jos tästä hakee jotakin positiivista, niin ainakin olen miehen ja terapeutin kanssa kyennyt ihan selväjärkisesti keskustelemaan. Tämän alueen asioissa se ei ole kovin tavallista. Ja mitä pitemmälle tämä etenee, sitä kauempana olen äidin mallista. Hän ei kyllä kuuna päivänä ikinä ymmärtäisi sitä, että joku menisi lääkärille yhdyntäkipujen takia.
Mitätöinti (mää vaan kuvittelen) toivottomaksi heittäytyminen (ei tälle kumminkaan mitään voi tehdä) eivät auta yhtään. Niillä olen tähän asti pitänyt kiinni ahdistuksesta - gynekologikäynnin miettiminen on ollut vielä ahdistavampaa. Suo siellä, vetelä täällä.
Terapeutti antoi oman gynekologinsa nimen. Hiukan hämmentävää. Sanoin että mietin - yhden ystävän muistan sanoneen, että hänellä on hyvä gynekologi. Tapaan ystävän ihan muissa merkeissä lauantaina, ja voisin kysyä lääkärin nimen - olen tainnut joskus kysyäkin, sujuvasti vaan unohtanut. Muutenkin tuntuu, että voisin näistä oireista ja oloista puhua tuolle ystävälle. Olen niin kovin kauan hautonut tätä ahdistusta mielessäni, että tiedän jo: näin tämä ei ainakaan muutu paremmaksi.
No, jos tästä hakee jotakin positiivista, niin ainakin olen miehen ja terapeutin kanssa kyennyt ihan selväjärkisesti keskustelemaan. Tämän alueen asioissa se ei ole kovin tavallista. Ja mitä pitemmälle tämä etenee, sitä kauempana olen äidin mallista. Hän ei kyllä kuuna päivänä ikinä ymmärtäisi sitä, että joku menisi lääkärille yhdyntäkipujen takia.
tiistai 15. huhtikuuta 2008
Terapian tarpeessa
Tekisi mieleni poistaa viimekertainen kirjoitus, kun jälkikäteen en sulata sitä. En sulata sitä, että rupesin itsediagnostisoimaan itseäni ja ahdistuin omasta diagnoosistani.
Olenpa ollut näppärä keksimään ahdistuksenaiheen.
Puhuin äskettäin miehen kanssa. Puhumisen ensimmäinen vaihe oli ihan skitso, minussa vyöryi älytön ahdistus, jonka määrää tai alkuperääkään en ymmärtänyt. Yleensä ahdistukseni helpottavat, jos uskallan sanoa ne ääneen. Tämä senkun jatkoi vaan.
Toisessa vaiheessa aloin tajuta jotakin, kenties, lievästi.
Taidan olla aika angstissa terapian loppumisesta, mutta en kehtaisi myöntää sitä. Taidan juuri nyt olla sillä lailla peloissani, että helposti ajattelen yhtä mustavalkoisesti kuin eräs Ä-ihminen Satakunnasta. Taidan myös käydä läpi tunteita, jotka jäivät jotenkin kesken 1990-luvun alussa.
Huomenna on terapiapäivä. Onneksi.
Olenpa ollut näppärä keksimään ahdistuksenaiheen.
Puhuin äskettäin miehen kanssa. Puhumisen ensimmäinen vaihe oli ihan skitso, minussa vyöryi älytön ahdistus, jonka määrää tai alkuperääkään en ymmärtänyt. Yleensä ahdistukseni helpottavat, jos uskallan sanoa ne ääneen. Tämä senkun jatkoi vaan.
Toisessa vaiheessa aloin tajuta jotakin, kenties, lievästi.
Taidan olla aika angstissa terapian loppumisesta, mutta en kehtaisi myöntää sitä. Taidan juuri nyt olla sillä lailla peloissani, että helposti ajattelen yhtä mustavalkoisesti kuin eräs Ä-ihminen Satakunnasta. Taidan myös käydä läpi tunteita, jotka jäivät jotenkin kesken 1990-luvun alussa.
Huomenna on terapiapäivä. Onneksi.
maanantai 14. huhtikuuta 2008
Ahdistus
Lyhykäisesti otsikko kertoo olennaisen. Tämän ahdistuksen syy on helppo jäljittää - tosin en tajua, miksi tämä ahi iski täyslaidalta juuri eilen.
Siis minullahan on ollut yksi iso ongelma seksissä. Yhdynnät sattuvat jossain määrin aina. Jollakin kumman logiikalla olen päätellyt, että kivut menisivät kyllä ohi - sitten joskus. Kunhan pääsisin omista estoistani. Kunhan olisin tietoisempi itsestäni. Kunhan luottaisin tarpeeksi minuun ja häneen. Kunhan käyttäisin liukkaria. Kunhan --.
Eilen sitten lueskelin noita aiemmin tänne linkkaamiani vulvodynia-sivuja ja tajusin, että oireet täsmäävät muutenkin kuin vain yhdyntäkipujen ja tamponivaikeuksien suhteen. Minulla on ollut kaikenlaisia epämääräisiä kipuja alapäässä, on pissattanut jatkuvasti (vaikka ei ollut virtsatietulehdusta, se testattiin), kutinaa ja kirvelyä myös. Laukoin lääkärissä opiskeluaikana, mutta mitään kunnon selitystä ei löytynyt ja lopetin jossain vaiheessa kun pelkäsin että ne löytävät jotakin todella pahaa (tai toteavat minut vaan hypokondrikoksi - sitäkin olen ollut). Tällä hetkellä ne näkyvät oireet ovat yhdyntäkipuja ja sitä että kuukupin käyttäminen on mahdotonta. Satunnaista kutinaa ja vihlontaa myös, mutta ei niin paljon kuin ennen.
Ahdistaa kun en välttämättä (vaikka miten vapautuisin ja olisin sinut itseni kanssa ja luottaisin täysillä ja voitelisin ja rasvaisin) ikinä pääse kivuttomaan tilaan yhdynnässä. Paska tsäkä. Ensin menee nuoruus siinä kun ei ole ketään ja sit kun on, niin sitten huomaankin olevani kropaltani(kin) sairas.
Tämän ahin keskellä en sitten ole osannut puoliskolle sanoa asiasta puolta sanaa. Pelkään että puhuminen jotenkin pahentaisi asioita. Ja mitä ihmettä miehelle oikein haluan sanoa? En tiedä sitäkään.
Siis minullahan on ollut yksi iso ongelma seksissä. Yhdynnät sattuvat jossain määrin aina. Jollakin kumman logiikalla olen päätellyt, että kivut menisivät kyllä ohi - sitten joskus. Kunhan pääsisin omista estoistani. Kunhan olisin tietoisempi itsestäni. Kunhan luottaisin tarpeeksi minuun ja häneen. Kunhan käyttäisin liukkaria. Kunhan --.
Eilen sitten lueskelin noita aiemmin tänne linkkaamiani vulvodynia-sivuja ja tajusin, että oireet täsmäävät muutenkin kuin vain yhdyntäkipujen ja tamponivaikeuksien suhteen. Minulla on ollut kaikenlaisia epämääräisiä kipuja alapäässä, on pissattanut jatkuvasti (vaikka ei ollut virtsatietulehdusta, se testattiin), kutinaa ja kirvelyä myös. Laukoin lääkärissä opiskeluaikana, mutta mitään kunnon selitystä ei löytynyt ja lopetin jossain vaiheessa kun pelkäsin että ne löytävät jotakin todella pahaa (tai toteavat minut vaan hypokondrikoksi - sitäkin olen ollut). Tällä hetkellä ne näkyvät oireet ovat yhdyntäkipuja ja sitä että kuukupin käyttäminen on mahdotonta. Satunnaista kutinaa ja vihlontaa myös, mutta ei niin paljon kuin ennen.
Ahdistaa kun en välttämättä (vaikka miten vapautuisin ja olisin sinut itseni kanssa ja luottaisin täysillä ja voitelisin ja rasvaisin) ikinä pääse kivuttomaan tilaan yhdynnässä. Paska tsäkä. Ensin menee nuoruus siinä kun ei ole ketään ja sit kun on, niin sitten huomaankin olevani kropaltani(kin) sairas.
Tämän ahin keskellä en sitten ole osannut puoliskolle sanoa asiasta puolta sanaa. Pelkään että puhuminen jotenkin pahentaisi asioita. Ja mitä ihmettä miehelle oikein haluan sanoa? En tiedä sitäkään.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
PMS
Ilmankos tuli kirjoitettua lapsista viimeksi. Tänään puolilta päivin pyrähti hyperaktiivinen ajatushässäkkä päälle, nyt on jo mahakramppeja ilman näkyviä seurauksia.
Kuukautisia en ole oppinut arvostamaan, vaikka olen niihin 28 vuotta yrittänyt sopeutua. Melkein aina olen osan aikaa kovin kipeä. Tajusin taas taannoin kivun mittasuhteet, kun se sormihaava, johon neulottiin tikkejä ei tuntunut läheskään yhtä pahalta kuin kuukautiskivut. Sormi kyllä näytti häijyltä ja jomotti muutaman tunnin.
Viimeisimmät vuodet olen ratkaissut kuukautiskipuongelmat syömällä annostusohjeesta piittaamatta 400 mg:n ibuprofeiinilääkettä (halpismerkkiä). Opiskeluaikana kävin aina välillä pyytämässä reseptisärkylääkkeitä, mutta olisi niitäkin pitänyt syödä enemmän kuin ohjemäärät. Lakkasin kokeilemasta, kun muutaman kerran menin ihan toimintakyvyttömäksi lääkkeistä huolimatta. Ibuprofeiinissa sentään osaan suunnilleen ennakoida, miten nopeasti vaikutus alkaa.
Siteet ovat sitten toinen juttu. Vuodan kuin pistetty sika. Olen ollut aika noloissa tilanteissa, kun side on pettänyt ja juuri sillä hetkellä en ole päässyt vessaan. Tunnilla opettajana esimerkiksi. Tai ruuhkabussissa. Tai asiakaspalvelutiskillä - minä siis asiakaspalvelijana, kesken tilanteen olen tuntenut, miten sisuksissa aukeaa. Ainakin yhden työpaikan tuolin olen tärvännyt vereen. Oli melkoinen operaatio nousta siitä elegantisti ja laittautua vessaan. Pytyllä sitten ihmettelin, miten selviän loppupäivästä, kun vaihtovaatteita ei ole ja tässä tarvittaisiin sekä päällis- että alushousut.
Tamponit, äh. En aiemmin saanut tamponia sisälleni, sen asettaminen - merkistä ja koosta riippumatta - vain sattui tolkuttomasti ja lopetin aina ennen kuin tamponi oli paikallaan. (Mm. tämän tamponijutun perusteella olen päätellyt, että minulla on jonkinasteinen vulvodynia.) Teininä olin hirveän nolo tamponien suhteen, tunsin että minä olen pielessä ja huono, kun en voi niitä käyttää. Nykyisellään asetuskipu ei ole kovin iso, mutta "tunnen" tamponin olemassaolon. Tamponinkin kanssa olen parina kertana saanut taas "hanat auki" -kohtauksen, ja taas olen sotkenut vaatteita.
Kuukuppi, äh. Senkin asettaminen sattuu, vaikka miten käyttäisin liukkaria ja rentouttaisin. Pois ottaminen on ollut aika helvettiä, olen jumittunut vessaan erinäisiksi tunneiksi. "Varaa runsaasti aikaa" - kerrankin olin iltakymmenestä jonnekin kahteen asti pienillä tauoilla temppuilemassa sitä kuppia pois. Ja taas sattui. Ja tuntui, että olen väärä ja vääränmallinen ja huono ja mulla on varmaan ihan hullut ja epämuodostuneet vehkeet.
Kuukupinkin olen saanut vuotamaan yli. Minä vuodan yli vähän väliä. On n. puolentoista vuorokauden aika, jolloin voisin vaan istua pytyllä ja odottaa, koska tulee se suuri verensyöksy. E-pillerit ovat sentään lyhentäneet tuota ylivuodoille mahdollista aikaa puoleen aiemmasta.
Äh, ja tuota minä sitten odotan...
Kuukautisia en ole oppinut arvostamaan, vaikka olen niihin 28 vuotta yrittänyt sopeutua. Melkein aina olen osan aikaa kovin kipeä. Tajusin taas taannoin kivun mittasuhteet, kun se sormihaava, johon neulottiin tikkejä ei tuntunut läheskään yhtä pahalta kuin kuukautiskivut. Sormi kyllä näytti häijyltä ja jomotti muutaman tunnin.
Viimeisimmät vuodet olen ratkaissut kuukautiskipuongelmat syömällä annostusohjeesta piittaamatta 400 mg:n ibuprofeiinilääkettä (halpismerkkiä). Opiskeluaikana kävin aina välillä pyytämässä reseptisärkylääkkeitä, mutta olisi niitäkin pitänyt syödä enemmän kuin ohjemäärät. Lakkasin kokeilemasta, kun muutaman kerran menin ihan toimintakyvyttömäksi lääkkeistä huolimatta. Ibuprofeiinissa sentään osaan suunnilleen ennakoida, miten nopeasti vaikutus alkaa.
Siteet ovat sitten toinen juttu. Vuodan kuin pistetty sika. Olen ollut aika noloissa tilanteissa, kun side on pettänyt ja juuri sillä hetkellä en ole päässyt vessaan. Tunnilla opettajana esimerkiksi. Tai ruuhkabussissa. Tai asiakaspalvelutiskillä - minä siis asiakaspalvelijana, kesken tilanteen olen tuntenut, miten sisuksissa aukeaa. Ainakin yhden työpaikan tuolin olen tärvännyt vereen. Oli melkoinen operaatio nousta siitä elegantisti ja laittautua vessaan. Pytyllä sitten ihmettelin, miten selviän loppupäivästä, kun vaihtovaatteita ei ole ja tässä tarvittaisiin sekä päällis- että alushousut.
Tamponit, äh. En aiemmin saanut tamponia sisälleni, sen asettaminen - merkistä ja koosta riippumatta - vain sattui tolkuttomasti ja lopetin aina ennen kuin tamponi oli paikallaan. (Mm. tämän tamponijutun perusteella olen päätellyt, että minulla on jonkinasteinen vulvodynia.) Teininä olin hirveän nolo tamponien suhteen, tunsin että minä olen pielessä ja huono, kun en voi niitä käyttää. Nykyisellään asetuskipu ei ole kovin iso, mutta "tunnen" tamponin olemassaolon. Tamponinkin kanssa olen parina kertana saanut taas "hanat auki" -kohtauksen, ja taas olen sotkenut vaatteita.
Kuukuppi, äh. Senkin asettaminen sattuu, vaikka miten käyttäisin liukkaria ja rentouttaisin. Pois ottaminen on ollut aika helvettiä, olen jumittunut vessaan erinäisiksi tunneiksi. "Varaa runsaasti aikaa" - kerrankin olin iltakymmenestä jonnekin kahteen asti pienillä tauoilla temppuilemassa sitä kuppia pois. Ja taas sattui. Ja tuntui, että olen väärä ja vääränmallinen ja huono ja mulla on varmaan ihan hullut ja epämuodostuneet vehkeet.
Kuukupinkin olen saanut vuotamaan yli. Minä vuodan yli vähän väliä. On n. puolentoista vuorokauden aika, jolloin voisin vaan istua pytyllä ja odottaa, koska tulee se suuri verensyöksy. E-pillerit ovat sentään lyhentäneet tuota ylivuodoille mahdollista aikaa puoleen aiemmasta.
Äh, ja tuota minä sitten odotan...
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Pentukuumetta
Meille taitaa muuttaa yksi Eino.
Kissanpennut taitavat olla meidän keino saada hoivaamistarpeet tyydytettyä. Miksikäs ei... Luultavasti maailman ekologinen tasapaino sietää paremmin kahden ihmisen ja viiden kissan talouden kuin sen, että hankkisimme lapsen tai kaksi.
Ajatus omista jälkeläisistä ei vieläkään tunnu hyvältä. Järjettömin pelko (se, että tappaisin omat lapseni) on hellittänyt, mutta sata muuta pelkoa ja syytä pidättelee minua. En minä puolierakko ymmärrä noita, jotka ruuhkavuosia elävät, singahtelevat kuin biljardipallot kodin, töiden, päivähoitopaikkojen, koulujen ja harrastuskerhojen välillä. En suin surminkaan halua sellaista, kun koen hajoavani jo tällä hetkelläkin, jos on liian kiireinen viikko ja pitää hoitaa jotakin tavallisesta poikkeavaa. En usko, että osaisin ratkaista lapsen tuomat "haasteet". En usko, että mies on tässä suhteessa yhtään kykenevämpi tai halukkaampi.
Voi olla helpotus, kun sitten joskus muutaman vuoden päästä olen liian vanha lisääntymään. Silloin loppuu tämä "jos sittenkin pitäisi" -ajattelu, kun ei ole enää vaihtoehtoja. En nytkään tiedä, jossittelenko aivan turhaan. Voi olla, etten kykenisi raskautumaan tai jos kykenisinkin, niin lasta siitä ei syntyisi.
Mutta oi, Vieteri makoili mahani päällä pari tuntia sitten.
Kissanpennut taitavat olla meidän keino saada hoivaamistarpeet tyydytettyä. Miksikäs ei... Luultavasti maailman ekologinen tasapaino sietää paremmin kahden ihmisen ja viiden kissan talouden kuin sen, että hankkisimme lapsen tai kaksi.
Ajatus omista jälkeläisistä ei vieläkään tunnu hyvältä. Järjettömin pelko (se, että tappaisin omat lapseni) on hellittänyt, mutta sata muuta pelkoa ja syytä pidättelee minua. En minä puolierakko ymmärrä noita, jotka ruuhkavuosia elävät, singahtelevat kuin biljardipallot kodin, töiden, päivähoitopaikkojen, koulujen ja harrastuskerhojen välillä. En suin surminkaan halua sellaista, kun koen hajoavani jo tällä hetkelläkin, jos on liian kiireinen viikko ja pitää hoitaa jotakin tavallisesta poikkeavaa. En usko, että osaisin ratkaista lapsen tuomat "haasteet". En usko, että mies on tässä suhteessa yhtään kykenevämpi tai halukkaampi.
Voi olla helpotus, kun sitten joskus muutaman vuoden päästä olen liian vanha lisääntymään. Silloin loppuu tämä "jos sittenkin pitäisi" -ajattelu, kun ei ole enää vaihtoehtoja. En nytkään tiedä, jossittelenko aivan turhaan. Voi olla, etten kykenisi raskautumaan tai jos kykenisinkin, niin lasta siitä ei syntyisi.
Mutta oi, Vieteri makoili mahani päällä pari tuntia sitten.
torstai 10. huhtikuuta 2008
Pään sisälle
Olen kiitollinen siitä että minulla on työ. Muuten olisin jäänyt oman pääni sisälle täksi päiväksi miettimään viime yön unta. Aivan kuin miettimällä ja ajattelemalla voisin kaiken ratkaista, äh.
Ja voi elämä - olen moneen otteeseen ajatellut, että olen kaikkiin töihin epäkelpo, jonkinlainen akateeminen hukkapala. Opiskelun jälkeen eläminen oli silkkaa irrallisuutta: en kiinnittynyt mihinkään paikkaan tai ryhmään tai edes ihmiseen. Sellainen irrallisuus on pelottavaa, on pelottavaa kun tietää, ettei kukaan tai mikään instanssi kaipaa.
Tämäkin on muuttunutta.
Nykyisessä työssä istun välillä asiakaspalvelutiskillä. Tietyt ihmiset herättävät uteliaisuuteni. Ne mihinkään ja kehenkään liittymättömät eivät saavu paikalle yhdessä jonkun toisen kanssa eivätkä puhu kenenkään kanssa. Palvelutiskillä he sanovat ne pakolliset sanat, eivät muuta. Heidän kännykkänsä ei soi (onneksi!). He eivät katseella etsi tuttuja muiden asiakkaiden joukosta.
On kuin he olisivat näkymättömiä kaikille muille paitsi itselleen (ja minulle, sillä hetkellä kun hoidan heidän asiansa).
En tiedä heistä muuta kuin sen mitä näen. Se mitä näen ei tarvitse olla koko totuus, mutta kuvittelen heidän olevan melko yksin. Kuvittelen, että he ovat niitä, joiden kuolema kenties huomataan, kun lehdenjakaja ei enää saa postiluukkua auki tai kun vuokranantajan tilille ei tule uuden vuokran mukaista suoritusta.
Voiko olla onnellinen elämässä, jos ei kiinnity mihinkään? En tiedä. Haluaisin päästä noiden ihmisten mielen sisälle, kurkistamaan millaisia ajatuksia ja tunteita siellä liikkuu. Olisiko kaikki täysin käsittämätöntä vai tunnistettavaa, tuttua.
Ja voi elämä - olen moneen otteeseen ajatellut, että olen kaikkiin töihin epäkelpo, jonkinlainen akateeminen hukkapala. Opiskelun jälkeen eläminen oli silkkaa irrallisuutta: en kiinnittynyt mihinkään paikkaan tai ryhmään tai edes ihmiseen. Sellainen irrallisuus on pelottavaa, on pelottavaa kun tietää, ettei kukaan tai mikään instanssi kaipaa.
Tämäkin on muuttunutta.
Nykyisessä työssä istun välillä asiakaspalvelutiskillä. Tietyt ihmiset herättävät uteliaisuuteni. Ne mihinkään ja kehenkään liittymättömät eivät saavu paikalle yhdessä jonkun toisen kanssa eivätkä puhu kenenkään kanssa. Palvelutiskillä he sanovat ne pakolliset sanat, eivät muuta. Heidän kännykkänsä ei soi (onneksi!). He eivät katseella etsi tuttuja muiden asiakkaiden joukosta.
On kuin he olisivat näkymättömiä kaikille muille paitsi itselleen (ja minulle, sillä hetkellä kun hoidan heidän asiansa).
En tiedä heistä muuta kuin sen mitä näen. Se mitä näen ei tarvitse olla koko totuus, mutta kuvittelen heidän olevan melko yksin. Kuvittelen, että he ovat niitä, joiden kuolema kenties huomataan, kun lehdenjakaja ei enää saa postiluukkua auki tai kun vuokranantajan tilille ei tule uuden vuokran mukaista suoritusta.
Voiko olla onnellinen elämässä, jos ei kiinnity mihinkään? En tiedä. Haluaisin päästä noiden ihmisten mielen sisälle, kurkistamaan millaisia ajatuksia ja tunteita siellä liikkuu. Olisiko kaikki täysin käsittämätöntä vai tunnistettavaa, tuttua.
Uni
Uni oli jatkoa eiliselle opettaminen - itsemurha -ajatusketjulle. Koulussa en ollut töissä, työ ei ollut missään osassa unta. Asuin puisessa omakotitalon tapaisessa, sen yläkerrassa. Muistan unta siitä lähtien, kun olin jo käynyt apteekissa (heh) ja ostanut itsemurhapillerit. Niitä piti syödä ensin päivä yhdestä paketista (vain pilleri) ja sitten seuraavana päivänä tunnin välein. Sen seuraavan päivän lopussa sitten mentiin nukkumaan, eikä herätty ikinä.
Heh kun helppoa.
Paitsi että muutin mieltäni kesken kaiken. Olin siis jo syönyt ensimmäisen paketin pillerin ja oli ilta. En tiennyt, mitä se yksi pilleri itsekseen vaikuttaa. Olinko jo tappanut osan itseäni, vaurioittanut joitain elimiä, vai mitä oli tapahtunut minussa. En muista unesta oikein muuta kuin paniikin, sen kun mietin, kuolenko kumminkin vaikka olen muuttanut mieltäni. En tiedä, miksi muutin mieltäni. Mietin soittoa apteekkiin (mitään lääkäriä unessa ei ollut, kukaan ei ollut määrännyt minulle itsemurhaa - paitsi minä itse). Unessa en kehdannut tehdä mitään - ne olisivat siellä apteekissa kumminkin suuttuneet, kun olinkin muuttanut mieleni.
Olen unohtanut lopun, tai sitten uni vaihtui toiseen. Hämärästi muistan, että kanssani olisi ollut joku toinenkin - meitä oli kaksi itsemurhaajaa joilla molemmilla oli samat lääkepaketit. Ja molemmat olimme yhtäläisesti muuttaneet mielemme ja tietämättömiä siitä, mitä jo oli meissä tapahtunut.
Heh kun helppoa.
Paitsi että muutin mieltäni kesken kaiken. Olin siis jo syönyt ensimmäisen paketin pillerin ja oli ilta. En tiennyt, mitä se yksi pilleri itsekseen vaikuttaa. Olinko jo tappanut osan itseäni, vaurioittanut joitain elimiä, vai mitä oli tapahtunut minussa. En muista unesta oikein muuta kuin paniikin, sen kun mietin, kuolenko kumminkin vaikka olen muuttanut mieltäni. En tiedä, miksi muutin mieltäni. Mietin soittoa apteekkiin (mitään lääkäriä unessa ei ollut, kukaan ei ollut määrännyt minulle itsemurhaa - paitsi minä itse). Unessa en kehdannut tehdä mitään - ne olisivat siellä apteekissa kumminkin suuttuneet, kun olinkin muuttanut mieleni.
Olen unohtanut lopun, tai sitten uni vaihtui toiseen. Hämärästi muistan, että kanssani olisi ollut joku toinenkin - meitä oli kaksi itsemurhaajaa joilla molemmilla oli samat lääkepaketit. Ja molemmat olimme yhtäläisesti muuttaneet mielemme ja tietämättömiä siitä, mitä jo oli meissä tapahtunut.
keskiviikko 9. huhtikuuta 2008
Opetusflashback
Perin inhottava tunne tänään töissä. Palasin tunteissani takaisin siihen vuoteen, jolloin olin töissä yläasteella. Epävarmuutta, hämmennystä, ajatusten hitautta, kontrollin menettämisen pelkoa. Tilanteen jälkeen itketti, mutta piti istua palvelutiskissä, eikä se ole kovin hyvä paikka itkemiseen.
Terapiassa puhuin siitä, miten helposti vanhat tuntemukset palaavat. Työkokemuksiani on terapiassa jonkin verran käsitelty, mutta kun ne ovat jo liki kymmenen vuoden takaisia, niin kovin pitkään ja perusteellisesti en ole niitä selvitellyt. Läpikäymisessä on se vaikeus, että muistikuvani koko ajalta ovat aika sumeat. On vaikea selittää miksi minulla oli niin kammottava olo koko ajan. En muista yksittäisiä tilanteita tarkasti, enkä osaa selittää, mistä se kammottava olo syntyi. En oikein tiedä, miten suhtautuisin silloiseen itseeni: toisaalta tuntuu, että liioittelen pahaa oloani, toisaalta taas vähättelen vaikeuksiani, joiltain osin.
Pelkistetysti en kyennyt pitämään tunneilla työrauhaa ja osin työrauhan puuttumisen takia tuntien sisältökin oli sitäsuntätä. Kun kumminkin olisin halunnut olla vähintäänkin kohtuullisen hyvä ope, niin podin syyllisyyttä kykenemättömyydestäni. Muutamassa kuukaudessa häpeä oli kasvanut niin isoksi, etten kehdannut kenellekään kollegalle tai ulkopuoliselle selittää, miten sekavia oppitunnit oikein olivat.
Samaan aikaan epävarmuuteni oli oppilaitten joukossa huomattu ja minulle tehtiin kaikenlaista pientä ja isompaa jäynää. Tunsin siitäkin häpeää, kun en osannut suhtautua kiusaamiseen huumorilla, vaan tosissani loukkaannuin ja kiusaannuin. Millaista kiusaa? Vanhoja temppuja kai. Kun olin aloittamassa tuntia, heilui naapuriluokan poikia siinä minun luokan oven edessä muka sattumalta estämässä oven aukaisua. Tai joskus oli suljettu luokka sisustettu uudelleen, kun menin sinne pitämään tuntia: pulpetit oli koottu pyramidiksi. Tai kun käänsin selkäni, niin joku liimasi paidanhelmaan lyijykynänterotustöhnää. Sain myös "lahjan" yhdeltä luokalta: sellaisen puoli metriä pitkän puisen patukan. Ja joskus tunnilla oli liitusota. Ja -- niin, yhtä sohlausta se oli, tunnista tuntiin, päivästä toiseen, viikko viikon perään. Muistanhan minä yksityiskohtia.
En muista, olenko terapeutille kertonut päätöksestä, jonka tein kun lähdin pois koulutyöstä. Päätin silloin, että tappaisin itseni, jos vielä joskus minun olisi pakko mennä opettamaan. Olin vakavissani päätöksen kanssa, sillä tuntui mahdottomalta selvitä hengissä koulussa. Päätös vaikutti osin asuinpaikan valintaankin: ajattelin, että tarpeeksi iso paikkakunta olisi kannaltani tavallaan turvallinen - jos en tyrkyttäisi itseäni kouluihin, niin tuskinpa kouluista otettaisiin minuun, tuntemattomaan, yhteyttä.
Onneksi tässä nykyisessä työssä pääosin teen muuta kuin opetan, suurimmaksi osaksi opetettavat ovat aikuisia, enkä joudu fyysisesti oleilemaan koulussa. Lasten kanssa minulla käy silti helposti niin kuin tänään - vanha tunnemoska on taas nenäni edessä.
Kammoni kaikenlaisia opetustilanteita kohtaan on ollut niin iso, että jokainen ryhmänveto on pieni ihme. Vaikka sen tilanteen aikana heräisi miten inhottavia tunteita, niin ne ovat - lopulta - vain tunteita. En voi omista olotiloistani käsin päätellä sitä, miten hyvin tai huonosti ryhmän kanssa meni, sillä omat oloni ovat ylikierroksilla (kiitos vanhojen muistikuvien, jotka häiritsevät nykyhetkessä). Sain itseni rauhalliseksi, sitten lopulta. En alkanut itkeä palvelutiskissä. Tunsin että jokin on jäsentynyt hitusen lisää.
Terapiassa puhuin siitä, miten helposti vanhat tuntemukset palaavat. Työkokemuksiani on terapiassa jonkin verran käsitelty, mutta kun ne ovat jo liki kymmenen vuoden takaisia, niin kovin pitkään ja perusteellisesti en ole niitä selvitellyt. Läpikäymisessä on se vaikeus, että muistikuvani koko ajalta ovat aika sumeat. On vaikea selittää miksi minulla oli niin kammottava olo koko ajan. En muista yksittäisiä tilanteita tarkasti, enkä osaa selittää, mistä se kammottava olo syntyi. En oikein tiedä, miten suhtautuisin silloiseen itseeni: toisaalta tuntuu, että liioittelen pahaa oloani, toisaalta taas vähättelen vaikeuksiani, joiltain osin.
Pelkistetysti en kyennyt pitämään tunneilla työrauhaa ja osin työrauhan puuttumisen takia tuntien sisältökin oli sitäsuntätä. Kun kumminkin olisin halunnut olla vähintäänkin kohtuullisen hyvä ope, niin podin syyllisyyttä kykenemättömyydestäni. Muutamassa kuukaudessa häpeä oli kasvanut niin isoksi, etten kehdannut kenellekään kollegalle tai ulkopuoliselle selittää, miten sekavia oppitunnit oikein olivat.
Samaan aikaan epävarmuuteni oli oppilaitten joukossa huomattu ja minulle tehtiin kaikenlaista pientä ja isompaa jäynää. Tunsin siitäkin häpeää, kun en osannut suhtautua kiusaamiseen huumorilla, vaan tosissani loukkaannuin ja kiusaannuin. Millaista kiusaa? Vanhoja temppuja kai. Kun olin aloittamassa tuntia, heilui naapuriluokan poikia siinä minun luokan oven edessä muka sattumalta estämässä oven aukaisua. Tai joskus oli suljettu luokka sisustettu uudelleen, kun menin sinne pitämään tuntia: pulpetit oli koottu pyramidiksi. Tai kun käänsin selkäni, niin joku liimasi paidanhelmaan lyijykynänterotustöhnää. Sain myös "lahjan" yhdeltä luokalta: sellaisen puoli metriä pitkän puisen patukan. Ja joskus tunnilla oli liitusota. Ja -- niin, yhtä sohlausta se oli, tunnista tuntiin, päivästä toiseen, viikko viikon perään. Muistanhan minä yksityiskohtia.
En muista, olenko terapeutille kertonut päätöksestä, jonka tein kun lähdin pois koulutyöstä. Päätin silloin, että tappaisin itseni, jos vielä joskus minun olisi pakko mennä opettamaan. Olin vakavissani päätöksen kanssa, sillä tuntui mahdottomalta selvitä hengissä koulussa. Päätös vaikutti osin asuinpaikan valintaankin: ajattelin, että tarpeeksi iso paikkakunta olisi kannaltani tavallaan turvallinen - jos en tyrkyttäisi itseäni kouluihin, niin tuskinpa kouluista otettaisiin minuun, tuntemattomaan, yhteyttä.
Onneksi tässä nykyisessä työssä pääosin teen muuta kuin opetan, suurimmaksi osaksi opetettavat ovat aikuisia, enkä joudu fyysisesti oleilemaan koulussa. Lasten kanssa minulla käy silti helposti niin kuin tänään - vanha tunnemoska on taas nenäni edessä.
Kammoni kaikenlaisia opetustilanteita kohtaan on ollut niin iso, että jokainen ryhmänveto on pieni ihme. Vaikka sen tilanteen aikana heräisi miten inhottavia tunteita, niin ne ovat - lopulta - vain tunteita. En voi omista olotiloistani käsin päätellä sitä, miten hyvin tai huonosti ryhmän kanssa meni, sillä omat oloni ovat ylikierroksilla (kiitos vanhojen muistikuvien, jotka häiritsevät nykyhetkessä). Sain itseni rauhalliseksi, sitten lopulta. En alkanut itkeä palvelutiskissä. Tunsin että jokin on jäsentynyt hitusen lisää.
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Ilta
Jos nyt kirjoitan pitempään kuin yhden kappaleen, olen tässä koneella vielä yhdentoista jälkeen ja se taas ei ole hyväksi. Niskaa kiristää. Voisin joogata hetken.
Bussissa maanantaina matkalla terapiaan [äääh, nyt pukkaa toista kappaletta--] edessäni istui puhelias mummo. Ajeltiin katumainosten sivuitse, tuli se mainos jossa ultratrimmatut mallit harrastavat kamppailu-urheilua (sen malli-ohjelman mainos). Mummo tokaisi: "Ai nuokin tuossa joogaa."
Heh.
Bussissa maanantaina matkalla terapiaan [äääh, nyt pukkaa toista kappaletta--] edessäni istui puhelias mummo. Ajeltiin katumainosten sivuitse, tuli se mainos jossa ultratrimmatut mallit harrastavat kamppailu-urheilua (sen malli-ohjelman mainos). Mummo tokaisi: "Ai nuokin tuossa joogaa."
Heh.
Aamu
Omalaatuinen aamupäivä, ensimmäistä kertaa viikkoihin minä olen iltavuorossa ja mies on lähtenyt aamuvuoroon. Hiukan irrallinen olo, en ole puhunut kenellekään enkä nähnyt ketään. Sähköpostia en laske.
Niin, tällaista se oli... ennen. Oli monta vuotta. Minä kotona yksin aamuja, muut vasta siellä kodin ulkopuolella. Aina ei ole ollut eläimiäkään haluamassa huomiota.
Nyt kun tämä on satunnaista, tästä voi nauttia. Jos olisi jokainen aamu tätä, niin --. Mitä? Yksinäisyys, eristys, uppoaminen itseen.
Niin, tällaista se oli... ennen. Oli monta vuotta. Minä kotona yksin aamuja, muut vasta siellä kodin ulkopuolella. Aina ei ole ollut eläimiäkään haluamassa huomiota.
Nyt kun tämä on satunnaista, tästä voi nauttia. Jos olisi jokainen aamu tätä, niin --. Mitä? Yksinäisyys, eristys, uppoaminen itseen.
maanantai 7. huhtikuuta 2008
Olen kuin...
Terapeutti sanoi joskus yli vuosi sitten:
Miten jatkaisit tätä: "Olen kuin..."
Vastasin:
Kameleontti.
Tänään jatkoin:
Puu.
Jos minun tarvitsisi piirtää kameleontti, en tietäisi, miltä se oikein näyttää. Jonkinlainen lisko se on, siis ei karvapeitettä, suomukas häntä, raajoja kai neljä, pää niin kuin sisiliskolla kenties. Ei kameleontin tarvitse tietää, miltä se näyttää yksinään, paljaana. Kameleontille tärkeintä on mukautuminen. Se on kivikossa kuin kiveä, risujen keskellä risuna. Se tietää ympäristöstään kaiken, ei itsestään.
Jos minun pitäisi piirtää puu, niin puun tunnusmerkit tässä tapauksessa ovat: lehtiä (ajoittain), rönsyilevää oksistoa, juuret pitkällä piilossa maan alla. Koivu se on kenties. Tai jokin kukkiva, hevoskastanja ehkä. Iso hiukan hullu puu - yhdistää nyt hevoset ja kastanjat, hm.
Minulla on selvemmät rajat kuin ennen. Mielikuvani kehostani ja peilin näyttämä todellisuus ovat lähempänä toisiaan kuin ennen. Pelotti sanoa ääneen: viihdyn itsessäni paremmin kuin ennen. (Pelotti, koska muistan sen vanhan ahdistuksen ja pahan olon, pelkään että se palaa, jos tuudittaudun tyytyväisyyteen.)
Olen ollut sen verran sekaisin ruumiinkuvani kanssa, että yritin tajuta itseäni mittaamalla. Vähintään kerran viikossa olen mitannut mahan ja reisien ympärystä, yrittänyt tajuta, mitä numerot tarkoittavat sisuksissani. Nyt en ole koskenut mittanauhaan ehkä kahteen tai kolmeen kuukauteen. En tarvitse mittanauhatietoja. Riittää se, miltä minusta tuntuu itsessäni. Ja ne murrosikäiset ahdistukset, joihin olen monesti pudonnut... ne ovat siellä jossakin, monen vuosirenkaan takana. Ne eivät ole niin läsnä nykyhetkessä, että ne häiritsisivät minua jatkuvasti. Taidan kasvaa aikuiseksi, viimeinkin.
Miten jatkaisit tätä: "Olen kuin..."
Vastasin:
Kameleontti.
Tänään jatkoin:
Puu.
Jos minun tarvitsisi piirtää kameleontti, en tietäisi, miltä se oikein näyttää. Jonkinlainen lisko se on, siis ei karvapeitettä, suomukas häntä, raajoja kai neljä, pää niin kuin sisiliskolla kenties. Ei kameleontin tarvitse tietää, miltä se näyttää yksinään, paljaana. Kameleontille tärkeintä on mukautuminen. Se on kivikossa kuin kiveä, risujen keskellä risuna. Se tietää ympäristöstään kaiken, ei itsestään.
Jos minun pitäisi piirtää puu, niin puun tunnusmerkit tässä tapauksessa ovat: lehtiä (ajoittain), rönsyilevää oksistoa, juuret pitkällä piilossa maan alla. Koivu se on kenties. Tai jokin kukkiva, hevoskastanja ehkä. Iso hiukan hullu puu - yhdistää nyt hevoset ja kastanjat, hm.
Minulla on selvemmät rajat kuin ennen. Mielikuvani kehostani ja peilin näyttämä todellisuus ovat lähempänä toisiaan kuin ennen. Pelotti sanoa ääneen: viihdyn itsessäni paremmin kuin ennen. (Pelotti, koska muistan sen vanhan ahdistuksen ja pahan olon, pelkään että se palaa, jos tuudittaudun tyytyväisyyteen.)
Olen ollut sen verran sekaisin ruumiinkuvani kanssa, että yritin tajuta itseäni mittaamalla. Vähintään kerran viikossa olen mitannut mahan ja reisien ympärystä, yrittänyt tajuta, mitä numerot tarkoittavat sisuksissani. Nyt en ole koskenut mittanauhaan ehkä kahteen tai kolmeen kuukauteen. En tarvitse mittanauhatietoja. Riittää se, miltä minusta tuntuu itsessäni. Ja ne murrosikäiset ahdistukset, joihin olen monesti pudonnut... ne ovat siellä jossakin, monen vuosirenkaan takana. Ne eivät ole niin läsnä nykyhetkessä, että ne häiritsisivät minua jatkuvasti. Taidan kasvaa aikuiseksi, viimeinkin.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2008
Kirjat, kirjat!
Kirjat ovat minulle tärkeitä. Tästä seuraa, että ajat jolloin en pysty lukemaan kirjoja, ovat kauheita.
Ensimmäinen sellainen aika oli, kun sairastuin 1997. Tilanne oli minulle ihan ennenkokematon: lukeminen oli aina ennen ollut seikkailua ja virkistystä ja pakoa arjesta ja rauhoittumista (monia keskenään vähän ristiriitaisiakin asioita). Kun en pystynytkään lukemaan - tai pystyin, mutta unohdin lukemani saman tien, sotkin henkilöt toisiinsa, kadotin juonen, en osannut eläytyä tarinaan - niin tuntui että olin menettänyt yhden maailman. Oli kuin ovi olisi paiskaistu kiinni nenän edestä.
Siis, olen lukenut aina siitä asti kun lukemaan opin (opin perinteisesti, vasta koulussa, ensimmäisellä luokalla). Sen jälkeen halusin kirjastokortin ja sen jälkeen kävin kerran viikossa hakemassa viikon kirjat. Luin melkein aina melkein kaiken. Harvoin jokin jäi kesken. Luulen etten olisi selvinnyt järjissäni lapsuuden lopusta ja murrosiästä ilman romaaneja. Ne olivat minun pakopaikkani, oma tila, jota kotona ei ollut. Kun otin kirjan käteen ja aloin lukea, niin pääsin pois, ulos, vapaaksi.
En ole koskaan ollut niin pahassa kunnossa, että olisin ollut vallan lukematta. Olen kyennyt lukemaan tietokirjoja, sanomalehtiä, keskustelupalstoja, blogeja... Mutta aina en pystykään lukemaan romaaneja, enää. Ahdistus ja masennus - minun tunteeni - tulevat minun ja tekstin väliin. Silloin saattaa jokin virke saada aikaan vartin itkukohtauksen, tai ajatukset harhaantuvat menneeseen tilanteeseen tai hetkeen.
Minulla on huono tapa jumittua esim. netin ääreen moneksi tunniksi - luen tiettyjä keskustelupalstoja, blogeja, verkkolehtiä. Se ei kumminkaan ole samaa kuin romaanit. Mieleni tarvitsisi sitä, että pääsisin irti itsestäni, toisaalle, muihin paikkoihin, aikoihin, eri ihmisten nahkoihin. En osaa paheksua ihmisiä, jotka uppoutuvat tietokonepeleihin. Luulen että heille pelit ovat sama kuin romaanit minulle.
Hyvä kirja odottaa (Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi). Se on vasta puolessa välissä, se riittää täksi päiväksi.
Ensimmäinen sellainen aika oli, kun sairastuin 1997. Tilanne oli minulle ihan ennenkokematon: lukeminen oli aina ennen ollut seikkailua ja virkistystä ja pakoa arjesta ja rauhoittumista (monia keskenään vähän ristiriitaisiakin asioita). Kun en pystynytkään lukemaan - tai pystyin, mutta unohdin lukemani saman tien, sotkin henkilöt toisiinsa, kadotin juonen, en osannut eläytyä tarinaan - niin tuntui että olin menettänyt yhden maailman. Oli kuin ovi olisi paiskaistu kiinni nenän edestä.
Siis, olen lukenut aina siitä asti kun lukemaan opin (opin perinteisesti, vasta koulussa, ensimmäisellä luokalla). Sen jälkeen halusin kirjastokortin ja sen jälkeen kävin kerran viikossa hakemassa viikon kirjat. Luin melkein aina melkein kaiken. Harvoin jokin jäi kesken. Luulen etten olisi selvinnyt järjissäni lapsuuden lopusta ja murrosiästä ilman romaaneja. Ne olivat minun pakopaikkani, oma tila, jota kotona ei ollut. Kun otin kirjan käteen ja aloin lukea, niin pääsin pois, ulos, vapaaksi.
En ole koskaan ollut niin pahassa kunnossa, että olisin ollut vallan lukematta. Olen kyennyt lukemaan tietokirjoja, sanomalehtiä, keskustelupalstoja, blogeja... Mutta aina en pystykään lukemaan romaaneja, enää. Ahdistus ja masennus - minun tunteeni - tulevat minun ja tekstin väliin. Silloin saattaa jokin virke saada aikaan vartin itkukohtauksen, tai ajatukset harhaantuvat menneeseen tilanteeseen tai hetkeen.
Minulla on huono tapa jumittua esim. netin ääreen moneksi tunniksi - luen tiettyjä keskustelupalstoja, blogeja, verkkolehtiä. Se ei kumminkaan ole samaa kuin romaanit. Mieleni tarvitsisi sitä, että pääsisin irti itsestäni, toisaalle, muihin paikkoihin, aikoihin, eri ihmisten nahkoihin. En osaa paheksua ihmisiä, jotka uppoutuvat tietokonepeleihin. Luulen että heille pelit ovat sama kuin romaanit minulle.
Hyvä kirja odottaa (Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi). Se on vasta puolessa välissä, se riittää täksi päiväksi.
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Tunnehuora
Minulla on joitain ystäviä, jotka sanovat vaivattomasti lauseita :"Olen pettynyt kun..." "Iloitsen kun..." "Surettaa että..."
Ja sitten on joitain, jotka kertovat mitä ovat tehneet, mikä elokuva/kirja/levy viimeksi osui likelle, ja sitten taas jatkavat, mitä ovat tehneet (tai mitä muut ihmiset ovat tehneet).
Ensimmäisten kanssa hätkähdän ja havahdun. Niin, noin voi sanoa. Ihan suoraan voi sanoa ilman että ilmaisisi olonsa kautta rantain ja jättäisi kaiken muiden tulkittavaksi.
Helposti peilaan itseäni, olen ensimmäisten seurassa yhtä ja toisten seurassa toista. Haluaisin olla avoin, vilpitön, aito. Liian usein olen sulkeutunut ja välttelevä. Kyselen oikeutusta omille tunteilleni. En oikein tiedä, mitä tunnen, kun haluaisin niin kovin tuntea niin kuin "kuuluu" tuntea, niin kuin oletan muiden haluavan. Taidan olla tunnehuora. Kaikki käy.
Äh. Jospa muistaisin, että tätäkin asiaa voi opetella. Vähintäänkin voin opetella irti siitä, että olisi "oikeita" tai "vääriä" tunteita. Ennakolta kaikki iso ja tärkeä huolestuttaa minua. Niin kuin nyt viime syyskesälle huolestuttivat häät - entäs jos ei tuntuisikaan sitten miltään sinä viikonloppuna (tai pahempaa, entä jos vain surettaisi ja ahdistaisi), entä jos pitäisi näytellä onnellista?
Yhtenä hetkenä sinä viikonloppuna olin pudota ulos tunnekartalta. Olin rautatieasemalla, odotin vanhempiani. Junasta tuli vain äiti, ei isää.
Äiti tuli hiukset hajalla kohti:
Ei pappa tullu.
Teki mieli huutaa tai ulvoa. Olisin halunnut isän! En halunnut paritonta äitiä, joka kaikessa parittomuudessaan tarvitsi minua seuraksi. Olin päässäni käsikirjoittanut paikat vanhemmille ja käsikirjoitus hajosi, kun isä puuttui. Jos etukäteen olisin tiennyt, ettei isä lähde, olisin - en tiedä. Ahdistunut vähintäänkin. Yrittänyt kieltää äitiä tulemasta. Pelännyt että jokin menee hirveästi pieleen.
Pelkään äidin kanssa jotakin epämääräistä katastrofia. Olen pelännyt pienestä asti. En muista, että oikeita katastrofeja olisi tapahtunut. Silti pelkään.
Ja sitten on joitain, jotka kertovat mitä ovat tehneet, mikä elokuva/kirja/levy viimeksi osui likelle, ja sitten taas jatkavat, mitä ovat tehneet (tai mitä muut ihmiset ovat tehneet).
Ensimmäisten kanssa hätkähdän ja havahdun. Niin, noin voi sanoa. Ihan suoraan voi sanoa ilman että ilmaisisi olonsa kautta rantain ja jättäisi kaiken muiden tulkittavaksi.
Helposti peilaan itseäni, olen ensimmäisten seurassa yhtä ja toisten seurassa toista. Haluaisin olla avoin, vilpitön, aito. Liian usein olen sulkeutunut ja välttelevä. Kyselen oikeutusta omille tunteilleni. En oikein tiedä, mitä tunnen, kun haluaisin niin kovin tuntea niin kuin "kuuluu" tuntea, niin kuin oletan muiden haluavan. Taidan olla tunnehuora. Kaikki käy.
Äh. Jospa muistaisin, että tätäkin asiaa voi opetella. Vähintäänkin voin opetella irti siitä, että olisi "oikeita" tai "vääriä" tunteita. Ennakolta kaikki iso ja tärkeä huolestuttaa minua. Niin kuin nyt viime syyskesälle huolestuttivat häät - entäs jos ei tuntuisikaan sitten miltään sinä viikonloppuna (tai pahempaa, entä jos vain surettaisi ja ahdistaisi), entä jos pitäisi näytellä onnellista?
Yhtenä hetkenä sinä viikonloppuna olin pudota ulos tunnekartalta. Olin rautatieasemalla, odotin vanhempiani. Junasta tuli vain äiti, ei isää.
Äiti tuli hiukset hajalla kohti:
Ei pappa tullu.
Teki mieli huutaa tai ulvoa. Olisin halunnut isän! En halunnut paritonta äitiä, joka kaikessa parittomuudessaan tarvitsi minua seuraksi. Olin päässäni käsikirjoittanut paikat vanhemmille ja käsikirjoitus hajosi, kun isä puuttui. Jos etukäteen olisin tiennyt, ettei isä lähde, olisin - en tiedä. Ahdistunut vähintäänkin. Yrittänyt kieltää äitiä tulemasta. Pelännyt että jokin menee hirveästi pieleen.
Pelkään äidin kanssa jotakin epämääräistä katastrofia. Olen pelännyt pienestä asti. En muista, että oikeita katastrofeja olisi tapahtunut. Silti pelkään.
torstai 3. huhtikuuta 2008
Joskus
Joskus haluaisin olla kissa. Tai kenties jokin lintu. Tervapääskynen - ne eivät laskeudu koskaan maahan, nukkuvatkin ilmassa.
Haluaisin lentää, mutta en näe edes unia lentämisestä.
Haluaisin lentää, mutta en näe edes unia lentämisestä.
keskiviikko 2. huhtikuuta 2008
Historiankirjoitusta
Kävin tarkistamassa ajan kulumista vanhoista kirjoituksistani. Viime vuonna helmikuun alussa sain sanotuksi yhdyntäpelosta ääneen. Kuvittelin, että siitä olisi pitempi aika. Vähän yli vuosi on aika vähän.
Pari viikkoa sitten oli kerta, jolloin pelkoa ei ollut ollenkaan. En osaa eritellä, miksi sillä kertaa oli rauhaturvaluottamus (?) ja miksi sitä ennen ja sen jälkeen taas on pelottanut. Olin jo ehtinyt tulkita, että pelko olisi pysyvä ilmiö, että se nyt vaan kuuluisi kuvaan minun kokemuksissani seksistä. Osaan nyt jotenkuten tulla toimeen sen olotilan kanssa, tiedän että tulen toimeen sen kanssa niin kuin muittenkin pelkojeni kanssa. (Äh, minua pelottaa jos vedän kurssia tai jos pitää puhua vieraille ihmisille tai jos pitää läheiselle paljastaa jotakin intiimiä jne... Kovin harvoin olen pelkoa vailla. Taidan olla aika rohkea, kun pelko ei enää jähmetä minua.)
Intuitio on toiminut minun ja miehen välillä jo ennen kuin puhuin ääneen. Meillä on ilmeisesti epätavallisen harvoin yhdyntäseksiä. Taisi mennä kokonainen vuosi niin, että puuhailimme intiimisti kaikkea muuta paitsi yhdyntää. Tuostakin ahdistuin ja hätäännyin, koin että "kuuluisi" olla yhdyntä, vaikka minusta sitten tuntuisi miltä.
Tunnistan yhdyntäpelon taustalta itseni murkkuna ja parikymppisenä. Silloin seksi pelotti ihan kaikkineen - ei pelkästään yhdyntä. (Siis seksi yhdessä jonkun toisen kanssa, seksi yksin oli ihan helppoa ja ei-pelottavaa, eihän siinä ollut ketään toista, jonka edessä joutuisi paljastamaan itseään.)
Olen liikkunut aika pitkälle. Ehkä minun tarvitsee tulla vielä vähän vanhemmaksi, jotta pääsen irti oman mieleni kaavamaisuuksista.
Pari viikkoa sitten oli kerta, jolloin pelkoa ei ollut ollenkaan. En osaa eritellä, miksi sillä kertaa oli rauhaturvaluottamus (?) ja miksi sitä ennen ja sen jälkeen taas on pelottanut. Olin jo ehtinyt tulkita, että pelko olisi pysyvä ilmiö, että se nyt vaan kuuluisi kuvaan minun kokemuksissani seksistä. Osaan nyt jotenkuten tulla toimeen sen olotilan kanssa, tiedän että tulen toimeen sen kanssa niin kuin muittenkin pelkojeni kanssa. (Äh, minua pelottaa jos vedän kurssia tai jos pitää puhua vieraille ihmisille tai jos pitää läheiselle paljastaa jotakin intiimiä jne... Kovin harvoin olen pelkoa vailla. Taidan olla aika rohkea, kun pelko ei enää jähmetä minua.)
Intuitio on toiminut minun ja miehen välillä jo ennen kuin puhuin ääneen. Meillä on ilmeisesti epätavallisen harvoin yhdyntäseksiä. Taisi mennä kokonainen vuosi niin, että puuhailimme intiimisti kaikkea muuta paitsi yhdyntää. Tuostakin ahdistuin ja hätäännyin, koin että "kuuluisi" olla yhdyntä, vaikka minusta sitten tuntuisi miltä.
Tunnistan yhdyntäpelon taustalta itseni murkkuna ja parikymppisenä. Silloin seksi pelotti ihan kaikkineen - ei pelkästään yhdyntä. (Siis seksi yhdessä jonkun toisen kanssa, seksi yksin oli ihan helppoa ja ei-pelottavaa, eihän siinä ollut ketään toista, jonka edessä joutuisi paljastamaan itseään.)
Olen liikkunut aika pitkälle. Ehkä minun tarvitsee tulla vielä vähän vanhemmaksi, jotta pääsen irti oman mieleni kaavamaisuuksista.
tiistai 1. huhtikuuta 2008
Lisää rönsyjä seksistä
On kauhean kiva, kun jokin vaikeasti määriteltävä on muuttunut. Tuon viimekertaisen kirjoituksen ajasta on suunnilleen kaksi vuotta aikaa. En edelleenkään ole mikään avoimen eroottisuuden leikkivä ylipapitar, mutta olen lakannut jankuttamasta samoista asioista itselleni. (Siis ne samat asiat: minä ja mies olemme niin kovin erilaiset aiempien suhteittemme määrässä, minä olen köntys ja ääliö myös, ääliömäisyys näyttäytyy etenkin kun olisi tarpeen toiselle välittää omia olojaan.)
Sisäinen paskageneraattori (tai sievemmin sanottuna itsekriitikko) on myös loistava nauhuri. Se nappaa vailla ihmeempää tarkoitusta sanotut lauseet, tekee niistä ylitulkintoja ja pyörittää samaa lausetta uudestaan ja uudestaan.
Onhan mies joskus jotakin entisistä ihastuksista tai suhteista sanonut. Yhdestä taisi sanoa:
Näin kerran vahingossa kun se tanssi. Se ei tiennyt että katselin, se oli yksin salissa ja sillä oli mankka josta tuli musiikkia. Se oli ihan uskomattoman taipuisa.
Toisesta se taisi sanoa:
Se oli niin luonnonlapsi, se käveli alasti pianolle ja alkoi soittaa ja seuraavaksi se teki ruokaa, eikä sille vissiin tullut mieleenkään pukea vaatteita.
Tällä lailla tähän kirjoitettuina nuo virkkeet ovat epätodellisia. Kyllä ne tietääkseni ovat todellisista tilanteista, ja molemmissa on asioita, joiden kanssa en ole yhtään väleissä (tanssiminen, notkeus, luonnonlapsena alasti kulkeminen, pianonsoitto). Minussa laukeaa kovin helposti häpeää ja huonommuudentunteita. Ei tarvita lauseita, joissa minua verrattaisiin johonkuhun toiseen. Teen ne vertailut ihan itse.
Kirjoitin äskeisen preesensissä, mutta mennyt aikamuoto taitaisi olla kuvaavampi. Tajuan oman olemukseni paremmin kuin ennen, tajuan samalla senkin, ettei minun ole tarkoitus olla kaikkea. Joku toinen on sitä mitä minä en ole - eikä se hänen olemuksensa ole minulta pois.
Olemme miehen kanssa aika kitsaita toistemme kehumisen suhteen. Siihenkö minä putosin alussa, sekö minussa ruokki epävarmuutta, tunnetta siitä, etten riittäisi sellaisena kuin olen? Mutta tässä kohden ymmärrän hiljaisuuttakin - joku "Olipa upeeta" lause rakastelun jälkeen kuulostaa niin epäaidolta, että mieluummin sitä on vaan, sanoitta.
Tunnen tasan kaksi siinä mielessä kaltaistani naista, että he ovat aloittaneet ensimmäiset suhteensa aikuisina, yli 30-vuotiaina. Molempien miehet ovat kovin naisten kaltaisia - jos miehillä olisi aiempia suhteita ollut, niin ainakaan ne suhteet eivät ole olleet pitkiä tai virallistettuja. Helposti tästä tekisi tulkinnan, että ihminen etsii kaltaistaan, jotta välttyisi sitten sen toisen erilaisuuden mukanaan tuomalta epävarmuudelta.
Sisäinen paskageneraattori (tai sievemmin sanottuna itsekriitikko) on myös loistava nauhuri. Se nappaa vailla ihmeempää tarkoitusta sanotut lauseet, tekee niistä ylitulkintoja ja pyörittää samaa lausetta uudestaan ja uudestaan.
Onhan mies joskus jotakin entisistä ihastuksista tai suhteista sanonut. Yhdestä taisi sanoa:
Näin kerran vahingossa kun se tanssi. Se ei tiennyt että katselin, se oli yksin salissa ja sillä oli mankka josta tuli musiikkia. Se oli ihan uskomattoman taipuisa.
Toisesta se taisi sanoa:
Se oli niin luonnonlapsi, se käveli alasti pianolle ja alkoi soittaa ja seuraavaksi se teki ruokaa, eikä sille vissiin tullut mieleenkään pukea vaatteita.
Tällä lailla tähän kirjoitettuina nuo virkkeet ovat epätodellisia. Kyllä ne tietääkseni ovat todellisista tilanteista, ja molemmissa on asioita, joiden kanssa en ole yhtään väleissä (tanssiminen, notkeus, luonnonlapsena alasti kulkeminen, pianonsoitto). Minussa laukeaa kovin helposti häpeää ja huonommuudentunteita. Ei tarvita lauseita, joissa minua verrattaisiin johonkuhun toiseen. Teen ne vertailut ihan itse.
Kirjoitin äskeisen preesensissä, mutta mennyt aikamuoto taitaisi olla kuvaavampi. Tajuan oman olemukseni paremmin kuin ennen, tajuan samalla senkin, ettei minun ole tarkoitus olla kaikkea. Joku toinen on sitä mitä minä en ole - eikä se hänen olemuksensa ole minulta pois.
Olemme miehen kanssa aika kitsaita toistemme kehumisen suhteen. Siihenkö minä putosin alussa, sekö minussa ruokki epävarmuutta, tunnetta siitä, etten riittäisi sellaisena kuin olen? Mutta tässä kohden ymmärrän hiljaisuuttakin - joku "Olipa upeeta" lause rakastelun jälkeen kuulostaa niin epäaidolta, että mieluummin sitä on vaan, sanoitta.
Tunnen tasan kaksi siinä mielessä kaltaistani naista, että he ovat aloittaneet ensimmäiset suhteensa aikuisina, yli 30-vuotiaina. Molempien miehet ovat kovin naisten kaltaisia - jos miehillä olisi aiempia suhteita ollut, niin ainakaan ne suhteet eivät ole olleet pitkiä tai virallistettuja. Helposti tästä tekisi tulkinnan, että ihminen etsii kaltaistaan, jotta välttyisi sitten sen toisen erilaisuuden mukanaan tuomalta epävarmuudelta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
