12 askelta

Surffasin netissä tutuilla sivuilla. Voi perkele, AAL:n ryhmä täällä on näemmä loppumassa. Surffasin toisille tutuille sivuille, se ryhmä näemmä on vielä.

Olen käynyt AAL:ssä ja OA:ssa ja löytänyt itsestäni paljon samaa. Ryhmässä käyminen on hälventänyt yksinäisyyden tunnetta. Se on toiminut paremmin kuin mikään uskonnollinen juttu (joita niitäkin joskus vuonna miekka ja kypärä kokeilin, olen ripari-isosenakin ollut... mutta silloin en hengellisiä kokemuksia saanut, koin seurakuntatoiminnan hiukan niin kuin näyttelemisenä).

Menin AAL:n ryhmään muutama vuosi sitten, kun minun ja miehen tapailu-suhdeviritelmä oli mennyt komeasti karille, olin työttömänä ja vanhemmat, äiti etenkin, syyllistivät kuorossa: Mitä sinä siellä Tampereella oikein teet, kun ei sulla työtäkään ole, tule tänne kotiin takaisin. (Selvennykseksi: mies on se sama mies kuin tälläkin hetkellä, mutta silloin muutama vuosi sitten luulin meidän eronneen lopullisesti). Sinä talvena ryhmässä käyminen jollain tapaa pelasti minut. Keväällä alkoi harvakseltaan terapia ja kesällä aloimme jatkaa suhdetta (alussa kyllä ihmetelin ääneen sitä, jatkammeko pelkästään, kun ei parempaakaan ole tarjolla. Kumpikaan ei tiennyt.)

12 askeleen ryhmät ovat luultavasti se 'oikea' paikka minulle, mutta olen yliherkkä sille, jos jostakin puheenvuorosta rivien välistä alan lukea viestiä 'et sinä tänne oikeasti kuulu'. Kun aloitin AAL:ssä, ryhmässä oli useampia aikuisia 'ongelmaperheitten' lapsia - siis muidenkin ongelmien kuin alkoholiongelman keskellä kasvaneita. Kun ihmiset vaihtuivat, niin ryhmään tuli enemmän alkoholistien läheisiä. Voi olla, että olen lukenut rivien väleistä tekstejä, joita siellä ei oikeasti ole ollut. Joka tapauksessa koin, että minun pitäisi jotenkin puolustella oloani ryhmässä ja korostaa niitä lapsuudenperheen ongelmia, jotta minulla olisi lupa käydä ryhmässä. Tarve toipua tai rakentaa itseä terveemmäksi ei oikein toteutunut ja alkoi olla aina vain vaikeampaa saada lähdettyä ryhmään. Samoihin aikoihin masennus paheni ja aloin vakavissani miettiä Kelan terapiatuen hakemista.

OA:ssa kävin ensimmäisiä kertoja siinä vaiheessa, kun olimme muuttamassa yhteen ja hepuloin syömisiä. Mietin miten monesti olin kauppakassista mättänyt jogurttia tai mysliä naamaan, seissyt ulkovaatteissa keittokomerossa ja vain ahminut. Hävetti etukäteen, kun oma mutkikas suhde ruokaan ei enää säilyisi täysin yksityisasiana. Oli (ja on) tiettyjä ruokia, joita en voinut säilyttää kotona (esimerkiksi karkit, keksit, suolapähkinät).

Olin ryhmässä yhteenmuuton jälkeisenä syksynä ja vaikka periaatteessa puhuin samaa kieltä muiden kanssa, niin olin tavallaan ohittanut jonkin pisteen ja muut olivat vielä siellä, keskellä syömisriippuvuutta. (Itsekin olen ajoittain, en koko aikaa kumminkaan.) Tuntui että olisin tarvinnut ryhmää joskus kymmenen vuotta sitten, silloin kun olin kipeimmin solmussa oman kehoni ja painoni kanssa. Nytkin koin kaipaavani apua, mutta eri asiassa kuin ne muut ryhmäläiset. Minun tarvitsisi tajuta nykyhetki, oma ruumis ja oleminen tässä ja nyt ja oppia luottamaan siihen, mitä on nyt, rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen (ja se sisältää sipulin kerrokset: minut kaikkina ikäkausina).

Samassa vaiheessa olen kai vieläkin. Kun tänään ryhmäsivuilla kävin, tuli tarve mennä jompaan kumpaan tai molempiin ryhmiin. Siitä on pitkä aika, kun olen ollut ryhmätunteen ympäröimä. Välillä olen ajatellut, että saan 12 askelen ryhmien kautta kokemuksia sisaruudesta. Hetkeksi hälvenee se, että olisi yksin ja kukaan muu ei (muka) olisi kokenut samankaltaisia oloja.

Jos oikein tiukkapipoisesti 12 askelen ryhmiä tarkastelee, niin minun 'pitäisi' olla Al-Anonin jäsen. Sen koen kaikkein vieraimmaksi maailmaksi: meidän suhteessa miehen alkoholismi on läsnä siinä, että hän on raitis. En ole edes etäisesti tuntenut miestä hänen juovana aikanaan. Miehen isä ilmeisesti juo edelleen, mutta hänet olen tavannut pelkästään yhden käden sormilla laskettavat kerrat. Miehen veli on kuollut viinaan ja huumeisiin, mutta en tunne häntäkään - hän ehti kuolla ennen kuin tutustuimme. Tietysti kaikki on läsnä tässä hetkessäkin, mutta kovin merkittävää se ei ole. Vaikuttaa se minuunkin yhdessä yksityiskohdassa: olen luvannut, että meidän koti on viinatonta vyöhykettä. Kun kutsun tänne ei-absolutisteja ystäviäni, niin en tarjoa heille prosenttipitoisia, enkä kostuta kakkuja konjakilla.