Putkielämä

Terapiassa viimeksi puhuttiin siitä, miten vaikea minun on uskoa omiin mahdollisuuksiini. Vaikka olenkin tehnyt asioita 'väärässä' järjestyksessä ja se 'väärässä' järjestyksessä tekeminen on ollut vapauttavaa ja palkitsevaa, niin edelleenkin näen edessä mahdottomia ovia.

En ole mennyt koulusta opiskelemaan ja sekalaisten hanttihommien jälkeen oman alan töihin ja siinä sivussa perustanut perhettä. Olen ensin opiskellut, sitten mennyt oman alan töihin, sitten lähtenyt pois.

Isoin osa alanvaihtajista on kai keski-ikäisiä. Minä vaihdoin alaa alle kolmekymppisenä (myönnetään, että vanhan varjo seuraa edelleen perässä, mutta sentään aika hailuna). Tämänhetkisessä työssä yksi kollegani on näitä keski-ikäisenä alan vaihtajia: hänellä on takana parikymmentä työvuotta pankissa. En oikein osaa kuvitella, miltä tuntuisi jos olisi niin pitkä kokemus samasta työpaikasta (hän on suurimman osan aikaa ollut samassa toimipisteessäkin). Ahdistavalta? Turvatulta?

Vasta niiden alan töiden jälkeen aloin tehdä sekalaisia hommia - niin kuin opiskelijat tavallisesti kesätöinään. Viimeisten vuosien aikana olen ollut pätkän siellä, pätkän täällä. Viime viikolla sain postia palkanlaskennasta, aikaisemmista töistä hyväksiluetaan kokonaista 4 vuotta 6 kk ja joitain päiviä. Noin "normaalilla" 37-vuotiaalla lapsettomalla koulutetulla ihmisellä työtaustaa on kaksinkertaisesti tai kolminkertaisesti tuo.

Häälehdissä parit ovat suunnilleen kaksviitosia. Senikäiset pitävät häitä, sitä vanhemmat menevät naimisiin vaivihkaan. Tämä "normaalius" tuli rikottua viime kesänä. Samalla rikottiin pari muutakin normia: olimme aikaisemmin arkena käyneet maistraatissa, eli vihkimistä meillä ei ollut. Ei ollut pappiakaa, koska emme kuulu kirkkoon. Eikä ollut juhlissa viiniä tai boolia, olivat raittiit häät, hyvää ruokaa ja ystävien kehittämää ohjelmaa.

Näistä 'normipoikkeamista' huolimatta, ajattelen, etten voi kirjoittaa kirjaa kun olisi se pitänyt jo tähän ikään mennessä kirjoittaa, ne oikeasti hyvät ovat jo julkaisseet tai voittaneet palkintoja tai päätyneet antologioihin. Voi elämä! En voi kirjoittaa kun en ole kirjoittanut... Samalla tavalla joskus mietin sitäkin, haluaisinko kenties lapsia. Mutta ne jotka lapsia haluavat, ovat kyllä jo parikymppisinä tienneet haluavansa lapsia, minun ikäisinään he ovat jo hankkineet lapsensa...

Järjellä tajuan, ettei tuossa logiikassa ole mitään tolkkua, mutta tunne haraa vastaan. Tunnetasolla kuvittelen, että putkielämässä olen nyt pisteessä x, joka tarkoittaa että tietyt vaihtoehdot ovat lopullisesti poissa pelistä, valitsemattomissa. Hengen laiskuutta se, etten uskalla katsoa kaikkia mahdollisuuksia.