Liikuntatuntipainajainen

Luin esipuhetta Koolla on väliä! -kirjasta ja putosin johonkin omaan angstiini (ei nyt pelkästään kirjan herättämään, oli siinä mukana muutakin, lähinnä kai se, että kaikki on nyt hiukan valheellisesti 'valmista' ja voisin alkaa kuvitella, että tällaisena tämä elämä jatkuu... raameiltaan samana vuosikymmenestä toiseen).

Lähdin kävelylle. Käveleminen on nyt yleisratkaisuni ahdistuksiin (voi paska sellaisia aikoja, kun jostain ylipääsemättömästä syystä en pääse tallustamaan).

Käveleminen laukaisee ahdistuksiani.

Tietyt asiat lapsuudesta vaikuttavat vieläkin. Miten en pääse irti - en saa muutettua menneisyyttä toisenlaiseksi, enkä näemmä saa tulkittua sitä toisin?

Hahmotan itseni suhteessa muihin niin, että muut ovat jossain 'kaukana' 'yhdessä' ja minä olen yksin, etäällä muista. Vieraassa joukossa koen kovin helposti tulevani torjutuksi ja se saa minut vetäytymään. En yritäkään mennä mukaan porukkaan, vaan alan puuhastella omiani (ja ahdistun todellisesta tai kuvitellusta torjunnasta).

Toki tähän hahmotustapaani vaikuttaa moni asia minussakin, mutta luultavasti koti ja koulu ovat vaikeuttaneet tätä kuviota. Olen ainoa lapsi, ja perheenä olimme eristäytyneitä. Meillä ei juurikaan käynyt vieraita, emme käyneet oikein missään. Onneksi sentään emme asuneet yksin korvessa, vaan pikkukaupungissa kerrostalossa. Jos on sisaruksia tai perhe ei toimi yhtä sisäänpäinkääntyneesti, on luultavasti selvempi kokemus omasta 'paikasta' joukossa, siitä että 'kuuluu' porukkaan.

Koulussa olin lihava ja kömpelö. Liikuntatunneilla olisin mieluummin lakannut olemasta. En selvinnyt talviurheilussa: en ole ikinä oppinut kunnolla hiihtämään ja luistella en osaa vieläkään. Sain luistimet vasta kolmannella luokalla - en tiedä, onko oikea syy rahapula vai ylihuolehtiminen (Luistellessa voi kaatua! Voi murtua luita! Voi saada aivotärähdyksen!)

Kun oli luistelua, muut tekivät piruetteja tai potkivat hokkareilla. Minulla oli potkukelkka jäällä, ja hurjimmillani tein parin metrin irtiottoja. Mutta ne kaikki muut luistelivat... minä en kyennyt, en vaikka miten olisin yrittänyt.

Pesäpallossa, jalkapallossa, lentopallossa, salibandyssä, koripallossa... Olin aina se viimeinen, joka huolittiin joukkueeseen. Kelpasin, kun ei enää ollut muita.

Siitä tulee kumma olo. Vähän niin kuin oksetus, mutta en tiedä, mihin se oksetus kohdistuu. Muihin, jotka eivät huoli, vai itseen, joka ei kelpaa.