Juurihoitoa

Tulin juuri juurihoidosta. Uh. Töitten jälkeen terapiaan, yhdenlaista juurihoitoa sekin.

Tuskin olisin terapiaan asti päätynyt, jos vanhempani olisivat hoitaneet omat juurensa kuntoon. Kaikki lapsuudenperheen kummallisuudet juontuvat asioista vanhempieni menneisyydessä. Äidin puolelta rikkonaisesta perheestä ja kuoliaaksivaietusta isästä, isän puolelta hänen aiemmasta avioliitostaan ja ehkä sodasta asti.

En tiedä kumpi on ollut hankalampi osa palapeliä: äidin suku vai isän aiempi avioliitto.

Vanhempani menivät vanhoina naimisiin, isä oli liki 5o-vuotias ja äitikin melkein 40. Luulisi, että ikä olisi tuonut kypsyyttä. Kenties toikin, en vain oikein näe sitä. Isän ensimmäinen avioliitto oli rakkausliitto, joka päättyi vaimon kuolemaan syöpään. Isä hoiti vaimoa viimeiset kuukaudet omaishoitajana (varmaankin aika poikkeava ratkaisu 1960-luvulla mieheltä). Ensimmäinen avioliitto oli lapseton, jossakin vaiheessa syöpätutkimuksissa selvisi, että lapsettomuus johtui vaimosta.

Kun ensimmäinen vaimo kuoli, niin isä meni alta vuodessa uusiin naimisiin, tällä kertaa äitini kanssa. Isä on käyttänyt minua uskottuna monta monituista kertaa: sanonut esimerkiksi, että olisi eronnut tästä nykyisestä liitosta, jos olisi nuorempi mies, ja jollei pelkäisi, miten äidille kävisi erossa.

Isä suojelee äitiä aivan kuin jatkona sille syöpään kuolleelle ensimmäiselle vaimolleen. Meillä on koko ajan toiminut malli "äitiä ei saa järkyttää". Paha kurki, kun äiti ahdistuu/pettyy/jännittyy kovin pienestä ja etenkin murrosiässä on järkytyksiä ja järkyttävyyttä. Vanhempien pitäisi jotenkin kyetä ottamaan vastaan lastensa kasvukivut.

Minä kipuilen näitä vasta nyt, hidastetulla aikataululla. Onneksi sentään nyt.