Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Toivun...

Viime viikolla reissusin. Kävin kahden kaukana asuvan ystävän luona - heitä kaipasin talvella lähemmäs ja liki unohdin, että he ovat maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta olemassa.

Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.

En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.

Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Hypokondrikko asialla



Jotkut esineet ovat kauniita. Mukana myös kissan häntä... Jatko ei sitten liitykään teepannuun (joka on osapuilleen kallein keittiöinvestointini tähän asti) tai katinhäntään.

Minulla on paha taipumus lamaantua hätäännykseen tai murehtimiseen. Kuvittelen ihan vakaasti, etten voi tehdä mitään enkä vaikuttaa mihinkään. Tällä logiikalla kai pidin suhteessakin ongelmia sisälläni - olisin minä niitä tuonut julki voimakkaammin, jos olisi ollut edes pieni luottamus siihen, että voin muuttaa asioita.

Eilen iski vanha tuttu luulotautikohtaus. No, tilanne oli otollinen - tämmöiset iskevät tavallisimmin silloin, kun olen toiveikas ja hyväntuulinen. Sisäinen pessimistini siinä iski kapulan rattaisiin.

Oli yksi näppy, josta kasvoi elämää isompi. Se piti havaita puolen päivän jälkeen sunnuntaina ja sen jälkeen piti roikkua pari tuntia netissä itsediagnoosia tekemässä.

Reippaasti sitten varasin netissä (sic!) lääkärin tälle päivälle, kun tajusin, ettei nyt ole oikea aika yrittää järkeilemällä saada tunteita kuriin.

Kas, näppy ei ollutkaan sitä mitä kuvittelin. Olen pelastunut. Haa! Ei edes hävettänyt, kun kävelin lääkäristä ulos. Olen vain vilpittömän riemastunut siitä, etteivät maalailemani kauhukuvat toteutuneet.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Tuntuu keväältä

Ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä töihin ja takaisin. Ensimmäinen kerta talven jälkeen on joka kerralla yhtä ihana. Liike, rytmi, vapaus.

On ollut harvinaisen hyviä päiviä. Joskus itken, mutta en jumitu itkemään tunneiksi. Joskus huomaan taas riiteleväni ex-miehen kanssa mielessäni. Yritän viheltää ne riidat poikki, keskittyä muuhun. Joskus jopa onnistun.

Asetin itselleni takarajan: lukuvuosi riittää. Tämä eroaminen alkoi elokuussa, toukokuun loppuun mennessä tämä on ohi. En tiedä, mitä se käytännössä merkitsee (mitä minun on tehtävä, jotta tämä olisi ohi). Tunne sanoo silti, että olen loppusuoralla. Kaikesta päätellen olen jäämässä henkiin. Tuskin olen sen ehompi tai parempi ihminen, kuin ennen eroa. Ehkä jatkossa osaan ilmaista suuttumukseni ja pettymykseni ennen kuin alan kasvattaa noista tunteista muuria minun ja läheisten ihmisten väliin.

Voi miten toivoisin, että olisin jotain oppinut.. Ja kumminkin epäilen, että löydän itseni samoista montuista myöhemmin, näkymättömyydestä ja kilttiydestä ja siitä, etten uskalla ilmaista suuttumusta. Ei tässä päättyneessä suhteessa ainakaan saanut harjoitusta ei-kilttiyteen tai ei-näkymättömyyteen. Puolisko ei suostunut näkemään minua vihaisena, ei edes eron jälkeen.

Oli tuleva mitä tahansa, niin aikanaan en toista samoja tanssiaskeleita ex-miehen kanssa. Onneksi.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Sisäinen ääni



Vagner osui yhteen ytimeen.

On ollut aika hämmentävää olla suurimmaksi osaksi raivoissaan jo seitsemättä kuukautta. Minähän olen tähän mennessä harrastanut kiukun kutistamista - aiheet ovat olleet "ei niin Vakavia" ja suuttuminen on ollut "tyhmää" ja "lapsellista". Löytyi minustakin sisäinen raivotar, lopulta. Enkä osaa pitää raivoani enää lapsellisena tai aiheita mitättöminä. Tunne on ollut hyvin totta ja se on ollut pakko ottaa vakavasti.

Tämäkin kai menee joskus ohi. En haluaisi mennä hautaan asti raivo kaverina.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Hengissä

... tänne en ole jaksanut krijoittaa.

Sama ilmiö on ollut ennenkin: kirjoitan itseäni jumiin. Kun kirjoitan, jään kiinni kirjoittamiini tunteisiin aina vaan enemmän ja enemmän.

Eli en juuri ole kirjoittanut viime viikkoina.

Pelottaa etten selviä tästä sittenkään. Tai että tähän menee loputtomasti aikaa, loppuelämä suunnilleen. Tuntuu, ettei tämä talvi lopu ikinä.

Hah, näin positiivinen maaliskuun aloitus.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Heureka...

Oivallus tässä sopassa.

Olen listannut mielessäni näitä ex:n ja meidän suhteen huonoja puolia, selittänyt itselleni sitä, miksi ei ollutkaan niin paha, että ex lähti toisen naisen matkaan. Rautalangasta väännettynä: ex:n kanssa oli aika paskamaista, ja onneksi pääsin siitä paskasta eroon, kun äijä häipyi. Silti on surettanut ja itkettänyt, ja sekös tuntuu turhauttavalta.

On minulla osuuteni siinä, miksi oleminen ex:n kanssa ei sujunut. Minähän jätin kertomatta omista toiveistani ja tarpeistani, piilottelin itseäni. Ihan alussa oli vielä yritystä - esim. avoliiton alkuvaiheissa kyselin, mikä olisi semmoinen läheisyysjuttu, joka olisi helppo toteuttaa ja joka ei ahdistaisi kumpaakaan. Tarkoitus oli myös sanoa, että minä tarvitsen läheisyyttä ja tuntuu aivan helevetin ahdistavalta, jos pyörin minulle rakkaan ihmisen kanssa samassa huushollissa päivätolkulla ilman että fyysisesti kosketamme toisiamme. Sovittiin, että halataan ennen nukkumaanmenoa. Luulin sen olevan alku jollekin, mutta se meidän välinen läheisyys ei laajentunut mihinkään, kun ex-miehellä ei ollut tarvetta läheisyyteen minun kanssani. Joskus itse ulos lähtiessäni menin halaamaan miestä. Olisi pitänyt tehdä niitä halauksia enemmän, mutta en jaksanut ponnistella. Moinen spontaani lähentyminen vaati liikaa minulta, kun toinen oli epämääräisellä tavalla torjuva jatkuvasti.

Minun on pakko miettiä oma osuuteni tässä sopassa. Ilman oman osuuden tiedostamista en selviä eteenpäin, vaan jään siihen ansaan, että epäilen ja pelkään ja hätäilen siinä seuraavassa suhteessa ja kuvittelen, että kohta mies lähtee aivan niin kuin ex lähti. Jos ihmiset lähtevät noin yleensäkin aivan miten sattuu suhteista - ilman että puolisko on mitenkään osallisena lähdön syihin - niin en halua olla suhteessa enää ikinä. En siedä sitä, etten voisi itse millään lailla vaikuttaa siihen, loppuuko suhde vai ei. Helevetti, minähän olen 50% suhteesta! Tai ainakin minun pitäisi olla... Ex:n kanssa tuntui välillä sitä, ettei hän missään suhteessa ollut, vaan eleli ihan sinkkuna. Ei hänellä muita suhteita ollut, mutta hän rytmitti arkensa minusta riippumattomasti, vaikka elimme saman katon alla. Hän eristäytyi omaan huoneenseensa nukkumaan päiväunia tai roikkumaan netissä tai pelaamaan. Minun piti ponnistella sen iltahalauksenkin kanssa - on vaikea lähestyä ihmstä, joka istuu selkä päin, näyttöä kohti kumartuneena. Tunsin monesti itseni lapseksi, joka yrittää herättää aikuisen huomion. Se oli helvetin ahdistavaa.

Tavallaan itse erosin ex:stä, kun lakkasin yrittämästä niiden minulle tärkeiden asioiden esiin tuomista. Läheisyyden puutteesta kirjoitan, kun se oli isoin tärkeä mutta puuttuva asia. Kun lakkasin yrittämästä, niin etäännyin - ja ex oli jo valmiiksi etäällä. Ei siinä kohden tarvitse olla avaruusfyysikko ymmärtääkseen, miten helposti kahden toisistaan etäällään olevan liittoon tulee kolmas osapuoli.

En osaa tuntea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää. Yritin mielestäni riittävästi - ja toinen taas ei yrittänyt lainkaan, ex oli muodollisesti tyytyväinen suhteeseen. Ajoittain tunnen itseni ihan hirveän vialliseksi suhteemme läheisyysongelmaisuuden takia. Ex muutaman kerran sanoi minulle ääneen, että hänen mielestään minä en tahdo läheisyyttä. (Mistä hän sen tiesi? Ehkä lähetän ristiriitaisia viestejä, torjun vaikka haluan. )

On vaikea uskoa, että tämä joskus toimisi. Vanhemmillani ei ole toiminut. En ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joissa läheisyys olisi ollut helppoa ja vaivatonta ja olisin ollut täysin hyväksytty läheisyydessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä tässä isoin kysymys on se, etten itse hyväksy omia läheisyydentarpeitani, vaan pidän niitä lapsenomaisina ja toisarvoisina. Tällä hetkellä niiden on pakkokin olla toisarvoisia, sillä ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin fyysistä läheisyyttä kokea.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Viisas ystäväni

Ex toi puolilta päivin muuttolaatikoita - ne ovat olleet hänen nykyisen rakkaansa muutossa mukana, mutta mitä väliä. Ystävä kutsui kaupungille syömään ja kahville, menin, söimme, puhuimme.

Ystävä on viisas. Ei pitäisi ajatella ja analysoida tunteitaan, hän sanoi. Niissä on niin monta puolta, että ajattelemalla saa vain sotkun aikaan. Pitäisi vain tuntea tunteet.

Ja tämän kun muistaisin. Ei minulle tee hyvää ajatella ex:n käytöstä ja etsiä sille syitä ja miettiä, mitä hänen kaistapäisessä päässään oikein on tapahtunut viime kuukausina. Ensinnäkin mietin toisen ihmisen pään liikkeitä - absurdia. Yhtä hyvin voisin miettiä sitä, miten tuo kukkapöydän anopinkieli aistii valon. En minä saa sitä selville. Toiseksi ei tästä ajattelusta ole minulle mitään hyötyä, kun se mitä on tapahtunut, ON TAPAHTUNUT, eikä ole mitään maailmankaikkeuden suurta pyyhekumia, jolla voisi pyyhkäistä viime viikot pois.

Kun palasin tänne, Urho Puh tuli mahan päälle tunniksi. Se kehrää nyt minulle, kehräsi eilenkin. Voi Urhoa, se on arka ja säikky, menee sekaisin muutoksista.

lauantai 1. elokuuta 2009

Ei huvita ajatella

Onnistunutta touhuilua lauantain alkuiltapäivästä lähtien. On pyöritty kirpparilla, torilla ja kaupassa, keitetty siikliä kattilallinen, syöty, imuroitu, luututtu keittiön lattia, kudottu eräitä rivejä yhtä tekelettä, josta toivon mukaan joskus tulee villatakki, keitetty mung-papuja, kuunneltu musaa, ruokittu kissoja ja surffailtu netissä.

Lauantaina aamupäivällä olin ylen embolla silmälääkärillä, joka lähtiessäni antoi pinon paperia mukaan, mukana glaukooma-opas. (Ei ole vielä, on vain normaalirajan yli kohonnut silmänpaine ja sukurasite ja -6,25 linsseissä... eli täyspotti glaukoomariskejä).

Perkeleen geenit.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Luiskahduksia vanhoihin oloihin

Minun tarvitsisi suhtautua tyynemmin omiin oloihini. Tulee hetkiä, jolloin tunnetasolla palaan vuosia sitten koettuihin hetkiin. Pelästyn noista vanhoista oloista, turhaudun. Pitääkö aina vaan rämpiä samassa tunnesuossa, milloin oikein opin regoimaan toisin?

Parisuhteessa siedän noita luiskahduksia paremmin. Kun puolisko eilen istui sohvalle ja katsoi hiukan sivuun, niin johan aloin miettiä, mitä hänen suustaan seuraavaksi tulee. Haluaako se erota niin kuin silloin, hm, vuonna 2004? Kääk. Apua. Vanha erokeskustelu jysähti nenäni eteen ilman ennakkovaroituksia. Eilen sivuun katsominen oli muuta. Ei kannattaisi tulkita jokaista katsetta ja kulmakarvan liikettä.

Töissä en kestä tilanteita, joihin liittyy liikaa samanlaisuutta opettajana keikkumisen kanssa. Jos tarpeeksi monta melkein teini-ikäistä lapsosta kiljuu ja renkkuu, niin matkustan mielessäni välittömästi aikakoneella yhdelle hämäläiselle yläasteelle. Tunnen, etten voi tehdä mitään ja samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi rauhoittaa tilanne. Klassinen ristiriitatilanne. En osaa palauttaa itseäni toimintakuntoon kaikesta päässä vellovasta ahdistuksesta ja syyllisyydestä, jota eivät aiheuta ne juuri nyt kirjaston lehtilukusalin läpi juoksevat esiteinit, vaan lukuvuosi 1997-1998.

Niin että. Tänään kesäloman viimeisiä viikkoja viettävät esiteinit olivat erityisen levottomia ja noin kymmenen hengen lössi kävi juoksentekemassa ja kiljumassa ovilla, rappukäytävissä ja muissa tiloissa. En ollut siinä tilanteessa ainoana henkilökunnasta, mutta luultavammin olen ainoa, joka kehi helevetin pahan olon itselleen.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Ihastumisista

Viime päivistä saisi revittyä draamaa. Mies oli pari päivää sitten saanut ihastumistunnustuksen työpaikallaan ja päätti raportoida asiasta minulle, ymmärrettävistä syistä.

Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.

Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.

Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.

Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Vanhassa on jotain hyvääkin...

Olen ollut kovasti sitä mieltä, että pitäisi opetella kaikki ja kokonaan uusiksi, jotta mieli eheytyisi. Se jos mikä on ahdistavaa ja vaativaa - tuntuu etten pysty jaksa kykene muuttumaan niin paljon, kuin olisi tarpeen.

Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?

Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.

Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".

Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.

Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!

torstai 25. kesäkuuta 2009

Sorvin ääreen

En ole kirjoittanut kuukauteen.(Kiitos kommentoijat - sanon jotain myöhemmin, jos keksin, kivaa, että olette jättäneet puumerkkiä tänne!)

Kesäloma alkoi kesäkuun alussa (maanantaihin asti vielä tätä... kelluvaa olotilaa). Halusin pois koneen äärestä (kirjojen ääreen, heh - luin Kafkan rannalla ja Vesipuutarhat) ja mökille ja satunnaisiin ystävätapaamisiin.

Terapian loppu ei vieläkään ole todellista. Kuvittelen olevani kesätauolla. Kuvittelen että tapaan terapeutin ihan kohta.

Hän sanoi ajattelevansa, että jatkossa minulla olisi matala kynnys ottaa yhteyttä, jos on tarvis. Kuvittelen kynnyksen kumminkin isoksi, nythän pitäisi pärjätä, olla tasapainossa, terve?

Hmp. Tässä muutama päivä sitten ahdistelin tunteja sitä, miten tietyt typerät pelot säilyvät aina vaan, terapiasta huolimatta. Senhetkinen typerä pelko oli soittamiseen liittyvä. Olimme pikku reissulla minä ja puolisko, ja minun piti varmistaa hotellille saapumisaikamme. Yksinkertainen ja pikainen asia, jossa EI OLE mitään hirveää - paitsi minun mielessäni. Jälkikäteen ahdistuin, kun en ole päässyt pois edes näin pienistä ongelmista - miten sitten mistään isommista? Silti uskon, että tuossakin on kyse isommasta asiasta, siitä miten paljon vaadin itseltäni ja miten ankaria arvostelijoita kuvittelen muiden ihmisten olevan.

Jokin prosessi jatkuu, vaikkei terapiaa ole. Käyn kävelyillä, verkkaisessa rytmissä jatkan tunnin, puolitoista. Kolmesti tai neljästi on toistunut sama ajatus (ja iso tunnetila, vesi on noussut silmiin): Teen itselleni anteeksiantoa. Annan itselleni anteeksi... Isoja ja pieniä asioita. Annan anteeksi etten nuorena osannut irtautua vanhemmista. Annan anteeksi etten osannut hakea apua mielen ja ruumiin vaivoihin. Annan anteeksi että pelot ovat tehneet elämisestä välillä kovin kapeaa. Kävellessä on tuntunut, että joka askeleella olen lähempänä - ja joka askeleella olen kauempana itserankaisusta.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

11 käyntiä

Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.

Hirvittää hiukan.

Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.

Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.

Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.

Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.

Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.

Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.

Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Nettilakossa, 4 päivää

En ole viime keskiviikkoillan jälkeen laittanut kotona tietokonetta päälle.

Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.

Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.

Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.

Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.

Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.

Ja tämä kappale on loistava.


sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Miksei mielelle ole venyttelyohjeita?

Yritän välttää pyörimistä netissä. Tuntuu että eniten tarvitsen jalkatyötä (totuttelua pohjallisiin) ja venyttelyä ja hengitysharjoituksia.

Lueskelin fysioterpan mulle kirjoittamia venyttelyohjeita ja mietin sitä toista terapiaa. Miksei mielelle ole venyttelyohjeita? Tai on, ne vain ovat kovin sumeita.

Terapiassa viimeksi puhuin kiukusta ja suuttumuksesta. Älä ny tollai kiukuttele oli äidin reaktio minun vihaisuuteeni. Tuntui, etten kiukussa koskaan tullut nähdyksi. Yhtä hyvin siis - tai paremminkin - vetäydyn kiukkuisena olemaan itsekseni, etäällä muista. Ei tule kukaan sanomaan, että tuntisin väärin.

Paitsi että kiellän tunteita itseltäni. Kiukku ei minusta ole "fiksua" oikein missään tilanteessa eivätkä ne hätääntymiset, joita tunnen. Pitäisi olla niin kauhean kypsä, ettei mikään hermostuttaisi tai ottaisi päähän. Ihanko vähän vaadin itseltäni mahdottomia - ja raivostuttavaa kyllä se vaatimusten malli on peräisin suoraan äidiltä.

No, tällä päällä on pakko elää. Voisinko venyä hyväksymään kaikki oloni?

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Mitäs löysinkään...

Pari kirjoitusta sitten selitin, miten olen kuvitellut masennuksen loppuvan, kunhan vain oppisin ajattelemaan oikein. Koen että juuri ajatustyötä olen tehnyt valtavia määriä - ja silti se ei ole riittänyt (jos siis riittämisen mittaajana olisi masennuksen loppuminen ajatusten voimalla).

Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:

Kun masennus uusiutuu, edellä kuvatutut mielensisäiset mallit johtavat petollisesti yritykseen päästä ongelmasta pois ajattelemalla. Tällöin ´märehtivä ajattelu´ väistämättä käynnistyy, ja henkilön mielessä viriää itseään ruokkiva depressiivinen kehä, jossa kokemus omasta huonoudesta ja toisaalta toivotusta paremmasta mielentilasta vaihtelee. Huonouden kokemuksen vuoksi tavoitteena olevaa hyvää mielentilaa on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Näin henkilö lukkiutuu depressiiviseen tilaan (Segal, Williams& Teasdale 2002, 68-69). [lainaus Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2004/1, s. 28]

Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.

Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.

Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.

Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".

Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.

torstai 26. helmikuuta 2009

Mirror, mirror...

Tähän alkuun lainatut kysymykset (kiitos Vakkari siellä jossakin...):

Ainoastaan sitä jäin miettimään, millä tavalla terapeutti toimii peilinä, millä tavoin peili manifestoituu? Hän auttaa näkemään itsen ja oman sisäisen maailman sellaisena kuin todellisuudessa on? Vai sellaisena kuin minä sen koen ja kuinka vääristynyt se kokemus ehkä on?

Mistä minä siis huomaan, kun terapeutti peilaa? Miksen näe omaa kuvaani hänessä? Enkö osaa vai enkö halua/uskalla?

En tiedä, voiko kuka tahansa terapeutti toimia peilinä. Epäilen että ne minun ensimmäiset tutustumiskäyntiterapeuttini olisivat olleet omalta kannaltani vääristäviä peilejä. Joku kai puhuisi ihmisten kemioitten kohtaamisesta tai samalla aaltopituudella olemisesta. Ne itselle "väärät" terapeutit suhteettomasti painottavat jotakin asiaa tai jokin piirre heissä herättää isoja tunteita. Tätä Kelan terapiaa edeltänyt terppa päätyi tulkitsemaan, että ongelmani johtuvat hyväksikäytöstä. Olin kertonut hänelle teini-iässä tapahtuneen lähentelystä, saunahiipparista ja rajojen loukkaamisesta töissä. Tapasimme vain parin viikon välein, ja tuntui siltä, että hän takertui noihin tapahtumiin ja ohitti kaiken muun. Vaikka tapaamiset omalla tavallaan olivat merkityksellisiä, ne olivat kovin suppeita.

Terapeutin olo peilinä tarkoittaa monessa kohdin pelkästään sitä, että terapeutti on ollut todistajana. On asioita, joita olen itsekseni ajatellut ja miettinyt, mutta en ole ääneen puhunut kenellekään. Näkymättömissä ovat olleet etenkin omat tunteeni - olen kyllä aiemmin ketterästi selittänyt, millainen on lapsuudenperheeni ja miten olen elänyt nuoruuteni ja noineespäin, mutta en ole kertonut sitä, miltä minusta on tuntunut. Aina en ole edes tiennyt, miltä on tuntunut. On tärkeää, että edes joku on kuunnellut esim. niistä syyllisyyksistä, jotka heräsivät kun ensimmäinen oikea työpaikka tuntuikin hirveältä. Tässä terapiassa olen mennyt uudestaan niihin tunteisiin, joita olen kokenut - ja jotka ovat jääneet silloin aikanaan pelkästään sisälleni. Olen huomannut, että kestän tunteeni. Se taitaa olla aika olennainen havainto jatkon kannalta: tunteet tulevat ja menevät, en enää pelkää niitä tai samalla lailla ahdistu omista ahdistuksistani kuin ennen.

Terapeutti on ollut paitsi todistaja, myös oikaisija. Hän on esim. sanonut, että hätäilen tilanteissa, joissa ei mitään todellista hätää ole. Hän on ehdottanut tapoja, joilla voisin kenties päästä irti paniikeistani - on tehty mielikuvaharjoituksia, on haettu turva-asentoa, mietitty itseä rauhoittavia sanoja.

Olen ollut ajattelematta sitä, että terapia loppuu toukokuun lopussa. Viime vuonnahan kuvittelin lopettavani, luulin että kaksi vuotta Kelan tukea riittää, ja kolmatta en edes yritä anoa. Viime hetkellä sitten havahduin, huomasin, että jollain lailla olin taas pudonnut esittämään hyvää potilasta, suorittamaan terapiaa. Vieläkin on taukojen jälkeen vaikea tuntea mitään ja vaikea puhua, välttelen tunteita ja välttelen epämääräisten, jäsentymättömien asioiden käsittelyä. Väkisin pitää yrittää välttelyn ja teeskentelyn yli, jonnekin aidompaan. Nykyisellään minulla on terapian jälkeen rento, hyvä olo. Aiemmissa keskusteluterapioissa on jälkiolo ollut joko ahdistus (syntynee siitä, etten ole uskaltanut paljastaa itseäni) tai kiihtymys (mieleni on käynyt ylikierroksilla ja analyysimylly on jäänyt pyörimään päähän terapian jälkeen). En ihan tiedä, miten helposti saavutan hyvän olon sitten kun terapia on loppunut. No, se on sen ajan asia.

perjantai 2. tammikuuta 2009

Harvinaisen hyvä

On niin hyvä olo, että olen melkein - terve? - mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Olen lukenut romaaneja (ah). Olen käynyt elokuvissa. Kissat ovat maanneet mahani päällä epälukuisessa järjestyksessä.

Jonain iltana juuri ennen nukahtamista tajusin, että olen etäällä muutamista kipeistä asioista, jotka ovat niin kovin kauan ahdistaneet ja piinanneet.

Vaikka joulunalusvisiitti vanhempien luo oli yhtä piinaava kuin ennenkin ja vaikka äiti käyttäytyi samoin kuin ennenkin (esim. työnsi kaksi tonnia käteen, vaikka juuri olin selittänyt, etten tarvitse rahaa), niin en sen vierailupäivän jälkeen äitiä tai vanhempia juuri miettinyt. En suistunut tolaltani samalla lailla kuin joskus ennen olen tehnyt.

Vaikka sama vestibuliitti tuntuu edelleen, en pelkää tai tunne kaunaa (pelko: olen pelännyt yhdyntöjen kipua, kauna: olen ollut katkera siitä, että nyt kun minulla kerrankin elämässäni on rakkaus ja suhde, niin seksi on vaikeaa ja mutkikasta ja osin ahdistavaa).

Vaikka edelleen olen herkkä ahmimaan ja syömään liikaa, en joulun ajan ruokailuissa syönyt itseäni kipeäksi.

Vaikka olen edelleen se tyttö, johon kukaan ei ihastunut 15-vuotiaana tai 2o-vuotiaana tai 25-vuotiaana tai 30-vuotiaana, ei menneellä ole väliä. Nyt on nyt.

Ja haa, me mennään parin viikon päästä pikku lomaselle Lontooseen.

perjantai 19. joulukuuta 2008

Joulunalusrönsyilyä

Kiire.

Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.

Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.

Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.

Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.

Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?

Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.

En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?

Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.

torstai 20. marraskuuta 2008

Terapiaa


Miehen mahan päällä makaa kahden kissan kollikasa.

Väsyttää ja pingottaa yhtä aikaa (PMS tai YMS).

Terapiassa olin täynnä sisäistä tyytymättömyyttä tai vaille jäämistä ja aloin purkaa kaikkea kiukkua ja pettymystä... terppa kaivaakin niitä hetkiä, joissa olen sitten kaikesta vanhempien viksahtaneisuudesta huolimatta selvinnyt, kyennyt, pystynyt, onnistunut, iloinnut, kokenut yhteyttä, ollut näkyvä... En päässytkään jumittumaan siihen, miten paljon on ollut pielessä tässä tai tuossa tilanteessa suhteessani vanhempiin.

Terapia toimii paremmin kuin kirjoittaminen. Kirjoitan kyllä näkyviin muistoja ja tunteita, mutta samalla jään kiinni niihin kipeisiin muistoihin ja tunteisiin. On kuin railo mielessä, siihen putoaa ja vajoaa aina vaan syvemmälle, kun havainnoi sen railon muotoja ja omia olojaan. En osaa vieläkään itse nostaa itseäni - mutta sentään tartun köyteen, kun minulle sitä ojennetaan.

Ainakin kaksi psykologia on tätä ennen yrittänyt samaa kuin tässä tämä terppa, ja olen ahdistunut ja turhautunut aina vaan lisää, kokenut pettäväni terpan uskon ja toivon, kun en ole kyennyt edes avun kanssa näkemään muuta kuin pahaa oloa eri olomuodoissa. On ollut kaksin verroin toivoton olo, kun on sen alkuperäisen ahdistuksen lisäksi kärsinyt ahdistusta siitäkin, ettei pääse pois ahdistuksestaan, vaikka terapeuttikin siinä tekee voitavansa.

En osaa selittää, miksi tämä tässä nyt toimii. Terapiakerran jälkeen olin taas vapaa - vapaa kaunoista ja kiukusta ja omista sisäisistä ristiriidoistani. Olin vapaa siitä yli-isosta velvollisuudentunnosta, joka tekee asioista suorittamista ja puurtamista. Tiedän että kaikki paska ja ristiriidat ovat vieläkin minussa, mutta tällä hetkellä taustalla, sivussa, asioina, jotka eivät pyöritä minua ympäriympäriympäri.