Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.
Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...
Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.
Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).
Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelot. Näytä kaikki tekstit
tiistai 10. marraskuuta 2009
maanantai 3. elokuuta 2009
jos ja jos ja jos
Sunnuntaina ystävän kanssa kahvilla kaupungilla.
Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.
Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.
Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.
Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.
Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä
Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.
Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.
Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.
Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.
Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Sekä että ehkä
Kaikenlaisia ristiriitaisia oloja mielessä sikin sokin. Yhdessä hetkessä saatan tehdä salamannopean tulkinnan siitä, että nythän mies tekstaa ihastuneelle (tähän riitti pelkkä havainto siitä, että mies istui kännykkää näpytellen tietokoneen ääressä). Sydän alkaa hakata hullun lailla ja pitää pysähtyä hetkeksi, tajuta, että tämä on vain ajatus.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Kaksi munkkia on matkalla jonnekin, eteen tulee joki, joen rannalla nainen odottaa apua päästäkseen virran yli. Toinen munkeista kantaa naisen vastarannalle. Myöhemmin illalla majapaikassa se ensimmäinen munkki alkaa ripittää toista munkkia, sanoo, että toisen pitäisi kyllä tietää, ettei munkki saa koskea naiseen. Toinen munkkia katsoo ensimmäistä, sanoo: Minä kannoin naisen virran yli ja jätin hänet vastarannalle. Sinä kannat häntä vieläkin mukanasi.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Ihastumisista
Viime päivistä saisi revittyä draamaa. Mies oli pari päivää sitten saanut ihastumistunnustuksen työpaikallaan ja päätti raportoida asiasta minulle, ymmärrettävistä syistä.
Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.
Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.
Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.
Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.
Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.
Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.
Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.
Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.
torstai 7. toukokuuta 2009
Pätkii
On ollut niin pitkä tauko, etten oikein löydä sanoja.
Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)
Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.
Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".
Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...
Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )
Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)
Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.
Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".
Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...
Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )
maanantai 19. tammikuuta 2009
Matkustan
Viikonloppu kieppumista liikkuvissa vempeleissä takana. Oli kivaa, kivaa päästä pois tältä työ-koti-ruokakauppa-terapia -raiteelta, kivaa nähdä vieraita maisemia ja erilaisia ihmisiä. Sain tirkistysikkunoita eri maailmoihin: kas, tuossakin ränsistyneessä rapatussa kapeassa talossa asutaan, ovat avanneet verhot, pyykki lepattaa narulla... ja toisaalla joku mies kantaa nopein askelin, väsyneenä, saalista: on mandariinipuun taimi ruukussa, ruukku sylissä.
Oli kivaa taas kerran huomata, että mahdoton on mahdollista. Kadotan helposti uskoni siihen, että on muutakin kuin itselle tuttu, tavallinen, arkinen. Alan kuvitella, ettei poikkeamia "voi" olla - vaikka miten suunnittelisin jotakin erilaista, niin se on kumminkin pelkkä suunnitelma. Viimeiseen asti kuvittelen kolareita matkalla lentokentälle, peruuntuneita lentoja, kadonneita passeja, pudonneita koneita, kaikenlaisia peruuttamattomia esteitä, jotka tulisivat suunnitelmien tielle.
On euforista, kun kaikesta pelkäämisesta huolimatta mahdoton toteutuu. Kaikki portit ovat avoinna, vapaana. Joka hetki on puhdasta mahdollisuutta - siis kaikissa muissakin asioissa kuin sillä matkalla, jossa lentokone ei pudonnut, passi ei kadonnut, lompakkoa ei ryöstetty...
Tarvitsee muistaa järisyttää itseään aika ajoin. Tarvitsee muistaa järjestää poikkeama arkeen. Poikkeama heittää asiat (ne samat ja tutut) eri kohtiin kuin ennen. Pääsee irti siitä, että epämääräinen "kaikki" olisi "samaa" päivästä ja viikosta toiseen.
Miksi pitääkin sairastaa epämääräistä pelkoa ja ahdistusta? Elämäni olisi rikkaampaa ja vähemmän stressaavaa, jos muutokset arkirutiineihin eivät tuntuisi niin mahdottomilta ja pelottavilta. Vaikka noh, mistä minä tiedän, ehkä sitä sitten ei arvostaisi niitä asioita, joita toteutan peloista ja ahdistuksista huolimatta.
Oli kivaa taas kerran huomata, että mahdoton on mahdollista. Kadotan helposti uskoni siihen, että on muutakin kuin itselle tuttu, tavallinen, arkinen. Alan kuvitella, ettei poikkeamia "voi" olla - vaikka miten suunnittelisin jotakin erilaista, niin se on kumminkin pelkkä suunnitelma. Viimeiseen asti kuvittelen kolareita matkalla lentokentälle, peruuntuneita lentoja, kadonneita passeja, pudonneita koneita, kaikenlaisia peruuttamattomia esteitä, jotka tulisivat suunnitelmien tielle.
On euforista, kun kaikesta pelkäämisesta huolimatta mahdoton toteutuu. Kaikki portit ovat avoinna, vapaana. Joka hetki on puhdasta mahdollisuutta - siis kaikissa muissakin asioissa kuin sillä matkalla, jossa lentokone ei pudonnut, passi ei kadonnut, lompakkoa ei ryöstetty...
Tarvitsee muistaa järisyttää itseään aika ajoin. Tarvitsee muistaa järjestää poikkeama arkeen. Poikkeama heittää asiat (ne samat ja tutut) eri kohtiin kuin ennen. Pääsee irti siitä, että epämääräinen "kaikki" olisi "samaa" päivästä ja viikosta toiseen.
Miksi pitääkin sairastaa epämääräistä pelkoa ja ahdistusta? Elämäni olisi rikkaampaa ja vähemmän stressaavaa, jos muutokset arkirutiineihin eivät tuntuisi niin mahdottomilta ja pelottavilta. Vaikka noh, mistä minä tiedän, ehkä sitä sitten ei arvostaisi niitä asioita, joita toteutan peloista ja ahdistuksista huolimatta.
tiistai 11. marraskuuta 2008
Jos olisin saanut sen työpaikan...
Maalaus on Dod Procterin Morning vuodelta 1926 (täältä).Tänään töissä mietin, miten sen yhden työpaikan menettäminen voi olla hyväksi. Olen ollut tässä nykyisessä duunissa vasta runsaat puolitoista vuotta - ja sitä ennen olen maksimissaan kaksi vuotta ollut samassa työpaikassa. Se kaksi vuotta oli ammattikoulun ja iltalukion opettajana olemista. Odotin joka päivä, että löytäisin pakoreitin pois. Mietin aamuisin, voisinko vain jättää menemättä. Jos kävelisinkin kotoa työpaikan sijaan linja-autoasemalle ja ostaisin lipun ihan minne vaan rahat riittäisivät. Jos vain jäisin menemättä töihin ja jättäisin soittamattakin - katsoisin, miten pitkään kestää, ennen kuin joku reagoisi (ja kuka joku se reagoija olisi). Jos jättäytyisin tien varteen odottamaan rekkaa ja heittäytyisin alle.
Ja sitten se sivu suun mennyt työpaikka. Tässä nykyisessä työnkuvaan kuuluu lyhytkurssien vetäminen - kurssilaiset siis tulevat kodeistaan kurssitettaviksi ja ovat ihan aikuisia, suurin osa jo eläkeläisiä. Noiden kurssien pitäminen ahdistaa jossain määrin, mutta ryhmät ovat koostumukseltaan niin pieniä ja epäkoulumaisia, että koen selviäväni - ja selviytymisen kokemusta opettamisesta en ole ikinä ennen saanut. Sivu suun menneessä työpaikassa olisi periodeittain pitänyt käydä kouluissa pitämässä tunteja ryhmille (siis tavallisille koululaisille). Nuo periodit ovlisivat olleet lyhyitä... Silti pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi olla koululuokassa opettamassa, ahdistaa. Tiedän selviäväni koulusta hengissä, mutta mielelläni en sinne mene. Työhaastattelussa en koulu- ja luokkakammosta puhunut, viittasin vain esiintymisjännitykseen. Osatotuus... Jännittäminen on vielä aika positiivinen juttu, sen yleensä hallitsen. Sen sijaan en usko että kovin pitkään kykenen jaksamaan, jos päädyn vanhoihin opetus-ahdistus-tuntemuksiini.
Nyt kun en enää ole päätoimisesti opettajana, kehtaan selittää ääneen tuntemuksiani koulumaailmasta. Kun olin ensimmäisessä opettajan paikassa yläasteella, en kyennyt myöntämään tunteitani edes mielenterveyden asiantuntijoille. Koin hirveän "pitäisi" vaatimuksen - pitäisi olla työlleen omistautunut ja innostunut, pitäisi pitää oppilaista, vaikka iso osa heistä edusti sellaista mölisevää tai kikattavaa laumaa, josta olin jo omassa nuoruudessa jäänyt ulkopuolelle ja jonka koin vieraaksi. Hävetti, kun en pystynyt edes tunnetasolla täyttämään vaatimuksia - saati että olisin ollut edes kohtuullisen hyvä opettaja (siis: hyvin asiansa jäsentävä, jämäkkä, kannustava, faktatiedot hallitseva...). Sisäinen kokemukseni työn sujumisesta erkani jatkuvasti kauemmas siitä, mitä minun olisi ollut tarkoitus tehdä (oli tarkoitus, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä tarkoitusta, kun olin niin jumissa). Jumiuduin häpeään ja siihen etten osannut opettaa.
Jossakin vaiheessa vaihdoin sähköpostilla kokemuksia yhden sairaseläkkeelle päätyneen opettajan kanssa. Hän kertoi tragikoomisen tilanteen työvuosiltaan: oli pitänyt aamulla oppitunnin, sen jälkeen hyppytunnilla ajanut autollaan koululta järven rantaan ja päättänyt hukuttautua, rannalla kumminkin epäröinyt, ajanut takaisin koululle ja pitänyt iltapäivän tunnit. Koko päivästä ulkopuolinen näki rikkumattoman kuvan: oli aamun tunnit, poistuminen koululta asioita hoitamaan, paluu ja taas iltapäivän tunnit. Kaikki hyvin.
Nykyinen duuni on unelma päätoimiseen opettajana olemiseen verrattuna. Lähden mielelläni töihin, kaipaankin sitä tiettyä toimeliaisuutta, joka siellä vallitsee. Kotona tähän vuodenaikaan venyn, vanun, rämetyn. Saatan puoliksi maata tunnin sohvalla tekemättä mitään. Tai kävellä jääkaapille närhimään juustokimpaleesta palaa (juu, syön juustoa ihan paljaaltaan). Tai pyöriä netin huuhaakeskusteluissa. Tai kulkea rapsuttamassa jotakuta nelijalkaista.
sunnuntai 2. marraskuuta 2008
Pelko, pelko, pelko pelko
Tuo tuossa sivussa on Magritten Lovers, 1928 (täältä).
Perjantainen koulutuspäivä ei ollutkaan niin paha kuin mitä olin pelännyt. Oikeasti se ei ollut ollenkaan paha. Taisin viihtyä. Taas olin pelännyt omiani, pelännyt jotakin muuta kuin todellisuutta.
Kahden varjon kanssa painin, molemmat vanhemmilta, molemmat vuosikymmenten opettelun tulosta.
Ensimmäinen varjo on huoli ja pelko siitä, etten pärjäisi tai selviäisi - en elämässä yleensä tai jossakin tietyssä tilanteessa.
Toinen varjo on kiltin tytön varjo - minä en saisi loukata/suututtaa/huolestuttaa/ärsyttää muita ihmisiä.
Menen perjantaina työhaastatteluun. Tämänkin tilanteen olen päässäni kääntänyt moneen kertaan niin, että jos minut nyt vahingossa erehdyksessä paikkaan valittaisiin, niin sitten juuri siinä paikassa mokaisin itseni ja olisin suunnilleen Suomen surkein.
Samaan aikaan kumminkin haluaisin sen paikan. Haluaisin päästä eroon siitä kiusallisesta tunteesta, joka tässä nykyisessä duunissa on jatkuvasti (en ole erityisen kiinnostunut tekniikasta ja nykyisessä työssä pitäisi olla kiinnostunut joka halvatun kämmenmikrosta ja navigaattorista ja taas uudesta ohjelmapäivityksestä 7.211). Unohdan asioita, jotka olen opiskellessa käynyt läpi tai joita olen oppinut parin sijaispätkän aikana. En haluaisi unohtaa.
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
Fyysisyyspäivitys
Kuvassa Hugo Simbergin Haukotteleva käärme 1899.En vihaa enää mitään osaa itsessäni. Rintoja olen vihannut murkkuiästä alkaen. Myöhemmin se vihaaminen muuttui vain vastenmielisyydeksi. Nyt sekin on poissa. Tai siis - rinnatkin ovat osa minua, eivätkä ne ole vastenmieliset tai vihattavat. Ne OVAT.
Voi minua. Oppisin vielä rakastamaan ruumistani. Mieluusti jotenkin muuten kuin tavaran kautta. Jotakin naistenlehteä selatessa silmiin osui kosmetiikkatuotepäällikön haastattelu, päällikkö päivitteli, että suomalaiset ostavat kosmetiikkaa vain 15 eurolla kuukaudessa ja hänen tehtävänsä on saada tuo summa isommaksi. Hm. En käsitä, miten tässä maailmassa voi ajattelukykyinen ihminen pitää kuluttamisen lisäämistä päämääränä. Mutta nyt tämä luisuu sivuun, tämä juttu...
Hirveän kömpelö olen edelleen. Yksi kaunis päivä löin töissä pääni pylvääseen. (Arkkitehtonisen älynväläyksen seurauksena työmaalla on pylväs keskellä asiakaspalvelutiskin puoliympyrää, siitä pylvään sivusta sitten vilkuillaan ovelle ja pylvään juurella on tavallinen toimistotyötaso, laatikosto, roskakori ja muuta mukavaa.)
Jännitän niskaa ja hartioita ja selkää ja polvia - siis suoraan sanottuna koko kroppaa. Kun keskityn, pääsen jännityksestä sellaiseen pakottuneeseen rentouden tilaan, joka ei kumminkaan oikeaa rentoutta ole. Jännitys ei ole pysyvää, mutta iskee helposti eikä poistu kovin nopeasti.
Reagoin ruumiilla herkästi. En tiedä onko näin ollut aina - on kai. Lapsena kamalimpia vaatekappaleita olivat sukkahousut, ei niitä saanut puettua ilman ylimääräistä kierrettä, ja se kierre tuntui jaloissa. Villan kutina. Se kun äiti kampasi ja letitti hiukseni aamuisin - sattui päänahkaan, sattui vielä kampaamisen jälkeenkin, jos letti oli liian kireä.
Epämieluisien ihmisten seurassa menen ihan tönköksi. Mieluisienkin ihmisten seurassa voin mennä tönköksi jännittäjäksi, mutta vain tilapäisesti.
Ikinä ennen en ole ollut tällaisessa tilanteessa. Pari työkaveria lievästi flirttailee minulle. (Kukaan ei flirttaillut minulle koko 90-luvulla selvin päin.) Se tuntuu hiukan hassulta - tekisi mieleni sanoa heille, että sitä lievää imartelevaa huomiota olisi totisesti tarvittu kymmenen vuotta sitten. Nyt uskallan ottaa vastaan sen viestin, että olen haluttava. Aikaisemmin se oli se oli hirvittävän pelottavaa - se johti mielessäni kaikkiin niihin epämääräisiin uhkiin, joista minua oli varoitettu teininä - niin, mitään muita eväitä en saanutkaan, kuin epämääräisiä varoituksia "huonoista teistä" ja "onnettomuuksista".
maanantai 6. lokakuuta 2008
Hidaaas
Että olen hidas ihminen.
Vuosikausia olen mielessäni hätäillyt ja ahdistunut likellä olosta miehen kanssa. (Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi olla likellä.) Jollain lailla se toisen likellä olo on kumminkin uhannut minua, huteraa minuuttani - olen uhannut kadottaa itseni, hajota.
Vasta nyt osaan noissa tilanteissa rauhoittaa itse itseäni, puhua itselleni turvallisen olon. (Niin, koko aikana mitään todellista uhkaa ei ole ollut, se uhka on noussut mielestäni. )
Miten olenkin säikky, arka, pelkäävä.
Miten kovasti olen yrittänyt piilottaa sitä säikkyä, arkaa, pelkäävää. Olen torjunut, työntänyt pois, ahdistunut oman itseni "huonoudesta". Päällepäin sitten näyttänyt jäykältä, kovaltakin.
Se mitä olen, alkaa lähetä sitä, mitä näytän ulospäin.
Vuosikausia olen mielessäni hätäillyt ja ahdistunut likellä olosta miehen kanssa. (Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi olla likellä.) Jollain lailla se toisen likellä olo on kumminkin uhannut minua, huteraa minuuttani - olen uhannut kadottaa itseni, hajota.
Vasta nyt osaan noissa tilanteissa rauhoittaa itse itseäni, puhua itselleni turvallisen olon. (Niin, koko aikana mitään todellista uhkaa ei ole ollut, se uhka on noussut mielestäni. )
Miten olenkin säikky, arka, pelkäävä.
Miten kovasti olen yrittänyt piilottaa sitä säikkyä, arkaa, pelkäävää. Olen torjunut, työntänyt pois, ahdistunut oman itseni "huonoudesta". Päällepäin sitten näyttänyt jäykältä, kovaltakin.
Se mitä olen, alkaa lähetä sitä, mitä näytän ulospäin.
lauantai 20. syyskuuta 2008
Heittäytymisestä
... ja vastaanottamisesta? Sitähän heittäytyminen on: ottaa vastaan sen mitä tulee (vaikka ei voikaan ennakolta kontrolloida tai määrätä, mitä tulee).
Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.
Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.
Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.
Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.
Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.
Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.
Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.
Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.
Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.
Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Pikakelaus
Yritin aloittaa harkitsematta ja lennokkaasti postauksen kirjoittamisen - no, harkitsemattomuudesta tuli harkintaa. Sitä samaa harkintaa, mikä tulee minun ja lähi-ihmisten tielle.
Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?
Piti kirjoittaa: ihana kuva
Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).
Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...
Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.
Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.
Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?
Piti kirjoittaa: ihana kuva
Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).
Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...
Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.
Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Paperihääpäivä
Tänään on tasan vuosi maistraatista.
Jos pysähdyn miettimään sitä, niin alkaa huimata. Alkaa huimata se, että minä olen se sama ihminen, joka hymyili hiukan vaikeasti muiden häissä ja ihmetteli, miksi nuo menevät naimisiin. Keksin silloin selitykseksi perinteet ja tavat, ja epäilin, että hääpareilla on piilossa pukujensa sisällä kauheaa ja ahdistavaa ja he pinnistelevät kestääkseen näytelmän, johon velvollisuudentunto, painostus tai piittaamattomuus omasta elämästä on heidät saattanut. Se että joku ahdosti itse haluaisi naimisiin, tuntui valheelta.
En vieläkään tiedä, olinko aiemmin vain ovela torjumaan omia salaisia toiveitani. Kenties niin. Pikkutyttönä halusin naimisiin yhden samassa tarharyhmässä olleen rillipäisen pojan kanssa, Lasseko se oli? Halusin että suklaamunien sisuksissa olisi sormuksia, kaikki rakenneltavat otukset ja tavarat olivat isoja pettymyksiä.
Jotakin kyynistä ja epäluuloista on poissa, toivottavasti pysyvästi. Olen ties miten monesti tässä suhteessa muka löytänyt itsestäni syyn, joka johtaisi eroon aivan varmasti, asian jota toinen ei minussa sietäisi. Ja yhtä monesti olen huomannut pelkoni turhiksi. Nolottaa, että kuvittelen toisen niin paljon vaativammaksi kuin hän todellisuudessa on. Luultavasti olen vain kerran toisensa jälkeen haksahtanut siihen, että puoliso suhtautuisi minuun yhtä arvostelevasti kuin minä suhtaudun itseeni. Moni noista "huonoista" puolistani on oikeasti ongelma ja vaikuttaa meidän välillämme, mutta silti tunnen olevani hyväksytty. Se on - äh, pakko käyttää raamatullista sanaa - armahtavaa.
Jos pysähdyn miettimään sitä, niin alkaa huimata. Alkaa huimata se, että minä olen se sama ihminen, joka hymyili hiukan vaikeasti muiden häissä ja ihmetteli, miksi nuo menevät naimisiin. Keksin silloin selitykseksi perinteet ja tavat, ja epäilin, että hääpareilla on piilossa pukujensa sisällä kauheaa ja ahdistavaa ja he pinnistelevät kestääkseen näytelmän, johon velvollisuudentunto, painostus tai piittaamattomuus omasta elämästä on heidät saattanut. Se että joku ahdosti itse haluaisi naimisiin, tuntui valheelta.
En vieläkään tiedä, olinko aiemmin vain ovela torjumaan omia salaisia toiveitani. Kenties niin. Pikkutyttönä halusin naimisiin yhden samassa tarharyhmässä olleen rillipäisen pojan kanssa, Lasseko se oli? Halusin että suklaamunien sisuksissa olisi sormuksia, kaikki rakenneltavat otukset ja tavarat olivat isoja pettymyksiä.
Jotakin kyynistä ja epäluuloista on poissa, toivottavasti pysyvästi. Olen ties miten monesti tässä suhteessa muka löytänyt itsestäni syyn, joka johtaisi eroon aivan varmasti, asian jota toinen ei minussa sietäisi. Ja yhtä monesti olen huomannut pelkoni turhiksi. Nolottaa, että kuvittelen toisen niin paljon vaativammaksi kuin hän todellisuudessa on. Luultavasti olen vain kerran toisensa jälkeen haksahtanut siihen, että puoliso suhtautuisi minuun yhtä arvostelevasti kuin minä suhtaudun itseeni. Moni noista "huonoista" puolistani on oikeasti ongelma ja vaikuttaa meidän välillämme, mutta silti tunnen olevani hyväksytty. Se on - äh, pakko käyttää raamatullista sanaa - armahtavaa.
keskiviikko 30. heinäkuuta 2008
Peloista, vielä
Pelkään puhelimessa puhumista. Voin välillä viikkotolkulla suunnitella jotakin puhelua, sitä milloin soitan ja mitä sanon. Viralliset puhelut jonkun tuntemattoman kanssa ovat kaikkein pahimpia.
Pelkään sairauksia. Aiemmin kehittelin itselleni oireita ihan noin vaan. Esimerkiksi yhden puoli vuotta minulla oli pala kurkussa ja olin osin vakuuttunut kurkkusyövästä. Samaan aikaan kumminkin tiesin, että olin napannut ajatuksen sairaudesta yhden kollegan oireilusta - hän oli kuollut kurkunpään syöpään muutamaa kuukautta ennen kuin minun nieluoireeni alkoivat.
Vieläkin joskus päiväksi tai kahdeksi tulee se pala kurkkuun. Pala on yhdenlainen ahdistusoire, jota en kykene hallitsemaan.
Pelkään tuhoavani vahingossa minulle rakkaat ja tärkeät asiat. En tiedä, mistä tämä maaginen ajatus on peräisin.
En uskalla ajaa autoa. Silloin joskus kun ajoin (18-20 ikävuosina), tunsin että liike käy liian nopeasti, en ehdi hahmottaa, mitä kaikkea vilistää sivuitse. Pelkään olla auton kyydissä.
Pelkään että terapeutti kuolee, kun terapiani on vielä kesken. Kerran matkalla terapiaan kuljin liikenneonnettomuuden sivuitse, oli autoja rutussa ja ambulanssi. Sattumoisin terapeutti oli sillä kertaa myöhässä. Odotellessani olin aivan varma, että terapeutti oli ollut kolariautossa ja kuollut tai pahasti loukkaantunut.
Pelkään sairauksia. Aiemmin kehittelin itselleni oireita ihan noin vaan. Esimerkiksi yhden puoli vuotta minulla oli pala kurkussa ja olin osin vakuuttunut kurkkusyövästä. Samaan aikaan kumminkin tiesin, että olin napannut ajatuksen sairaudesta yhden kollegan oireilusta - hän oli kuollut kurkunpään syöpään muutamaa kuukautta ennen kuin minun nieluoireeni alkoivat.
Vieläkin joskus päiväksi tai kahdeksi tulee se pala kurkkuun. Pala on yhdenlainen ahdistusoire, jota en kykene hallitsemaan.
Pelkään tuhoavani vahingossa minulle rakkaat ja tärkeät asiat. En tiedä, mistä tämä maaginen ajatus on peräisin.
En uskalla ajaa autoa. Silloin joskus kun ajoin (18-20 ikävuosina), tunsin että liike käy liian nopeasti, en ehdi hahmottaa, mitä kaikkea vilistää sivuitse. Pelkään olla auton kyydissä.
Pelkään että terapeutti kuolee, kun terapiani on vielä kesken. Kerran matkalla terapiaan kuljin liikenneonnettomuuden sivuitse, oli autoja rutussa ja ambulanssi. Sattumoisin terapeutti oli sillä kertaa myöhässä. Odotellessani olin aivan varma, että terapeutti oli ollut kolariautossa ja kuollut tai pahasti loukkaantunut.
tiistai 29. heinäkuuta 2008
Jos... (masennuksesta ja peloista)
Välillä olen omasta mielestäni vallan hyvä tyyppi. Niinä hetkinä oma elämä ei näyttäydy hiukan säälittävässä valossa, niinä hetkinä menneisyyskin vaikuttaa valoisalta. Tai ne mustat pisteet eivät ole katastrofeja, vaan asioita, jotka ovat olleet välttämättömiä.
Jos en olisi masentunut silloin kun masennuin - opiskelun ja työelämään siirtymisen taitekohdassa - olisin nyt toisenlaisessa elämässä. Ilman masennusta ja ilman jonkinlaista järkkymistä en pystyisi rakkaussuhteeseen. Käsitykseni minusta ja muista ihmisistä olisi rajoittunut. Luulisin, ettei sellaista sairautta olekaan kuin masennus - kyse olisi jonkinlaisesta laiskuudesta tai haihattelusta, joka paranee itsestään, kunhan ihminen vaan velvollisuudentuntoisesti elää. En tuntisi ketään masentunutta, sillä en tunnistaisi masennusta sairastavia ihmisiä likelläni. Kukaan ei kertoisi minulle omasta masennuksestaan, sillä ihmissuhteeni olisivat etäisiä (olisi kenties pari vanhaa opiskeluaikaista ystävää joita tapaisin hyvin harvoin, ja työtuttuja, joiden kanssa puhuisin työasioita). Niissä etäisissäkin ihmissuhteissa stressaantuisin, sillä en oikein ymmärtäisi, miten minun pitäisi olla ja mitä muut minulta haluaisivat. Tasapainoni perustuisi lähinnä siihen, että kukaan ei tulisi kovin lähelle minua.
Kuvittelin ennen masennusta olevani järki-ihminen, sellainen jota tunteet eivät heiluttele. Selitin oman käytökseni järkeväksi tilanteissa, joissa olin aivan tunteen vallassa. Hyvä syy masentua - kyvyttömyys tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan.
Kas, näin voi käydä... Vaikka masennuksesta on seurannut vaikeita asioita, niin masennusta edeltänyttä elämää pidän umpikujana. Se on elämätöntä elämää, olemista, jossa lähinnä vaan pysyin hengissä. En uskaltanut oikein mitään, kun se ei (järkiselityksen) mukaan kannattanut. Nyt pelko ei enää samalla tavalla hallitse minua.
Eh, onhan noita... järjettömiä pelkoja, vieläkin. Mutta luottamus kasvaa vain tekemällä pelottavia asioita. Tässä kirjoitus pelosta. Olisivatkin pelkoni hämähäkkiosaston pelkoja, niitä olisi helpompi sormella osoittaa ja nauraa perään. Pelkään kun joudun menemään vieraitten ihmisten joukkoon. Pelkään kun pitää mennä lääkäriin. Pelkään että täytän väärin viralliset lomakkeet. Pelkään vieläkin ajoittain työpaikan kahvitaukoja. Pelkään että mokaan jollain käsittämättömän peruuttamattomalla tavalla töissä (esim. rikon tuhansien arvosta työmaan omaisuutta). Pelkään joinain hetkinä rakastelussa. Pelkään että myrkytän lähimmäiseni tarjoamallani ruualla (jos ruoka onkin jollain lailla pilaantunutta?). Pelkään että tapan vahingossa meidän kissat (jos ne vaikka vahingossa joutuvat pesukoneeseen ja kone päälle...). Pelkään autoja jotka pysähtyvät liian lähelle suojatietä. Pelkään korkeita paikkoja, joihin pitää kiivetä (keittiöjakkara on tarpeeksi korkea paikka). Pelkään läheisteni kuolemaa. Pelkään että jos joskus tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, niin tappaisin sen lapsen kumminkin. Pelkään sitä, että jonain hetkenä pelkäisin liikaa, kuolisin.
Jos en olisi masentunut silloin kun masennuin - opiskelun ja työelämään siirtymisen taitekohdassa - olisin nyt toisenlaisessa elämässä. Ilman masennusta ja ilman jonkinlaista järkkymistä en pystyisi rakkaussuhteeseen. Käsitykseni minusta ja muista ihmisistä olisi rajoittunut. Luulisin, ettei sellaista sairautta olekaan kuin masennus - kyse olisi jonkinlaisesta laiskuudesta tai haihattelusta, joka paranee itsestään, kunhan ihminen vaan velvollisuudentuntoisesti elää. En tuntisi ketään masentunutta, sillä en tunnistaisi masennusta sairastavia ihmisiä likelläni. Kukaan ei kertoisi minulle omasta masennuksestaan, sillä ihmissuhteeni olisivat etäisiä (olisi kenties pari vanhaa opiskeluaikaista ystävää joita tapaisin hyvin harvoin, ja työtuttuja, joiden kanssa puhuisin työasioita). Niissä etäisissäkin ihmissuhteissa stressaantuisin, sillä en oikein ymmärtäisi, miten minun pitäisi olla ja mitä muut minulta haluaisivat. Tasapainoni perustuisi lähinnä siihen, että kukaan ei tulisi kovin lähelle minua.
Kuvittelin ennen masennusta olevani järki-ihminen, sellainen jota tunteet eivät heiluttele. Selitin oman käytökseni järkeväksi tilanteissa, joissa olin aivan tunteen vallassa. Hyvä syy masentua - kyvyttömyys tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan.
Kas, näin voi käydä... Vaikka masennuksesta on seurannut vaikeita asioita, niin masennusta edeltänyttä elämää pidän umpikujana. Se on elämätöntä elämää, olemista, jossa lähinnä vaan pysyin hengissä. En uskaltanut oikein mitään, kun se ei (järkiselityksen) mukaan kannattanut. Nyt pelko ei enää samalla tavalla hallitse minua.
Eh, onhan noita... järjettömiä pelkoja, vieläkin. Mutta luottamus kasvaa vain tekemällä pelottavia asioita. Tässä kirjoitus pelosta. Olisivatkin pelkoni hämähäkkiosaston pelkoja, niitä olisi helpompi sormella osoittaa ja nauraa perään. Pelkään kun joudun menemään vieraitten ihmisten joukkoon. Pelkään kun pitää mennä lääkäriin. Pelkään että täytän väärin viralliset lomakkeet. Pelkään vieläkin ajoittain työpaikan kahvitaukoja. Pelkään että mokaan jollain käsittämättömän peruuttamattomalla tavalla töissä (esim. rikon tuhansien arvosta työmaan omaisuutta). Pelkään joinain hetkinä rakastelussa. Pelkään että myrkytän lähimmäiseni tarjoamallani ruualla (jos ruoka onkin jollain lailla pilaantunutta?). Pelkään että tapan vahingossa meidän kissat (jos ne vaikka vahingossa joutuvat pesukoneeseen ja kone päälle...). Pelkään autoja jotka pysähtyvät liian lähelle suojatietä. Pelkään korkeita paikkoja, joihin pitää kiivetä (keittiöjakkara on tarpeeksi korkea paikka). Pelkään läheisteni kuolemaa. Pelkään että jos joskus tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, niin tappaisin sen lapsen kumminkin. Pelkään sitä, että jonain hetkenä pelkäisin liikaa, kuolisin.
maanantai 28. heinäkuuta 2008
Hitauden ylistys
Miten pitkään olemme olleet jonkinlainen pari? Melkein seitsemän vuotta.
Ja joka kerralla rakastellessa minulla on ollut enemmän tai vähemmän vieras olo. Alussa se tuntui "miten mun pitäisi olla" -ajatuksina mielessä ja välähdyksinä, joissa kuvittelin näkeväni itseni tilanteen ulkopuolelta, huoneen katosta tai nurkasta käsin. Ai noin se nainen nyt kääntyy, no ei kovin hyvä suoritus. Koitin pysäyttää ajatuksia, korvata ne toisilla, mutta se oli kuin tuuleen kirjoittamista: tuulenpuuska tuli, huomio hajosi, raoista hiipi taas "miten mun pitäisi olla"
Ei auttanut, vaikka kumppani sanoi, ettei pidä olla mitenkään erityisesti. On vaan.
Tajusin että pelkäsin epämääräisesti, monenlaisia asioita. Pelkäsin että tuottaisin toiselle pettymyksen. Pelkäsin mitä toinen oikein tekisi. Pelkäsin miltä minusta tuntuisi. Oli yksi kerta, jolloin kumppani meni rajan yli, minä tajusin sen silloin, hän tajusi jälkeenpäin. Mutta vain yksi kerta - ja sen yhden kerran vastapainona taas lukematon määrä toisenlaisia kertoja. Se yksi kertakin puhuttiin läpi, hän pyysi anteeksi, annoin anteeksi. Ja silti pelotti, pelotti vaikka pelosta puhuinkin joskus, yritin täsmentää mikä pelottaa ja miksi pelottaa. Pelotti vaikkei pitäisi pelottaa. Pelotti vaikka halusi.
Eivät pelko ja halu sulje toisiaan pois, eivät minulla. Ja pelko oli yhtä epämääräistä kuin painajaisten pelko - ei siitä saanut kiinni. Tai se liittyi liian moneen asiaan - häpeään omasta ruumiista, kömpelyyteen, kipuihin, epävarmuuteen, kuvittelemiini vaatimuksiin.
Pelosta tuli kiire. Kiire alkoi ensimmäisestä alastomasta hetkestä. Oli kiire tästä kosketuksesta ja tuosta liikkeestä eteenpäin, jonnekin missä koko homma olisi jo ohi ja suoritettu ja minun ei tarvitsi enää pelätä tai miettiä miten päin olla.
Tämä ei ole järjen asia. Jos tämä olisi järjestä kiinni, olisin aikapäiviä sitten järkeillyt itseni ulos pelkäämisestä ja häpeämisestä ja kiireestä.
Minä muutun. Eilen oli ensimmäistä kertaa koko ajan hyvä ja turvallinen olo. Tajusin jollakin muulla kuin kielen ja järkeilyn tasolla, että saan olla minä. Riittää kun olen.
Hassua, en koskaan ole yhdistänyt sanaa 'turvallinen' rakasteluun.
Ja joka kerralla rakastellessa minulla on ollut enemmän tai vähemmän vieras olo. Alussa se tuntui "miten mun pitäisi olla" -ajatuksina mielessä ja välähdyksinä, joissa kuvittelin näkeväni itseni tilanteen ulkopuolelta, huoneen katosta tai nurkasta käsin. Ai noin se nainen nyt kääntyy, no ei kovin hyvä suoritus. Koitin pysäyttää ajatuksia, korvata ne toisilla, mutta se oli kuin tuuleen kirjoittamista: tuulenpuuska tuli, huomio hajosi, raoista hiipi taas "miten mun pitäisi olla"
Ei auttanut, vaikka kumppani sanoi, ettei pidä olla mitenkään erityisesti. On vaan.
Tajusin että pelkäsin epämääräisesti, monenlaisia asioita. Pelkäsin että tuottaisin toiselle pettymyksen. Pelkäsin mitä toinen oikein tekisi. Pelkäsin miltä minusta tuntuisi. Oli yksi kerta, jolloin kumppani meni rajan yli, minä tajusin sen silloin, hän tajusi jälkeenpäin. Mutta vain yksi kerta - ja sen yhden kerran vastapainona taas lukematon määrä toisenlaisia kertoja. Se yksi kertakin puhuttiin läpi, hän pyysi anteeksi, annoin anteeksi. Ja silti pelotti, pelotti vaikka pelosta puhuinkin joskus, yritin täsmentää mikä pelottaa ja miksi pelottaa. Pelotti vaikkei pitäisi pelottaa. Pelotti vaikka halusi.
Eivät pelko ja halu sulje toisiaan pois, eivät minulla. Ja pelko oli yhtä epämääräistä kuin painajaisten pelko - ei siitä saanut kiinni. Tai se liittyi liian moneen asiaan - häpeään omasta ruumiista, kömpelyyteen, kipuihin, epävarmuuteen, kuvittelemiini vaatimuksiin.
Pelosta tuli kiire. Kiire alkoi ensimmäisestä alastomasta hetkestä. Oli kiire tästä kosketuksesta ja tuosta liikkeestä eteenpäin, jonnekin missä koko homma olisi jo ohi ja suoritettu ja minun ei tarvitsi enää pelätä tai miettiä miten päin olla.
Tämä ei ole järjen asia. Jos tämä olisi järjestä kiinni, olisin aikapäiviä sitten järkeillyt itseni ulos pelkäämisestä ja häpeämisestä ja kiireestä.
Minä muutun. Eilen oli ensimmäistä kertaa koko ajan hyvä ja turvallinen olo. Tajusin jollakin muulla kuin kielen ja järkeilyn tasolla, että saan olla minä. Riittää kun olen.
Hassua, en koskaan ole yhdistänyt sanaa 'turvallinen' rakasteluun.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2008
Kela on sairaan nopea!
Postiluukusta tipahti myönteinen päätös kolmannelle terapiavuodelle.
Kas. Odotin sitä vasta joskus aikojen päästä, kuvittelin ettei näin heinäkuussa mikään liiku mihinkään.
Helpottunut olo. Hämmentynyt myös - miten niin kolmatta vuotta olisi vaikea saada? Vai olenko niiden papereissa erityisesti terapian tarpeessa...
Nyt voin taas kohta alkaa pelätä näitä tavallisia pelkojani. Kuten vaikka sitä, että terapeutti ottaa ja kuolee tai sairastuu. Tai että minä vaan en muutu, liiku, kasva (jumitan sen sijaan). Tai että jokin oikean elämän kriisi tulee ja jyrää kolmannen vuoden (sopisi vaikka vanhempien sairastuminen tai puolison retkahdus).
Äh, en jaksa pelätä. En nyt.
Kas. Odotin sitä vasta joskus aikojen päästä, kuvittelin ettei näin heinäkuussa mikään liiku mihinkään.
Helpottunut olo. Hämmentynyt myös - miten niin kolmatta vuotta olisi vaikea saada? Vai olenko niiden papereissa erityisesti terapian tarpeessa...
Nyt voin taas kohta alkaa pelätä näitä tavallisia pelkojani. Kuten vaikka sitä, että terapeutti ottaa ja kuolee tai sairastuu. Tai että minä vaan en muutu, liiku, kasva (jumitan sen sijaan). Tai että jokin oikean elämän kriisi tulee ja jyrää kolmannen vuoden (sopisi vaikka vanhempien sairastuminen tai puolison retkahdus).
Äh, en jaksa pelätä. En nyt.
maanantai 12. toukokuuta 2008
Eksistentiaalinen äh
Puolisko leikattu ja kotona, viime viikon epätavallisuudesta palattu normaaliin.
Pari päivää olen taas vaihteeksi ihmetellyt blogin pitämisen mielekkyyttä. Oikeasti en tiedä, miksi tätä kirjoitan. Tavallaan kai yritän ratkaista elämiseen ja itseeni liittyviä ongelmia. Siis en yritä olla ketterä nokkela kiva hauska haircut-bloggari, sitäkin yritän aina välillä sillä toisella blogilla (jota en ole päivittänyt kai kuukauteen nyt).
Kun tapahtuu jotakin jonka edessä on ihan voimaton, niin hittojako viitsin mitään kirjoittaa, siitä. Voimattomuuden kohdalla edes minä en osaa teeskennellä, että sanat päiväkirjassa/blogissa/ihan millä tahansa virtuaalisella tai paperisella arkilla voisivat taikoa todellisuutta toisenlaiseksi.
Joutuisin vain kirjoittamaan auki sen, etten voi mitään.
Tai ettei puoliskokaan voi mitään. Me - kollektiivisesti! - emme voi mitään, ja sekös on tässä elämässä pelottavaa. Oma voimattomuus. Eihän sitä edes ole - kaikki on niin hallittavissa ja säädeltävissä (siis modernissa maailmassa, Suomessa, Länsi-Euroopassa, 2000-luvulla). Pitää vain osata tehdä oikeita valintoja ja kasvattaa itseään ja valikoida itselleen sopiva ympäristö ja olla olematta luuseri.
Heti kun hiukan helpottaa, niin sitä näppärästi työntää sivuun ja väistää oman avuttomuutensa. Sitä lähtee keräilemään ympärilleen vanhaa tuttua keinovarastoa ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuten esimerkiksi päivittää taas kerran blogin.
Pari päivää olen taas vaihteeksi ihmetellyt blogin pitämisen mielekkyyttä. Oikeasti en tiedä, miksi tätä kirjoitan. Tavallaan kai yritän ratkaista elämiseen ja itseeni liittyviä ongelmia. Siis en yritä olla ketterä nokkela kiva hauska haircut-bloggari, sitäkin yritän aina välillä sillä toisella blogilla (jota en ole päivittänyt kai kuukauteen nyt).
Kun tapahtuu jotakin jonka edessä on ihan voimaton, niin hittojako viitsin mitään kirjoittaa, siitä. Voimattomuuden kohdalla edes minä en osaa teeskennellä, että sanat päiväkirjassa/blogissa/ihan millä tahansa virtuaalisella tai paperisella arkilla voisivat taikoa todellisuutta toisenlaiseksi.
Joutuisin vain kirjoittamaan auki sen, etten voi mitään.
Tai ettei puoliskokaan voi mitään. Me - kollektiivisesti! - emme voi mitään, ja sekös on tässä elämässä pelottavaa. Oma voimattomuus. Eihän sitä edes ole - kaikki on niin hallittavissa ja säädeltävissä (siis modernissa maailmassa, Suomessa, Länsi-Euroopassa, 2000-luvulla). Pitää vain osata tehdä oikeita valintoja ja kasvattaa itseään ja valikoida itselleen sopiva ympäristö ja olla olematta luuseri.
Heti kun hiukan helpottaa, niin sitä näppärästi työntää sivuun ja väistää oman avuttomuutensa. Sitä lähtee keräilemään ympärilleen vanhaa tuttua keinovarastoa ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuten esimerkiksi päivittää taas kerran blogin.
maanantai 5. toukokuuta 2008
....
Lähdetään tästä:
Puolisko on paraikaa yliopistollisen keskussairaalan gastroenterologian osastolla odottamassa leikkausta. Ei pitäisi olla paha (leikkaus), mutta heittämällä meni päivystyksen läpi tänään aamulla, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli vain hakea sairaslomatodistus työterveydestä yleisen jomotuksen takia. Nyt pitääkin leikata paksu- ohut- tai jonkin suolen ylimääräinen lisäke, joka on tulehtunut. Se lisäke on kuulemma niin kuin umpisuoli, mutta ei ole umpisuoli kumminkaan.
Tämän verran olen ymmärtänyt taudista.
Täällä kotona on ihan omituista yksin.
Tosin vielä omituisempaa oli kun poikkesin viemään puoliskolle viihdykettä (kirjan) ja lämmikettä (vaatteita). Tippapulloteline vieressä ja sellaiset hailunruskeat laitosvaatteet päällä! Puolisko oli ollut ainakin yhdessä kohden toimelias ja saanut jok'ikiseen potilaspaperiin kirjattua, ettei hänelle saa syöttää opiaattijohdannaisia.
Poikkeaminen meni yleiseksi naureskeluksi, kun se toinen vaihtoehto oli ihan liian vakava.
Kunpa se nyt.. kumpa se ei... kumpa. Äh.
[Ja toinen äh. Sieluntilani näyttäytyy kumpa:ssa.]
Puolisko on paraikaa yliopistollisen keskussairaalan gastroenterologian osastolla odottamassa leikkausta. Ei pitäisi olla paha (leikkaus), mutta heittämällä meni päivystyksen läpi tänään aamulla, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli vain hakea sairaslomatodistus työterveydestä yleisen jomotuksen takia. Nyt pitääkin leikata paksu- ohut- tai jonkin suolen ylimääräinen lisäke, joka on tulehtunut. Se lisäke on kuulemma niin kuin umpisuoli, mutta ei ole umpisuoli kumminkaan.
Tämän verran olen ymmärtänyt taudista.
Täällä kotona on ihan omituista yksin.
Tosin vielä omituisempaa oli kun poikkesin viemään puoliskolle viihdykettä (kirjan) ja lämmikettä (vaatteita). Tippapulloteline vieressä ja sellaiset hailunruskeat laitosvaatteet päällä! Puolisko oli ollut ainakin yhdessä kohden toimelias ja saanut jok'ikiseen potilaspaperiin kirjattua, ettei hänelle saa syöttää opiaattijohdannaisia.
Poikkeaminen meni yleiseksi naureskeluksi, kun se toinen vaihtoehto oli ihan liian vakava.
Kunpa se nyt.. kumpa se ei... kumpa. Äh.
[Ja toinen äh. Sieluntilani näyttäytyy kumpa:ssa.]
tiistai 15. huhtikuuta 2008
Terapian tarpeessa
Tekisi mieleni poistaa viimekertainen kirjoitus, kun jälkikäteen en sulata sitä. En sulata sitä, että rupesin itsediagnostisoimaan itseäni ja ahdistuin omasta diagnoosistani.
Olenpa ollut näppärä keksimään ahdistuksenaiheen.
Puhuin äskettäin miehen kanssa. Puhumisen ensimmäinen vaihe oli ihan skitso, minussa vyöryi älytön ahdistus, jonka määrää tai alkuperääkään en ymmärtänyt. Yleensä ahdistukseni helpottavat, jos uskallan sanoa ne ääneen. Tämä senkun jatkoi vaan.
Toisessa vaiheessa aloin tajuta jotakin, kenties, lievästi.
Taidan olla aika angstissa terapian loppumisesta, mutta en kehtaisi myöntää sitä. Taidan juuri nyt olla sillä lailla peloissani, että helposti ajattelen yhtä mustavalkoisesti kuin eräs Ä-ihminen Satakunnasta. Taidan myös käydä läpi tunteita, jotka jäivät jotenkin kesken 1990-luvun alussa.
Huomenna on terapiapäivä. Onneksi.
Olenpa ollut näppärä keksimään ahdistuksenaiheen.
Puhuin äskettäin miehen kanssa. Puhumisen ensimmäinen vaihe oli ihan skitso, minussa vyöryi älytön ahdistus, jonka määrää tai alkuperääkään en ymmärtänyt. Yleensä ahdistukseni helpottavat, jos uskallan sanoa ne ääneen. Tämä senkun jatkoi vaan.
Toisessa vaiheessa aloin tajuta jotakin, kenties, lievästi.
Taidan olla aika angstissa terapian loppumisesta, mutta en kehtaisi myöntää sitä. Taidan juuri nyt olla sillä lailla peloissani, että helposti ajattelen yhtä mustavalkoisesti kuin eräs Ä-ihminen Satakunnasta. Taidan myös käydä läpi tunteita, jotka jäivät jotenkin kesken 1990-luvun alussa.
Huomenna on terapiapäivä. Onneksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
