Kartalla?

Luin vanhoja 'ruumis'-tagilla varustettuja kirjoituksia, halusin tarkistaa, mitä olen kirjoittanut seksistä, ruumiistani ja häpeästä. Välillä epäilen todellisuutta ja nykyhetkeä. Mietin, mustamaalaanko mennyttä, kun tiedän että se (yhteinen aika ex:n kanssa) on saavuttamatonta ja ohitse.

Ei mikään ole mustavalkoista. Yhtäällä ja toisaalla ja kolmannessakin kohdassa olen kirjoittanut asioita, jotka nyt tuntuvat pintaraapaisuilta. En tajunnut, mitä kaikkea fyysisyyden ongelmiini liittyi (en varmaan vieläkään).

Jälkikäteen tajuilen asioita ja yritän muistaa, etten senhetkisellä tietämyksellä olisi kyennyt sen kummempaan kuin kykenin. Pidin seksinjälkeisiä itkujani ja ahdistuskohtauksiani käsittämättöminä ja lopulta opin olemaan itkemättä ja ahdistumatta ainakaan kovin näkyvästi ja joka kerralla. Miten voi tietää, että jokin on vialla, kun ei saa otetta siitä asiasta eikä se vialla oleva asia ole koskaan ollutkaan kunnossa? Hirveän pitkään opettelin ajattelemaan oikein - siis koitin päästä pois häpeän ja huonoudentunteista. Sinänsä ihan hyvä, en vain tajunnut, että meidän suhteen kuviot osin ylläpitivät häpeän- ja huonoudentunteitani.

Jotain tajusin kyllä. Muistan esim. e-pillereiden käyttöä aloittaessani ajatelleeni, että ehkei sitten mies enää seksin jälkeen heti vetäydy minusta. Sitä ennen olin yrittänyt kierrellä asiaa, sanonut että olisi kiva, jos mies jäisi hetkeksi jälkikäteen lähelle. No, jäihän se, mutta makasi korrektisti toisella sängynpuoliskolla, eikä koskettanut minua. En siinä kohden tajunnut miettiä pitemmälle - minähän olisin halunnut jälkikäteishellittelyjä, minuun olisi voinut vaikka perustaa leirin ja se olisi ollut pelkästään kivaa.

Lisätään tähän ne yhdyntäpelot ja -kivut, joita minulla oli. Ne kääntyivät henkilökohtaisiksi vaatimuksiksi minulle (mieleni sisällä siis): en saisi pelätä enkä saisi tuntea kipua. Kun kieltämiset eivät muuttaneet tosiasioita, olin entistä häpeilevämpi. Tuntui etten pysty edes normiseksiin, joka tietysti sujuu kaikilta muilta. Jossain kohden muistan ajatelleeni, että minun ja miehen on pakko jatkaa yhdessä - hän kun tuntui kaikesta huolimatta suhtautuvan aika tyynesti epäkelpoon ruumiiseeni.

Minun pitäisi oppia arvostamaan ja kuuntelemaan ruumistani. En minä tästä kropasta eroonkaan pääse ennen kuolemaa. Olen edennyt siitä, mikä oli tilanne joskus kaksikymmentä vuotta sitten, mutta en vieläkään ole sovussa.

Vestis, vaihteeksi

Frida Kahlon Flower on life (1944) on napattu täältä.

Kokeiltiin eilen, miltä yhdyntä tuntuu ilman puudutusgeeliä.

Antaisin aika paljon, jos pääsisin kivusta eroon. Eilisen perusteella tilanne on sama kuin oli ennen geeliä. Tarkkaan ottain ei yhtä kivulias kuin viime talvena (silloin kun menin lääkäriin asti), mutta tuntuu kumminkin.

Äh. Turhauttaa. Turhauttaa se, ettei minulla ole mitään keinoa päästä pois tästä. Ainoa mitä voin, on pitää itsestäni huolta - siis olla rypemättä itsesäälissä, olla suurentelematta asiaa. Olla miettimättä sitä, miten "kaikki muut" (noh, melkein kaikki muut) elävät ilman tällaisia ongelmia, korkeintaan kokevat näitä joskus tilapäisesti.

Edelleen ajattelen, että mieluummin ottaisin minkä tahansa ruumiillisen pysyväisriesan kuin tämän. Tämä tulee kiusallisesti minun ja miehen väliin. En osaa puhua siitä, ei minulla oikein ole sanoja sille, miltä tuntuu - enkä edes usko, että toinen sitä voisi kokonaan ymmärtää. Eipä se kokonaan ymmärtäminen silti todellisuutta muuttaisi.

Äh, menin selaamaan vanhoja kirjoituksiani, ja ihan samoja asioita olen kirjoittanut ennenkin. Ajatteleminen ei taida liikauttaa minua mihinkään. Terapiassakin olen tätä pyörittänyt - jonkin teorian mukaan koko vestibuliitti on pelkästään korvien välissä, ja loppuu, kunhan nainen säätää päätään. Yleistä ahdistusta asiasta terapia on helpottanut, mutta eipä se itse vaivaa ole pois taikonut.

Fyysisyyspäivitys

Kuvassa Hugo Simbergin Haukotteleva käärme 1899.

En vihaa enää mitään osaa itsessäni. Rintoja olen vihannut murkkuiästä alkaen. Myöhemmin se vihaaminen muuttui vain vastenmielisyydeksi. Nyt sekin on poissa. Tai siis - rinnatkin ovat osa minua, eivätkä ne ole vastenmieliset tai vihattavat. Ne OVAT.

Voi minua. Oppisin vielä rakastamaan ruumistani. Mieluusti jotenkin muuten kuin tavaran kautta. Jotakin naistenlehteä selatessa silmiin osui kosmetiikkatuotepäällikön haastattelu, päällikkö päivitteli, että suomalaiset ostavat kosmetiikkaa vain 15 eurolla kuukaudessa ja hänen tehtävänsä on saada tuo summa isommaksi. Hm. En käsitä, miten tässä maailmassa voi ajattelukykyinen ihminen pitää kuluttamisen lisäämistä päämääränä. Mutta nyt tämä luisuu sivuun, tämä juttu...

Hirveän kömpelö olen edelleen. Yksi kaunis päivä löin töissä pääni pylvääseen. (Arkkitehtonisen älynväläyksen seurauksena työmaalla on pylväs keskellä asiakaspalvelutiskin puoliympyrää, siitä pylvään sivusta sitten vilkuillaan ovelle ja pylvään juurella on tavallinen toimistotyötaso, laatikosto, roskakori ja muuta mukavaa.)

Jännitän niskaa ja hartioita ja selkää ja polvia - siis suoraan sanottuna koko kroppaa. Kun keskityn, pääsen jännityksestä sellaiseen pakottuneeseen rentouden tilaan, joka ei kumminkaan oikeaa rentoutta ole. Jännitys ei ole pysyvää, mutta iskee helposti eikä poistu kovin nopeasti.

Reagoin ruumiilla herkästi. En tiedä onko näin ollut aina - on kai. Lapsena kamalimpia vaatekappaleita olivat sukkahousut, ei niitä saanut puettua ilman ylimääräistä kierrettä, ja se kierre tuntui jaloissa. Villan kutina. Se kun äiti kampasi ja letitti hiukseni aamuisin - sattui päänahkaan, sattui vielä kampaamisen jälkeenkin, jos letti oli liian kireä.

Epämieluisien ihmisten seurassa menen ihan tönköksi. Mieluisienkin ihmisten seurassa voin mennä tönköksi jännittäjäksi, mutta vain tilapäisesti.

Ikinä ennen en ole ollut tällaisessa tilanteessa. Pari työkaveria lievästi flirttailee minulle. (Kukaan ei flirttaillut minulle koko 90-luvulla selvin päin.) Se tuntuu hiukan hassulta - tekisi mieleni sanoa heille, että sitä lievää imartelevaa huomiota olisi totisesti tarvittu kymmenen vuotta sitten. Nyt uskallan ottaa vastaan sen viestin, että olen haluttava. Aikaisemmin se oli se oli hirvittävän pelottavaa - se johti mielessäni kaikkiin niihin epämääräisiin uhkiin, joista minua oli varoitettu teininä - niin, mitään muita eväitä en saanutkaan, kuin epämääräisiä varoituksia "huonoista teistä" ja "onnettomuuksista".

Seksiä ja suojautumista

Möh. Parin tunnin takaisesta olisi saanut sketsin tai kaksikin.

Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.

Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.

Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.

Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.

On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.

Ruumisjuttuja

Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.

Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.

Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.

Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.

Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.

Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.

Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.

Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)

Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.

Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).

Naurusta ja sen puutteesta

Kas, mies kertoili pikkutuhman vitsin äskettäin. Edellisestä vitsailusta on aikaa. Nauratti ja halutti yhtä aikaa. Nauru oli aitoa, oi.

En oikein jaksa ajatella sitä, miten mies on ahdistukseni ja kipuiluni kokenut. Ei kai se ole minun asianikaan, miettisin toisen puolesta hänen olojaan. Siinä vitsin kohdalla mietin, että miehenkin huumori on tainnut liki loppua seksin suhteen. Joskus kun on yhdessä teeveestä töllätty tietyntyyppistä komediaa, niin mies on siinä sivussa vilkuillut minua vähän niin kuin yrittäisi ilmeistäni päätellä, sopiiko jutulle nauraa. [Josta tulee mieleeni: tämä Ristirouvat eli Suburban Shootout on ihan tolkuton.]

Voi että... Vanhemmillani on ollut vielä hullumpi asetelma. Isä on teatraalisen isosti osoittanut, että onpas tämä tissipeppujuttu nyt kiva ja äiti on puhissut ja tuhissut ja lausunut paheksuvan sanan. Muutenkin äidillä on ikävä taipumus pilkata toisten huvia tökkimällä siihen mukajärkeviä kysymyksiä: No mikäs noin naurattaa? Ja sekö ny oli hauska?

[Ilmankos joskus arastelen ilojen paljastamista. Nehän voi mitätöidä ja osoittaa pelkäksi typeryydeksi.]

Kaipaisin komiikkaa, silti tietyssä pisteessä kadotan komiikan tajun kokonaan. Mies taas kääntää kaikkein kipeimmät omakohtaiset juttunsa komiikaksi automaattisesti. Viimeksi hän väänsi aika holtitonta vitsiä maatessaan sairaalassa leikkausta odottamassa. Onhan se hänen huumorinsa puolustusmekanismi, juu, mutta kiva olisi omata siitä edes jotakin. Ei minun tarvitsisi upota kivenä jonnekin angstin pohjalle. Ei se ahdistukseen putoaminen ole yhtään parempi tai todempi vaihtoehto kuin koomisten puolien näkeminen.

Joskus kyllä esitän kipeitä asioita hullunkurisessa valossa. Terapiassakin olen välillä kuvannut kepeästi menneitä. Mutta kipeiden asioiden esittäminen hullunkurisessa valossa on juuri sitä mitä sanoo olevansa - ensin on tehnyt kipeää ja sitten olen piilottanut sen kivun, kuorruttanut sen reippaudella ja kevyellä vitsailulla. Tuo on... kaunistelua?

Hitauden ylistys

Miten pitkään olemme olleet jonkinlainen pari? Melkein seitsemän vuotta.

Ja joka kerralla rakastellessa minulla on ollut enemmän tai vähemmän vieras olo. Alussa se tuntui "miten mun pitäisi olla" -ajatuksina mielessä ja välähdyksinä, joissa kuvittelin näkeväni itseni tilanteen ulkopuolelta, huoneen katosta tai nurkasta käsin. Ai noin se nainen nyt kääntyy, no ei kovin hyvä suoritus. Koitin pysäyttää ajatuksia, korvata ne toisilla, mutta se oli kuin tuuleen kirjoittamista: tuulenpuuska tuli, huomio hajosi, raoista hiipi taas "miten mun pitäisi olla"

Ei auttanut, vaikka kumppani sanoi, ettei pidä olla mitenkään erityisesti. On vaan.

Tajusin että pelkäsin epämääräisesti, monenlaisia asioita. Pelkäsin että tuottaisin toiselle pettymyksen. Pelkäsin mitä toinen oikein tekisi. Pelkäsin miltä minusta tuntuisi. Oli yksi kerta, jolloin kumppani meni rajan yli, minä tajusin sen silloin, hän tajusi jälkeenpäin. Mutta vain yksi kerta - ja sen yhden kerran vastapainona taas lukematon määrä toisenlaisia kertoja. Se yksi kertakin puhuttiin läpi, hän pyysi anteeksi, annoin anteeksi. Ja silti pelotti, pelotti vaikka pelosta puhuinkin joskus, yritin täsmentää mikä pelottaa ja miksi pelottaa. Pelotti vaikkei pitäisi pelottaa. Pelotti vaikka halusi.

Eivät pelko ja halu sulje toisiaan pois, eivät minulla. Ja pelko oli yhtä epämääräistä kuin painajaisten pelko - ei siitä saanut kiinni. Tai se liittyi liian moneen asiaan - häpeään omasta ruumiista, kömpelyyteen, kipuihin, epävarmuuteen, kuvittelemiini vaatimuksiin.

Pelosta tuli kiire. Kiire alkoi ensimmäisestä alastomasta hetkestä. Oli kiire tästä kosketuksesta ja tuosta liikkeestä eteenpäin, jonnekin missä koko homma olisi jo ohi ja suoritettu ja minun ei tarvitsi enää pelätä tai miettiä miten päin olla.

Tämä ei ole järjen asia. Jos tämä olisi järjestä kiinni, olisin aikapäiviä sitten järkeillyt itseni ulos pelkäämisestä ja häpeämisestä ja kiireestä.

Minä muutun. Eilen oli ensimmäistä kertaa koko ajan hyvä ja turvallinen olo. Tajusin jollakin muulla kuin kielen ja järkeilyn tasolla, että saan olla minä. Riittää kun olen.

Hassua, en koskaan ole yhdistänyt sanaa 'turvallinen' rakasteluun.

Törsään ja jahkailen

Ah, sain ison pinon musaa cdon.comista.

Olo on vähän niin kuin jouluna.

Heh. Joskus muutama vuosi sitten annoin itselleni luvan, saan ostaa cd-levyjä ja kirjoja niin paljon kuin huvittaa aina kun olen palkkatöissä. Ehdottoman viisas tämä törsäyspäätös. Jotain hiukan elitististä ja paheellista melkein näihin ostoksiin on liittynyt - saahan sitä kirjastosta kirjoja mielin määrin ja musiikkia taas kuulee radiosta, mitä niitä erikseen ostelemaan. Eräskään ohimennyt tuttavuus ei ollenkaan ymmärtänyt musiikkia, väitti että linnunlaulu on paljon parempaa.

Sisustuskuvia katsoessani ihmettelen, minne ne ihmiset ovat laittaneet kirjansa ja levynsä. Vai ovatko ne raukat ihan vailla kaikkea kivaa.

Voi voi.

Vakavampana asiana olen jäänyt jahkaamaan sitä, liittyisinkö vulvodynian sähköpostilistalle. Aiemmassa elämässä olin pitkään yhden masennus- ja ahdistusaiheisen suljetun sähköpostilistan jäsen. Sen ryhmän kirjoitukset olivat minulle aikanaan tärkeitä.

Jarruttaa lähinnä se, että omat vestibuliittioireeni ovat lukemieni kuvausten perusteella vielä kevyitä. Jonkun muun kymmenen kertaa pahemmista oireista lukeminen ei välttämättä auta minua yhtään - korkeintaan alan pelätä, että vielä itsekin kipuilisin samalla tavalla. Toisaalta minun on vaikea hyväksyä noita kipuja ja elää niiden kanssa. Jonkinlaisia hyväksymisyrityksiä nämä tämän aiheen ympärillä pyörivät postaukset ovat.

Hepuli tuli ja meni

Muistuma eiliseltä:

Nukuin pitkään, heräsin hiukan ennen yhtätoista. Mieskin nukkui vielä, kissat eivät tilanneet ruokaa. Mieliala hyvä tai vähintään kohtuullinen.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä enemmän päässä alkoi singahdella ärtymystä, ahdistusta ja pelkoa. Ensin oli äiti-puhelu, jossa teki mieleni huutaa äidille, että hän on helvetin tyhmä. (sic!) Hänellä on muutaman kuukauden ollut kännykkä, mutta hän ei oikein osaa käyttää sitä. Hän oli saanut puhelimen mykäksi, kun akku oli loppunut. Hän ei sitten osannut ladata akkua, seuraavaksi ei saanut virtaa päälle, seuraavaksi ei saanut pin-koodia laitettua, seuraavaksi ei saanut pin-koodia hyväksyttyä... Lankapuhelimessa etäohjeistin, mitä pitää tehdä - ja otin ihan älyttömästi pulttia.

Harmaata, pilvistä. Aloin laittaa ruokaa. Pakkasesta jauhelihaa ja suikalevihanneksia ja pinaattia, kaapeista lasagnelevyjä, maitoa, vehnäjauhoja, mausteita. Ihan kohtuullinen olo vielä, hiukan pinnistelevä kyllä.

Samalla tietokone oli päällä, yksi last.fm:n radio soi. Löysin pari mielenkiintoista uutta tuttavuutta, joita etsin likempää. Ei siis mitenkään paska olo.

Söin, mies söi. Nyt alkoikin ärsyttää, se ettei mies puhunut mitään enkä minäkään puhunut mitään - mutta ärryin kun tuntui että puheenaiheitten löytäminen olisi jollain lailla ollut minun kontollani. (Niin kai, jos toisella ei ollut erityistä halua puhua mistään?.. ja kai olisin kaivannut puheyhteyttä.) Hiljaisuus oli kovin lähellä mököttämistä - vaikka en tiedä, miksi olisi mökötetty.

Menin ulos kävelylle ja ahdistus alkoi laukkoa eestaas. Yks kaks tuntui kuin koko oma elämä olisi näytelmää, jossa oikeasti mikään hyvä ei ole totta. Niin kuin nyt minun ja miehen suhde esimerkiksi. Se tuntui kuplalta, joka voisi haihtua tai puhjeta koska tahansa. Seuraava työviikko tarkoitti kolmea aamuvuoroa peräkkäin, ja herätys ennen klo seitsemää tuntui mahdottomalta. Sekin tuntui sietämättömältä, että töissä tällä hetkellä on vakituisesta henkilökunnasta paikalla vain minä ja se kollega, joka herättää minussa ahdistusta ja ärtymystä. En millään jaksaisi taas yhtä työviikkoa hänen kanssaan, en jaksaisi sitä, että nollailen mielessäni tilanteita jälkikäteen, kun hän on ilmeillä tai äänensävyllä saanut minut tuntemaan itseni idiootiksi. (Ei hän mitään erityistä tarkoita... mutta hänellä on tapana sanoa asioita hymyttömästi ja niukasti ja alta kulmain, pieni minä noista päättelee, että minulle ollaan vihaisia.)

Alkoi sataa. Ajattelin seksiä ja sitä, etten millään jaksaisi sitäkään. En jaksaisi olla skarppina, en jaksaisi laittaa puudutusgeeliä, en jaksaisi jollain lailla suorittaa yhdyntää. Ja siihen taas pysähdyin. Enkä tiennyt, miten jatkaa, ajatuksissani.

Tahtomattani suhtaudun yhdyntään niin kuin suoritukseen. Sama ajatus on ollut mukana ennenkin, mutta nämä kipuilut ja lääke on vielä lisännyt suorittamisen oloa. Lasken päässäni, montako viikkoa seksiä "muuten vaan" meillä on ollut ja huomaan miettiväni, että meillä pitäisi (sic!) olla yhdyntä piakkoin. Ja siitä pitäisi selvitä ja kaikista oloista, joita siihen liittyy enemmän tai vähemmän. Kääntöpuolella yhdyntäboikottikaan ei muuta mitään, sillä eivät ne kipupisteet minnekään katoa.

Näistäkin asioista pitäisi tietty puhua, mutta kun minusta tuntuu, että puhumalla teen tästä puolison silmissä vielä isomman ja hankalamman asian kuin se on. Kipuja isompi ongelma on edelleenkin minun päässäni. Esimerkiksi sitten eilen, kun lopulta olimme rakastelussa asti (ei yhdyntää), niin mies sattui sormillaan osumaan toistuvasti yhteen kipuilevaan hermopisteeseen. Minä en saanut sanottua mitään tai korjattua hänen sormiensa asentoa. Minun on hirveän vaikea reagoida omiin kipuihini mitenkään, kun ne tuntuvat sellaisilta, ettei niitä saisi olla. En haluaisi myöntää niitä edes itselleni. Ja vaikka huomaisinkin ne ja myöntäisin niiden olemassaolon, niin olen vaan... Ja inhoan itsessäni sitä passiivisuutta, mutta en saa oltua toisinkaan. En vaan osaa. Etukäteen pelottaa ja ahdistaa, kun tiedän, että tuollaisia hetkiä tulee ja toimin niissä ihan hullusti. En luota itseeni. Ja kun en luota itseeni, niin pelottaa. Jne jne jne.

Hiukan kriisipuuroa

En kovin ole miettinyt terapiaa tai kolmatta vuotta - mitä nyt hiljaa mielessäni päättänyt käydä sen kolmannen vuoden kerta viikossa vaikka omalla kustannuksella, jos Kelan tukea ei tule. Terapian sijaan tuntuu, että olen suossa työn kanssa. Viime viikot olen ollut kroonisesti väsynyt ja stressaantunut ja - kas kummaa - alkanut aina sunnuntaisin miettiä, miten taas on työviikko edessä ja maanantaina sitten pitää hoitaa tätä ja tuota.

Olen nähnyt eksymis- ja harhailu-unia. Ja unia minusta ja miehestä. Ja lieviä painajaisia. Yks kaks toissayönä olimme jossakin juhlissa ja mies oli kaatamassa kaljaa naamaansa - minä vieressä hätäilin, että tässäkö se raittius meni. Mies pysäytti kädenliikkeen ja sanoi vain pelleilevänsä. Minä taas olin vihainen.

Olen luullut, että unet miehen juomisesta tai raittiudesta ovat jo ohi. Alkuaikoina näin niitä montakin ja ihmettelin: irl en koskaan ole nähnyt miestä juovuksissa enkä kuullut hänen pelleilevän juomattomuudellaan. Uniin tunkeva juova alkoholisti ei ole mitään todellista, vaikka retkahdus on kai aina mahdollinen. (Irl olen kerran ravintolassa (matkoilla, vieraassa maassa) tokaissut hedelmäjälkiruokaa lusikoivalle miehelle: tässä taitaa olla viinaa. Mies alkoi massuttaa ja syljeksiä, jätti annoksen syömättä.)

Tiedän mutkien kautta miehen tuttuja, jotka ovat vuosien raittiuden jälkeen palanneet takaisin alkupisteeseen. Silti on hiukan hullua nähdä näitä unia. Niin kuin näkisin miehen unia, en omiani. Painajaisunen pelko noissa unissa on. Sama kai, ovatko ne juomisesta vai jostakin ihan muusta - kaikki kuvaa menettämisen pelkoa, yhteyden katkeamisen pelkoa.

Sitä samaa yhteyden katkeamisen pelkoa poden toisaallakin. Stressaa myös tämä nykyinen seksielämä. Minun on vaikea puhua vestibuliitista, kun tuntuu että puhe menee niin kovin kliiniseksi. On geometrisesti gynekologin kaavioon merkitsemät kipupisteet, on kymmenen (ei, nyt kahdeksan) steriiliä ampullia, joiden sisällä geeliä, joka vaikuttaa kymmenen minuutin aikana ja vaikutus kestää kaksikymmentä minuuttia. Ja mies on nyt viimeksi ja edellisellä kerralla kysynyt No sattuiko? ja minun on vaikea vastata siihen kyllä tai ei. Niin selkeitä vastauksia ei ole. "Ei paljon" Tai "Ei samalla lailla kuin joskus ennen" tai "Jokin krampin tapainen aluksi oli". Ja samaan aikaan tietää, että hiljaisuus olisi tylyä ja torjuvaa - mutta sanat eivät taivu kuvailemaan omia tuntemuksia.

Hartiat eivät vieläkään voi hyvin

Päätin pysytellä poissa koneelta ja netistä vapaalla. Töissä en kumminkaan voi.

Tämä on siis poikkeus ja koitan selvitä lyhyellä istumisella. Koitan olla rönsyilemättä ihan mahdottomasti.

Ei taida hirveästi olla edes asiaa.

Paitsi että pitääkö minun suhtautua kaikkeen niin kokonaisvaltaisesti? Kaikki on tässä nyt minun ja miehen suhde. Ei tarvita kuin sattuneista syistä (syyt = tässä miehen leikkaushaava) muutamien viikkojen seksitauko, niin johan alan ylitulkita ja alireagoida asioihin.

Esimerkki eiliseltä:

Olin iltapuolella kävelyllä tuossa lähitienoolla, poissa kotoa runsaan tunnin. Kun tulin takaisin, niin mies oli sohvalla katsomassa Simpsoneita. Menin siihen sivuun ja kun Simpsonit loppuivat, käänsin ykkösen uutisiin. Mies lähti saman tein omalle tietokoneelleen pelaamaan pasianssia. Voi elämä! Kun hävisin persoonan säkenöivyydessä pasianssille, niin päättelin, että 1) mies välttelee minua ja 2) se ei halua olla kanssani ja 3) pahennan vaan asiaa, jos lausun edes puolikkaan sanan päätelmästä yksi tai kaksi.

Eli en siis tehnyt mitään, paitsi keräsin jotakin ylimääräistä painetta itseeni.

No, ehkä tämä... tästä.

Kynnyksen yli

Menin näkymättömän kynnyksen yli tänään. Xylocain-geeliä tuli kokeiltua, vaikka pakko sanoa että tuntui aivan uskomattoman pöljältä keskeyttää yleinen hipelöinti siksi aikaa, kun painelin geelillä ne muutamat strategiset pisteet. Pyysin vielä puoliskoa pitelemään peiliä, jotta osasin suunnistaa oikeille kohdin.

Annostelua pitää vielä hioa, olisin surutta voinut käyttää enemmän. Sen verran muutosta koin, että tajusin miten lihakseni kramppaavat (aiemmin se kramppaus on jäänyt vähän niin kuin sivuseikaksi).

Voi elämä, että olen järjettömän kateellinen niille, joilta yhdyntä hoituu noin vaan ilman kipuiluja ja kramppeja. Voisikin keskittyä vaan keskinäiseen olemiseen, siihen yhtymiseen, eh.

[edit. Toisaalta olen helpottunutkin. Tämä on nyt enemmän hallittavissa eikä vain siedettävissä.]

Häpeästä

Tätä yritin sanoittaa tänään terapiassa:

Ne asiat joita eniten salaan, ovat monesti niitä jotka juuri tarvitsisi tuoda näkyviin (ei ehkä koko maailmalle, mutta edes luotetuimmille ihmisille). Salatuimmat asiat ovat hävettävimpiä ja häpeästä on kovin vaikea päästä irti ihan itsekseen yksin. Jos tuo sen häpeänsä näkösälle tarkasteltavaksi, voi kenties muuttua, tulla ehjemmäksi.

Häpeäni liittyvät olemukseeni, "vääränlaisuuteeni". Vaikka ulkoisesti näyttäisin miten naiselta, niin sisäisesti koen monesti itseni vajaaksi, huonoksi, vääräksi, oudoksi. Lueskelin tänään jotakin nettikeskustelua, jossa tahtomattaan lapseton nainen sanoi, että hän tuntee itsensä epänaiseksi nyt kun tietää, että normaalilla tavalla raskautuminen on mahdotonta. Hämmentävää - eikö hän ollut koskaan ennen kokenut moista? Olen suurimman osan elämääni kokenut ruumiini väärin toimivaksi ja itseni epänaiseksi, eikä noihin tuntemuksiin ole tarvittu mitään isoa yksittäistä selittäjää kuten lapsettomuutta (no, ehkä aikuisena parisuhteettomuus ja seurustelemattomuus ovat ajatuksissani olleet syy ja seuraus - olen viallinen eli en kelpaa kenellekään ja en kelpaa kenellekään, kun olen viallinen).

Olen herkkä aistimaan paheksuntaa tai arvostelua. Murrosiässä noita arvostelmia tuli kotoa ja koulusta. En ollut juurikaan muuttunut murkkuiästä (henkisesti siis), kun tulivat sairauspelot ja tavallaan häpeä häpeän päälle. Ihan lääkäreitten toimesta selviteltiin ruumiini kummallisuuksia. Ruumiissa oli ylipainoa, tauteja, huonoa kuntoa, finnejä, raskausarpia. Äly sai palkintoja, kiitettäviä kurssiarvosanoja. Ruumista ei ymmärtänyt tai hyväksynyt kukaan - en edes minä itse.

Tuntuu pahalta että puin näitä NYT, kun ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on rinnalla ihminen, joka ilmeisen vilpittömästi tykkää ruumiistani tällaisena kuin se on. NYT minulla ei ole hätää, mutta aiemmin on ollut ja nykyhetkessä ne vanhat olotilat pyörivät mielessä.

Vatkaan vaan samaa taas

Niin, olenhan minä saanut sanottua terapiassa ne isoimmat asiat. Olenko sitten päässyt niiden läpi tai niistä irti tai työstänyt ne häiritsemättömiksi, en tiedä.

Minun pitäisi lopettaa googlaaminen sinne tänne. Lueskelin äsken muutamaa vestibuliitti-aiheista juttua, eikä olo niistä varsinaisesti parantunut. Ja sitten vielä TherapiaFennica toteaa näin:

"Vulvassa sijaitsevat kondyloomat eivät muodosta suurta riskiä maligniteetin suhteen ja niiden hoidossa kannattaa olla melko konservatiivinen. Liian aggressiivisella hoidolla saatetaan aiheuttaa pahempia oireita (vulvodynia, vestibuliitti), kuin itse tauti aiheuttaa."

En osaa olla jossittelemättä tässä kohden, sillä jos tuo pitää kohdallani paikkaansa, niin se vuoden 1991 kondyloomanhoitorumba sairastutti minut. Lisäksi se sai aikaan ihan helvetinmoista ahdistusta ja gynekologipelon. Olin siis silloin mennyt YTHS:n lääkärille epämääräisten virtsatievaivojen, alavatsakipujen ja kirvelyjen takia. Virtsasta ei löytynyt mitään, sain jotakin aineenvaihduntaan vaikuttavia pillereitä, mutta ne eivät auttaneet. Minut lähetettiin ultraäänitutkimuksiin ja virtsaputken tähystykseen (jälkimmäinen oli melkoisen kivulias toimenpide). Ultrassa näkyi kysta munasarjassa, ja sain pikalähetteen paikallisen keskussairaalan naistentautien poliklinikalle. Siellä oli sitten päivystävä gynekologi, keski-ikäinen mies, ja ensimmäinen gynekologikäyntini ikinä. Jännitin niin paljon, etten osannut jännitykseltäni edes sanoa, että jännittää. Lääkäri runnoi sisuksiini jonkin tähystimen (?), operaatio oli sitä virtsaputken täyhystystä kivuliaampi. Siinä sivussa hän löysi myös kondyloomia ulkoisilta limakalvoilta. Jälkikäteen minulla kulki mustelmavyö alavatsan päällä (hän kun myös tunnusteli munasarjat) ja vuosin verta ja mulla oli paitsi syöpäepäilys myös tieto sukupuolitaudista - jonka olin saanut ihan ilman seksiä noin vaan lennosta nappaamalla.

Kuukauden päästä oli jatkotutkimus. Lääkäri oli toinen, nuori naiskandi, joka marssitti diagnoosinsa tueksi lauman lääketieteen opiskelijoita. Makasin siinä tuolissa koivet levällään ja valkotakit vakuuttivat: kysta oli kadonnut. Kondyloomat päätettiin hoitaa laserilla pois (poliklinikalla, nukutuksessa). Papanäyte oli puhdas.

Ja tästä eteenpäin oireet jatkuivat edelleen, mutta olin päätellyt, että niistä on ihan turha selittää mitään. Annoin olla. Koitin toipua edellisistä tutkimuksista. Taidan toipua niistä edelleen.

Jos voisi valita jotakin hetkiä elämästään pois, niin noista toisen opiskeluvuoden tutkimuksista ei seurannut mitään hyvää. Mutta kun en pääse aikakoneella säätämään niitä olemattomiinkaan... Ilman noita juttuja olisin luultavasti vähän enemmän sovussa kroppani kanssa ja osaisin hoitaakin itseäni paremmin. Esimerkiksi olisin uskaltanut mennä lääkäriin hiukan aikaisemmin.

Lätinää eilisestä, taas

Terapeutti on käsittämätön tyyppi.

Hän sanoi ymmärtävänsä, kun kerroin, mitä mietin 1990-luvun lopulla (ajattelin että mieluummin tappaisin itseni, kuin joutuisin vielä menemään gynekologille). Myöhemmin aloin ajatella, että mieluummin tappaisin itseni kuin joutuisin kouluun opettajaksi.

Jos joku tulisi minulle puhumaan moista, niin pitäisin häntä pateettisena teini-ikäisenä. Mutta silti tiedän, että olen noiden ajatusten suhteen ollut ihan vakavissani. (Hetkinen, hm, vuodesta -96 vuoteen -02 en tosiaankaan käynyt gynekologilla.) Jälkimmäinen päätös on edelleen voimassa, mutta uskoakseni sen toteuttamiseen on muita keinoja kuin itsemurha.

Niin että... Jossittelu on turhaa. Silti tuntuu, että olen hukannut aikaa, olisi pitänyt jo muutama vuosi aiemmin selvitellä näitä oloja ja oireita siellä gynekologilla. Mutta en vaan pystynyt aiemmin. Ihan turha minun on nyt moittia itseäni. Eilinen vaati käsittämättömän ison henkisen väännön. Eh, jossakin tämän viikon pikku-uutisessa sanottiin, että ihmiset häpeävät ummetustaan eivätkä kehtaa kertoa siitä lääkärille. No niin, on meitä moneksi.

Terpalle päivittelin sitä, että jos kerran pitää olla jokin pysyväisvaiva, niin se saisi mielellään kiitos olla sellainen, jota voisi ääneen tilittää työmaan kahvipöydässä. Olen ollut siellä keskellä suolen toiminta -keskustelua ja migreeni-keskustelua ja ihottuma-keskustelua. En kumminkaan taida sinne kantaa omaa osuuttani. Kuulkaas kun mulla on tälläinen seksiongelma. Naiminen sattui viimeksi taas, kun en huomannutkaan laittaa puudutusrasvaa tarpeeksi.

Voihan sitä tietty päänsä sisälle miettiä reaktioita. Hih.

Diagnoosi

Olen hengissä, väsynyt ja ristiriitaisessa mielentilassa.

Jännitys ja pelko ennen lääkäriä oli melkein kohtuuton. En ole ennen huomannut, että jännitys alkaa oksettaa. Leikittelin silläkin mahdollisuudella, että livistäisin vain paikalta. Ajat olivat myöhässä ja minulla oli ruhtinaallisesti aikaa odotella ennen kuin pääsin sisälle, ympärillä oli sellainen puunattu steriili lääkäriasemaympäristö, paljon kaikuvia käytäviä ja lasia. Kovaa.

Lääkäri oli ihan ookoo - ja tämä on minun mittakaavallani jo iso kehu. Hän vaikutti ihan läsnäolevalta ja kuuntelevalta. Itsekin kaiken tutinatärinäjännityksen keskellä sentään muistin sanoa pääasiat.

En tiedä olisinko surullinen vai iloinen. Toistaiseksi olen ollut vain väsynyt. Menin nukkumaan puolilta öin, en heti nukahtanut. Heräsin puoli neljän aikaan valvomaan ja miettimään. Nukahdin hetkeksi ja sitten kännykkäherätys jo pärisi ennen seitsemää.

Olen ilmeisesti ihan ketterä kotitarvediagnosoija. Gynekologi totesi, että minulla on vestibuliitti. Niin, pari viikkoa sitten olin ihan itse päätynyt samaan, silloin olivat silmäni auenneet tajuamaan, että vestibuliittiin kuuluu monesti myös vaikeuksia tamponin käytössä. Kohdallani ei voi puhua tamponin käytön vaikeuksista, kun kaikenlainen käyttö on ollut mahdotonta... Paketit ovat päätyneet roskiin sen jälkeen kun olen ensin toiveikkaasti yritellyt muutaman puikulan kanssa ja taas muistanut, että eieiei, mahdotonta, sattuu.

Tai imperfektissä tuo äskeinen. En tiedä, miltä tuntuisi nyt. En ole taas yrittänytkään käyttää tamponeja muutamaan vuoteen.

No, ehkä voin elää ilman tamponeja tai kuukuppitemppuilua.

Kohdallani kivut eivät tällä hetkellä ole kovin isoja (näin ihan oikeasti ja itseäni vähättelemättä). Esimerkiksi tämänpäiväinen tutkimus ei tehnyt erityisen kipeää. Vaikka pumpulipuikkotestissä paikallistin kipukohtia, niin gynekologi sai muuten työnsä tehtyä ihan sujuvasti. Eivät krampanneet lihakset, ei tarvinnut purra hampaita yhteen. Lääkäri sanoi, ettei minulla ole hätää - hänellä on ollut vastaanotolla tilanteita, joissa tutkimus on pitänyt keskeyttää kipujen takia. Hän piti myös todennäköisenä, että kipuni olisivat aiemmin olleet pahemmat, mutta kun en ole elänyt parisuhteessa enkä ollut yhdynnöissä, niin vestibuliitin aiheuttamat kivut ovat jääneet huomaamatta (ei niitä oireita ole ollutkaan tiettynä aikana muita kuin tuo tamponiongelma, jota olen ratkaissut käyttämällä siteitä).

Kipuja isompi ongelma on puhtaasti pään sisäinen. Olen kuluttanut kauheasti energiaa kipujen tarkkailuun ja yhdyntöjen jännittämiseen. Lääkärille sanoinkin, että pelkään kai eniten sitä, että joskus joutuisin kipujen takia pyytämään miestä lopettamaan yhdynnän. Tajuaisiko mies sen loukkaukseksi? Miltä minusta tuntuisi? Kun jo näiden siedettävien kipujen kanssa tunnen olevani vähän vammainen ja huono, niin mitä sitten jos oireet pahenisivat?

Helvetti kun seksi esitetään niin valtavan helppona asiana. Sitä pitäisi naida napsauttaa harva se päivä jotta olisi viriilin ja aktiivisen kansalaisen kuosissa. Jopas on parisuhteessakin jotain pielessä, jos yhdynnät eivät huvita - kyllä sitä pitäisi huvittaa tai vaikkei huvittaisikaan, niin silti kuuluisi, muutenhan sitä voi toinen tulla tyytymättömäksi. Ja ettei koko kipukin olisi vaan asennevamma, merkki omasta kehittymättömyydestä ja seksuaalisesta keskeneräisyydestä.

Joojoojoo. Tuo äskeinen kappale livahti itsesensorin sormien lävitse, enkä jaksa sitä poiskaan pyyhkiä. Olin menossa tähän:

Huomasin että minulle oli valtavan tärkeää tämä: lääkäri esitti lopulta opitmistisen arvion jatkosta. Jos ne muutamat yliherkät hermopäätteet emättimen ympärillä saadaan rauhoittumaan, niin parissa vuodessa tätä vaivaa ei enää pitäisi olla. Rauhoittuminen tarkoittaa nyt sitä, että sain puudutusgeelireseptin ja sivelen geeliä kipupisteisiin ennen yhdyntää.

Taidan olla vähän hullu. Pari vuotta nimittäin kuulosti lyhyeltä ajalta. Minun ahdistukseni laukesi viimeksi siitä, että ajattelin nämä olotilat ja ongelmat koko loppuelämän jatkuviksi. Ehdin miettiä sitäkin, mitä tapahtuisi jos jostain syystä eroaisimme. Enhän minä ikinä tällä kropalla ja mielellä pystyisi kenenkään kansssa parisuhteeseen - noin keskimäärin miehet käsittääkseni preferoivat enemmän yhdyntäseksiä kuin puolisoni tekee.

En nyt tiedä, onko minulla ollut sairaan hyvä vai sairaan huono tuuri. Sairaan hyvää tässä voisi olla se, että yhdyntäongelmat tulivat esiin näin myöhään - jos olisin parikymppisenä yrittänyt suhdetta (siis silloin kun olin sairaan kipeä pelkkien gynekologin tutkimusten ja tamponien takia), niin olisin hajottanut itseäni pahasti. Sairaan huonoa tässä on koko tauti, tietysti. Minun on ihan tarpeeksi mutkikasta yrittää päästä omien estojeni ja ahdistusteni läpi, miksi pitää vielä kokea fyysistä kipuakin asiasta, joka suurimmalta osalta ihmisiä hoituu kivuitta?

Varasin!

Sain kumman nopeasti (jo torstaille) ajan sille ystävän suosittelemalle gynekologille. Päätin käydä kesken työpäivän - olen viikosta ja kuukaudesta toiseen sopinut näitä pakollisia hoitoja työn ulkopuolisiin aikoihin, mutta nyt en jaksa säätää. Torstaina lääkärinaikani aikaan paikalla on kaksi ihmistä (ja minä olisin...), homma pyörisi hätätilanteessa yhdelläkin.

Seliseliseli. Ei minua se huoleta, että varasin ajan omalle työajalleni. Se huolettaa, miten hyvin osaan tai kykenen tai huomaan tai pystyn selittämään, mistä on kysymys. Varsinaisen asian lisäksi pitäisi kai hiukan valottaa taustaakin ja tähän mennessä en ole ikinä kyennyt muuhun kuin hiukan sotkuiseen sirpaletietoon. Sen perusteella lääkäri on luultavasti olettanut ihan muuta kuin mitä oikeassa elämässäni on ollut. Äh. Minunhan pitäisi pystyä kommunikoimaan tästä juuri siksi, että seksuaalielämässäni (heh mikä sana) on epätavallisia mutkia. Mutta minäpä en pystykään, kun koen että se epätavallisuus on jollain lailla hävettävää (siis lääkärillekin paljastettavaksi). Voi elämä.

Kela pyörii

En taida kirjoittaa pitkästi. Epäilen että nyt voisin kirjoittaa itseni suohon toistelemalla omia ahdistuksenaiheitani.

Koitan huomenna soittaa gynekologiajan, en kyllä tiedä miten sinne menen sitten joskus. Kaivelin vanhoja papereita, vuosina 1990-91 oli se minun sairausepisodini. Kauan aikaa sitten - mutta omassa mielessä ne olot ovat lähellä. Välillä tuntuu, etten ole edennyt mihinkään niistä vuosista - äh, livahti ahdistuslause tähän.

Miehelle en osaa asiaa selvitellä yhtään enempää, tuntuu että menen vaan jumiin ja johonkin kummalliseen tilaan, jos yritän puhua siitä. Mieluusti olisin ajattelemattakin. En vaan osaa. Hullua, kun tämä ei ole edes mikään uusi juttu. Kohta seitsemän vuotta olen odotellut, että kiristykset ja kivut häipyisivät. Pitääkö sitä juuri nyt ahdistella tämän kanssa, kun olisi ollut aikaa aiemminkin? (Tai no, olenhan minä aiemminkin... Ne ahdistukset vaan ovat tulleet ja menneet, ilman muutosta.)

Näh. Ei tämä mihinkään johda, tämä kirjoittaminen. Olen aika lailla yksin. Siinä ei kyllä ole mitään tavallisesta poikkeavaa - alusta alkaen olen ollut yksin kaiken n-alkuisen fyysisen olemisen kanssa.

Terkkuja jumista

Saattaisin kenties sitten kumminkin mennä gynekologille. Ajatus oksettaa. Mutta ilman sitä menemistä ja selvitysyritystä en etene, olen jumissa. Ja kun haluaisin irti jumista, niin - No, pakko mikä pakko.

Mitätöinti (mää vaan kuvittelen) toivottomaksi heittäytyminen (ei tälle kumminkaan mitään voi tehdä) eivät auta yhtään. Niillä olen tähän asti pitänyt kiinni ahdistuksesta - gynekologikäynnin miettiminen on ollut vielä ahdistavampaa. Suo siellä, vetelä täällä.

Terapeutti antoi oman gynekologinsa nimen. Hiukan hämmentävää. Sanoin että mietin - yhden ystävän muistan sanoneen, että hänellä on hyvä gynekologi. Tapaan ystävän ihan muissa merkeissä lauantaina, ja voisin kysyä lääkärin nimen - olen tainnut joskus kysyäkin, sujuvasti vaan unohtanut. Muutenkin tuntuu, että voisin näistä oireista ja oloista puhua tuolle ystävälle. Olen niin kovin kauan hautonut tätä ahdistusta mielessäni, että tiedän jo: näin tämä ei ainakaan muutu paremmaksi.

No, jos tästä hakee jotakin positiivista, niin ainakin olen miehen ja terapeutin kanssa kyennyt ihan selväjärkisesti keskustelemaan. Tämän alueen asioissa se ei ole kovin tavallista. Ja mitä pitemmälle tämä etenee, sitä kauempana olen äidin mallista. Hän ei kyllä kuuna päivänä ikinä ymmärtäisi sitä, että joku menisi lääkärille yhdyntäkipujen takia.

Ahdistus

Lyhykäisesti otsikko kertoo olennaisen. Tämän ahdistuksen syy on helppo jäljittää - tosin en tajua, miksi tämä ahi iski täyslaidalta juuri eilen.

Siis minullahan on ollut yksi iso ongelma seksissä. Yhdynnät sattuvat jossain määrin aina. Jollakin kumman logiikalla olen päätellyt, että kivut menisivät kyllä ohi - sitten joskus. Kunhan pääsisin omista estoistani. Kunhan olisin tietoisempi itsestäni. Kunhan luottaisin tarpeeksi minuun ja häneen. Kunhan käyttäisin liukkaria. Kunhan --.

Eilen sitten lueskelin noita aiemmin tänne linkkaamiani vulvodynia-sivuja ja tajusin, että oireet täsmäävät muutenkin kuin vain yhdyntäkipujen ja tamponivaikeuksien suhteen. Minulla on ollut kaikenlaisia epämääräisiä kipuja alapäässä, on pissattanut jatkuvasti (vaikka ei ollut virtsatietulehdusta, se testattiin), kutinaa ja kirvelyä myös. Laukoin lääkärissä opiskeluaikana, mutta mitään kunnon selitystä ei löytynyt ja lopetin jossain vaiheessa kun pelkäsin että ne löytävät jotakin todella pahaa (tai toteavat minut vaan hypokondrikoksi - sitäkin olen ollut). Tällä hetkellä ne näkyvät oireet ovat yhdyntäkipuja ja sitä että kuukupin käyttäminen on mahdotonta. Satunnaista kutinaa ja vihlontaa myös, mutta ei niin paljon kuin ennen.

Ahdistaa kun en välttämättä (vaikka miten vapautuisin ja olisin sinut itseni kanssa ja luottaisin täysillä ja voitelisin ja rasvaisin) ikinä pääse kivuttomaan tilaan yhdynnässä. Paska tsäkä. Ensin menee nuoruus siinä kun ei ole ketään ja sit kun on, niin sitten huomaankin olevani kropaltani(kin) sairas.

Tämän ahin keskellä en sitten ole osannut puoliskolle sanoa asiasta puolta sanaa. Pelkään että puhuminen jotenkin pahentaisi asioita. Ja mitä ihmettä miehelle oikein haluan sanoa? En tiedä sitäkään.