maanantai 25. toukokuuta 2009

Viimeinen kerta

Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.

En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.

Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.

Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.

Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.

Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.

En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).

Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.

Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.

maanantai 11. toukokuuta 2009

Yksi nolo syy

Minulla oli yksi nolo syy terapian aloittamiseen. Nyt kun terapia on loppumassa, niin syy olisi edelleen olemassa.

Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.

Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.

Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.

Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.

Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.

Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.

torstai 7. toukokuuta 2009

Pätkii

On ollut niin pitkä tauko, etten oikein löydä sanoja.

Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)

Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.

Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".

Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...

Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )