Samaisen artikkelin lyhennelmä on verkossa ja pääsin lunttaamaan ne aamulla mieleen jääneet lauseet. Kas tässä:
"Salaisuuden ylläpitäminen tuo ihmissuhteisiin varovaisuutta. Asia vaikuttaa alitajuisesti myös niihin perheenjäseniin, jotka vain aistivat salaisuuden."
(Hilkka Lahti, Hyvä Terveys 01/08)
Vanhempani ovat aika käsittämättömällä hartaudella vaalineet perhesalaisuutta. Äidin isä, minun tuffa, on ollut se aistittava salaisuus, josta en kumminkaan lapsena saanut otetta. Äiti ei ikinä sanonut mitään isästään eikä omasta lapsuudestaan. Ne muutamat kerrat, kun olen äidiltä tuffasta kysynyt, olen tuntenut että sanat jumittuvat kurkkuun. Lauseita on ollut fyysisestikin vaikea sanoa.
Olen tiennyt, että äiti salaa jotakin, mutta en ole tiennyt, mitä. Olen ollut loukkaantunut siitä, ettei äiti ole puhunut minulle. Puhumattomuus on tuntunut torjumiselta ja ylenkatsomiselta - etenkin kun se on jatkunut aina vaan, vaikka olen kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi.
Itsekseni olen aikoja sitten, pienenä päätellyt, että äiti inhoaa minua. Ei puhu minulle, ei vastaa kun kysytään = inho. Muulla lailla en ole osannut sitä selittää. Olen kuvitellut, että vaikenemisen syy on minussa, vaikka tietenkin se on ollut äidissä itsessään.
Kolmisen vuotta sitten minulle selvisi, etteivät vanhempani ole keskenäänkään äidin isästä puhuneet. Isäni on nuorena miehenä ollut huoltomiehenä mielisairaalassa ja äidin isä on ollut siellä hoidossa. Tällaista pikku yksityiskohtaa isäni, aviomies, kumminkaan ei ole äidille, siis vaimolle, kertonut. Isä ei tiedä, tietääkö äiti tästä. Hullua, päätöntä.
En tarkoita, että puolisojen pitäisi jakaa kaikki. Mutta kun on jokin vaikea asia, koko ajan olemassa ja läsnä, niin ei se olemattomaksi muutu sillä, että pysytään vaiti. Päinvastoin, sehän muuttuu aina vaan voimakkaammaksi ja hallitsevammaksi.
Välillä isä ja äiti ovat yhteen ääneen jollekin uteliaalle ymmärtämättömälle urkkijalle Merin tuffasta selittäneet 'kuoli kun Merin äiti oli kahden'.
Minua ahdistaa sellainen epämääräinen varovaisuus, joka tulee minuun kun olen vanhempien luona käymässä tai kuin puhun äidin kanssa puhelimessa. Sama epämääräinen välttely ja väistely koko ajan, turvallisia puheenaiheita on kovin vähän. Mutta niin se on ollut kaiken aikaa - puhuminen on ollut vaarallista. On pitänyt valita sanansa tarkkaan, sovitella jokainen lause huolella mielessään, sitten sen jälkeen miettiä vielä sävy ja kokonaisuus. Se nyt vaan ei sovi, että puhuisi mitään sukkelia tai omitusia juttuja - ja kaikki ei-turvallinen on ollut omituista, sukkelaa.
Vanhempani ovat aika käsittämättömällä hartaudella vaalineet perhesalaisuutta. Äidin isä, minun tuffa, on ollut se aistittava salaisuus, josta en kumminkaan lapsena saanut otetta. Äiti ei ikinä sanonut mitään isästään eikä omasta lapsuudestaan. Ne muutamat kerrat, kun olen äidiltä tuffasta kysynyt, olen tuntenut että sanat jumittuvat kurkkuun. Lauseita on ollut fyysisestikin vaikea sanoa.
Olen tiennyt, että äiti salaa jotakin, mutta en ole tiennyt, mitä. Olen ollut loukkaantunut siitä, ettei äiti ole puhunut minulle. Puhumattomuus on tuntunut torjumiselta ja ylenkatsomiselta - etenkin kun se on jatkunut aina vaan, vaikka olen kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi.
Itsekseni olen aikoja sitten, pienenä päätellyt, että äiti inhoaa minua. Ei puhu minulle, ei vastaa kun kysytään = inho. Muulla lailla en ole osannut sitä selittää. Olen kuvitellut, että vaikenemisen syy on minussa, vaikka tietenkin se on ollut äidissä itsessään.
Kolmisen vuotta sitten minulle selvisi, etteivät vanhempani ole keskenäänkään äidin isästä puhuneet. Isäni on nuorena miehenä ollut huoltomiehenä mielisairaalassa ja äidin isä on ollut siellä hoidossa. Tällaista pikku yksityiskohtaa isäni, aviomies, kumminkaan ei ole äidille, siis vaimolle, kertonut. Isä ei tiedä, tietääkö äiti tästä. Hullua, päätöntä.
En tarkoita, että puolisojen pitäisi jakaa kaikki. Mutta kun on jokin vaikea asia, koko ajan olemassa ja läsnä, niin ei se olemattomaksi muutu sillä, että pysytään vaiti. Päinvastoin, sehän muuttuu aina vaan voimakkaammaksi ja hallitsevammaksi.
Välillä isä ja äiti ovat yhteen ääneen jollekin uteliaalle ymmärtämättömälle urkkijalle Merin tuffasta selittäneet 'kuoli kun Merin äiti oli kahden'.
Minua ahdistaa sellainen epämääräinen varovaisuus, joka tulee minuun kun olen vanhempien luona käymässä tai kuin puhun äidin kanssa puhelimessa. Sama epämääräinen välttely ja väistely koko ajan, turvallisia puheenaiheita on kovin vähän. Mutta niin se on ollut kaiken aikaa - puhuminen on ollut vaarallista. On pitänyt valita sanansa tarkkaan, sovitella jokainen lause huolella mielessään, sitten sen jälkeen miettiä vielä sävy ja kokonaisuus. Se nyt vaan ei sovi, että puhuisi mitään sukkelia tai omitusia juttuja - ja kaikki ei-turvallinen on ollut omituista, sukkelaa.
4 kommenttia:
Tuo on kyllä todella rasittavaa. Tiedän kokemuksesta. Kun sä tiedät että asia on niin ja kuitenkaan et "saa" puhua siitä. Minun äitini "sairaus" on samalla tavalla tabu ja äiti valehtelee/kieltää/kiertelee viimeiseen asti. Jos isäpuoleltani en olisi kuullut totuutta, en tietäisi yhtään mitään. Mitä se oma/sukulaisen sairaus oikeasti on, mikä tekee siitä niin järjettömän salailtavan asian? Onko se ollut ennen niin hävettävä asia ja miksi se sama salailu jatkuu edelleen?
Näitä minä olen pohtinut monesti, mutta toisaalta nuorehko aviomiehenikin salailee omilta vanhemmiltaan ihan suvereenisti terapiaani joten ei taida olla edes iästä kiinni.
Mikä tekee jostain asiasta niin salailtavan ja toisesta taas ei...sitä minä en voi tajuta. Mielen sairaushan on ihan sama ku ruumiin sairauskin...voi huoh:(
Mutta onneksi, kun sen itse tajuaa ja ymmärtää, oma olo ainakin helpottuu.
Katariina, häpeällä minäkin kiertelyn/valehtelun/kieltämisen selitän.
Mun elämässäni on muuten aika avoimet ovet, mutta äidiltä salailen asioita - ihan niin kuin hänkin salailee minulta. En osaa olla sen avoimempi kuin hän itsekään, sillä en usko, että siitä on mitään hyviä seurauksia.
Esimerkiksi mun miehen alkoholismi ei ole salaisuus - siitä tietävät kaikki miehen suvussa ja meidän molempien ystävissä. Minun terapiani ei sekään ole salaisuus. Äitini ei kummastakaan asiasta tiedä. Tarkoituksella olen jättänyt sanomatta nuo, sillä luulen, ettei hän kykenisi kumpaakaan käsittämään. Toisaalta olen kertomatta jättämisellä tavallaan käyttänyt valtaa äidin yli.
Vaikea on vetää rajaa sille, missä kohden hiljaisuus on pelkästään oman tilan ottamista ja missä taas jotain muuta (vallankäyttöä, häpeään kiinni jäämistä).
Tytär-äiti suhde on oma juttunsa. Minäkin "salailen" äidiltäni asioita, tai ainakin kaunistelen jos en suoraan salaa.
En kyllä usko että siinä on häpeästä kyse, enemmänkin itsesuojelusta mun tapauksessani.
Jos kertoisin kaiken suoraan, äiti kävisi päälle omine mielipiteineen ja no...tilanne olisi erittäin hankala.
Mut on se jotenkin absurdia. Maa jossa masennus on lähes kansansairaus siitä vaietaan kuoliaaksi...mikä siinä on niin hävettävää? Vai onko ne tietyt yhteiskuntaryhmät jossa "tämmöistä" ei ymmärretä, vai ikäluokat? En kyllä oikein enää tiedä.
Minua harmittaa ainakin ihan kauheasti henkilökohtaisesti että terapeutti ja blogi on ainoat paikat minne voi oikeasti kertoa omasta olostaan ja mietteistään, tai se tarkottaa lähinnä ettei voi olla "oma itsensä" kuin tietyissä tilanteissa.
Mutta on se hyvä että on edes ne.
Joo, masennus on kansansairaus, mutta harva kai aivan julkisesti sairastamisestaan puhuu - paitsi ne julkkikset, jotka "parantuvat" "vakavasta" masennuksesta kahdessa kuukaudessa.
Tavallaan hiljaa olemisella ylläpidetään vanhoja asenteita ja se turhauttaa. Minullakin vaikka ystävät terapiasta tetävät, niin työpaikalla olen ollut asiasta ihan hiljaa. Kun olin määräaikainen, niin epäilin, että moinen tieto ei antaisi minusta kovin hyvää kuvaa (?). Ja edelleen vakituisena olen jättänyt sanomatta, miksi en jossain tilanteessa voi työvuoroa vaihtaa (ollut terapia-aika sovittuna). Työterveys toki asiasta tietää.
Lähetä kommentti