11 käyntiä

Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.

Hirvittää hiukan.

Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.

Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.

Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.

Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.

Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.

Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.

Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.

Au Wau

Vincent van Goghin Kengät, 1887 (esim. täältä)

Epähuomiossa olin järjestänyt arkipäivät niin, että jouduin neljänä päivänä viidestä joko työn tai terapian takia bussimatkailemaan keskustaan ja takaisin. Se on runsas puoli tuntia suuntaansa, viimeksi tänään aamulla vuoro oli niin täynnä, että seisoin lähtöpysäkiltä keskustaan käytävällä.

Väsy. Stressi myös. Toissayönä heräsin kahden jälkeen, enkä saanut nukuttua. Mielessä työ, seuraavan aamun fysioterapia, viikonlopun tekemiset, kaikki.

Sain eilen tukipohjalliset. Au ja wau. Au siitä, että nyt kampura jalkaterä vetäytyy koko ajan kippuraan, jos ei ole kenkää ja pohjallista estämässä. Wau siitä, että ensimmäistä kertaa ikinä askellukseni tuntuu kevyeltä, sujuvalta, kampurajalan polvi ei taivu taaksepäin kävellessä, vaan ojentuu juuri sopivasti (ojentamista en ilman korottavaa pohjallista pysty tekemään).

Toistaiseksi olen pitänyt pohjallisia vain ulkokengissä. Kippuroinnista päätellen tarvitsen aikaa totutteluun.

Hämmentää vieläkin, miten äkkiä - ja hitaasti - tämä on mennyt. Kolme viikkoa sitten työterveyslääkäri lähetti fysioterapeutille, nyt on jo pohjalliset. Mutta sitä ennen meni vuosia ja vuosia ja vielä vuosia. Juttelin jaloistani työkaverin kanssa, hän sanoi huomanneensa, että kävelen paino enemmän toisella kyljellä. Minä olen "huomannut" epäkeskon kävelyni, mutta olen luullut, ettei sille voi tehdä mitään. Vanhempani taas... luulen että hekin ovat huomanneet. Muistan isän kanssa puhuneeni jaloista eräitä kertoja. Jonain kaatuilukautena isä taisi ääneen sanoa "pitäisikö ne sun jalat tutkia". Jonain toisena kertana hän ihmetteli jalkateriani, joissa jänteet ovat jatkuvasti pingottuneet.

Äiti ei taas ole sanonut mitään.

Lapsuudessa olisi kai ollut tilaisuuksia selvitellä, miksei lapsi pysy pystyssä ja miksi tyttö kulkee vinossa. Ei sitä pidetty tarpeellisena. Vanhempieni mielestä kaikki lääkärin ja muiden palvelujen käyttö on "herraskaista" ja epäsopivaa, jos ilmankin tullaan toimeen. Ja minähän tulin. Otin itseeni kaikki kömpelyys- ja vinouskommentit. Tiesin, etten ole niin kuin muut ja tunsin syyllisyyttä. Nolostelin itseäni vanhemmillekin - totta kai olisin halunnut olla ketterä ja nopea ja ryhdikäs.

En olisi voinut selvitellä jalkojani aikaisemmin. En kehdannut. Tasapaino-ongelmat ja kömpelyys piti visusti salata muilta, myös lääkäreiltä. Järjettömän logiikan mukaan kuvittelin, että lääkäri tai muu asiantuntija syyttäisi minua, jos huomaisi ongelmani. Psykoterapiassa olen kumminkin huomannut puhuvani paljon kömpelyydestä, liikkumisen noloudesta, siitä miten en tunne itseäni luontevaksi. Huomaamattani olen saanut hälvennettyä häpeää. Muuttuminen - tässäkin kohden - on alkanut tuntua mahdolliselta.

Silti olen häpeän rajalla edelleen. Fysioterapeutti on näyttänyt jumppaliikkeitä ja pyytänyt minua tekemään niitä nähtensä - minä pelkään että teen väärin ja huonosti (ja pilaan mahdollisuuteni hoitaa jalkoja). Asiaa ei yhtään auta se, että tuossa oikeassa jalassa on tuntohäiriöitä, enkä tunne venytyksiä normaalisti. Usko siihen, että jalkoja voi hoitaa ja liikkumiseni voi helpottua, on aika heiveröistä.

Niin - liikkuminen muiden nähden. En kykene siihen. Hävettää, jos joku näkee minun juoksevan, nostelevan puntteja tai venyttelevän. Sentään kykenen nykyhetkessä venyttelemään tai joogaamaan tai liikuttamaan käsipainoja, vaikka puoliso olisi likellä ja näkisi. Yhteiselämän alkuvaiheessa en kyennyt - piti odottaa, että toinen lähtisi, että saisin olla ihan yksin ja rauhassa, katseilta suojassa.

Puhki

Olen aika puhki. En haluaisi töihin, haluaisin pysäyttää ajan, olla vaan. Kuulostella, tunnustella.

Torstain fysioterapiassa oli sitten kolme henkeä minun lisäkseni, FT kävi alun jälkeen hakemassa kaksi kollegaansa paikalle. He laittoivat minut tekemään juuri ne minulle mahdottomat jutut - notkistamaan polvia niin, että kantapää pysyy lattiassa, kyykistymään, seisomaan yhdellä jalalla. Tiesin että nuo tietävät, mitä tekevät, liikkeet osuivat niin täysin kohdalleen. Ryhtitarkastuksissa ei muistaakseni ole tarvinnut muuta kuin seistä ja korkeintaan kävellä muutama askel. Olen osannut aina sen hetkisen yrittää seistä ja kävellä ryhdikkäästi. On ollut tärkeää salata oma kömpelyys - sehän on johtunut omasta muka-huonoudestani ja velttoudestani.

Yhdessä vaiheessa kävelin juoksumatolla ja nämä fysioterpat puhuivat ympärilläni käsittämätöntä kieltä, selittivät termeillä kävelyäni. Kuulemma osaan hyvin peittää ja peesata kampuran tuomat motoriset ongelmat. Terve jalka tekee tuplasti työtä, jotta pääsisin liikkumaan kohtuullisen normaalisti.

Jokin muistikuva jostakusta hoitsusta, hän paheksui tapaani kumartua. (Kumarrun pelkästään taivuttamalla selkää, en jousta polvista. En osaa joustaa polvista, sillä siinä liikkeessä kampura jalkani kääntyy heti varvustamaan ja uhkaan tösähtää nenälleni.) Kuulin saarnan siitä, miten pilaan selkäni ja rasitan sitä turhaan. Enpä rohjennut hänelle selittää, että se selkää säästävä tapa on minulle mahdoton.

Toinen muistikuva, olin tai ji - ryhmässä. Ensimmäiset kerrat sujuivat, mutta jossakin kymmenennen liikkeen jälkeen tulee yhdellä jalalla seisomista ja kääntymistä yhden jalan varassa. Minä en vaan kyennyt tekemään liikettä, katselin sivusta, kun muut tekivät, kuka taitavammin ja kuka kömpelömmin, mutta tekivät kumminkin. Vetäjä kierteli ja minä selitin, miksen tee oikein mitään. Hän katseli hetken yrityksiäni ja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt tuollaiseen (tarkoitti siis jalkaani).

Fysioterapian jälkeen kävelin bussille, bussissa itkin matkan kotiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tämä sai nimen. Ensimmäistä kertaa useampi ihminen näki ja ymmärsi, mistä on kysymys. Kukaan - edes minä itse - ei ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minäkin olen luullut, että liikkumisen hitaus ja tasapainon katoaminen ovat vain huonoa kuntoa, lihavuutta, harjoituksen puutetta, huolimattomuutta, sitä etten yritä tarpeeksi...

Yksi muistikuva ajalta ennen kouluikää, ehkä olin kuuden ikäinen. Olin vanhempien kanssa kylässä maatalossa, paikalla ikäisiäni ja vähän vanhempia lapsia. Yhteiseen leikkiin liittyi se, että piti pissata metsässä (se oli kai viidakko- tai aarniometsäjuttu, elämää kaukana huussien tavoittamattomissa). Voi hirveä häpeä, kun en kestänyt edes pissan aikaa kyykkysilleni, vaan horjahtelin niin, että pikkuhousut tulivat litimäriksi. Sitten piti mennä äidille sanomaan, että pissasin housuun. Sitä en sanonut, etten osannut kyykkysillään olla - ja muut tytöt osasivat.

Jalajallajalajalavei

En ole oikein pystynyt tekemään harjoituksia, joita fysioterapeutti ohjeisti tekemään.

En muista niitä. En muista, missä asennossa pitäisi jalkaterän, kantapään, polven, muun kropan olla. Minulla ei pelaa mikään luontevuuden muisti, kun kaikki liikkeet tuntuvat jollain lailla kummallisilta. Tulee tosi tyhmä olo tästä - ne FT:n ohjeistamat liikkeet eivät ole monimutkaisia.

Viikonloppuna ristiselkä esivaroitteli iskiaskivusta, enkä suin surminkaan halua aiheuttaa selkäkipua itselleni.

Huomenna menen FT:lle uudestaan. Vähän on huonon oppilaan olo - tuntuu, että jalkani ovat lähinnä lisäoireilleet (jalkaterän lihaksia nyppii tai sitten nyppimisestä tulee kramppeja). Ja pohkeitten venyttäminen - pah. Ei tapahdu mitään tuossa oikeassa jalassa, se on ihan jumissa, vailla joustamisen hiventäkään. Selkä joustaa mutkalle ja polvi taipuilee, mutta oikea pohje, se on kuin luuta.

Kysyin äidiltä, onko minun jaloissani koskaan lapsena ollut mitään kummaa. Ei kuulemma ole. Ihmetteli isosti sitä, miten jalkani voivat olla eri pituiset. No, ovat ne. Googeltin kampurajalan. Ei oikea jalkaterä noin käppyrä ole, mutta, noh, lievässä määrin. Googlen poimimissa keskusteluissa joku nuorehko nainen kertoi, että hänen kampurajalkansa havaittiin 17-vuotiaana. Hm, mitäs tässä... 39 v.

Olen ihme!

No niin. Puoliso on palannut kotiin, kipuiluun on varattu kolme viikkoa sairaslomaa ja kaikki saunavision uumeniin toistaiseksi tallennetut - ja katsomatta jääneet - ohjelmat.

Minun henkinen hepulini helpotti heti kun puolisko raportoi leikkauksesta (siis jo tiistaina). Sen jälkeen on ollut vain tavanomainen vääntö ja kääntö ja vaikeaa herätä aamuvuoroon ja...

Olin tänään fysioterapeutin luona ensimmäistä kertaa koskaan. Herätin ihmetystä.
Eikö varmasti ole muita kipuja? (Olin valittanut oikeaa jalkaterää ja vasenta polvea.)
Eikö tuota jalkaa ole koskaan leikattu?
Hienosti sun kroppasi korjaa kaiken niin että olet ryhdikkäästi suorassa, vaikka toinen jalka on noin paljon lyhempi.
Sun jalat on oikein hyvinmuodostuneet polvista ylöspäin.

Tunnin käynnillä seuraavaa: varpaiden ja jalkaterän synnynnäistä vikaa (nimityksen olen unohtanut), laskeutunut jalkaholvi, kampurajalan kaltainen oikea jalka, kierrettä säärissä, eripituiset reisiluut ja skolioosi.

Tiesin ennestään, että kävelen kummallisesti ja jotkin yksinkertaiset liikeradat ovat mahdottomia tehdä. (Vai enkö vain osaa? Olenko tyhmä? Kuvittelenko vaan, että raajani toimivat oudosti?)

Nähtävästi ei ole pelkästä ylipainosta ja liikkumattomuudesta johtuvaa, että olen ollut lapsena (ja olen vieläkin) kömpelö ja kompuroiva. Lisätään siihen lapsuuteen vielä vanhemmat, jotka pelkäävät liikkuvan lapsen loukkaavan itsensä, niin saadaan yksi vaikuttava tekijä lisää.

Tein ennen kouluikää joitain lättäjalkaisuuden ja pihtipolvisuuden korjaamiseen tarkoitettuja harjoituksia (jumppaa siis, suomeksi sanottuna). Koulussa se kaiken huomion keskipiste oli paino - siitä puhuttiin ja sitä tarkkailtiin. Tuntuu, ettei minusta nähty terveydenhoitajan tai lääkärin tarkastuksissa muuta kuin vaa'an lukema. Tosin jalat vaivasivat silloin vain epäsuorasti (siis liikunnassa, siinä etten kyennyt luistelemaan tai hiihtämään tai muuten liikkumaan muiden tahdissa - ja ne ongelmat minäkin kuvittelin johtuviksi painosta ja omasta huonoudesta).

Hassua. On kuin olisin saanut jonkin jälkikäteisarmahduksen. Kun kömpelyyden ja tasapaino-ongelmien takana on fyysisiä selityksiä (kuten eripituiset reisiluut ja jalkaterän asentovirhe), en olekaan huonompi kuin muut. Olen epäyhteensopivista osista koottu ja niiden osien saattaminen yhdessä liikkuviksi tekee yksinkertaisista asioista (esim. kävelemisestä ja juoksemisesta) monimutkaista.

Valitin fysioterapeutille, että nyt kun painan 30 kg vähemmän kuin ennen, niin vasenta polvea särkee enemmän kuin ennen. Ft sanoi, että moinen on tyypillistä. Ylipaino löystyttää niveliä ja kun paino laskee, niin löysyys jää - ja aiheuttaa kipua. Eikä tästä yleensä puhuta - laihtumisen kun pitäisi poistaa kiputilat ja olla ratkaisu vähän kaikkeen.

Ensi viikolla menen uudelleen ft:lle sovittamaan tukipohjallisia. Silloin seuraa jonkinlainen apinanäyttely - tänään ft pyysi, että saisi "ensi kerralla" kutsua paikalle pari kollegaansa, jotka eivät ole koskaan nähneet käytännössä, mitä minun oikean jalkani "kampura" aiheuttaa. Minähän sanon juu mihin tahansa muuhun kuin siihen, että lauma gynekologeja marssii katsomaan revaani - paitsi että äh, olen sanonut juu myös laumalle kandeja, jotka marssivat katsomaan alapääni ultraäänikuvaa sillä välin kun makasin siinä tutkimustuolissa.

Fyysisyyspäivitys

Kuvassa Hugo Simbergin Haukotteleva käärme 1899.

En vihaa enää mitään osaa itsessäni. Rintoja olen vihannut murkkuiästä alkaen. Myöhemmin se vihaaminen muuttui vain vastenmielisyydeksi. Nyt sekin on poissa. Tai siis - rinnatkin ovat osa minua, eivätkä ne ole vastenmieliset tai vihattavat. Ne OVAT.

Voi minua. Oppisin vielä rakastamaan ruumistani. Mieluusti jotenkin muuten kuin tavaran kautta. Jotakin naistenlehteä selatessa silmiin osui kosmetiikkatuotepäällikön haastattelu, päällikkö päivitteli, että suomalaiset ostavat kosmetiikkaa vain 15 eurolla kuukaudessa ja hänen tehtävänsä on saada tuo summa isommaksi. Hm. En käsitä, miten tässä maailmassa voi ajattelukykyinen ihminen pitää kuluttamisen lisäämistä päämääränä. Mutta nyt tämä luisuu sivuun, tämä juttu...

Hirveän kömpelö olen edelleen. Yksi kaunis päivä löin töissä pääni pylvääseen. (Arkkitehtonisen älynväläyksen seurauksena työmaalla on pylväs keskellä asiakaspalvelutiskin puoliympyrää, siitä pylvään sivusta sitten vilkuillaan ovelle ja pylvään juurella on tavallinen toimistotyötaso, laatikosto, roskakori ja muuta mukavaa.)

Jännitän niskaa ja hartioita ja selkää ja polvia - siis suoraan sanottuna koko kroppaa. Kun keskityn, pääsen jännityksestä sellaiseen pakottuneeseen rentouden tilaan, joka ei kumminkaan oikeaa rentoutta ole. Jännitys ei ole pysyvää, mutta iskee helposti eikä poistu kovin nopeasti.

Reagoin ruumiilla herkästi. En tiedä onko näin ollut aina - on kai. Lapsena kamalimpia vaatekappaleita olivat sukkahousut, ei niitä saanut puettua ilman ylimääräistä kierrettä, ja se kierre tuntui jaloissa. Villan kutina. Se kun äiti kampasi ja letitti hiukseni aamuisin - sattui päänahkaan, sattui vielä kampaamisen jälkeenkin, jos letti oli liian kireä.

Epämieluisien ihmisten seurassa menen ihan tönköksi. Mieluisienkin ihmisten seurassa voin mennä tönköksi jännittäjäksi, mutta vain tilapäisesti.

Ikinä ennen en ole ollut tällaisessa tilanteessa. Pari työkaveria lievästi flirttailee minulle. (Kukaan ei flirttaillut minulle koko 90-luvulla selvin päin.) Se tuntuu hiukan hassulta - tekisi mieleni sanoa heille, että sitä lievää imartelevaa huomiota olisi totisesti tarvittu kymmenen vuotta sitten. Nyt uskallan ottaa vastaan sen viestin, että olen haluttava. Aikaisemmin se oli se oli hirvittävän pelottavaa - se johti mielessäni kaikkiin niihin epämääräisiin uhkiin, joista minua oli varoitettu teininä - niin, mitään muita eväitä en saanutkaan, kuin epämääräisiä varoituksia "huonoista teistä" ja "onnettomuuksista".

Onneksi ei ole pakko (liikunnasta)

Onneksi ei ole pakko harrastaa ryhmäliikuntaa.

Tänään olisi ollut viimeinen mahdollisuus mennä mukaan siihen joogaryhmään, jossa kävin kerran muutama viikko sitten.

En mennyt. Sen sijaan levitin makuualustan tuohon olohuoneen lattialle ja tein mukaelman liikkeitä.

Jossain ihannemaailmassa kävisin sporttisena ties millä liikuntatunneilla ja nauttisin niistä sosiaalisen ahdistuksen sijaan. Mutta tämä ei ole ihannemaailma. En jaksa suorittaa tässä kohden väkisin. Mieluummin liikkuminen ilman ahdistusta kuin liikkuminen ja sen lisäksi henkinen vääntö, olkoonkin että se ohjattu liikkuminen ehkä kenties olisi tehokkaampaa. (Eh, en tahdo olla tehokas liikkuja.)

Ryhmäliikuntaa

Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.

Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.

Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.

Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.

Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.

Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).

Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.

Lisää liikkumisen mahdottomuudesta

Käsitys omasta kömpelyydestä ja fyysisestä omituisuudesta on rajannut valintojani monessa asiassa. Silloin kun vuonna kivi ja keppi pääsin lukiosta ja hain jatko-opintoihin, niin mielessäni yksi syy välttää keskiastetta oli se, että pääsisin lopullisesti vapaaksi liikuntatunneista. Hain ja pääsin opiskelemaan biologiaa, mutta luin opintovaatimuksista, että approbaturiin kuuluu talvinen "kenttäkurssi", joka tarkoittaa mm. metsään hiihtämällä tehtäviä retkiä. Päättelin, etten ole tarpeeksi ketterä biologiksi.

Yksi liikuntatuntikamaluus lisää oli kuukautisissa. Olin luultavasti luokan ensimmäinen aloittaja. Varmasti en tiedä, kun en kehdannut menkoista kenenkään kanssa puhua, mutta harvallapa kymmenvuotiaalla kuukautisia vielä on. En kertaakaan kehdannut sanoa varsinaista syytä (siis vuotoja tai kuukautiskipuja) opettajille, muistaakseni esim. uimahallissa istuin katsomon puolella "kurkkukivussa". Uimista isompi ongelma oli se, että vuoto ja kivut olivat teinivuosina rajuja, mutta nehän piti peittää - ihan muuten vaan siis olin naama valkoisena ja hikeä otsalla.

Jostakin muistan lukeneeni, että varhaiseen kuukautisten alkamisikään liittyy enemmän häpeää ja huonommuudentunteita kuin tavallisesti. Etsiskelin linkkiä asiasta, mutten löytänyt. Sen sijaan löytyi Kaksplussan keskustelupalstalta tarinoita, joiten perusteella oman äitini tapaisia tuppisuita on muitakin (olettaisin, että tuon palstan keskustelijoitten äidit ovat omaa äitiäni nuorempia). Toinen mielenkiintoinen keskustelu kuukautissiteistä löytyy täältä vanhasta bllogipostauksesta (ja näemmä myös täältä).

Pakkoliikunta

Ilahduttaa se, että näemmä koululiikuntakirjoitukseni on saanut muutkin kirjoittajat tarttumaan aiheeseen. Puolihuolimattomasti olen noita muita kuntoilu-teeman kirjoituksia lukenut, ja ne tuntuvat keskittyvän kovasti mekaniikkaan: mikä syke ja montako minuuttia, paljonko kaloreita, montako kilometriä.

Jos syke, minuutit, kalorit ja kilometrit ovat olennaisia, niin on ihan turhaa innostaa minua liikkumaan minnekään. Ahdistun mittaamisesta, yhdistän kaikenlaisen mittaamisen vikojen etsimiseen. Ahdistun myös "liikuntapakkopuheesta", siis siitä yleisestä terveyshöpinästä, jossa annetaan ymmärtää, että ihminen on jotenkin erityisen holtiton ja liki itselleen vaarallinen, jos hänellä ei ole liikunnallisia harrastuksia.

Ymmärrän paljon paremmin himolukijaa kuin himoliikkujaa. Olen himolukija-aikoinani ollut paljon paremmassa kunnossa henkisesti kuin 'himoliikkujana', sillä minulla liikkumisen pakko liittyy sisäiseen levottomuuteen. Minua on hirveän vaikea vakuuttaa siitä, että olisi moraalisesti "parempaa" käydä viiden kilometrin lenkillä kuin lukea Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Kaikkea ei ennätä. Mieluummin hankkisin sielun sivistystä kuin ruumiin kuntoa, jos ne joutuisi asettamaan vastakkain.

En luultavasti kävisi kävelyilläni, jos minulla olisi ulkoinen pakko niihin (ts. ne kuuluisivat osana johonkin liikuntaryhmän viikkosuoritukseen tai jos esim. koiran kanssa olisi 'pakko' mennä lenkille. Jollakulla se ulkonen pakko kai vetää liikkumaan, minua se jähmettää ahdistumaan sohvan pohjalle.