Luiskahduksia vanhoihin oloihin

Minun tarvitsisi suhtautua tyynemmin omiin oloihini. Tulee hetkiä, jolloin tunnetasolla palaan vuosia sitten koettuihin hetkiin. Pelästyn noista vanhoista oloista, turhaudun. Pitääkö aina vaan rämpiä samassa tunnesuossa, milloin oikein opin regoimaan toisin?

Parisuhteessa siedän noita luiskahduksia paremmin. Kun puolisko eilen istui sohvalle ja katsoi hiukan sivuun, niin johan aloin miettiä, mitä hänen suustaan seuraavaksi tulee. Haluaako se erota niin kuin silloin, hm, vuonna 2004? Kääk. Apua. Vanha erokeskustelu jysähti nenäni eteen ilman ennakkovaroituksia. Eilen sivuun katsominen oli muuta. Ei kannattaisi tulkita jokaista katsetta ja kulmakarvan liikettä.

Töissä en kestä tilanteita, joihin liittyy liikaa samanlaisuutta opettajana keikkumisen kanssa. Jos tarpeeksi monta melkein teini-ikäistä lapsosta kiljuu ja renkkuu, niin matkustan mielessäni välittömästi aikakoneella yhdelle hämäläiselle yläasteelle. Tunnen, etten voi tehdä mitään ja samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi rauhoittaa tilanne. Klassinen ristiriitatilanne. En osaa palauttaa itseäni toimintakuntoon kaikesta päässä vellovasta ahdistuksesta ja syyllisyydestä, jota eivät aiheuta ne juuri nyt kirjaston lehtilukusalin läpi juoksevat esiteinit, vaan lukuvuosi 1997-1998.

Niin että. Tänään kesäloman viimeisiä viikkoja viettävät esiteinit olivat erityisen levottomia ja noin kymmenen hengen lössi kävi juoksentekemassa ja kiljumassa ovilla, rappukäytävissä ja muissa tiloissa. En ollut siinä tilanteessa ainoana henkilökunnasta, mutta luultavammin olen ainoa, joka kehi helevetin pahan olon itselleen.

Vanhassa on jotain hyvääkin...

Olen ollut kovasti sitä mieltä, että pitäisi opetella kaikki ja kokonaan uusiksi, jotta mieli eheytyisi. Se jos mikä on ahdistavaa ja vaativaa - tuntuu etten pysty jaksa kykene muuttumaan niin paljon, kuin olisi tarpeen.

Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?

Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.

Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".

Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.

Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!

Kymmenen kertaa jäljellä,

sehän on yhden lyhytterapian mittainen matka. Ensi keskiviikkona olisi tarkoitus tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mihin on edetty.

Mitä pitempään tämä terapia on kestänyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei minun ongelmani olekaan ollut masennus, ei pohjimmiltaan. Vaan? Ahdistustilat (yleinen ahdistus, sosiaalisten tilanteitten pelko). Noin keskimäärin ja tavallisesti ja ihan tutussa ympäristössä ahdistus ei haittaa, mutta sitten kun elämäntilanne muuttuu (menen töihin, vaihdan paikkakuntaa, muutan yhteen asumaan), niin huoli ja pelko ja ahdistus (hah) valtaavat ajatukset. Asiat, jotka viikko sitten tuntuivat kivoilta ja mukavilta, ovatkin vaatimuksia ja mahdollisia epäonnistumisia täynnä. Ajatukset kiertävät kehää, mieli etsii aina vain uusia ahdistuksen aiheita, en enää saa nukuttua, yksittäisissä tilanteissa pää humisee pelkkää tyhjyyttä (vaikka pitäisi sanoa se, mitä hetkeä aikaisemmin oli selkeänä mielessä), en pysty keskittymään mihinkään (vaikka tekemistä on niin paljon, että olisi pakko johonkin tarttua), kurkussa on pala ja pelkään tukehtuvani... Kun ahdistusoireet ovat jatkuneet tarpeeksi kauan tarpeeksi voimakkaina, alan masentua. Koko ajan on niin paha olo, että mielialakin alkaa laskea. Muutun toivottomaksi, lamaannun.

Nyt viimeisimmissä muutoksissa oli terapia isoksi avuksi. Sain purettua noita ahdistusoireitani ja asiat asettuivat paremmin perspektiiviin, kun en pelkästään pyörittänyt niitä päässäni. Pelkästään se, että kykenin käymään terapiassa ja olemaan töissä, lisäsi itseluottamusta. Nyt kuvittelen, etten enää reagoisi positiivisiin muutoksiin yhtä rajusti kuin ennen. Ainakin minulla on kokemus siitä, että ahdistus voi vähetä, sen ei ole pakko johtaa aina vain pahempaan olotilaan.

Kotiäidin lapsen auvo

Onnekseni en ole nähnyt yhden Mikkosen tv-esiintymisiä. Olen vain osunut lukemaan niistä jälkikäteen kirjoitettuja - ja sen perusteella voin olettaa, että rva Mikkonen olisi nostattanut aika lailla verenpainetta.

Olen kotiäidin lapsi. Herrajumala etten olisi halunnut olla kotiäidin lapsi. Olisin halunnut että minulla olisi ollut leikkikavereita. Olisin halunnut olla jonkun kanssa enkä aina äidin kanssa (äiti ei ollut joku, äiti oli aina laittamassa ruokaa tai tekemässä jotain muuta tärkeää). En muista että äiti olisi leikkinyt koskaan.

Hullu ajatus, minun äitini leikkimässä. Kauheaa! Siitähän tulee sotkua! Tavaroita hujan hajan! Melua! Juoksemista ja juoksua seuraavia kaatumisia ja mustelmia ja haavoja ja verta nenästä!

Tiedän luissani, että perhe voi olla pielessä monin tavoin. Ei tarvita rapajuoppoja väkivaltaisia hulluja. Ihan riittää sellainen käpertyvä ja jäykkä oleminen.

Enpä tiedä, olisiko päiväkoti minut pelastanut. Ei se voinut eikä saanut minua pelastaa, sillä äidille ei olisi jäänyt mitään. Äiti halusi olla hyvä äiti, tehdä toisin kuin oma äitinsä, joka oli tehnyt nahkatehtaalla pitkää päivää silloinkin kun lapset olivat olleet pieniä.

Hyvät aikomukset on kai kaikilla vanhemmilla. Jonkun taidot ja valinnat osuvat sitten paremmin yksiin lapsen tarpeitten kanssa kuin jonkun toisen.

Olisinko vähemmän pelkäävä, osaisinko "olla" ihmisten kanssa, jos olisin ollut päiväkodissa? Tuntisinko itseni vähemmän yksinäiseksi, enemmän yhteydessä olevaksi? Olisiko minulla vähemmän ahdistusta, kun en olisi ollut niin kovin kiinni äidissä ja imenyt itseeni hänen pelkojaan ja ahdistuksiaan? En tiedä... Tarhassa olin ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin sinne menosta ja siellä olosta, vaikka tunsinkin itseni monesti sivulliseksi, kömpelöksi, vieraaksi.

Niin, nämä ahdistukset... Voi elämä, miten mitättömissä tilanteissa ahdistus laukeaa. Perjantaina aamulla ennen töitä päätin soittaa työterveyteen ja varata ajan lääkärille. (Minulla on eripariset jalat, vasen vahva ja oikea heikko. Nyt taas matkan jälkeen oikea jalkaterä alkoi kipuilla - ja vasen polvi myös. Voisin edes yrittää hoitaa koipiani. Tukipohjallinen? Vahvistusliikkeitä?)

Ah, puhelinpaniikki. Sydän hakkasi hulluna ja kädet tärisivät, kun painelin numerot ja kuuntelin hälytysääntä. Koitin rauhoitella itseäni: kaikki on hyvin, olen turvassa, ei ole hätää, mutta tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Minä joudun puhumaan itsestäni vieraan ihmisen kanssa. Minä saatan tehdä itseni naurunalaiseksi. Minua ei välttämättä uskota. Onko minulla oikeus tähän?

Eihän siinä hirveitä tapahtunut. Soittoon vastattiin, sain uuden puhelinnumeron, soitin siihen samalla paniikkiololla ja kuuntelin nauhoitusta, kunnes siinäkin numerossa vastattiin ja sain ajan. Onnellinen loppu.

Matkustan

Viikonloppu kieppumista liikkuvissa vempeleissä takana. Oli kivaa, kivaa päästä pois tältä työ-koti-ruokakauppa-terapia -raiteelta, kivaa nähdä vieraita maisemia ja erilaisia ihmisiä. Sain tirkistysikkunoita eri maailmoihin: kas, tuossakin ränsistyneessä rapatussa kapeassa talossa asutaan, ovat avanneet verhot, pyykki lepattaa narulla... ja toisaalla joku mies kantaa nopein askelin, väsyneenä, saalista: on mandariinipuun taimi ruukussa, ruukku sylissä.

Oli kivaa taas kerran huomata, että mahdoton on mahdollista. Kadotan helposti uskoni siihen, että on muutakin kuin itselle tuttu, tavallinen, arkinen. Alan kuvitella, ettei poikkeamia "voi" olla - vaikka miten suunnittelisin jotakin erilaista, niin se on kumminkin pelkkä suunnitelma. Viimeiseen asti kuvittelen kolareita matkalla lentokentälle, peruuntuneita lentoja, kadonneita passeja, pudonneita koneita, kaikenlaisia peruuttamattomia esteitä, jotka tulisivat suunnitelmien tielle.

On euforista, kun kaikesta pelkäämisesta huolimatta mahdoton toteutuu. Kaikki portit ovat avoinna, vapaana. Joka hetki on puhdasta mahdollisuutta - siis kaikissa muissakin asioissa kuin sillä matkalla, jossa lentokone ei pudonnut, passi ei kadonnut, lompakkoa ei ryöstetty...

Tarvitsee muistaa järisyttää itseään aika ajoin. Tarvitsee muistaa järjestää poikkeama arkeen. Poikkeama heittää asiat (ne samat ja tutut) eri kohtiin kuin ennen. Pääsee irti siitä, että epämääräinen "kaikki" olisi "samaa" päivästä ja viikosta toiseen.

Miksi pitääkin sairastaa epämääräistä pelkoa ja ahdistusta? Elämäni olisi rikkaampaa ja vähemmän stressaavaa, jos muutokset arkirutiineihin eivät tuntuisi niin mahdottomilta ja pelottavilta. Vaikka noh, mistä minä tiedän, ehkä sitä sitten ei arvostaisi niitä asioita, joita toteutan peloista ja ahdistuksista huolimatta.

Tekisi mieleni halata minua

Minun on vaikea tarttua hetkeen, myös sellaisiin hetkiin, joita olen jo ennakoinut ja joihin olen varautunut. Menen lukkoon ja jumiin, en saa sanottua omaa mielipidettä, kerrottua mitä minä tunnen, sanottua ei sen sijaan että vain hymyilisin ja nyökkäilisin...

Jälkikäteen olen itselleni vihainen ja ahdistunut. Tunnen etten voi luottaa itseeni. En voi luottaa siihen, että olisin itse itseni puolella. Monta lukkiutumisen ja vaitiolon ja hymyn hetkeä on mennyt sisäisessä irvistyksessä.

Äsken oli päinvastainen hetki. Tekisi mieleni halata minua. Minulla on toivoa, sittenkin. Voin sittenkin ajoittain selvitä noista pelottavista hetkistä, joina minä uhkaan paljastua - minä en olekaan se, jolle kaikki käy, en olekaan se näkymätön, jota ei tarvitse ottaa huomioon, olen minä.

Yksi ajatus auttoi minua. Minä olen turvassa. Sitä lausetta toistelin mielessäni. Tällä kertaa se ei ollut pelkästään hokema, vaan myös tunteena totta.

Hyvä

Irtautuminen yhdestä tekemisestä ja siirtyminen toiseen on helpompaa kuin ennen. Keskittyminen on helpompaa kuin ennen. Pitkästä aikaa netissä kiinnostavat muut jutut enemmän kuin mielenterveys- ja ihmissuhdeaiheisten keskustelujen seuraaminen. (Noh, olen siis koukussa LibraryThingiin).

Ihana, olen jo kuukausia kyennyt aidosti keskittymään romaaneihin. Lukeminen on tuntunut hyvältä, kevyeltä. Olen voinut vaikka aamulla ennen töihin lähtöä lukea hetkisen.(Joskus ennen en ole ahdistukseltani kyennyt keskittymään, tai olen enemmän keskittynyt sivumääriin/ajan kulumiseen kuin sisältöön... Tai olen itkeskellyt heti hiukankin liikuttavassa kohdassa.)

On ollut hirveä ikävä tätä lukutilaa, sitä että kykenen siirtymään eri maailmaan. Minusta lukeminen on jonkinlaista meditaatiota. Siinä siirtyy sivuun omista ajatuksistaan. Minulle parempaa todellisuuspakoa kuin vaikka tv tai pelit tai netti. (Peleistä tulen ärtyneeksi, kiihdyn ja hakkaan näppistä tai hiirtä heikkopäänä.)

Bueno. Etenkin kun nyt on marraskuu ja tässä kuussa elän päivän kerrallaan. Mielessä on vieläkin jokin kuvitteellinen kalenteri, jossa vedän yli ohi menneitä, suoritettuja marras-päiviä (aikaisemmin olen oikeastikin vetänyt kuulakärjellä yli päiviä ja toivonut, että sillä lailla ajan kulku nopeutuisi). Olen monena (monenako? viitenä? kuutena - riippuu laskutavasta) vuotena marraskuussa pudonnut isommin tai pienemmin, joko ollut itku-unettomuus-voimattomuus-kierteessä tai toimintakyvytön, sairaslomalla. Epäilen jo ennakolta jokaista myöhäissyksyä, kun on saattanut kestää seuraavat puoli vuotta päästä jonkinlaiseen tasapainoon.

Nyt on kesken Emma Juslinin Frida ja Frida ( Teos & Söderströms 2008). Sitä vielä ihan hetki ennen nukkumaanmenoa...

Terapiaa

Miehen mahan päällä makaa kahden kissan kollikasa.

Väsyttää ja pingottaa yhtä aikaa (PMS tai YMS).

Terapiassa olin täynnä sisäistä tyytymättömyyttä tai vaille jäämistä ja aloin purkaa kaikkea kiukkua ja pettymystä... terppa kaivaakin niitä hetkiä, joissa olen sitten kaikesta vanhempien viksahtaneisuudesta huolimatta selvinnyt, kyennyt, pystynyt, onnistunut, iloinnut, kokenut yhteyttä, ollut näkyvä... En päässytkään jumittumaan siihen, miten paljon on ollut pielessä tässä tai tuossa tilanteessa suhteessani vanhempiin.

Terapia toimii paremmin kuin kirjoittaminen. Kirjoitan kyllä näkyviin muistoja ja tunteita, mutta samalla jään kiinni niihin kipeisiin muistoihin ja tunteisiin. On kuin railo mielessä, siihen putoaa ja vajoaa aina vaan syvemmälle, kun havainnoi sen railon muotoja ja omia olojaan. En osaa vieläkään itse nostaa itseäni - mutta sentään tartun köyteen, kun minulle sitä ojennetaan.

Ainakin kaksi psykologia on tätä ennen yrittänyt samaa kuin tässä tämä terppa, ja olen ahdistunut ja turhautunut aina vaan lisää, kokenut pettäväni terpan uskon ja toivon, kun en ole kyennyt edes avun kanssa näkemään muuta kuin pahaa oloa eri olomuodoissa. On ollut kaksin verroin toivoton olo, kun on sen alkuperäisen ahdistuksen lisäksi kärsinyt ahdistusta siitäkin, ettei pääse pois ahdistuksestaan, vaikka terapeuttikin siinä tekee voitavansa.

En osaa selittää, miksi tämä tässä nyt toimii. Terapiakerran jälkeen olin taas vapaa - vapaa kaunoista ja kiukusta ja omista sisäisistä ristiriidoistani. Olin vapaa siitä yli-isosta velvollisuudentunnosta, joka tekee asioista suorittamista ja puurtamista. Tiedän että kaikki paska ja ristiriidat ovat vieläkin minussa, mutta tällä hetkellä taustalla, sivussa, asioina, jotka eivät pyöritä minua ympäriympäriympäri.

Jos olisin saanut sen työpaikan...

Maalaus on Dod Procterin Morning vuodelta 1926 (täältä).

Tänään töissä mietin, miten sen yhden työpaikan menettäminen voi olla hyväksi. Olen ollut tässä nykyisessä duunissa vasta runsaat puolitoista vuotta - ja sitä ennen olen maksimissaan kaksi vuotta ollut samassa työpaikassa. Se kaksi vuotta oli ammattikoulun ja iltalukion opettajana olemista. Odotin joka päivä, että löytäisin pakoreitin pois. Mietin aamuisin, voisinko vain jättää menemättä. Jos kävelisinkin kotoa työpaikan sijaan linja-autoasemalle ja ostaisin lipun ihan minne vaan rahat riittäisivät. Jos vain jäisin menemättä töihin ja jättäisin soittamattakin - katsoisin, miten pitkään kestää, ennen kuin joku reagoisi (ja kuka joku se reagoija olisi). Jos jättäytyisin tien varteen odottamaan rekkaa ja heittäytyisin alle.

Ja sitten se sivu suun mennyt työpaikka. Tässä nykyisessä työnkuvaan kuuluu lyhytkurssien vetäminen - kurssilaiset siis tulevat kodeistaan kurssitettaviksi ja ovat ihan aikuisia, suurin osa jo eläkeläisiä. Noiden kurssien pitäminen ahdistaa jossain määrin, mutta ryhmät ovat koostumukseltaan niin pieniä ja epäkoulumaisia, että koen selviäväni - ja selviytymisen kokemusta opettamisesta en ole ikinä ennen saanut. Sivu suun menneessä työpaikassa olisi periodeittain pitänyt käydä kouluissa pitämässä tunteja ryhmille (siis tavallisille koululaisille). Nuo periodit ovlisivat olleet lyhyitä... Silti pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi olla koululuokassa opettamassa, ahdistaa. Tiedän selviäväni koulusta hengissä, mutta mielelläni en sinne mene. Työhaastattelussa en koulu- ja luokkakammosta puhunut, viittasin vain esiintymisjännitykseen. Osatotuus... Jännittäminen on vielä aika positiivinen juttu, sen yleensä hallitsen. Sen sijaan en usko että kovin pitkään kykenen jaksamaan, jos päädyn vanhoihin opetus-ahdistus-tuntemuksiini.

Nyt kun en enää ole päätoimisesti opettajana, kehtaan selittää ääneen tuntemuksiani koulumaailmasta. Kun olin ensimmäisessä opettajan paikassa yläasteella, en kyennyt myöntämään tunteitani edes mielenterveyden asiantuntijoille. Koin hirveän "pitäisi" vaatimuksen - pitäisi olla työlleen omistautunut ja innostunut, pitäisi pitää oppilaista, vaikka iso osa heistä edusti sellaista mölisevää tai kikattavaa laumaa, josta olin jo omassa nuoruudessa jäänyt ulkopuolelle ja jonka koin vieraaksi. Hävetti, kun en pystynyt edes tunnetasolla täyttämään vaatimuksia - saati että olisin ollut edes kohtuullisen hyvä opettaja (siis: hyvin asiansa jäsentävä, jämäkkä, kannustava, faktatiedot hallitseva...). Sisäinen kokemukseni työn sujumisesta erkani jatkuvasti kauemmas siitä, mitä minun olisi ollut tarkoitus tehdä (oli tarkoitus, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä tarkoitusta, kun olin niin jumissa). Jumiuduin häpeään ja siihen etten osannut opettaa.

Jossakin vaiheessa vaihdoin sähköpostilla kokemuksia yhden sairaseläkkeelle päätyneen opettajan kanssa. Hän kertoi tragikoomisen tilanteen työvuosiltaan: oli pitänyt aamulla oppitunnin, sen jälkeen hyppytunnilla ajanut autollaan koululta järven rantaan ja päättänyt hukuttautua, rannalla kumminkin epäröinyt, ajanut takaisin koululle ja pitänyt iltapäivän tunnit. Koko päivästä ulkopuolinen näki rikkumattoman kuvan: oli aamun tunnit, poistuminen koululta asioita hoitamaan, paluu ja taas iltapäivän tunnit. Kaikki hyvin.

Nykyinen duuni on unelma päätoimiseen opettajana olemiseen verrattuna. Lähden mielelläni töihin, kaipaankin sitä tiettyä toimeliaisuutta, joka siellä vallitsee. Kotona tähän vuodenaikaan venyn, vanun, rämetyn. Saatan puoliksi maata tunnin sohvalla tekemättä mitään. Tai kävellä jääkaapille närhimään juustokimpaleesta palaa (juu, syön juustoa ihan paljaaltaan). Tai pyöriä netin huuhaakeskusteluissa. Tai kulkea rapsuttamassa jotakuta nelijalkaista.

1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois

Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

Angstipallo pyörii

Odilon Redon, Green Death. n. 1905 (Olen siis käynyt täällä.)

Hermostuttaa huominen, sen epätavanomaisuus.

Huomenna on koko henkilökunnan koulutuspäivä, ja minä ja puolisko olemme molemmat paikalla.

En ole tottunut moiseen. Olen vasta vuoden ja risat ollut tuolla töissä, puolisko taas kohta 15 vuotta. Hän tuntee melkein kaikki ja minä taas tiedän tasan ne lähimmät kollegat.

Puolisko ilmoitti jo viikkoja sitten aikovansa hengata omien tuttujensa kanssa - ja minulla taas ei kovin isosti tuttuja ole. Tämä on juuri sentapainen sosiaalinen kuvio, joka hermostuttaa minua - huomenna tapaan kymmenittäin etäisesti melkein tuttuja ihmisiä. Joittenkin kanssa olen joskus puhunut puhelimessa tai vaihtanut sähköpostia, varsinaisesti en tunne heitä, en edes niin hyvin, että muistaisin nimiä (minulla on huono nimimuisti). Väliaikoina pitäisi kai sosiaalisesti seurustella ja juuri se puoli hirvittää. Noh, se on sentään vain yksi päivä... Eikä minun tarvitse millään lailla olla esillä tai kouluttaa itse. Siinä suhteessa huomattavasti helpompaa oloa tiedossa kuin ns. normaalina työpäivänä.

Retkeilyä mielen sisällä ja ulkona

Kuvassa Otto Mäkilän Ihmisiä itsessään, noin 1950

Tänään ennen iltavuoroa kävelyllä. Peräti toinen kerta tänä syksynä (siis toinen kerta kävelyä ennen iltavuoroa.)

Jossakin taka-alalla hulluja ajatuksia siitä, että minun pitäisi olla kotona varustautumassa töihin. Tai jos ei varustautumassa, niin ainakin valmiustilassa. Ennen töitä ei ole lupa olla vapaalla... Kun nyt olen vapaalla, niin yks kaks myöhästyn tai kaadun ja katkaisen jalkani tai auto ajaa päälleni ja sitten en pääsekään töihin ja se on oma vika, mitäs en pysynyt kotona varustautumassa ja valmistautumassa.

Vähän olen näemmä taas ahdistusteni keskellä. En niitten vallassa kumminkaan, kun omat kelaukset huvittivat. Töissäkin huvitti aloituksessa: otin takin pois pukuhuoneessa ja laitoin hanskat naulakkoon. Hanskat putosivat lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon. Penteleet putosivat uudestaan lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon... Näin mielessäni, miten ne putoavat taas ja käyn raivokkaaseen painiin naulakon kanssa (se on lattiamalli, valkoinen metallinen miehenmittainen hökötys).

Lauantaina olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Ajatus kirjamessujen tungoksesta ahdisti, en siis mennyt (ei ole vapaa-ajalla pakko tehdä ahdistavia asioita... vapaa-ajalla saa olla vapaalla). Kävin katsomassa Wardin töitä, oli vähän vähempi tungos, selvisin yksin kaupunkibussilla Kuusisaareen ja sieltä takaisin keskustaan. (Vieraassa paikassa bussilla liikkumiset hermostuttavat minua, mutta eivät ole samalla lailla vastenmielisen ahdistavia kuin ihmistungos messuilla on.)

Wardin värit ovat hienoja. Ja ihana oli nähdä muutokset töissä: ne kolme vanhinta näyttelyn taulua olivat abstrakteja, harmaahkoja, ahdistavia. Niistä vanhimmista nykyhetkeen on valtava muutos. Mitä se minulle merkitsee? Ettei tarvitse olla mestari alusta lähtien. Saa muuttua, saa tehdä toisin kuin alussa - ja on hyvä, että muuttuu. Voi kulkea ulos ja sisään mielen huoneissa, ei se ensimmäinen ole yhtään sen omempi tai parempi tai enemmän "itseä" kuin kaikki muut. Eikä alku tarkoita sitä, ettei voisi lopussa olla jossakin aivan toisaalla, kaukana.

Kävin Ateneumissakin. Portaikossa on Charles Sandisonin Sinuhe, siis projektoreilla kattoon ja seiniin heijastettuja sanoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. (Sanat ylhäällä - ihminen niiden alapuolella - sanoilla tavoitetaan kohti henkeä, jotakin enemmän kuin mitä on...) Näyttelyissä muiden joukossa tuo Mäkilän maalaus, jonka löysin netistä.

Lauantain lopuksi tapaaminen kahden ystävän kanssa. Alun perin meidän piti tavata kirjamessuilla, mutta ketään ei huvittanut. Yksi meistä oli sentään käynyt paikan päällä. Se yksi sanoi jaksaneensa paikan henkeä 20 minuuttia ja paenneensa sitten. Kirjojen ympärillä tarvitaan hiljaisuutta.

Ikuistus ja ikuisuusongelmia

Erääseen otokseen olen hyvin ihastunut.

Noin muuten... palasin ikuisuusongelmien pariin. Tänään iltapäivällä isohko sosiaalinen ahdistuskohtaus, itketti, pyörrytti, keuhkoja painoi. Oli sille otolliset edellytykset: väsymystä, vieras ympäristö. Matkalla sinne vieraaseen ympäristöön (eli kokoukseen työasioista) olin hetken aikaa eksyksissä. Paikka oli sellaisten uudehkojen kromi-, lasi-, betonitoimitalojen kompleksissa, erehdyksessä olin ensin naapuriyrityksen parkkipaikalla ja sieltäpä ei päässytkään toiselle puolen kuin nurmikkoa pitkin loikkimalla.

Perillä paria poikkeusta lukuunottamatta vieraita ihmisiä, ei kovin monta, mutta kymmenkunta, tarpeeksi jotta alkaisin jännittää. Oli se klassinen esittelykierros, jossa jokaisen piti sanoa, kuka on ja ketä edustaa, missä merkeissä on paikalla. En ollut varautunut, hermostutti.

Minut oli lähetetty paikalle tyyliin "mene nyt tapaamaan niitä, saat kahvia ja pullaa", kokoontumisessa vasta selvisi, että koollekutsujat halusivat lobata osallistujille yhdenlaista koulutusta. Tunsin aika kohtuutonta antipatiaa tätä koulutusta markkinoivaa tyyppiä kohtaan, kuulin sen tyypin puheessa itseni joskus silloin kun olin amiksessa opettamassa yhteisiä aineita ja jouduin pitämään markkinapuheita viestinnän tärkeydestä. Se tyyppi sanoi toisaalta että kaiken voisi räätälöidä meidän lähtökohdista, mutta selitti kovin yksityiskohtaisesti koulutusta jo ihan valmiina pakettina.

Mitä sitä enää räätälöimään, hän selvästikin tiesi meitä paremmin, millainen koulutuksen kuuluu olla. Se tyyppi oli ylemmyydentuntoinen ja aliarvioiva ja falski.

Tuli henkisesti helvetin huono olo, kun en osannut kuin niellä vastalauseita sisäänpäin. Samaan aikaan tajusin, että ajatus kaikenlaisesta tutkinnonosia ja arvosanoja sisältävästä opiskelusta ahdistaa minua määrättömästi. Olen suorittanut ihan liikaa kursseja ja tenttejä ja esseitä ja portfolioita ja etäopiskelutehtäviä. Vuosia ja vuosia ja vuosia. En tahdo yhtään tenttipaniikkia enää lisää. En tahdo yhtään arvosanalla arvioitua suoritusta.

Niin, se markkinoijatyyppi kauppasi meille lähinnä teknis-kaupallisen alan peruskoulutuksen osia, ja samaan aikaan meidän joukossa istui pari pirun pitkässä koulutusputkessa aivan hiljan ollutta (minä ja yksi etäisesti tuttu kollega) ja pari vanhempaa aikaisemmin hänen kauppaamiaan koulutuksia tehneitä. Emme ihan olleet oikeaa kohderyhmää, tai sitten en vaan tajunnut homman ydintä.

Loppuviimeksi piti mennä kokouksen jälkeen lähimpään tavarataloon vessaan tärisemään ja rauhoittumaan ja itkeä tihrustamaan.

Taisi tulla pienet tunneöverit tuosta. En tiedä opinko mitään. Ikuisuusongelma on se, miten opin olemaan ahdistumatta mielestäni ylimielisistä ja falskeista ihmisistä. Miksi koen itseni niin uhatuksi joissain tilanteissa, miksen osaa itse arvostaa ja tukea itseäni, miksi hätääntyminen vyöryy ja vyöryy?

Tämänpäiväisen jälkeen päätin, että enpä menekään Helsingin kirjamessuille. Menen sen sijaan tänne katsomaan Wardin maalauksia. En nyt juuri siedä ajatusta tungoksesta katetussa tilassa, vaikka ohjelma olisi miten mielenkiintoista.

Harrastus?

Käykö nukkuvan kissan katselu harrastukseksi? Määräisin sitä lääkkeeksi kaikille... Unettomuuteen, stressiin, lokakuun harmauteen, ahdistukseen, murehtimiseen - katso kissaa!

Tuo tuossa on meirän Mäkinen :)

Hidaaas

Että olen hidas ihminen.

Vuosikausia olen mielessäni hätäillyt ja ahdistunut likellä olosta miehen kanssa. (Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi olla likellä.) Jollain lailla se toisen likellä olo on kumminkin uhannut minua, huteraa minuuttani - olen uhannut kadottaa itseni, hajota.

Vasta nyt osaan noissa tilanteissa rauhoittaa itse itseäni, puhua itselleni turvallisen olon. (Niin, koko aikana mitään todellista uhkaa ei ole ollut, se uhka on noussut mielestäni. )

Miten olenkin säikky, arka, pelkäävä.

Miten kovasti olen yrittänyt piilottaa sitä säikkyä, arkaa, pelkäävää. Olen torjunut, työntänyt pois, ahdistunut oman itseni "huonoudesta". Päällepäin sitten näyttänyt jäykältä, kovaltakin.

Se mitä olen, alkaa lähetä sitä, mitä näytän ulospäin.

Onneksi ei ole pakko (liikunnasta)

Onneksi ei ole pakko harrastaa ryhmäliikuntaa.

Tänään olisi ollut viimeinen mahdollisuus mennä mukaan siihen joogaryhmään, jossa kävin kerran muutama viikko sitten.

En mennyt. Sen sijaan levitin makuualustan tuohon olohuoneen lattialle ja tein mukaelman liikkeitä.

Jossain ihannemaailmassa kävisin sporttisena ties millä liikuntatunneilla ja nauttisin niistä sosiaalisen ahdistuksen sijaan. Mutta tämä ei ole ihannemaailma. En jaksa suorittaa tässä kohden väkisin. Mieluummin liikkuminen ilman ahdistusta kuin liikkuminen ja sen lisäksi henkinen vääntö, olkoonkin että se ohjattu liikkuminen ehkä kenties olisi tehokkaampaa. (Eh, en tahdo olla tehokas liikkuja.)

Ulos kartalta

Putosin tänään töissä kokonaan ulos kartalta hetkeksi. Olin vetovastuussa yhdestä ryhmästä ja yks kaks hukkasin punaisen langan, en muistanut miten jatkaa. Mahdoton hätäännys iski: ajattelin että minun on pakko jatkaa, mutta kun en osaa enkä tiedä, miten jatkaisin. En, vaikka olin samankaltaista juttua käynyt läpi monta kertaa. Sisällön piti olla tuttu. Jäsentelyn piti olla tuttua. Tilanteen ei pitänyt olla mitenkään erityisen jännittävä. Ryhmänkin olin tavannut ensimmäistä kertaa jo pari päivää sitten.

Hirveän pitkään olen ajatellut, että noita putoamisia ei saisi tulla. Putoamiseen liittyy lukkiutuminen, joka kai on tyypillistä sosiaaliselle fobialle - päässä humisee tyhjää, tuntuu ettei saa sanaa suusta. Silloin joskus peruskouluvuotena kuvittelin, että putoamiset johtuivat järjestyshäiriöistä, ilkeä olo taas olisi ollut vain isoa syyllisyyttä siitä, etten kyennyt hallitsemaan ryhmää. Mutta sama voi käydä oikein sympaattisen ryhmän kanssa.

Minä jännitän. Jumalauta että jännitän ryhmävetoa joka armas kerta. Jos en jännitä etukäteen, niin sitten alankin jännittää kesken kaiken. Ajatukset eivät toimi. Huomaan puhuvani ihan höpöjä. Toistan samaa asiaa. Havaintokyky sumentuu.

En osaa olla järjestelmällinen tai tarkka. Putoilen ulos kartalta ja kun se putoaminen tuo tullessaan ikävän tunteen, niin osa ajasta menee oman olon korjailuun.

Tämä on minua. Jollain lailla tämän kanssa tarvitsee tulla toimeen - tai sitten hakeutua niihin töihin, joissa ei vakituisesti joudu vetämään yhtään minkäänlaista opetus-perehdytys-kurssitusjuttuja. On tämä lahjakastakin: miten onnistunkin putoilemaan, vaikka jäsentely on tuttu ja materiaalit myös ja tekniikkakin toimii?

Onneksi

Onneksi ovat kissat.

Oli inha aamu. Tekniikka nikotteli töissä ja yksi kollega poistui aamun jälkeen kotiinsa potemaan flunssaa. Kylmää ja märkää. Blaah.

Kuvassa kaksi nuorimmaista tänään illalla kotisohvalla.

Keksin pyörän uudelleen

Huomenna alkaa töissä kurssiohjelma pyöriä. Se koulusta tuttu tympeä maku tuli suuhun, huomaan että huokailen itsekseni. Ahdistaa.

Ehkä noin tuhat kertaa olen tehnyt analyysiä ahdistuksen syistä ja siitä, miten pääsisin ahdistuksestani eroon - mielellään lopullisesti. Analysointi ei auta. Toistaiseksi en ole lakannut ahdistumasta ja pyristelemästä sen ahdistuksen kourissa. Jälkikäteen olen ollut itseeni pettynyt. (Taas ahdisti, enkö ikinä osaa olla normaalisti, miksi pitää pelätä ja jännittää ja hätäillä niin että kaikki olotilavivahteet kiertyvät yhdeksi isoksi möykyksi, ahdistukseksi, jota työntelen sisälläni koko sen ajan, kun opettajan osassa olen? Niin, no tiedän että vuosina x ja y on ollut ihan järjettömiä katastrofitunteja mallia yläaste, tiedän että niistä tunneista on jäänyt pelkoa joka laukeaa ihan pienestä.)

Se pyörän keksiminen uudestaan on tässä: jospa nyt vaan annan ahdistuksen olla. En yritä analysoida tai tulkita sitä yhtään mitenkään. Puuhaan niin kauan kuin alkaa oikeasti väsyttää. Puuhaan kaikkea kivaa (Klovnin kyyneleet -kirja on loistava, sitä on luettavana vielä satakunta sivua, kissoilla on uusi leluhärpäke, josta etenkin juniorit tykkäävät, jotakin musaa voisi cd:ltä kuunnella).

Näissä merkeissä.

Hyväksymisestä

Olen matkalla siihen, että hyväksyisin äidin sellaisena kuin hän on: omine estoineen ja ongelmineen.

Kärsivällisyyteni uhkaa loppua, kun on minusta kysymys: haluaisin niin eroon mielessäni pyörivistä äidistä muistuttavista ajatuksista, mutta ne perkeleet tulevat, vaikka en haluaisi. Ahdistun, kun ne tulevat aina vaan. Pelottaa, kun ne tulevat aina vaan.

Äh. Miten osaisin hyväksyä itseni ja muistaa sen, etten ole yhtä kuin ajatukseni.