torstai 31. heinäkuuta 2008

Naurusta ja sen puutteesta

Kas, mies kertoili pikkutuhman vitsin äskettäin. Edellisestä vitsailusta on aikaa. Nauratti ja halutti yhtä aikaa. Nauru oli aitoa, oi.

En oikein jaksa ajatella sitä, miten mies on ahdistukseni ja kipuiluni kokenut. Ei kai se ole minun asianikaan, miettisin toisen puolesta hänen olojaan. Siinä vitsin kohdalla mietin, että miehenkin huumori on tainnut liki loppua seksin suhteen. Joskus kun on yhdessä teeveestä töllätty tietyntyyppistä komediaa, niin mies on siinä sivussa vilkuillut minua vähän niin kuin yrittäisi ilmeistäni päätellä, sopiiko jutulle nauraa. [Josta tulee mieleeni: tämä Ristirouvat eli Suburban Shootout on ihan tolkuton.]

Voi että... Vanhemmillani on ollut vielä hullumpi asetelma. Isä on teatraalisen isosti osoittanut, että onpas tämä tissipeppujuttu nyt kiva ja äiti on puhissut ja tuhissut ja lausunut paheksuvan sanan. Muutenkin äidillä on ikävä taipumus pilkata toisten huvia tökkimällä siihen mukajärkeviä kysymyksiä: No mikäs noin naurattaa? Ja sekö ny oli hauska?

[Ilmankos joskus arastelen ilojen paljastamista. Nehän voi mitätöidä ja osoittaa pelkäksi typeryydeksi.]

Kaipaisin komiikkaa, silti tietyssä pisteessä kadotan komiikan tajun kokonaan. Mies taas kääntää kaikkein kipeimmät omakohtaiset juttunsa komiikaksi automaattisesti. Viimeksi hän väänsi aika holtitonta vitsiä maatessaan sairaalassa leikkausta odottamassa. Onhan se hänen huumorinsa puolustusmekanismi, juu, mutta kiva olisi omata siitä edes jotakin. Ei minun tarvitsisi upota kivenä jonnekin angstin pohjalle. Ei se ahdistukseen putoaminen ole yhtään parempi tai todempi vaihtoehto kuin koomisten puolien näkeminen.

Joskus kyllä esitän kipeitä asioita hullunkurisessa valossa. Terapiassakin olen välillä kuvannut kepeästi menneitä. Mutta kipeiden asioiden esittäminen hullunkurisessa valossa on juuri sitä mitä sanoo olevansa - ensin on tehnyt kipeää ja sitten olen piilottanut sen kivun, kuorruttanut sen reippaudella ja kevyellä vitsailulla. Tuo on... kaunistelua?

keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Peloista, vielä

Pelkään puhelimessa puhumista. Voin välillä viikkotolkulla suunnitella jotakin puhelua, sitä milloin soitan ja mitä sanon. Viralliset puhelut jonkun tuntemattoman kanssa ovat kaikkein pahimpia.

Pelkään sairauksia. Aiemmin kehittelin itselleni oireita ihan noin vaan. Esimerkiksi yhden puoli vuotta minulla oli pala kurkussa ja olin osin vakuuttunut kurkkusyövästä. Samaan aikaan kumminkin tiesin, että olin napannut ajatuksen sairaudesta yhden kollegan oireilusta - hän oli kuollut kurkunpään syöpään muutamaa kuukautta ennen kuin minun nieluoireeni alkoivat.

Vieläkin joskus päiväksi tai kahdeksi tulee se pala kurkkuun. Pala on yhdenlainen ahdistusoire, jota en kykene hallitsemaan.

Pelkään tuhoavani vahingossa minulle rakkaat ja tärkeät asiat. En tiedä, mistä tämä maaginen ajatus on peräisin.

En uskalla ajaa autoa. Silloin joskus kun ajoin (18-20 ikävuosina), tunsin että liike käy liian nopeasti, en ehdi hahmottaa, mitä kaikkea vilistää sivuitse. Pelkään olla auton kyydissä.

Pelkään että terapeutti kuolee, kun terapiani on vielä kesken. Kerran matkalla terapiaan kuljin liikenneonnettomuuden sivuitse, oli autoja rutussa ja ambulanssi. Sattumoisin terapeutti oli sillä kertaa myöhässä. Odotellessani olin aivan varma, että terapeutti oli ollut kolariautossa ja kuollut tai pahasti loukkaantunut.

tiistai 29. heinäkuuta 2008

Jos... (masennuksesta ja peloista)

Välillä olen omasta mielestäni vallan hyvä tyyppi. Niinä hetkinä oma elämä ei näyttäydy hiukan säälittävässä valossa, niinä hetkinä menneisyyskin vaikuttaa valoisalta. Tai ne mustat pisteet eivät ole katastrofeja, vaan asioita, jotka ovat olleet välttämättömiä.

Jos en olisi masentunut silloin kun masennuin - opiskelun ja työelämään siirtymisen taitekohdassa - olisin nyt toisenlaisessa elämässä. Ilman masennusta ja ilman jonkinlaista järkkymistä en pystyisi rakkaussuhteeseen. Käsitykseni minusta ja muista ihmisistä olisi rajoittunut. Luulisin, ettei sellaista sairautta olekaan kuin masennus - kyse olisi jonkinlaisesta laiskuudesta tai haihattelusta, joka paranee itsestään, kunhan ihminen vaan velvollisuudentuntoisesti elää. En tuntisi ketään masentunutta, sillä en tunnistaisi masennusta sairastavia ihmisiä likelläni. Kukaan ei kertoisi minulle omasta masennuksestaan, sillä ihmissuhteeni olisivat etäisiä (olisi kenties pari vanhaa opiskeluaikaista ystävää joita tapaisin hyvin harvoin, ja työtuttuja, joiden kanssa puhuisin työasioita). Niissä etäisissäkin ihmissuhteissa stressaantuisin, sillä en oikein ymmärtäisi, miten minun pitäisi olla ja mitä muut minulta haluaisivat. Tasapainoni perustuisi lähinnä siihen, että kukaan ei tulisi kovin lähelle minua.

Kuvittelin ennen masennusta olevani järki-ihminen, sellainen jota tunteet eivät heiluttele. Selitin oman käytökseni järkeväksi tilanteissa, joissa olin aivan tunteen vallassa. Hyvä syy masentua - kyvyttömyys tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan.

Kas, näin voi käydä... Vaikka masennuksesta on seurannut vaikeita asioita, niin masennusta edeltänyttä elämää pidän umpikujana. Se on elämätöntä elämää, olemista, jossa lähinnä vaan pysyin hengissä. En uskaltanut oikein mitään, kun se ei (järkiselityksen) mukaan kannattanut. Nyt pelko ei enää samalla tavalla hallitse minua.

Eh, onhan noita... järjettömiä pelkoja, vieläkin. Mutta luottamus kasvaa vain tekemällä pelottavia asioita. Tässä kirjoitus pelosta. Olisivatkin pelkoni hämähäkkiosaston pelkoja, niitä olisi helpompi sormella osoittaa ja nauraa perään. Pelkään kun joudun menemään vieraitten ihmisten joukkoon. Pelkään kun pitää mennä lääkäriin. Pelkään että täytän väärin viralliset lomakkeet. Pelkään vieläkin ajoittain työpaikan kahvitaukoja. Pelkään että mokaan jollain käsittämättömän peruuttamattomalla tavalla töissä (esim. rikon tuhansien arvosta työmaan omaisuutta). Pelkään joinain hetkinä rakastelussa. Pelkään että myrkytän lähimmäiseni tarjoamallani ruualla (jos ruoka onkin jollain lailla pilaantunutta?). Pelkään että tapan vahingossa meidän kissat (jos ne vaikka vahingossa joutuvat pesukoneeseen ja kone päälle...). Pelkään autoja jotka pysähtyvät liian lähelle suojatietä. Pelkään korkeita paikkoja, joihin pitää kiivetä (keittiöjakkara on tarpeeksi korkea paikka). Pelkään läheisteni kuolemaa. Pelkään että jos joskus tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, niin tappaisin sen lapsen kumminkin. Pelkään sitä, että jonain hetkenä pelkäisin liikaa, kuolisin.

maanantai 28. heinäkuuta 2008

Hitauden ylistys

Miten pitkään olemme olleet jonkinlainen pari? Melkein seitsemän vuotta.

Ja joka kerralla rakastellessa minulla on ollut enemmän tai vähemmän vieras olo. Alussa se tuntui "miten mun pitäisi olla" -ajatuksina mielessä ja välähdyksinä, joissa kuvittelin näkeväni itseni tilanteen ulkopuolelta, huoneen katosta tai nurkasta käsin. Ai noin se nainen nyt kääntyy, no ei kovin hyvä suoritus. Koitin pysäyttää ajatuksia, korvata ne toisilla, mutta se oli kuin tuuleen kirjoittamista: tuulenpuuska tuli, huomio hajosi, raoista hiipi taas "miten mun pitäisi olla"

Ei auttanut, vaikka kumppani sanoi, ettei pidä olla mitenkään erityisesti. On vaan.

Tajusin että pelkäsin epämääräisesti, monenlaisia asioita. Pelkäsin että tuottaisin toiselle pettymyksen. Pelkäsin mitä toinen oikein tekisi. Pelkäsin miltä minusta tuntuisi. Oli yksi kerta, jolloin kumppani meni rajan yli, minä tajusin sen silloin, hän tajusi jälkeenpäin. Mutta vain yksi kerta - ja sen yhden kerran vastapainona taas lukematon määrä toisenlaisia kertoja. Se yksi kertakin puhuttiin läpi, hän pyysi anteeksi, annoin anteeksi. Ja silti pelotti, pelotti vaikka pelosta puhuinkin joskus, yritin täsmentää mikä pelottaa ja miksi pelottaa. Pelotti vaikkei pitäisi pelottaa. Pelotti vaikka halusi.

Eivät pelko ja halu sulje toisiaan pois, eivät minulla. Ja pelko oli yhtä epämääräistä kuin painajaisten pelko - ei siitä saanut kiinni. Tai se liittyi liian moneen asiaan - häpeään omasta ruumiista, kömpelyyteen, kipuihin, epävarmuuteen, kuvittelemiini vaatimuksiin.

Pelosta tuli kiire. Kiire alkoi ensimmäisestä alastomasta hetkestä. Oli kiire tästä kosketuksesta ja tuosta liikkeestä eteenpäin, jonnekin missä koko homma olisi jo ohi ja suoritettu ja minun ei tarvitsi enää pelätä tai miettiä miten päin olla.

Tämä ei ole järjen asia. Jos tämä olisi järjestä kiinni, olisin aikapäiviä sitten järkeillyt itseni ulos pelkäämisestä ja häpeämisestä ja kiireestä.

Minä muutun. Eilen oli ensimmäistä kertaa koko ajan hyvä ja turvallinen olo. Tajusin jollakin muulla kuin kielen ja järkeilyn tasolla, että saan olla minä. Riittää kun olen.

Hassua, en koskaan ole yhdistänyt sanaa 'turvallinen' rakasteluun.

perjantai 25. heinäkuuta 2008

Lörpsäyttelen asioitani

Epätavallista avoimuutta irl töissä tänään. Huomasin yks kaks kertoneeni työkaverille, että käyn psykoterapiassa. Mutkan kautta terapia liittyi aiheeseen, puhuimme työvuoroista ja siitä, että työpaikan aamu- väli- ja iltavuorot ovat tavallaan armeliaita: sitä pystyy sopimaan menojaan arkisin päiväsaikaan.

No tulipas sekin sanottua... Tuo työkaveri on ihan mukava, mutta hiukan yksinkertainen (en löydä oikeaa sanaa kuvaamaan häntä). Semmoinen keski-ikäinen kolmen lapsen äiti, pariutunut nuorena ja ilmeisen onnellisesti. Jollain lailla keskiverrolta ja normaalilta vaikuttava, tunne-elämältään mutkaton (itkee ja nauraa helposti). Joskus aiemmin olisin ahdistunut hänestä (lähinnä siitä, että olisin verrannun itseäni ja häntä ja kokenut, että minun kuuluisi olla samankaltainen hänen kanssaan).

Ja sitten se toinen työkaveri, tapaus Vaikea. Hän oli tänään suorastaan viikonlopputunnelmissa, oli löytänyt digikuvia jostain työporukan retkestä lähikaupunkiin. Hän näytti niitä mulle ja sanoi: Kauheeta kun mä näytän läskiltä.

No, ehkä vaikea oli niissä kuvissa muutaman kilon painavampi kuin tällä hetkellä, ihan varmasti kumminkin normaalipainoinen.

Sentään hän sen päivittelynsä jälkeen sanoi: No mä nyt olen niin ylikriittinen.

Menin sanomaan, että olen ollut sen 30 kiloa nykyistä painavampi, ja vanhojen valokuvien katsominen tekee häijyä. Vaikea ei siihen reagoinut oikein mitenkään.

Meillä käy yksi asiakas, jossa näen itseäni suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Hän on kovin sukupuolineutraalisti pukeutuva nainen, lyhyet hiukset, lihavahko mutta ei mikään tankki, ikää 25 kenties. Vastaavia menneisyyden peilejä olen ohimennen tavannut ennenkin, mutta aiemmin se jokin tunnistaminen on saanut aikaan lähinnä ällötystä ja yökötystä. Olen noin kuvannollisesti halunnut mennä ja ravistella hartioista, huutaa: Tekisit jotakin, menisit kohti edes joskus! Kummasti tämä yksi herättää isoa myötätuntoa. Tulee lämmin olo, kun näen hänet.

torstai 24. heinäkuuta 2008

Krekottamisen kauheus

Taidan olla perustyytyväinen nyt. Lomaan on niin vähän aikaa (tämä ja ensi viikko), että tiedän jaksavani sinne asti. Terapia jatkuu vielä - ei siis tarvitse olla enemmän valmis kuin olen. Levy kuulostaa hyvältä.

En tiedä, näkyykö tämä perustyytyväisyys lainkaan puoliskolle. Minun on edelleenkin vaikea tuoda julki, miltä tuntuu. Joskus ammoin luulin, että vaikeus koskisi vain huonoja oloja (piti peittää ahdistuksensa, piti näytellä vähintäänkin tyyntä ja tasaista). Eh, kyllä se koskee hyviä oloja myös, kunhan ne hyvät olot ovat minun tuntemuksiani. Siinä aiemmassa "miten merin pitää olla" -kaavassa omia pahoja olojaan ei saanut näyttää ja omat hyvät olotkin piti piilottaa.

Näkymätön lapsi.

Älä ny tollai krekota. Sää ny sukkela olet. Koittasit ny rauhottuu.

Järjetöntä kun vieläkin tulee sellainen automaattinen omien olojen suodatin päälle. Vaikka miten tiedän, etteivät ne minun riehaantumiseni tai onnellisuuspuuskani kohtaisi pilkkaa tai tylytystä, niin silti pidän turvallisempana pitää mielenliikket piilossa. Se mielentilojen piilossa pitäminen taas tekee minusta etäisen ja jähmeän ihmisen - enkä jumalauta haluaisi olla sellainen. En vaan vieläkään uskalla muuta.

tiistai 22. heinäkuuta 2008

Törsään ja jahkailen

Ah, sain ison pinon musaa cdon.comista.

Olo on vähän niin kuin jouluna.

Heh. Joskus muutama vuosi sitten annoin itselleni luvan, saan ostaa cd-levyjä ja kirjoja niin paljon kuin huvittaa aina kun olen palkkatöissä. Ehdottoman viisas tämä törsäyspäätös. Jotain hiukan elitististä ja paheellista melkein näihin ostoksiin on liittynyt - saahan sitä kirjastosta kirjoja mielin määrin ja musiikkia taas kuulee radiosta, mitä niitä erikseen ostelemaan. Eräskään ohimennyt tuttavuus ei ollenkaan ymmärtänyt musiikkia, väitti että linnunlaulu on paljon parempaa.

Sisustuskuvia katsoessani ihmettelen, minne ne ihmiset ovat laittaneet kirjansa ja levynsä. Vai ovatko ne raukat ihan vailla kaikkea kivaa.

Voi voi.

Vakavampana asiana olen jäänyt jahkaamaan sitä, liittyisinkö vulvodynian sähköpostilistalle. Aiemmassa elämässä olin pitkään yhden masennus- ja ahdistusaiheisen suljetun sähköpostilistan jäsen. Sen ryhmän kirjoitukset olivat minulle aikanaan tärkeitä.

Jarruttaa lähinnä se, että omat vestibuliittioireeni ovat lukemieni kuvausten perusteella vielä kevyitä. Jonkun muun kymmenen kertaa pahemmista oireista lukeminen ei välttämättä auta minua yhtään - korkeintaan alan pelätä, että vielä itsekin kipuilisin samalla tavalla. Toisaalta minun on vaikea hyväksyä noita kipuja ja elää niiden kanssa. Jonkinlaisia hyväksymisyrityksiä nämä tämän aiheen ympärillä pyörivät postaukset ovat.

maanantai 21. heinäkuuta 2008

Hepuli tuli ja meni

Muistuma eiliseltä:

Nukuin pitkään, heräsin hiukan ennen yhtätoista. Mieskin nukkui vielä, kissat eivät tilanneet ruokaa. Mieliala hyvä tai vähintään kohtuullinen.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä enemmän päässä alkoi singahdella ärtymystä, ahdistusta ja pelkoa. Ensin oli äiti-puhelu, jossa teki mieleni huutaa äidille, että hän on helvetin tyhmä. (sic!) Hänellä on muutaman kuukauden ollut kännykkä, mutta hän ei oikein osaa käyttää sitä. Hän oli saanut puhelimen mykäksi, kun akku oli loppunut. Hän ei sitten osannut ladata akkua, seuraavaksi ei saanut virtaa päälle, seuraavaksi ei saanut pin-koodia laitettua, seuraavaksi ei saanut pin-koodia hyväksyttyä... Lankapuhelimessa etäohjeistin, mitä pitää tehdä - ja otin ihan älyttömästi pulttia.

Harmaata, pilvistä. Aloin laittaa ruokaa. Pakkasesta jauhelihaa ja suikalevihanneksia ja pinaattia, kaapeista lasagnelevyjä, maitoa, vehnäjauhoja, mausteita. Ihan kohtuullinen olo vielä, hiukan pinnistelevä kyllä.

Samalla tietokone oli päällä, yksi last.fm:n radio soi. Löysin pari mielenkiintoista uutta tuttavuutta, joita etsin likempää. Ei siis mitenkään paska olo.

Söin, mies söi. Nyt alkoikin ärsyttää, se ettei mies puhunut mitään enkä minäkään puhunut mitään - mutta ärryin kun tuntui että puheenaiheitten löytäminen olisi jollain lailla ollut minun kontollani. (Niin kai, jos toisella ei ollut erityistä halua puhua mistään?.. ja kai olisin kaivannut puheyhteyttä.) Hiljaisuus oli kovin lähellä mököttämistä - vaikka en tiedä, miksi olisi mökötetty.

Menin ulos kävelylle ja ahdistus alkoi laukkoa eestaas. Yks kaks tuntui kuin koko oma elämä olisi näytelmää, jossa oikeasti mikään hyvä ei ole totta. Niin kuin nyt minun ja miehen suhde esimerkiksi. Se tuntui kuplalta, joka voisi haihtua tai puhjeta koska tahansa. Seuraava työviikko tarkoitti kolmea aamuvuoroa peräkkäin, ja herätys ennen klo seitsemää tuntui mahdottomalta. Sekin tuntui sietämättömältä, että töissä tällä hetkellä on vakituisesta henkilökunnasta paikalla vain minä ja se kollega, joka herättää minussa ahdistusta ja ärtymystä. En millään jaksaisi taas yhtä työviikkoa hänen kanssaan, en jaksaisi sitä, että nollailen mielessäni tilanteita jälkikäteen, kun hän on ilmeillä tai äänensävyllä saanut minut tuntemaan itseni idiootiksi. (Ei hän mitään erityistä tarkoita... mutta hänellä on tapana sanoa asioita hymyttömästi ja niukasti ja alta kulmain, pieni minä noista päättelee, että minulle ollaan vihaisia.)

Alkoi sataa. Ajattelin seksiä ja sitä, etten millään jaksaisi sitäkään. En jaksaisi olla skarppina, en jaksaisi laittaa puudutusgeeliä, en jaksaisi jollain lailla suorittaa yhdyntää. Ja siihen taas pysähdyin. Enkä tiennyt, miten jatkaa, ajatuksissani.

Tahtomattani suhtaudun yhdyntään niin kuin suoritukseen. Sama ajatus on ollut mukana ennenkin, mutta nämä kipuilut ja lääke on vielä lisännyt suorittamisen oloa. Lasken päässäni, montako viikkoa seksiä "muuten vaan" meillä on ollut ja huomaan miettiväni, että meillä pitäisi (sic!) olla yhdyntä piakkoin. Ja siitä pitäisi selvitä ja kaikista oloista, joita siihen liittyy enemmän tai vähemmän. Kääntöpuolella yhdyntäboikottikaan ei muuta mitään, sillä eivät ne kipupisteet minnekään katoa.

Näistäkin asioista pitäisi tietty puhua, mutta kun minusta tuntuu, että puhumalla teen tästä puolison silmissä vielä isomman ja hankalamman asian kuin se on. Kipuja isompi ongelma on edelleenkin minun päässäni. Esimerkiksi sitten eilen, kun lopulta olimme rakastelussa asti (ei yhdyntää), niin mies sattui sormillaan osumaan toistuvasti yhteen kipuilevaan hermopisteeseen. Minä en saanut sanottua mitään tai korjattua hänen sormiensa asentoa. Minun on hirveän vaikea reagoida omiin kipuihini mitenkään, kun ne tuntuvat sellaisilta, ettei niitä saisi olla. En haluaisi myöntää niitä edes itselleni. Ja vaikka huomaisinkin ne ja myöntäisin niiden olemassaolon, niin olen vaan... Ja inhoan itsessäni sitä passiivisuutta, mutta en saa oltua toisinkaan. En vaan osaa. Etukäteen pelottaa ja ahdistaa, kun tiedän, että tuollaisia hetkiä tulee ja toimin niissä ihan hullusti. En luota itseeni. Ja kun en luota itseeni, niin pelottaa. Jne jne jne.

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Teinimuisteloja

Eilen illalla kävelyllä sateen jäljiltä pestyssä maailmassa, kirkkaan vihreässä. Vastaan tuli teinipariskunta kädet toistensa vyötäröillä.

Sillä hetkellä olin vapaa omista kaunoistani. Mielessä liikahti, että teinit näyttivät onnellisilta ja hyvä niin. En tuntenut sisuksissäni kipua, joka syntyy kun törmään asioihin joista itse olen jäänyt vaille. Pääsin sivuun itsestäni. Ja sitten taas ajatukset palasivat itseeni... Siihen, että minun on vaikea pitää yhteyttä ainoaan todella Vanhaan ystävääni. Isämme olivat samalla tehtaalla töissä, äitimme kävivät neuvolassa yhtä aikaa, kun olivat pikkupaikkakunnan aakkosissa peräjälkeen, pyhäkoulussakin kävimme molemmat, tarhassa myös, ensimmäiselle luokalle kuljimme samaa matkaa, Vanha ystävä vain pari korttelia kauempaa.

Vanhan ystäväni elämä on monella lailla erilaista kuin omani. Osa minun vaikeudestani pitää yhteyttä häneen johtuu kaunastani. Murrosiässä ja nuorena aikuisena hän tuntui solahtavan vaivattomasti kouluun, kaveriporukoihin, ihastumisiin, seurusteluun, parisuhteeseen. Hän löysi ihastuksen pari vuotta vanhemmasta saman pikkukaupungin pojasta lukion ensimmäisen ja toisen vuoden kesällä, lukion jälkeen hän muutti pojan kanssa yhteen, opiskeli, poikakin opiskeli, he menivät naimisiin, syntyi ne klassiset kaksi lasta... Ne asiat, jotka minulle olivat hänen ikäisenään mahdottomia ja tavoittamattomia, olivat hänelle helppoja.

Minä, ystävä ja kaksi muuta tyttöä olimme pari vuotta jonkinlainen porukka. Kävimme yhdessä pikkukaupungin ostarilla notkumassa. Ei ollut pahemmin tekemistä - nuorisotiloja ei ollut, kapakohin ei päässyt, lähimmälle alaikäisillekin avoimelle keikkapaikalle menoon olisi tarvittu auto. Silti muistan, että meillä oli hirveän hauskaa. Kikatimme ostarin näyteikkunoille ja vartiointiliikkeen jääkaappimaiselle autolle, joka kurvaili muka tärkeänä siinä liikkeitten nurkilla. Kävimme katsomassa ö-sarjan paikallisen jääkiekkojoukkueen otteluita (vapaa pääsy, myös vapaa palelu). Olimme streittareita, vaikka sitä sanaa ei tunnettu. Emme juoneet mitään muistaakseni ikinä. Siinä sivussa katsoimme parin teinikännäävän tuttumme perään ja siivoilimme heidän jälkiään.

Porukka hajosi, kun Vanha ystävä ihastui ja rakastui. Toinenkin siitä samasta porukasta meni ihastumaan ja rakastumaan, jäljelle jäi minä ja yksi toinen tyttö, me vähän pulleat ja vähän kömpelöt olimme vähän jättöpaloja teinien seurustelukuvioissa.

Tajuamattani taisin olla vihainen ja kateellinen Vanhalle ystävälle. Hän oli ollut porukan vetäjä, nyt kun häntä ei enää kiinnostanut pyöriä tyttöjoukossa, niin menetin paitsi hänet, myös koko ryhmän. Yks kaks olin taas yksin. Näin Vanhaa ystävää enää koulussa. Viikonlopun jäljiltä hänellä oli aina jokin huomiota herättävä kasarihuivi kaulassa ja puhe täynnä poikaystävää. Ja mitä minulla oli? Olin ollut kotona isän ja äidin kanssa ja lukenut kirjoja.

Olen pitkään ajatellut kirjoittaa Vanhalle ystävälle. Ei ole hänen syynsä, että tunsin itseni hylätyksi, kun Ystävä taas eli omaa elämäänsä. Minua pidättelee se, että olemme edelleenkin erilaisissa maailmoissa. Hänen avioliittonsa sen teinirakkauden kanssa on hajonnut, mutta uusioperhe perustettu. Hän ei ikinä ole asunut yksin (hän on nuorin muistaakseni viidestä sisaruksesta), erostakin hän taisi muuttaa suoraan uuteen liittoon. Ja töissä taas... kun itse olen vaihtanut paikkaa ja alaa ja ollut työttömänä ja opiskellut, niin hän on valmistumisestaan asti ollut samassa työpaikassa.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Kela on sairaan nopea!

Postiluukusta tipahti myönteinen päätös kolmannelle terapiavuodelle.

Kas. Odotin sitä vasta joskus aikojen päästä, kuvittelin ettei näin heinäkuussa mikään liiku mihinkään.

Helpottunut olo. Hämmentynyt myös - miten niin kolmatta vuotta olisi vaikea saada? Vai olenko niiden papereissa erityisesti terapian tarpeessa...

Nyt voin taas kohta alkaa pelätä näitä tavallisia pelkojani. Kuten vaikka sitä, että terapeutti ottaa ja kuolee tai sairastuu. Tai että minä vaan en muutu, liiku, kasva (jumitan sen sijaan). Tai että jokin oikean elämän kriisi tulee ja jyrää kolmannen vuoden (sopisi vaikka vanhempien sairastuminen tai puolison retkahdus).

Äh, en jaksa pelätä. En nyt.

tiistai 15. heinäkuuta 2008

Mallioppiminen

Haluaisin kokonaan irti lapsuudenkodin malleista. Ne ovat kipeitä ja ne ovat niin ei-minua, etten selviä niiden kanssa. Mutta vaikken selviä niiden kanssa, niin silti minun on vaikea nähdä elämää mallien ulkopuolella.

Pari päivää sitten minulla ja miehellä oli keskustelua aiheesta kotityöt, tarkemmin sanottuna roskien viennistä. (Aivan! Sarjassamme elämää suurempia asioita.) Homma täällä uudessa kodissa on päässyt luisumaan siihen, että minä olen ollut talouden ainoa roskavastaava, ja vien jokikisen pussin kompostiin, sekajätteeseen, pahvinkeräykseen, paperinkeräykseen, metallijätteeseen... Olen ottanut sen kontolleni joskus syksyllä, silloin kun pari kertaa oli tuossa eteisessä valmis roskapussi haisemassa, kun tulin kotiin. (Roskapussin haju ei miehelle ole mikään signaali, sillä hänellä ei erään vuonna yksi ja kaksi päähän osuneen iskun seurauksena ole hajuiaistia lainkaan. En siis voi jättää roskia haisemaan ja luottaa siihen, että kyllä ne miehenkin nenä kohta huomaisi.)

Olen oikeasti ottanut mielensisäisiä raivareita roskista. Ei nimittäin ole kiva, kun minulta kestää asunnosta poistuminen puoli tuntia - sen puoli tuntia kokoan jonkinlajin jätettä pussiin tai pinoon (eiväthän ne valmiiksi pusseissa ole, ei, niitä pitää keräillä hyllyltä tai tiskipöydältä tai nostella kissanhiekkalaatikoista). Mies ei ole havainnut koko operaatiota, kun roskikset kulkevat sinne jätesäiliöön minun toimestani, simsalabim.

Mielensisäiset raivarini ovat menneet aika mahdottomissa sfääreissä, sellaisissa etten ole niiden pohjalta uskaltanut ottaa koko asiaa puheeksi. Olen pelännyt, että mopo karkaa käsistä ja alkaisin vain huutaa ja raivota. Ilmeisesti olin päässyt jonkinmoiseen seestymykseen, kun kykenin nyt puhumaan ihan tolkullisesti ja ymmärrettävästi. Ja mies kuuli. Ja minäkin kuulin.

Koko ilmiö on minulle vieras, täysin muualta, kirjallisuudesta, elokuvista, jostain. Eivät minun vanhempani puhuneet mistään. Eivät etenkään asioista, joissa olisi ollut jonkinlaista eripuraa. Tilanteet menivät muistini mukaan niin, että molemmat vetäytyivät ja äiti alkoi mököttää, kun jotakin kiristyksen aiheitta oli hiukan lähestytty.

Minun on vaikea luottaa siihen, että kiistakysymyksistä puhuminen johtaisi johonkin. Siksi on niin kamalaa, kun huomaan, että jokin asia hiertää, olen suuttunut, ärtynyt, hermostunut ja siitä pitäisi puhua. Yritän selitellä tunteitani pois - eihän tässä ole mitään syytä, pillastun turhasta, mitä minä nyt kitisen... Mitätöin mielessäni itseäni erittäin tehokkaasti, sillä en vieläkään osaa uskoa, että ärtymyksenaiheeni olisi lupa nostaa esille ja se voisi tulla kuulluksi.

On tässä opettelemista. Ja jokin osa minusta on kateellinen kaikille niille, joiden ei tarvitse tämänikäisinä tällaista opetella - siis niille, jotka osaavat jo, ovat kenties osanneet koko aikuisen ikänsä. No, ehkä tämä kateus on positiivista.

tiistai 8. heinäkuuta 2008

sukupuolittuneet unet

Taisi jäädä hiukan näkymättömiin aamuisen kirjoituksen ydinajatus unista.

En usko, että naiset näkisivät naisten unia ja miehet miesten unia. Siis... Unessahan on rajattomasti mahdollisuuksia, unessa voi lentää kutistua kuolla paisua uneksia itselleen pitkät karvaiset korvat.

Yleensäkin eläminen olisi onnellisempaa, jos meillä ei olisi niin ahtaita käsityksiä sukupuolista ja siitä, että sukupuolet ovat toistensa vastaparit (jos mies on jotakin niin nainen on ei-jotakin ja päinvastoin).

Lukemiset, hakemukset, unet

Luen järkälekirjaa (A. S. Byattin Riivaus). Muuten yritän ottaa kevyesti. Liki kaksi kuukautta terapiataukoa edessä, kolmannen vuoden hakemuksen vein eilen Kelaan.

Perjantaina lomakkeita hakiessani minulla oli vastassa sellainen elämään kyllästyneen näköinen 50+ täti (ulkomuoto järkäle, suupielet alaspäin), joka joutui koneelta näpyttelemään tietoja.

"Jaa tarvitaankos siihen 3. vuoteen hakemus, minä en tiedä kun minä niiiin vähän olen tämän puolen kanssa tekemisissä."

Teki mieleni sille tätille sanoa, että olisi hänkin terapian tarpeessa. Ulkoinen olemus ja sanat eivät varsinaisesti henkineet hyvää oloa.

On meitä moneksi. Helvetti että inhoan sukupuolen mukaan tehtyjä yleistyksiä. Taannoin netistä luetusta jäi mieleen kierimään lause (yritin etsiä sitä uudelleen linkattavaksi tähän, en löytänyt, noh...). Lauseessa joku taas väitti, että kaikki naiset näkevät synnytysunia ja miettivät raskauden mahdollisuutta ja lasten saamisen ajoittamista tms.

En ole muistaakseni koskaan ollut unessa raskaana tai synnyttänyt. Kukaan muukaan ei kyllä ole unessani ollut raskaana tai synnyttänyt. Sen sijaan puolisoni synnytti kerran unessaan, oli kuulemma hirveä homma, kun koiras poiki.

Muistan yhden painajaisen, jossa olin kuukautiskivuissa vessanpöntöllä ja sisuksistani luiskahti Cronenbergin elokuvista karannut otus: saksekas keuhkokas verinen ravuntapainen. Pelkäsin että se purisi. Heräsin.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Tauolla

Viimeinen terapiakerta pitkään aikaan oli tänään aamulla. Jatketaan elokuun lopulla.

Viime viikolla psykiatrilla tajusin ihan ilmeisen asian, se oli ollut nenäni edessä niin isona, etten ollut sitä nähnyt.

Jostakin toisen vuoden puolivälistä lähtien olen suorittanut terapiaa. On ollut muka kiire käsitellä kaikki tarpeellinen ennen kuin toinen vuosi loppuu, on yrittänyt olla kovin puhuvaa ja tulkitsevaa terapiatunneilla, on pitänyt terapiaa jonakin kurssina tai pakettina, joka on kohta valmis ja paketissa.

Hei haloo. Minuudestahan terapiassa on kyse. Niin että valmis? Tuotos? Suoritus?

Olin ahdistunut ja pettynyt, kun eräällä terapiakerralla toukokuussa terppa otti puheeksi kolmannen vuoden mahdollisuuden. Tuntui että olen jollain lailla epäonnistunut - liian hidas tai jumissa tai kertakaikkiaan vaan huono. Minähän olin itse päättänyt, että kahdessa vuodessa on terapiaa tarpeeksi. Kelakin oli päättänyt, sehän myöntää tukea hiukan väljemmin perustein kahdelle vuodelle ja sille kolmannelle on enemmän ehtoja.

Tätä suorittamispuolta itsessäni olen eräille ihmisille yrittänyt selittää. Jos itse yhdistää suorittamisen vain esim. opiskeluun tai ylitöihin tms. kohtuullisen selvästi mitattavaan, ei varmaan voi tajuta tätä.

Välillä suoritan arkista olemista. Tuokin roskapussi pitää viedä, ruokaa pitää laittaa - siis oikeaa ruokaa, ei eineksiä tai pelkkää voileipää - , tuo dvd pitää katsoa, kun se pitäisi palauttaa huomenna, ulos pitäisi mennä kun kerran aurinko paistaa, pyykkiä pitäisi pestä koneellinen ja kaverille laittaa tekstiviesti... Olosta riippuen joko alan tehdä listaamiani asioita tai en - mutta silloinkin ne jutut ovat mielessä ei-tekemisenä, joka on ihan yhtä ikävää kuin suklaalakossa on konvehtien ajattelu. Työmaalla juttelusta saan suorittamista, kun koen että ruokatauolla pitää ja kuuluu puhua vaikka juuri sillä hetkellä ei erityisesti huvittaisi tai vaikka mielessä ei olisi mitään jutunaihetta.

Ainoa juttu johon en saa mukaan suorittamisen hiventäkään, on kissat. Niiden kanssa oleminen on suorittamisen ulkopuolella.

Kunpa osaisin ihan vaan elää järkeilemättä ja suorittamatta ja kontrolloimatta.