Eläimistä ja ihmisistä

Pidän eläimistä enemmän kuin ihmisistä.

Kai se viisi kissaa jotakin minusta kertoo.

Eläimen kanssa riittää tietty säännöllisyys ja ruoka ja hoiva. Ihmislapsen kanssa sotkeentuu niin kovin paljon muuhunkin. Kuten nyt vaikka siihen, että vanhempi on peili lapselleen. Jos peili on vino, niin vinoon menee lapsikin, vääjäämättä.

Niin, tässä se lapsi, joka huomasi etteivät vanhemmat tunnista omaa suuttumustaan eivätkä kestä vihanilmauksia. En vieläkään tule toimeen vihan tunteitteni kanssa (Pitää suojella äitiä ja isää, pitää olla suuttumatta ja suututtamatta, ei ole oikein olla suuttunut, pitää olla kiltti).

En uskalla olla suuttunut kuin ihan muutamalle ihmiselle, miehelle, noin kahdelle ystävälleni ja terapeutille. Kaikkien muiden kanssa kiukku jää jonnekin sisuksiini, joskus se piiloutuu minultakin niin etten huomaa sitä. Hymyilen vaan. Suuttumisen tai kiukun ilmaiseminen on pelottavaa. Voin olla äreä ja marista ja huokailla tyytymättömänä, mutta vihainen en osaa olla. Se vaatisi niin paljon uskallusta.

Unohdan kaiken, kun katselen pentua tai niitä neljää muuta. Noin yleensä ja keskimäärin mieleni vaeltelee sinne tänne ja etenkin stressiaikoina ne stressaavat asiat kelautuvat ajatuksissa eestaas. Kissat ovat zeniä. Puhdasta olemista.

Kissojen koskettaminen on helppoa. Ihmisen kanssa menen lukkoon. Vaivaudun itsestäni, läheisyyden tarpeestani. Ihmettelen miten lähestyä, miten olla liki, miten taas lähteä pois. Jäykistyn, torjun, välttelen. Se mikä ei ole ollut tapana lapsuudessa ei ole tapana vieläkään, vaikka haluaisin vapaaksi ja omaksi itsekseni.

Kolmas vuosi?

Pidin itsestäänselvänä sitä, että terapia kestäisi kaksi vuotta. Terapeutinkin kanssa puhuttiin kahdesta vuodesta silloin alussa ja myöhemmin, ensimmäisen vuoden jälkeen.

Viimeisimmät kuukaudet ovat olleet kivisiä. Olen tuntenut kiirettä käydä läpi asioita, etenkin näitä fyysiseen naiseuteen liittyviä ominaisuuksiani. Luultavasti yhdyntäongelmani olisivat edelleen selvittelemättä, jollei terapeutti olisi suorasanaisesti patistanut minua lääkäriin. Tarpeellista siis, kyllä, mutta samanaikaisesti olisi ollut muutakin puhumista vaativaa. Etenkin sellaisia hiukan sumeita havaintoja, joilta puuttuu selkeä nimi. Miellyttämisen tarvetta. Halua vältellä konflikteja. Torjutuksi tulemisen (tai ulkopuolelle sulkemisen?) pelkoa. Tapaani vältellä tilanteita, joissa kenties joutuisin konfliktiin tai torjutuksi.

Viimeiset kaksi kertaa on puhuttu terapian tavoitteista. Ihan ensimmäinen tavoite on toteutunut (äitiin liittyvä: halusin eriytyä, lakata miettimästä äidin tarpeita ja tunteita, lakata pyörittämästä äidin sanomisia tai tekemisiä tai luuloja). Pari muuta tavoitetta on ihan kesken.

Terapeutti ehdotti kolmatta vuotta. Menin ahdistumaan siitä - niin mutta tämänhän piti loppua! Olen varustautunut lopettamiseen! Olenko nyt huono, jos tarvitsen vielä kolmannen vuoden? Samaan aikaan myös ajatus lopetuksesta kahden vuoden jälkeen ahdistaa. Suo siellä, vetelä täällä... Olen keksinyt ties mitä selityksiä sille, miksen jatkaisi. Varmasti on ihmisiä, jotka tarvitsevat terapiaa kipeämmin kuin minä. Aikaisemmassa terapiantapaisessa tapaamiset olivat harvakseltaan (vielä harvemmin kuin nyt mahdollisena kolmantena vuotena) ja silloin tuntui, että terapiasta tuli vain paikka jossa voin suorittaa ja päteä ja analysoida. Hukkasin tunneyhteyden itseeni. Pelkään että niin voisi käydä taas - jos siis terapia olisi kerran viikossa. (Niin mutta minähän tunnen tämän terapeutin! Ehkä nyt olisi toisenlaista...) Pelottaa myös siirtymä kaksi-kertaa-viikossa-terapiasta terapiattomaan tilaan. Meneekö eläminen ja oleminen taas loputtomaksi vatkaamiseksi ja tunteisiin kiinni jäämiseksi, kun ei olekaan sitä mahdollisuutta, että voin siirtää vaikeat olot käsiteltäviksi "sitten seuraavalla terapiakerralla"?

Näh. Kaikesta huolimatta - tai juuri siitä johtuen - varasin tänään ajan sille samalle psykiatrille, joka viime keväänä kirjoitti toisen vuoden hakemuksen b-lausunnon. Voinhan minä hakea - katsotaan sitten, miltä tuntuu, jos saan tuen.

Kissalapsista ja muusta

Uuden tulokkaan kuvia keikkuu nyt Flickrissä.

Ennen pentua kirjoitin kaikesta siitä, mikä tulee tielle kun mietin omia lapsia. Pitäisihän sitä vain luottaa, jos lapsia haluaa - mitenkään ei etukäteen voi ennakoida lapsen syntymän jälkeistä todellisuutta (niin kuin ei muutakaan todellisuutta).

Tässä kai se isoin kynnys on: en halua tarpeeksi lasta tai lapsia. Näen uhat ja epäonnistumisen mahdollisuudet isompina kuin kaiken sen hyvän, mitä lapsen myötä tulisi. Ei minun tällä hetkellä tarvitse vakavissani miettiä raskautta. Kunhan ajatusleikittelen. Puhutaan biologisesta kellosta, joka jossakin naisen sisuksissa raksuttaa. Taidan olla aika kuuro, kun en kuule sitä tämän isommin.

Kissat ovat meillä jonkinlainen helpompi versio lapsista. Voi hoivata ja helliä, mutta ei tarvitse hoivata 24/7.

Kissalapsi

Viides kissalapsi on saapunut. Työnimenä hänellä on Mäkinen ja ensimmäisen vuorokauden olinpaikka oli runkopohjasängyn alunen.

Kuvia tulee jonnekin, jahka Mäkinen hiukan oleentuu.

Tekstiä tulee taas jonnekin, jahka Mäkisen emäntä ehtii ja kykenee. Tällä hetkellä on fyysinen rajoite eli niska-hartija-jumi, joka juilii etenkin hiirikäden puolella heti kun erehtyy istumaan varttia pitempään koneella. Jumia ei helpota se, että töissä käkin jo valmiiksi koneella.

Lapset, lapset

Haa, puhuimme lapsista puoliskon kanssa tänään.

Mies totesi, että meidän tuloilla (siis sellaiset 1500 € käteen kuussa) elää ihan hyvin kaksi aikuista, mutta lasten kanssa olisi kituuttamista.

Minä sanoin, ettei se rahanpuute mitään... Vaan aikataulut! En mitenkään päin osaa nähdä itseäni auvoisana kotiäitinä. Mutta jos menisin äitiysloman jälkeen töihin, olisi eläminen yhtä aikataulua ja kelloa ja kulkuneuvoa seuraavat 15 vuotta. Kuljetettaisiin lasta päivähoitoon ja sieltä pois ja itseä töihin, sitten tulisi balettia-kuvataidekerhoa-jääkiekkoa-pianotunteja ja koulua ja vanhempainiltoja ja...

Minusta olisi tarpeellista ja hyvä, että lapset harrastavat (etenkin kun itse en lapsena harrastanut yhtään mitään, ei ollut rahaa eikä vanhemmilla autoa eikä millään muotoa yllytetty harrastamaan mitään... kun eihän Merillä mitään lahjoja ole, hah... hyvä kun koulunsa saisi käytyä). Mitenkään en kumminkaan osaa kuvitella harrastamisen seuraamuksia tai ihan vaan aikuisten ja lasten arkisen työ- ja kouluaikataulun sovittamista yhteen. (Tämä johtuu varmaan omasta omituisesta lapsuudestani: kun äiti oli kotiäiti ja isä jäi eläkkeelle kun olin kymmenen, niin eivät minun vanhempani juurikaan sovitelleet aikoja... ei heillä oikein ollut sellaista omaa elämää, joka olisi vaatinut läsnäoloa kodin ulkopuolella.)

Yksi lähikollega on kolmen lapsen äiti ja nuorimmainen on tänä vuonna ensimmäistä vuotta koulussa. Joka päivä töissä kollegalla kännykkä soi tai piippaa viestejä, etenkään se nuorin yksin kotona ei oikein vielä selviä monesta tunnista yksin. Nuorimman lisäksi koulusta soitellaan ja isommat lapset taas ovat yhtenä iltana jääkiekkoharkoissa ja toisena laskettelemassa ja kolmanteja jossain muualla, koko ajan heillä sompaillaan kellon ja henkilöauton kanssa, kuka menee kenenkin kanssa minnekin.

Moinen on minusta ihan sietämätöntä. Tai ehkä hetken kestäisin moista, mutta kovin pian tulisi raja vastaan. Minun aikataulutusteni maksimi on siinä, että olen peräti vuoden onnistunut käymään vuorotöissä ja terapiassa katsomatta kertaakaan kumpiakaan aikoja väärintai myöhästymättä katastrofaalisesti. Vapaa-aikana olen joskus yhdistellyt miehen ja omia työvuoroja ja olemme jopa arkena päässeet johonkin muuanne kuin kotiin. Välillä on ahdistanut ihan pirusti kellon, kalenterin ja bussiaikataulujen kanssa eläminen.

En usko, että aikatauluahdistus loppusi, jos osa aikatauluista olisi omasta jälkikasvusta johtuvaa. Tuntuu että lasten mukana tulee pakollista kieputusta niin paljon, että eläminen on kovin kaukana siitä, mitä itse pidän hyvänä elämänä. (Enkä usko jaksavani moista... en ainakaan henkisesti kovin hyvävoimaisena.)

Tarvitsen paljon aikatauluttamatonta aikaa. Jos sitä ei ole tarpeeksi, niin alan voida huonosti. En siedä edes sitä, että monena viikonloppuna peräjälkeen on etukäteen sovittuja menoja. Koska luen kirjoja ja kuuntelen levyjä ja ajattelen, jos olen jatkuvasti joko tulossa tai menossa jonnekin?

Ahdas

Jostain syystä olen jumittunut muutamaan keskusteluun, joissa kirjoitetaan lapsista, äitiydestä ja synnyttämisestä.

Voi elämä sentään. Jollain lailla nämä naiseusnormitkin tuntuvat leikiltä siihen verrattuna, miten mahdottomia muotteja asetetaan vanhemmuuden, synnyttämisen ja äitiyden päälle.

Siis kaikkienhan pitäisi rakastaa lapsia ja pyhä hirvitys, miten epäinhimillistä on, jos pienet lapset tuntuvat lähinnä vastenmielisiltä. Ja lapset syntyvät heterosuhteeseen, totta kai, ja äiti on se primus motor, joka hallinnoi kaikkea: lasta, miestä ja perheen pyhää vuorovaikutusta. Ja synnytyksen pitää olla tietenkin sellainen tavallinen alatiepuserrus - kyllä sitä ennen on noustu saunasta synnytyksen jälkeen suoraan navettaan lehmiä lypsemään, kitisevät pullamössötyttäret sitä vaan epiduraaleja ja sektioita tahtovat.

Varmaan jollain lailla jokin osa minusta omiakin lapsia miettii, kun kerran luen noita keskusteluja. Ja toisesta suupielestä huutelen sitä ihanaa vapautta, joka tulee kun en ole äiti eikä vanhempi. Minustahan ei saa otetta! Olen noin keskimääräisesti ajatellen ilmeisesti kummajainen, kun emme miehen kanssa edes yritä lisääntymistä, emme vaikka ikää on molemmilla jo liki 40 vuotta. Nythän meidän pitäisi havahtua, pitäisi alkaa haluta lasta - kaikillahan on halu lisääntyä ja jatkaa omia geenejään eteenpäin...

Voisin kuvitella, että minun mahdollinen äitiyteni olisi äidille yhdysside meidän välillämme: kerrankin minun elämässäni tapahtuisi jotakin, jossa äiti saisi tuntea itsensä asiantuntijaksi. Ehkä hän siinä vaiheessa kykenisi jonkinlaiseen nais-puheeseen, kertoilisi omasta raskaudestaan ja minun syntymästäni. Tai sitten ei. Vaikea kuvitella, että joskus kohtaisimme toisemme.

Syntymä

Oli melkein helppoa vanhempien luona. Kerran heräsi kaikuja vanhasta: pelattiin korttia ja sekoitin pakkaa, jaoin pakan kahtia ja limitin sitten kortit toistensa lomaan. Äiti alkoi yks kaks hokea Et sää osaa. Et sää osaa.

Tuo on tullut hyvin opittua ja sisäistettyä. Vaikka minähän en osaa, eh?

Isä täyttää 85 kesäkuun alussa. Hänen mielensä kiertelee vuosikymmenten takaisissa asioissa. Kun isän ja äidin liitto on mitä on, niin isä ei vanhoista asioistaan puhu vaimolleen vaan minulle.

Minua on lapsena ja nuorena imarrellut isän huomio ja luottamus ja likeisyys. Vieläkin se liikuttaa.

Viimeksi isä halusi muistella, miten hirveää aikaa oli syntymäni. Olin viikkkoja happikaapissa ja epäiltiin että kuolisin. Onhan hienoa, että isä puhuu noita, mutta... Noista kokemuksista kai yleensä pariskunnat puhuvat keskenään.

Äiti ei ole puhunut minulle halaistua sanaa sairaala-ajastani. En tiedä, ovatko vanhemmat keskenään sitä käyneet läpi. Luultavasti eivät. Kumminkin luulisi, että äiti on ottanut tilanteen vähintään yhtä hirveänä kuin isä - ja siitä on ollut vaikea päästä yli.

Minun näkökulmastani äiti ei ole ikinä selvinnyt syntymästäni, ylihuolehtiminen, sitominen ja liika suojeleminen ovat seurausta silloin heränneistä peloista ja minun keskosuudestani. Taannoin luin tutkimuksen keskoslapsen ja äidin suhteesta, yksityiskohdat olen unohtanut mutta ydinajatuksen muistan: koska keskonen on heikommin reagoiva ja joutunut syntymän jälkeen tehohoitoihin ja erotetuksi vanhemmistaan, niin äiti ja lapsi tarvitsisivat tavallista enemmän tukea... Sen tiedän, että vanhempani ovat syntymäni aikaan olleet kaksin - eivätkä he tukea ulkopuolisilta edes yrittäneet hakea, sehän olisi häpeä, jos ei oman lapsen kanssa pärjäisi.

Välillä jossittelen. Entä jos en olisikaan syntynyt ennen aikojani. Entä jos vanhempieni suhde olisi ollut toisenlainen. Entä jos olisin syntynyt toisella aikakaudella - 1950-luvulla olisin kai kuollut saman tien, 1980-luvulla olisi syntymän jälkeinen hoito ollut hiukan inhimillisempää. Ehkä en silloin olisikaan niin kosketusarka ja vetäytyvä kuin olen nyt, ehkä tietyt ominaisuuteni ovat pelkästään seurauksia siitä, että olen ollut letkuissa ja koneitten ympäröimänä ensimmäiset viikkoni?

Matkaan...

Menen huomenna vanhempien luo käymään.

Ristiriitainen olo koko käynnistä. Edellisestä kerrasta on monta kuukautta, ja olen tässä matkan varrella taas unohtanut, miten vanhoja ja raihnaisia he ovat (vaikka tässä muistutan itseäni siitä, niin kumminkin jokin osa minusta muistaa heidät kai ikuisesti suunnilleen kuusikymppisinä). Tavallaan toivoisin, että puoliso tulisi mukaan - silloin en olisi yksin toisella puolen (siis omalla puolellani, sic!). Mutta puoliso vaivaantuu vanhempieni seurassa, ei heillä ole oikein mitään muuta yhteistä kuin minä. Minä taas väännän itseäni mutkille, kun vaistoan että paikalla on vaivaantuneita ja jännittyneitä ihmisiä. Koen että minun pitäisi ratkaista tilanne... Paras kai, että puolisko pysyttelee erillään vanhemmistani.

Puoliskon ja vanhempieni välille tunkee monta asiaa, lähinnä sellaisia, joista olen pitänyt vanhempani erossa ja tietämättöminä. (Tai, niin, isälle olen jotakin puhunut, en kovin paljon enkä kovin suoraan kumminkaan.) Puolisolla ei ole silkoinen menneisyys tai suku - puolet suvusta on alkoholisteja (vaikka ovatkin vakaata keskiluokkaa, koulutettuja ja taloudellisesti kohtuumenestyneitä). Puolison veli kuoli huumeisiin vuosituhannen vaihteessa. Puoliso itse on ollut mielisairaalassa toipumassa useammin kuin kerran ja katkolla myös. Nuo ovat asioita, joita meidän suhteen alkuvaiheessa puhuttiin paljonkin. Taisimme aloittaa suhteen kummankin sairaskertomuksilla. Puolisolla on muutenkin tapana olla salaamatta taustaansa tai sukuaan. Niin että... Laitetaan puoliso samaan kahvipöytään vanhempieni kanssa - puoliso sekoaa sukkiinsa, kun kaikki se mitä hän voisi kenelle muulle tahansa sanoa, on käsittämätöntä ja piilotettavaa ja torjuttavaa vanhempieni maailmassa.

Välillä tuntuu siltä, että asioilla on tarkoituksensa. Jos minun nyt on yleensä tarkoitus selvitä ulos siitä puhumattomuuden ilmapiiristä, joka vanhemmillani on ollut, niin mikäs tässä olisi parempaa koulua kuin eläminen puolison kanssa. (Ja tämä nyt ei mitenkään tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa tai puhua ääneen puolisolle... Mutta oman elämän kipupisteet, pakostihan ne tulevat näkyviin suhteessa... joko puhuttuina tai piilotettuina. Vanhemmillani ne ovat koko ajan jäytäviä solmuja, piilossa.)

Vähiin käy

Terapiaa on jäljellä viisi kertaa.

Voi elämä. Juuri tämä loppuu, kun lakkasin arastelemasta terapeuttia. Puhuminen terapiassa tuntuu helpolta vaikka asiat olisivat vaikeita. Tänään: äiti ja minä emme kohtaa luultavasti koskaan. On surullista, ettei voi jakaa välähdyksiä elämästä vanhempansa kanssa.

Yritän ja yritän puhua äidin kanssa. Tuloksena on loputonta jankkausta, korjaan korjaamasta päästyäni äidin oletuksia:

Äiti (kuulee äänistä, että soitan ulkoa): Ai te olette mökillä?
Minä Ei, kyllä me ollaan ihan kotona.
Äiti Ai te ootte kävelemässä.
Minä Mä olen ihan itsekseni tässä rannalla istumassa.
Äiti Sen järven, jonka ohi mentiin kun olin siellä.
Minä Joo (tämä oli puhelun ainoa oletus, joka meni äidiltä oikein)
-- Pari lausetta siitä, miten olisi voinut mennä viikonloppuna käymään vanhempien luona, mutta oli muuta menoa.
Minä Olin lauantaina illalla teatterissa.
Äiti Ai mitä te olitte katsomassa?
Minä Ei kun minä olin, ei mies ollut.
Äiti Se ei taida semmosista teattereista välittää.
Minä Ei se päässyt, olis kyllä välittänyt muuten. (Oikeasti mies poti ja potee leikkauksen jälkirajoitteita, äidille mutisin epämääräistä työvuoroista.)
Äiti Olitko sää S:n kanssa sitten? (S on se ainoa ystäväni, jonka äiti tuntee hyvin.)
Minä En, olin T:n kanssa.

Jne jne jne. Sanon jotakin, äiti tekee oletuksen, seuraava lauseeni on takaperoista selitystä ensimmäiseen lauseeseen ja taas siitä lauseesta äiti kehii uuden jutun... Ja mielessä muhii ärtymys ja kiukku ja päätän taas, että ensi kerralla puhun pelkästään ilmoista ja viherkasveista ja ehkä hiukan kissoista.

Jollain tapaa tuo viimekertainen puhelu havainnollisti sen, että vaikka minä miten terapoisin itseäni ja prosessoisin asioita, niin minun ja äidin suhde ei ole yksin minusta riippuvainen. Äiti on ihan sama kuin ennenkin - enkä minä edelleenkään tiedä muuta keinoa välttää jankkaaminen kuin olla puhumatta asioistani, isoista ja pienistä. Tietenkin voisin antaa äidin pitää luulonsa ja oletuksensa, mutta silloin ruokkisin äidin kuvitelmia.

Äh, tämä on tätä. Tähän kirjoitettuna taas vain pyörittelyä. Aiemmin päivällä terapiassa pääsin hetkittäin käsiksi sekä suruun että vihaan.

Rajat

Minulla on rajaongelma. Rajaongelma juontaa jonnekin lapsuudenkotiin, ilmapiiriin, siihen että vanhemmillani on ollut paljon kiellettyjä tai väistettäviä asioita, kiellettyä käyttäytymistä ja mutkikkaita sopivaisuussääntöjä . Edelleenkin, näin vanhana ja "isona" kaipaan ympärilleni sellaisia ihmisiä, jotka toimivat ei-rajoittavasti, ei-kieltävästi. Olen aivan järjettömän herkkä ärähdyksille, EI-lauseille ja kaikenlaiselle sivuuttamiselle.

Ja sama toiseen suuntaan: osaan rohkaista, osaan avata vaihtoehtoja, osaan antaa tilaa. Kaikki nämä hyvää ja hienoa. Se kääntöpuoli, ongelma, tulee, kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jollain lailla holtittomia, rajattomia, huomiota vaativia. En osaa olla rajaava, jämäkkä, määrätietoinen. En ymmärrä sitä tarvetta tarpeeksi ajoissa, jään odottelemaan että ihminen itse ymmärtäisi menneensä rajojen yli - ja välttämättä sellaista 'itse ymmärtämisen' tilannetta ei tule ikinä.

Koulussa iso osa työstä oli yhtä helvettiä tuon takia. Olisin selvinnyt vallan hyvin, jos minulla olisi ollut lauma estyneitä arkoja pelokkaita neuroottisia pikkutyttöjä ja -poikia. Olihan heitäkin, mutta oli myös ylirohkeita, levottomia, huomionhakuisia. Nuo jälkimmäiset veivät sitten kaiken tilan ja huomion, kun minä annoin niin tapahtua. Mikään huomio ei olisi joillekin ollut riittävästi - rajoja ei ollut ollenkaan.

Tässä nykyisessä hommassa samoja asioita tulee vastaan vähän pienempinä annoksina (onneksi näin, en kestäisi olla samassa määrin rajojenasettajan roolissa kuin opena olin). Viime viikolla esimerkiksi eräässä aikuisryhmässä kesken kurssin kurssilaisen (60+ nainen) kännykkä soi, hän vastasi ja selitti puhelimeen täyteen ääneen asioitaan. Minä (se turhan rajallinen persoona) en osannut puuttua. Olin näkemättä ja kuulematta. Korotin omaa ääntäni ja puhuin tädin äänen päälle, ajattelin Kyllä hän kohta älyää lopettaa. Pah. Hän lopetti sitten kun asia loppui - eli pulisi monta minuuttia. Sama ihminen myös huuteli kesken puheeni kaikkea mieleensä tullutta, eivätkä kommentit olleet erityisen positiivisia (siis eivät ne minuun liittyneet, mutta kurssiasiat olivat hänen mielestään kauhean vaikeita ja elämä yleensäkin menossa vaan huonompaan suuntaan ja kaikkia palveluja vain heikennetään jne). Peruspenseä ihminen, jonka annoin mellastaa mielin määrin, VAIKKA hänelle olisi pitänyt laittaa rajat.

Valikoin läheisimmiksi ihmisiksi sellaisia, joilla on kanssani samankaltainen käsitys rajoista. Ahdistun välittömästi, jos olen ystävystymässä ja se ystävyyden toinen osapuoli osoittaa halua jokapäiväiseen soitteluun/tapaamisiin/muuhun yhteydenpitoon. Minulla moinen menee yli rajojen. Samalla tavalla yli rajojen menee myös verkostomarkkinointi, en osaa suhtautua siihen, jos puolituttu esim. alkaa tarjota kosmetiikkaesitteitä tai kutsuja tupperiltaan - maailmassani on yksi tila markkinoinnille ja toinen ihmissuhteille, eivätkä nämä kaksi kohtaa.

Sitkeydestä on lyhyt matka paukapäisyyteen

Pieni muistuma parin vuorokauden takaa. Yritin - taas kerran - tulla toimeen kuukupin kanssa ja - taas kerran - homma meni ihan sanonko miksi. Käkin kahteen asti yöllä vessassa yrittelemässä kupin poistoa.

En voinut tietää näitä kuppiongelmia silloin kun ostin kupin, mutta nyt tiedän. Miksi pitää aina vaan yrittää? Yltiöoptimismiko pakottaa samaan uudestaan, vai ihan silkka paukapäisyys (kun nyt olen tämän ostanut, niin tätä käytetään, ei luovuteta, ei ei ei) vai mikä?

Se 'mikä' on kiusallisesti sukua niille tuntemuksille, joissa koen olevani jollain lailla fyysisesti väärä. Tuntuu että sunnuntaina yritin lähinnä itselleni todistella, että kupin käyttö onnistuisi - senhän 'kuuluu' onnistua (kun en tiedä oikeasta elämästä ketään, jolla ei olisi kupittelu toiminut). Yrittämällä taas kerran yritin lunastaa itselleni jonkin osan keskimääräistä ja 'normaalia' naisena olemista. Pah.

Mikäli mitään omista kuukuppiongelmistani ymmärrän, niin ne ovat monen asian summaa (vaikuttaa ainakin anatomia, vestibuliitti ja vuodon runsaus). Homma on kivuliasta ja sotkuista ja vie tolkuttoman paljon aikaa (viimeksi tein jostakin myöhäisiltapäivästä alkaen poistoyrityksiä ja viimeisen tunnin istuin pytyllä). En usko, että opin tässä yhtään kummemmaksi vaikka miten yrittäisin.

Niin että... Mitä väliä sillä on minulle, jos joku muu ketterästi hoitaa poiston ja tyhjennyksen ja uudelleen asetuksenkin minuutissa? Entä sitten... Se joku muu on joku muu. Minä olen minä. Viimeksi lupasin itselleni, ettei tarvitse enää yrittää.

Eksistentiaalinen äh

Puolisko leikattu ja kotona, viime viikon epätavallisuudesta palattu normaaliin.

Pari päivää olen taas vaihteeksi ihmetellyt blogin pitämisen mielekkyyttä. Oikeasti en tiedä, miksi tätä kirjoitan. Tavallaan kai yritän ratkaista elämiseen ja itseeni liittyviä ongelmia. Siis en yritä olla ketterä nokkela kiva hauska haircut-bloggari, sitäkin yritän aina välillä sillä toisella blogilla (jota en ole päivittänyt kai kuukauteen nyt).

Kun tapahtuu jotakin jonka edessä on ihan voimaton, niin hittojako viitsin mitään kirjoittaa, siitä. Voimattomuuden kohdalla edes minä en osaa teeskennellä, että sanat päiväkirjassa/blogissa/ihan millä tahansa virtuaalisella tai paperisella arkilla voisivat taikoa todellisuutta toisenlaiseksi.

Joutuisin vain kirjoittamaan auki sen, etten voi mitään.

Tai ettei puoliskokaan voi mitään. Me - kollektiivisesti! - emme voi mitään, ja sekös on tässä elämässä pelottavaa. Oma voimattomuus. Eihän sitä edes ole - kaikki on niin hallittavissa ja säädeltävissä (siis modernissa maailmassa, Suomessa, Länsi-Euroopassa, 2000-luvulla). Pitää vain osata tehdä oikeita valintoja ja kasvattaa itseään ja valikoida itselleen sopiva ympäristö ja olla olematta luuseri.

Heti kun hiukan helpottaa, niin sitä näppärästi työntää sivuun ja väistää oman avuttomuutensa. Sitä lähtee keräilemään ympärilleen vanhaa tuttua keinovarastoa ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuten esimerkiksi päivittää taas kerran blogin.

Ei voi kuin olla

ÄÄH. Puolisko on edelleen samassa jamassa kuin eilen - eli osastolla odottamassa sitä päivystysleikkausta. Kun hän ei ole kuoleman kielissä, niin nähtävästi kiireellisemmät tapaukset menevät koko ajan ohi, eikä voi kuin odotella.

Tuskastunut olo täällä kotona myös, etenkin kun puoliskon taudin kulku voi olla mitä tahansa parin viikon potemisen ja parin vuoden leikkaus- ja muiden hoitojen välillä. Sen ensimmäisen leikkauksen jälkeen on kai lääkärikin hiukan viisaampi. Joka tapauksessa voidaan alkaa virittää omituisten tautien kerhoa täällä - etenkin jos pään väännöt lasketaan mukaan. Hyvä on kokoelma meidän perheessä...

....

Lähdetään tästä:

Puolisko on paraikaa yliopistollisen keskussairaalan gastroenterologian osastolla odottamassa leikkausta. Ei pitäisi olla paha (leikkaus), mutta heittämällä meni päivystyksen läpi tänään aamulla, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli vain hakea sairaslomatodistus työterveydestä yleisen jomotuksen takia. Nyt pitääkin leikata paksu- ohut- tai jonkin suolen ylimääräinen lisäke, joka on tulehtunut. Se lisäke on kuulemma niin kuin umpisuoli, mutta ei ole umpisuoli kumminkaan.

Tämän verran olen ymmärtänyt taudista.

Täällä kotona on ihan omituista yksin.

Tosin vielä omituisempaa oli kun poikkesin viemään puoliskolle viihdykettä (kirjan) ja lämmikettä (vaatteita). Tippapulloteline vieressä ja sellaiset hailunruskeat laitosvaatteet päällä! Puolisko oli ollut ainakin yhdessä kohden toimelias ja saanut jok'ikiseen potilaspaperiin kirjattua, ettei hänelle saa syöttää opiaattijohdannaisia.

Poikkeaminen meni yleiseksi naureskeluksi, kun se toinen vaihtoehto oli ihan liian vakava.

Kunpa se nyt.. kumpa se ei... kumpa. Äh.

[Ja toinen äh. Sieluntilani näyttäytyy kumpa:ssa.]

Kynnyksen yli

Menin näkymättömän kynnyksen yli tänään. Xylocain-geeliä tuli kokeiltua, vaikka pakko sanoa että tuntui aivan uskomattoman pöljältä keskeyttää yleinen hipelöinti siksi aikaa, kun painelin geelillä ne muutamat strategiset pisteet. Pyysin vielä puoliskoa pitelemään peiliä, jotta osasin suunnistaa oikeille kohdin.

Annostelua pitää vielä hioa, olisin surutta voinut käyttää enemmän. Sen verran muutosta koin, että tajusin miten lihakseni kramppaavat (aiemmin se kramppaus on jäänyt vähän niin kuin sivuseikaksi).

Voi elämä, että olen järjettömän kateellinen niille, joilta yhdyntä hoituu noin vaan ilman kipuiluja ja kramppeja. Voisikin keskittyä vaan keskinäiseen olemiseen, siihen yhtymiseen, eh.

[edit. Toisaalta olen helpottunutkin. Tämä on nyt enemmän hallittavissa eikä vain siedettävissä.]

Haukotus

Kissakolmonen sai selkäni takana juuri söpöily-kurinakohtauksen. Triffidsin levyn viimeinen kappale (How Could I Help But Love You) loppui. Yritin aloitella kirjaa (Aina Bergrothin Ah autuutta), töksähdin.

Kas, söpöily-kurina houkutti paikalle toisen kissan, nyt painitaan laiskasti.

Erittäin laiska olo. Oli työvuoropäivä, unelias lauantai. Myöhemmin sammuin jo kerran sohvalle. Unosten jälkeen kävin kävelyllä, oravat kiersivät mäntyä ympäri.

Taidan töksähtää nukkumaan. En jaksa miettiä mitään.

Sekametelisoppaa

Ah, käynyt elokuvissa. Ja nähnyt ystävää monen kuukauden tauon jälkeen (hän oli laskenut tänään, että tulee kahdeksan vuotta siitä kun tutustuimme. Aika on tässä kohden lyhyt - minusta siitä kun tapasimme erään kansanopiston ala-aulassa ei mitenkään voi olla noin monta vuotta).

Ja sitten otin omat henkiset hevarit aivan pienestä asiasta. Ja hevareitten seurauksena taas päätin, että minun pitää opetella puhumaan.

Aivan pieni asia meni näin: mies oli eilen töiden jälkeen käynyt kaupassa, sanoi laittavansa tänään ruokaa, nosti pakastimesta lihaa sulamaan. Minä sanoin juu, kysyin tarvitaanko vielä jotain (kaupat olivat silloin auki, itselleni halusin salaattia). Mies mutisi perunoista. Kävin ruokakaupassa. Katsastin että jääkaapissa oli paketti herkkusieniä, viimeinen myyntipäivä 30.4. Mies sanoi laittavansa ne huomiseen ruokaan, kyllä päivän vielä säilyisivät. Ookoo, odottakoon. Olisin ollut valmis paistamaan ne saman tien.

Tänään menin sitten kahdeksi keskustaan tapaamaan ystävää. Tulin takaisin kolmisen tuntia myöhemmin (kahvia, simaa ja munkin nauttineena). Olin nälkäinen jo ennen lähtöä keskustaan, olin tarkoituksella säästellyt nälkää. Mies taas ei sitten tehnyt elettäkään ruuan laittamiseksi, minä älysin lopulta kysyä, aikooko hän värkätä jotain. "No en mää kun söin just makkaraa. Laitan vasta viikonloppuna lihan."

No höh. En olisi mitenkään ollut ruuanlaittovireessä, olin lähinnä nälkävireessä (saan helposti päänsäryn jos en syö oikein mitään ja nyt otsanahassa juili). Ja ne herkkusienet, ne olisivat viikonloppuna käyttökelvottomia, pakkohan minun on ne laittaa...

Happamena värkkäsin sitten ruokaa ja mietin, miten tästä ärtymyksen tilasta pääsisin pois. Ärsytti kun jääkaapissa oli oikeita ruokia mätänemässä ja toinen veti makkaraa sen oikean ruuan sijasta ja jätti minulle sen raaka-aineista asti värkkäämisen, vaikka toisin oli puhunut. (Toisaalta itsepä olin ostanut ne sienet, mutta olisin laittanut ne jo edellisenä päivänä, jollei mies olisi luvannut käyttää niitä tänään.)

Diibadaa. Koitin olla ajattelematta asiaa, mutta ketutti vähän kaikki. Mutta sitten taas - miksei toinen saisi muuttaa mieltään? Ja pakkoko minun on itku kurkussa näitä sieniä palotella - ei mies ainakaan siihen minua pakota?

Kun ruoka oli jo valmista ja hyväksi havaittua (päästäni sävelsin sieni-sipuli-chili-paprika-porkkanamuhennosta ja keitin nuudeleita lisukkeeksi), tajusin sanoa:

On mullakin ongelma. Ei olisi yhtään huvittanut ruuan laittaminen tänään, mutten siedä sitä että ruokaa mätänee kaappiin.

Ja mies siihen:

Joo ja mä olisin laittanut sen lihan, mutta kun en tiennyt moneltako sää tulet, eikä se lämmitettynä ole hyvää. Sitten mun vaan tuli nälkä ja söin makkaraa.

Voi elämä. Miksei noitakin lauseita vähän aiemmin tullut suusta ulos? Vaikka hyvä kai, että edes kärvistelyjen jälkeen...

Onneksi meidän ongelmat on lähinnä "pilaantuneet herkkusienet" -tasoa. Nääkin on ihan tarpeeksi haasteellisia.