Au Wau

Vincent van Goghin Kengät, 1887 (esim. täältä)

Epähuomiossa olin järjestänyt arkipäivät niin, että jouduin neljänä päivänä viidestä joko työn tai terapian takia bussimatkailemaan keskustaan ja takaisin. Se on runsas puoli tuntia suuntaansa, viimeksi tänään aamulla vuoro oli niin täynnä, että seisoin lähtöpysäkiltä keskustaan käytävällä.

Väsy. Stressi myös. Toissayönä heräsin kahden jälkeen, enkä saanut nukuttua. Mielessä työ, seuraavan aamun fysioterapia, viikonlopun tekemiset, kaikki.

Sain eilen tukipohjalliset. Au ja wau. Au siitä, että nyt kampura jalkaterä vetäytyy koko ajan kippuraan, jos ei ole kenkää ja pohjallista estämässä. Wau siitä, että ensimmäistä kertaa ikinä askellukseni tuntuu kevyeltä, sujuvalta, kampurajalan polvi ei taivu taaksepäin kävellessä, vaan ojentuu juuri sopivasti (ojentamista en ilman korottavaa pohjallista pysty tekemään).

Toistaiseksi olen pitänyt pohjallisia vain ulkokengissä. Kippuroinnista päätellen tarvitsen aikaa totutteluun.

Hämmentää vieläkin, miten äkkiä - ja hitaasti - tämä on mennyt. Kolme viikkoa sitten työterveyslääkäri lähetti fysioterapeutille, nyt on jo pohjalliset. Mutta sitä ennen meni vuosia ja vuosia ja vielä vuosia. Juttelin jaloistani työkaverin kanssa, hän sanoi huomanneensa, että kävelen paino enemmän toisella kyljellä. Minä olen "huomannut" epäkeskon kävelyni, mutta olen luullut, ettei sille voi tehdä mitään. Vanhempani taas... luulen että hekin ovat huomanneet. Muistan isän kanssa puhuneeni jaloista eräitä kertoja. Jonain kaatuilukautena isä taisi ääneen sanoa "pitäisikö ne sun jalat tutkia". Jonain toisena kertana hän ihmetteli jalkateriani, joissa jänteet ovat jatkuvasti pingottuneet.

Äiti ei taas ole sanonut mitään.

Lapsuudessa olisi kai ollut tilaisuuksia selvitellä, miksei lapsi pysy pystyssä ja miksi tyttö kulkee vinossa. Ei sitä pidetty tarpeellisena. Vanhempieni mielestä kaikki lääkärin ja muiden palvelujen käyttö on "herraskaista" ja epäsopivaa, jos ilmankin tullaan toimeen. Ja minähän tulin. Otin itseeni kaikki kömpelyys- ja vinouskommentit. Tiesin, etten ole niin kuin muut ja tunsin syyllisyyttä. Nolostelin itseäni vanhemmillekin - totta kai olisin halunnut olla ketterä ja nopea ja ryhdikäs.

En olisi voinut selvitellä jalkojani aikaisemmin. En kehdannut. Tasapaino-ongelmat ja kömpelyys piti visusti salata muilta, myös lääkäreiltä. Järjettömän logiikan mukaan kuvittelin, että lääkäri tai muu asiantuntija syyttäisi minua, jos huomaisi ongelmani. Psykoterapiassa olen kumminkin huomannut puhuvani paljon kömpelyydestä, liikkumisen noloudesta, siitä miten en tunne itseäni luontevaksi. Huomaamattani olen saanut hälvennettyä häpeää. Muuttuminen - tässäkin kohden - on alkanut tuntua mahdolliselta.

Silti olen häpeän rajalla edelleen. Fysioterapeutti on näyttänyt jumppaliikkeitä ja pyytänyt minua tekemään niitä nähtensä - minä pelkään että teen väärin ja huonosti (ja pilaan mahdollisuuteni hoitaa jalkoja). Asiaa ei yhtään auta se, että tuossa oikeassa jalassa on tuntohäiriöitä, enkä tunne venytyksiä normaalisti. Usko siihen, että jalkoja voi hoitaa ja liikkumiseni voi helpottua, on aika heiveröistä.

Niin - liikkuminen muiden nähden. En kykene siihen. Hävettää, jos joku näkee minun juoksevan, nostelevan puntteja tai venyttelevän. Sentään kykenen nykyhetkessä venyttelemään tai joogaamaan tai liikuttamaan käsipainoja, vaikka puoliso olisi likellä ja näkisi. Yhteiselämän alkuvaiheessa en kyennyt - piti odottaa, että toinen lähtisi, että saisin olla ihan yksin ja rauhassa, katseilta suojassa.

Puhki

Olen aika puhki. En haluaisi töihin, haluaisin pysäyttää ajan, olla vaan. Kuulostella, tunnustella.

Torstain fysioterapiassa oli sitten kolme henkeä minun lisäkseni, FT kävi alun jälkeen hakemassa kaksi kollegaansa paikalle. He laittoivat minut tekemään juuri ne minulle mahdottomat jutut - notkistamaan polvia niin, että kantapää pysyy lattiassa, kyykistymään, seisomaan yhdellä jalalla. Tiesin että nuo tietävät, mitä tekevät, liikkeet osuivat niin täysin kohdalleen. Ryhtitarkastuksissa ei muistaakseni ole tarvinnut muuta kuin seistä ja korkeintaan kävellä muutama askel. Olen osannut aina sen hetkisen yrittää seistä ja kävellä ryhdikkäästi. On ollut tärkeää salata oma kömpelyys - sehän on johtunut omasta muka-huonoudestani ja velttoudestani.

Yhdessä vaiheessa kävelin juoksumatolla ja nämä fysioterpat puhuivat ympärilläni käsittämätöntä kieltä, selittivät termeillä kävelyäni. Kuulemma osaan hyvin peittää ja peesata kampuran tuomat motoriset ongelmat. Terve jalka tekee tuplasti työtä, jotta pääsisin liikkumaan kohtuullisen normaalisti.

Jokin muistikuva jostakusta hoitsusta, hän paheksui tapaani kumartua. (Kumarrun pelkästään taivuttamalla selkää, en jousta polvista. En osaa joustaa polvista, sillä siinä liikkeessä kampura jalkani kääntyy heti varvustamaan ja uhkaan tösähtää nenälleni.) Kuulin saarnan siitä, miten pilaan selkäni ja rasitan sitä turhaan. Enpä rohjennut hänelle selittää, että se selkää säästävä tapa on minulle mahdoton.

Toinen muistikuva, olin tai ji - ryhmässä. Ensimmäiset kerrat sujuivat, mutta jossakin kymmenennen liikkeen jälkeen tulee yhdellä jalalla seisomista ja kääntymistä yhden jalan varassa. Minä en vaan kyennyt tekemään liikettä, katselin sivusta, kun muut tekivät, kuka taitavammin ja kuka kömpelömmin, mutta tekivät kumminkin. Vetäjä kierteli ja minä selitin, miksen tee oikein mitään. Hän katseli hetken yrityksiäni ja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt tuollaiseen (tarkoitti siis jalkaani).

Fysioterapian jälkeen kävelin bussille, bussissa itkin matkan kotiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tämä sai nimen. Ensimmäistä kertaa useampi ihminen näki ja ymmärsi, mistä on kysymys. Kukaan - edes minä itse - ei ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minäkin olen luullut, että liikkumisen hitaus ja tasapainon katoaminen ovat vain huonoa kuntoa, lihavuutta, harjoituksen puutetta, huolimattomuutta, sitä etten yritä tarpeeksi...

Yksi muistikuva ajalta ennen kouluikää, ehkä olin kuuden ikäinen. Olin vanhempien kanssa kylässä maatalossa, paikalla ikäisiäni ja vähän vanhempia lapsia. Yhteiseen leikkiin liittyi se, että piti pissata metsässä (se oli kai viidakko- tai aarniometsäjuttu, elämää kaukana huussien tavoittamattomissa). Voi hirveä häpeä, kun en kestänyt edes pissan aikaa kyykkysilleni, vaan horjahtelin niin, että pikkuhousut tulivat litimäriksi. Sitten piti mennä äidille sanomaan, että pissasin housuun. Sitä en sanonut, etten osannut kyykkysillään olla - ja muut tytöt osasivat.

Olen ihme!

No niin. Puoliso on palannut kotiin, kipuiluun on varattu kolme viikkoa sairaslomaa ja kaikki saunavision uumeniin toistaiseksi tallennetut - ja katsomatta jääneet - ohjelmat.

Minun henkinen hepulini helpotti heti kun puolisko raportoi leikkauksesta (siis jo tiistaina). Sen jälkeen on ollut vain tavanomainen vääntö ja kääntö ja vaikeaa herätä aamuvuoroon ja...

Olin tänään fysioterapeutin luona ensimmäistä kertaa koskaan. Herätin ihmetystä.
Eikö varmasti ole muita kipuja? (Olin valittanut oikeaa jalkaterää ja vasenta polvea.)
Eikö tuota jalkaa ole koskaan leikattu?
Hienosti sun kroppasi korjaa kaiken niin että olet ryhdikkäästi suorassa, vaikka toinen jalka on noin paljon lyhempi.
Sun jalat on oikein hyvinmuodostuneet polvista ylöspäin.

Tunnin käynnillä seuraavaa: varpaiden ja jalkaterän synnynnäistä vikaa (nimityksen olen unohtanut), laskeutunut jalkaholvi, kampurajalan kaltainen oikea jalka, kierrettä säärissä, eripituiset reisiluut ja skolioosi.

Tiesin ennestään, että kävelen kummallisesti ja jotkin yksinkertaiset liikeradat ovat mahdottomia tehdä. (Vai enkö vain osaa? Olenko tyhmä? Kuvittelenko vaan, että raajani toimivat oudosti?)

Nähtävästi ei ole pelkästä ylipainosta ja liikkumattomuudesta johtuvaa, että olen ollut lapsena (ja olen vieläkin) kömpelö ja kompuroiva. Lisätään siihen lapsuuteen vielä vanhemmat, jotka pelkäävät liikkuvan lapsen loukkaavan itsensä, niin saadaan yksi vaikuttava tekijä lisää.

Tein ennen kouluikää joitain lättäjalkaisuuden ja pihtipolvisuuden korjaamiseen tarkoitettuja harjoituksia (jumppaa siis, suomeksi sanottuna). Koulussa se kaiken huomion keskipiste oli paino - siitä puhuttiin ja sitä tarkkailtiin. Tuntuu, ettei minusta nähty terveydenhoitajan tai lääkärin tarkastuksissa muuta kuin vaa'an lukema. Tosin jalat vaivasivat silloin vain epäsuorasti (siis liikunnassa, siinä etten kyennyt luistelemaan tai hiihtämään tai muuten liikkumaan muiden tahdissa - ja ne ongelmat minäkin kuvittelin johtuviksi painosta ja omasta huonoudesta).

Hassua. On kuin olisin saanut jonkin jälkikäteisarmahduksen. Kun kömpelyyden ja tasapaino-ongelmien takana on fyysisiä selityksiä (kuten eripituiset reisiluut ja jalkaterän asentovirhe), en olekaan huonompi kuin muut. Olen epäyhteensopivista osista koottu ja niiden osien saattaminen yhdessä liikkuviksi tekee yksinkertaisista asioista (esim. kävelemisestä ja juoksemisesta) monimutkaista.

Valitin fysioterapeutille, että nyt kun painan 30 kg vähemmän kuin ennen, niin vasenta polvea särkee enemmän kuin ennen. Ft sanoi, että moinen on tyypillistä. Ylipaino löystyttää niveliä ja kun paino laskee, niin löysyys jää - ja aiheuttaa kipua. Eikä tästä yleensä puhuta - laihtumisen kun pitäisi poistaa kiputilat ja olla ratkaisu vähän kaikkeen.

Ensi viikolla menen uudelleen ft:lle sovittamaan tukipohjallisia. Silloin seuraa jonkinlainen apinanäyttely - tänään ft pyysi, että saisi "ensi kerralla" kutsua paikalle pari kollegaansa, jotka eivät ole koskaan nähneet käytännössä, mitä minun oikean jalkani "kampura" aiheuttaa. Minähän sanon juu mihin tahansa muuhun kuin siihen, että lauma gynekologeja marssii katsomaan revaani - paitsi että äh, olen sanonut juu myös laumalle kandeja, jotka marssivat katsomaan alapääni ultraäänikuvaa sillä välin kun makasin siinä tutkimustuolissa.

Minulla on... hevonen!

Oli syntymäpäivä taannoin. Tarvitsisi kai päivittää tämä virallinen vuosipäivä myös blogin kuvaukseen, kun siellä tuota vuosirengasmäärää roikotan. En tunne itseäni vuotta vaille nelikymppiseksi. Toissapäivänä suustani lipesi yhden ihmisen kuvauksessa jotakuinkin tämmöistä: "...nuori, suunnilleen mun ikäinen". Mies muistutti, ettei "mun ikäinen" ole erityisen nuori.

Missä kohden ei enää voi sanoa olevansa nuori? Menikö se nuoruus jo... yli kymmenen vuotta sitten? Mutta enhän minä silloin tuntenut itseäni nuoreksi, olin väsynyt, ikäloppu, harmaa, rätti.

Nyt sain elämäni ensimmäisen hevosen synttärilahjaksi. Se ei syö heinää eikä potki, mutta on iso ja pehmeä ja sen harja ja häntä ovat jotakin jouhimaista ainetta.

Jos ihan tarkkaan itseni asettelen, niin voin istua sen selässä. Kokeilin ratsua heti kun jäin kahden hepan kanssa. Miehen nähden en kehdannut alkaa istuksia ponin päällä. (Voi, pitäisi lopettaa nämä "en kehtaa"-jutut. Ei näissä ole mieltä. Jos mies kehtaa ostaa minulle valtavan pehmolelun, niin minunko pitäisi suhtautua siihen vakavasti ja totisesti... Eikä. )

Tässä kohden sivuhuomautus: meillä on paljon omituisia ja lapsekkaita esineitä, etenkin pehmoja. Lapsuudessa oli yksi musta iso pehmokoira. Ennen pehmokoiraa oli yksi nalle, jota hipelöin niin lujasti, että tuli raukka osin karvattomaksi. Molemmat ovat kai jossakin vanhempien asunnon kaapissa.

Kotiäidin lapsen auvo

Onnekseni en ole nähnyt yhden Mikkosen tv-esiintymisiä. Olen vain osunut lukemaan niistä jälkikäteen kirjoitettuja - ja sen perusteella voin olettaa, että rva Mikkonen olisi nostattanut aika lailla verenpainetta.

Olen kotiäidin lapsi. Herrajumala etten olisi halunnut olla kotiäidin lapsi. Olisin halunnut että minulla olisi ollut leikkikavereita. Olisin halunnut olla jonkun kanssa enkä aina äidin kanssa (äiti ei ollut joku, äiti oli aina laittamassa ruokaa tai tekemässä jotain muuta tärkeää). En muista että äiti olisi leikkinyt koskaan.

Hullu ajatus, minun äitini leikkimässä. Kauheaa! Siitähän tulee sotkua! Tavaroita hujan hajan! Melua! Juoksemista ja juoksua seuraavia kaatumisia ja mustelmia ja haavoja ja verta nenästä!

Tiedän luissani, että perhe voi olla pielessä monin tavoin. Ei tarvita rapajuoppoja väkivaltaisia hulluja. Ihan riittää sellainen käpertyvä ja jäykkä oleminen.

Enpä tiedä, olisiko päiväkoti minut pelastanut. Ei se voinut eikä saanut minua pelastaa, sillä äidille ei olisi jäänyt mitään. Äiti halusi olla hyvä äiti, tehdä toisin kuin oma äitinsä, joka oli tehnyt nahkatehtaalla pitkää päivää silloinkin kun lapset olivat olleet pieniä.

Hyvät aikomukset on kai kaikilla vanhemmilla. Jonkun taidot ja valinnat osuvat sitten paremmin yksiin lapsen tarpeitten kanssa kuin jonkun toisen.

Olisinko vähemmän pelkäävä, osaisinko "olla" ihmisten kanssa, jos olisin ollut päiväkodissa? Tuntisinko itseni vähemmän yksinäiseksi, enemmän yhteydessä olevaksi? Olisiko minulla vähemmän ahdistusta, kun en olisi ollut niin kovin kiinni äidissä ja imenyt itseeni hänen pelkojaan ja ahdistuksiaan? En tiedä... Tarhassa olin ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin sinne menosta ja siellä olosta, vaikka tunsinkin itseni monesti sivulliseksi, kömpelöksi, vieraaksi.

Niin, nämä ahdistukset... Voi elämä, miten mitättömissä tilanteissa ahdistus laukeaa. Perjantaina aamulla ennen töitä päätin soittaa työterveyteen ja varata ajan lääkärille. (Minulla on eripariset jalat, vasen vahva ja oikea heikko. Nyt taas matkan jälkeen oikea jalkaterä alkoi kipuilla - ja vasen polvi myös. Voisin edes yrittää hoitaa koipiani. Tukipohjallinen? Vahvistusliikkeitä?)

Ah, puhelinpaniikki. Sydän hakkasi hulluna ja kädet tärisivät, kun painelin numerot ja kuuntelin hälytysääntä. Koitin rauhoitella itseäni: kaikki on hyvin, olen turvassa, ei ole hätää, mutta tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Minä joudun puhumaan itsestäni vieraan ihmisen kanssa. Minä saatan tehdä itseni naurunalaiseksi. Minua ei välttämättä uskota. Onko minulla oikeus tähän?

Eihän siinä hirveitä tapahtunut. Soittoon vastattiin, sain uuden puhelinnumeron, soitin siihen samalla paniikkiololla ja kuuntelin nauhoitusta, kunnes siinäkin numerossa vastattiin ja sain ajan. Onnellinen loppu.

Vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnasta

Jonain hetkenä eilen tunsin huimaavaa vapautta. Se häipyi ja katosi, mutta ajatuskulku on vielä melkein tavoitettavissa.

Tähän viimeisimpään vuoteen asti lasten saaminen tuntui minusta mahdottomalta. Ajatus lapsesta herätti pakokauhua. Sellaisen järjettömän tunnetilan luulen löytyvän taustalta näissä median kauhutarinoissa löytövauvoista.

Joskus alkusyksystä kävin Kiasmassa Notkea katu -näyttelyssä. En muista siitä mitään muuta kuin Ann-Sofi Sidénenin In Passing - videoinstallation. Siinä nainen jättää babyklappe-luukkuun vauvan, sairaalassa kuuluu hälytys, henkilökunta juoksee paikalle, vauvaa punnitaan, mitataan, käännellään, tarkastellaan. Istuin videokuvien keskellä penkillä ja itkin. Yritin itkeä sillä lailla hillitysti, että kukaan ohikulkija tai samaa työtä katsova ei olisi huomannut, mutta en kyllä osannut lopettaa itkemistä, kun kerran olin aloittanut. (Loppuihan se myöhemmin, kun siirryin seuraavaan huoneeseen.)

Jostakin tuli mieleeni lause: Aina on sylejä, joihin voi pudota.

Se babyklappen luukku oli syli, metallinen mutta suojeleva. Omanlaisensa babyklappe on ollut se keskoskaappi, josta en muista mitään. Ja äidin syli, jota sitäkään en muista. Ja eräät muut tärkeät ihmiset ovat henkisiä sylejä - heidät voin sentään muistaa.

Huimaava vapaus tuli siitä ajatuksesta, että vaikka haluaisinkin jossain määrin lasta, ei minulla ole mitään pakkoa tai velvollisuutta lapsen hankintaa yrittää.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus olla vapaaehtoisesti lapseton. Aiemmin olen ollut lapseton pakosta. Omien lasten saamiseen liittyvät tunteet ovat olleet niin ahdistavia, etten ole tehnyt valintaa lapsettomuuden ja lasten saamisen välillä. Lasten saaminen ei ole ollut vaihtoehto, korkeintaan se on ollut jotain, johon olen pelännyt joutuvani pakotetuksi.

On hienoa, että pakotuksen pelko on väistynyt. Olen vihdoinkin tajunnut, että minä saan tehdä oman valinnan. Tietysti päätöksillä on seurauksensa, mutta seurauksena ei ole se, että minua "rangaistaisiin", kun poikkean ruodusta tekemällä toisin kuin kuuluu. Voin lakata syyllistämistä itseäni ja moittimasta itseäni siitä, etten yritä tarpeeksi. Että olisin pelkuri tai laiska tai itsekäs tai saamaton. Saan olla oma itseni - ei se lapsettomuus minua huononna.

Kaikki ikäkaudet kerroksina minussa

Äitiunen jälkeiset unet ovat olleet tavallista sotkua - niitä en muista jälkikäteen enkä muista tunteitani, ehkei niitä ole ollutkaan.

Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.

Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.

Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.

Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.

En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.

Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.

Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.

Syntymä

Oli melkein helppoa vanhempien luona. Kerran heräsi kaikuja vanhasta: pelattiin korttia ja sekoitin pakkaa, jaoin pakan kahtia ja limitin sitten kortit toistensa lomaan. Äiti alkoi yks kaks hokea Et sää osaa. Et sää osaa.

Tuo on tullut hyvin opittua ja sisäistettyä. Vaikka minähän en osaa, eh?

Isä täyttää 85 kesäkuun alussa. Hänen mielensä kiertelee vuosikymmenten takaisissa asioissa. Kun isän ja äidin liitto on mitä on, niin isä ei vanhoista asioistaan puhu vaimolleen vaan minulle.

Minua on lapsena ja nuorena imarrellut isän huomio ja luottamus ja likeisyys. Vieläkin se liikuttaa.

Viimeksi isä halusi muistella, miten hirveää aikaa oli syntymäni. Olin viikkkoja happikaapissa ja epäiltiin että kuolisin. Onhan hienoa, että isä puhuu noita, mutta... Noista kokemuksista kai yleensä pariskunnat puhuvat keskenään.

Äiti ei ole puhunut minulle halaistua sanaa sairaala-ajastani. En tiedä, ovatko vanhemmat keskenään sitä käyneet läpi. Luultavasti eivät. Kumminkin luulisi, että äiti on ottanut tilanteen vähintään yhtä hirveänä kuin isä - ja siitä on ollut vaikea päästä yli.

Minun näkökulmastani äiti ei ole ikinä selvinnyt syntymästäni, ylihuolehtiminen, sitominen ja liika suojeleminen ovat seurausta silloin heränneistä peloista ja minun keskosuudestani. Taannoin luin tutkimuksen keskoslapsen ja äidin suhteesta, yksityiskohdat olen unohtanut mutta ydinajatuksen muistan: koska keskonen on heikommin reagoiva ja joutunut syntymän jälkeen tehohoitoihin ja erotetuksi vanhemmistaan, niin äiti ja lapsi tarvitsisivat tavallista enemmän tukea... Sen tiedän, että vanhempani ovat syntymäni aikaan olleet kaksin - eivätkä he tukea ulkopuolisilta edes yrittäneet hakea, sehän olisi häpeä, jos ei oman lapsen kanssa pärjäisi.

Välillä jossittelen. Entä jos en olisikaan syntynyt ennen aikojani. Entä jos vanhempieni suhde olisi ollut toisenlainen. Entä jos olisin syntynyt toisella aikakaudella - 1950-luvulla olisin kai kuollut saman tien, 1980-luvulla olisi syntymän jälkeinen hoito ollut hiukan inhimillisempää. Ehkä en silloin olisikaan niin kosketusarka ja vetäytyvä kuin olen nyt, ehkä tietyt ominaisuuteni ovat pelkästään seurauksia siitä, että olen ollut letkuissa ja koneitten ympäröimänä ensimmäiset viikkoni?

Tynnyristä ulos

Äiti ei ole paha ihminen. Olisi yksinkertaisempaa, jos hän olisi ollut väkivaltainen tms. Silloin voisi osoittaa lakipykäliä yhdellä sormella ja toisella äitiä, voisi sanoa, mitä pykäliä vastaan hän on rikkonut.

Etäisyys ja puhumattomuus eivät ole rikoksia. Ei ole rikos sekään, ettei äiti ole pitänyt minua sylissä lapsena tai halannut. On aivan kuin hän olisi fyysisen läheisyyden puutetta yrittänyt korvata ylihuolehtimisella, pitämällä jatkuvasti näköpiirissä, suojelemalla hyppimästä, kiipeämästä, juoksemasta. Ei sekään ole rikos. Ei ole rikos, jos lapsen opettaa avuttomaksi ja osoittaa hänelle, että hän on hyvä ja kiltti silloin kun hän on passiivinen, paikallaan, hiljaa.

Olen tynnyrityttö. Taaperona juoksentelin liian innokkaasti mökin pihamaalla sillä aikaa kun aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Jotten olisi juossut vetiseen ojaan, niin vanhemmat laittoivat minut tyhjään sadevesitynnyriin, sellaiseen metalliseen ruostuneeseen hökötykseen, jossa on korkeutta puolitoista metriä ja halkaisijaa metrin verran. Vanhemmat istuttivat perunaa, minä olin tynnyrissä.

Sitä tekoa olen joskus nimittänyt pahuudeksi. Useimmiten se on tuntunut vain hiukan keinottomien ja hiukan ylihuolehtivien vanhempien ratkaisulta.

En muista tynnyristä mitään. Isä kertoi siitä joskus kun olin jo aikuinen, kertoi vähän naureskellen ja samalla kysellen: muistatko? tiedätkö?

Luulen että kaksivuotias minä on ollut hyvin hämmentynyt ja peloissaan tynnyrissä. Taivas on ollut jossakin korkealla, tynnyrissä on ollut hämärää ja kumisevaa, isä ja äiti näkymättömissä tynnyrin ulkopuolella.

Toisenlainen tynnyri rakentui ylenpalttisen suojelun ympärille. En lapsena tai nuorena ollut koskaan öitä poissa kotoa ystävien luona tai leireillä. Rippikouluun ilmoittauduin leirille, kun halusin syyn päästä pois vanhempien helmoista. Rippikoulun jälkeen olin taas kotona. En ole eläissäni ollut yökylässä tai kotibileissä.

Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, matkustin ensimmäisen matkan junassa äidin kanssa opiskelupaikkakunnalle. Olin noloudesta mykkä, kun kämppäkaverini oli minua vanhempi, Helsingistä ja muutti tavaroita kavereittensa kanssa. Minulla oli vain äiti, muita en tuntenut.

Seuraavana viikonloppuna matkustin ensimmäisen kerran junalla yksin (tietysti kotiin vanhempien luo). Seuraavalla viikolla - tai sitä seuraavalla - taisin opetella käyttämään pesukonetta.

Ei kai ole rikos kasvattaa lapsensa avuttomaksi ja riippuvaiseksi? Olen järjettömän kateellinen, jos kuulen tai luen toisenlaisesta äidistä. Sellaisesta joka koskettaa ja halaa, joka rohkaisee, joka uskoo, joka tukee, joka iloitsee lapsensa puolesta. Olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa. Minun on pitänyt kamppailla kahdella kentällä: omien epävarmuuksieni ja äidin pelkojen kanssa. Olen oppinut, ettei äidille kannata kertoa asioista, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Kaikki muutokset ovat äidille mahdollisuuksia huonompaan. Silloinkin kun muutos on jo tapahtunut, häntä pitää vakuutella.

Olisi kenties ollut jollain lailla helpompaa, jos äidin pelot ja neuroosit olisivat äityneet niin isoiksi, ettei niitä olisi voinut pitää piilossa. Jos äiti olisi joutunut jonkinlaisen hoidon piiriin, niin olisin kenties aiemmin tajunnut, etteivät kaikki äidit ole samanlaisia, tai ettei äidin omituisuus ole minun syytäni. Vaikka eläisin miten rajattua ja turvattua elämään aivan hänessä kiinni, niin silti herättäisin (muka) hänessä huolta ja levottomuutta.

No, näitä samoja asioita olen hiukan eri muodissa kirjoittanut monta kertaa. Tämä kerta ei taida sisältää mitään olennaista muutosta. Sen verran terapia on auttanut, etten ole enää ihan niin kiinni kaunassa ja katkeruudessa. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu että olen hukannut elämästäni vähintään vuosikymmenen pelkkiin irtipääsemisyrityksiin ja oma elämä on ollut lähinnä hengissä pysymistä. Jos olisinkin ollut hiukan vähemmän lapsi silloin kun aloitin opiskelun, olisin rohjennut enemmän, olisin kenties kyennyt valikoimaan toisenlaiset aineyhdistelmät ja välttänyt kokonaan sen, että seurasin laumassa ja ajattelematta opetusharjoitteluun ja lopulta kouluun. Olisin kenties kyennyt solmimaan jonkinlaisen miessuhteenkin, olisin saanut korjattua vääristyneitä käsityksiä ruumiista ja seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.

Josjosjosjos.

Hiukset

Aivan pienenä ihailin äidin hiuksia: ne olivat pitkät ja mustat ja nutturalla. Kun äiti avasi nutturan, hiukset vyöryivät laineina selkään.

Toisen luokan kesällä letit leikattiin pois. Oltiin mökillä, isä vei minut vespan tarakalla kampaajalle ja kampaaja leikkasi polkkatukan. Olin katsellut lehtiä ja halusin samanlaisen tukan kuin kuvan kiharatukkainen tyttö. Petyin: en näyttänytkään samalta kuin hän.

Toisen luokan jälkeen lopetin hameitten käyttämisen. Tahdoin olla eri kuin äiti, jolla oli aina hame ja aina se pitkä tukka nutturalla. Ihailin isää kaikessa ja halusin muistuttaa isää niin paljon kuin mahdollista. Eli kun etsittiin minulle ensimmäisiä silmälasinkehyksiä, niin ne olivat "poikien" malli, kantikkaat metallisankaiset lasit, joissa ei ollut mitään pyöreää tai tyttömäistä.

Jälkikäteen tajuan, miten tärkeää on ollut tehdä eroa äitiin edes jollain tavalla. En halunnut olla äidin kopio, sillä silloin olisi pitänyt olla myös yhtä vetäytyvä, vaitonainen, ahdistunut.

Toki minua ahdisti, varhaismurkkuiästä lähtien ahdisti aina vaan enemmän (nimitys tuolle ololle tuli vasta myöhemmin). Kehittelin ahdistuksilleni fyysisiä syitä: löysin patteja, luomia, näppyjä, kolotuksia, hengenahdistusta, rintakipuja. Niiden takia oli lupa olla ahdistunut, vaikka syvimmiltään ahdistukseni ovat ruumiista riippumattomia.

En osaa kuvitella, että minua alkaisi ahdistaa vanheneva ruumis (no, sitten kenties ahdistaa, kun ruumis on niin raihnainen, että perusliikkuminen käy hankalaksi). Toistaiseksi olen ihmetellyt mainoksia ryppyvoiteista ja muista ikääntymistä muka estävistä tuotteista. Miksi pitäisi taistella ryppyjä vastaan, miksi pitäisi "olla sen arvoinen", kun ihmisen arvoa ei takuulla mitata rypyissä.

Minulle lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen oli hirveää, kaikki muu tuntuu leikiltä siihen verrattuna. Muutama vuosi sitten näin ensimmäiset pysyvät rypyt silmien ympärillä. Tunsin lämpimän liikahduksen itseäni kohtaan. Kas tässä sitä mennään! Vanhenen!

Murrosikäinen ruumis ahdisti aivan hirvittävästi, mutta se liittyi siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, ihastuksiin, haluun, kaikkeen siihen sukupuoliseen sotkuun, jonka kohtaamiseen en kotona saanut mitään eväitä. En halunnut mitään sievää, naismaista itselleni. Isä joskus myöhemmin totesi äidin toivoneen, että olisin ollut "vähän pimumaisempi". Pimumaisempi? Millä eväillä?

Koskaan ei näemmä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä nimittäin Taas tukka kasvaa - on kasvanut jo olkapäille ja lainehtii hyvää vauhtia lapaluiden suuntaan. Tämä tukka ei kyllä ole musta, vaan punaisen-ruskean-harmahtava. Punainen on väripurkista, ruskea syntymässä saatua ja harmaa sitä kamalaa vanhenemista.

Sanoilla selittämisen vaikeus

Sanat ovat vaikeita. Ne rajaavat ja luovat mielikuvia, joista poispääseminen taas on joskus vaikeaa.

Opettaja on minulle tolkuttoman vaikea sana. Opettaja on se joka tietää ja on varma. Opettaja opettaa muita - hänen siis pitää itse osata. Opettaja on hiukan jakkupuku, hiukan viranomainen, hiukan pikkutarkka.

En opettamisessa päässyt irti noista opettaja-mielikuvista. En saanut itseäni mahtumaan siihen, mitä "olisi pitänyt olla" (ei siis yleisesti vaan omassa mielessäni).

Olin ylikuuliainen oppilas. Kauhistuin jos vahingossa tein jotakin väärin tai kun olin unohtanut vaikka penaalin kotiin. Ihan ensimmäisiltä kouluvuosilta muistan lähinnä näitä kauhuhetkiä: miten olinkin ruokatunnilla luokassa kaatanut maitomukini, maito oli valunut pulpettiin ja virsikirjan sivut olivat liiskaantuneet yhteen. Sen virsikirjan, joka oli juuri omaksi saatu ja josta oli sanottu että se olisi meillä koko ajan, kaikki yhdeksän kouluvuotta...

Opetusharjoitteluvuotena tajusin, että hirvittävän moni opiskelukaverini oli opettajaperheestä. Äiti, isä tai molemmatkin olivat opettajia. Minun lapsuudessani opettajat olivat niitä paremmin toimeentulevia ja vähän herraskaisia - vanhempieni sukupuolvelle opettaja oli isoin auktoriteetti jumalan, papin ja lääkärin jälkeen. Oli liian iso muutos siirtyä itse sille paremmalle puolelle. Koin näytteleväni, esittäväni jotakin muuta kuin mitä olin.

Sairastumisen pelko

Ei kannata yrittää kirjoittaa kipeällä sormella - sen huomasin äskeisen kirjoituksen jälkeen.

Mutta eilisestä vielä yksi huomio lisää. Tuossa telomishetken jälkeen puolisko oli nopea ja järjestelmällinen: istutti minut tuoliin, haki sidetarpeita ja toppasi sormen suikaleineen sellaiseen pakettiin, että päivystyshoitaja tarvitsi saksia, kun se varsinaisen hoidon aika tuli.

Hämmästyin taas kerran puoliskon tyyneyttä, vaikka joo-o, tiedän että hän on älyttömän hyvä pienemmissä ja isommissa kriiseissä. Noilla hetkillä nimittäin itse oletan, että muut ihmiset ahdistuvat, pelästyvät ja hätääntyvät - ja minä sitten lopulta päädynkin rauhoittelemaan heitä.

Tämä juontaa juurensa lapsuuteen ja siihen, että vanhemmat pelkäsivät kovin puolestani. Ettei minulle vain sattuisi mitään pahaa!

Jos jotakin oikeasti sattui (niin kuin lapsena joskus sattuu), niin en saanut turvaa vanhemmista. He olivat itse tolaltaan. Muistan erään kerran, kun olin 7 tai 8 vanha, olin leikkinyt naapurin tytön kanssa, tyttö oli tönäissyt (en muista miksi, kai me kinastelimme jostain), olin kaatunut ja ottanut kädellä vastaan sillä seurauksella, että käsi kipeytyi. Sitä kipeää kättä itkin vanhemmille, muistan että pelotti. Muistan että oli iltapäivä, kun käden satutin, yöllä valvoin kun käsi oli kipeä aina vaan (anteeksi äiti ja isä, mutta ei se ole terve, se käsi, se sattuu!), seuraavana päivänä isä vei minut mökiltä kaupunkiin lääkäriin. Lääkärissä pelkäsin röngenlamppua enkä uskaltanut jäädä sen koneen kanssa kahden kuvan ottamisen ajaksi (pelkäsin että se sattuu), lopulta isä taisi jäädä minun kanssani sinne. Jälkikäteen sain moitteita siitä, että miten nyt minä, iso tyttö, käyttäydyin niin huonosti siellä lääkärissä ja kiukuttelin.

Luulen kirjoittaneeni tämän jo tänne jonnekin, mutta en pikakatsomisella löytänyt. Se on ainoa sellainen tapaus, jonka muistan selkeästi: olin hätäännyttänyt vanhempia loukkaamalla itseni ja sitten vielä käyttäytynyt lääkärissä väärin.

Olin kovin herkkä ottamaan asioita itseeni. Myöhemmin (ala-asteen viimeisillä luokilla) ratkaisin kipujani ja oireita niin, etten ainakaan vanhemmille niistä mitään puhunut. Minulla oli kaikkea outoa psykosomaattista vaivaa: pissatti usein, niskat menivät välillä aivan lukkoon, päätä särki ja eniten pelotti se, kun joskus kakatessa tuli verta (jälkikäteisdiagnoosi: minulla oli ummetusta, maha kovalla, kenties peräpukamat). Tuon viimeisimmän asian takia muistan, että kävin terkkarilla joka yritti selittää ruokavaliota ja antoi lapulle ummetuslääkkeen nimen, kotona piti vielä antaa se lappu äidille, kun en osannut itse apteekista lääkettä hakea (ei olisi ollut rahaakaan jolla sitä maksaa... olin kai 11 tai 12?).

En oikein muista, miten siinä ummetuslääkkeessä kävi niin, ettei sitä äiti apteekista hakenut. Eikä se ruokavaliokaan miksikään muuttunut. Samat oireet siis jatkuivat ja mikään ei muuttunut.

Edelleenkään en ihan tajua, millä logiikalla äiti silloin toimi. Tai kenties se oli tämä hänen tavallinen mallinsa: suljetaan silmät, jos ei ole aivan pakko jollain lailla reagoida. Minun kannaltani se ei kumminkaan auttanut.

Ei ole mikään ihme, että suhde omaan ruumiiseen on ollut kummallinen ja neuroottinen. Olen "löytänyt" itsestäni kaikenlaisia vaivoja ja taudinoireita, joita en ole lähtenyt selvittelemään mitenkään. Olen vain tuntenut taustalla mahdollisen kuolemansairauden varjon ja suhtautunut elämään niin kuin milloin tahansa voisi pahin mahdollinen tulla eteen... Kai tuo kuolemansairauden pelkokin on kotoa opittua, isän kuolemaahan minun lapsuudessani pelättiin, minä ja äiti pelkäsimme sitä molemmat. Isällä on verenpainetauti ja sydäntauti. Katselin monta kertaa vierestä, miten hänen ilmeensä muuttui tuskaiseksi ja hän kaivoi nitrot taskusta, sitten piti odottaa, menisikö kohtaus ohi.

Äidistä, osa 3

Äiti on valtavan huolehtivainen ja tunnollinen ja herkkä.

Nuo sanat ovat tosia.

Äiti häpeää omaa herkkyyttään ja yrittää olla ei-herkkä. Ilmeistä, eleistä, äänestä, paljastuu kaikki haavoittuvaisuus.

Minua surettaa se, että äiti pitää herkkyyttä pelkästään huonona asiana. Olen nähnyt, että herkkyys auttaa monessa tilanteessa, on auttanut häntä ja on auttanut minua.

Minulla on vähän muistoja siitä, että olisin äidin kanssa yhdessä tehnyt jotakin. Tämä on kumminkin aika hellyyttävä: syksyllä, silloin kun ruoho on vielä vihreää mutta puista lehdet pudonneet, olemme iltapimeässä puistikossa. Nyhdämme ruohoa marsulle pieniin muovipusseihin. Ruoho tuoksuu, se on hiukan märkää ja takertuu sormiin. Ajattelen marsua, miten se ilahtuu.

Häpeästä

Terapeutti on ihana sillä lailla kuin samalla aaltopituudella oleva ihminen on. Minun terapiani ei kai ole ihan perinteisintä - kognitiivista se virallisesti on, mutta kahdesti viikossa. Ja kognitiivisuus taas - no, joskus teen mielikuvaharjoituksia ja terppa puhuu aika paljon itsekin, puhuu myös omista kokemuksistaan, jostakin tilanteista, joissa on kokenut samankaltaisia asioita.

Terppa on vanha nainen. Hän halaa minua terapian lopussa. Tapa alkoi joskus ensimmäisten kuukausien aikaan, kun oli ollut jokin aika syvälle mennyt terapiakerta ja olin itkenyt.

Eilen aloitin luovuudesta. Siihen oli tultu viime kerralla: joskus on hetkiä, jolloin huomaan yks kaks tekeväni asioita niin, että tekeminen vain 'tulee ulos' ilman ponnistuksia. Olen vapaa ja luottavainen, mikään omassa mielessäni ei estä minua.

Mikä estää, yleensä? Häpeän pelko. Epäilys siitä, että paljastun muiden silmissä naurettavaksi tai lapselliseksi tai tyhmäksi tms.

Alan ennakoida häpeää kovin herkästi. Ei auta, vaikka tiedän, että tiettyyn pisteeseen asti teen vain 'itselleni', ilman että kukaan muu saisi edes tietää, mitä teen, saati että alkaisi sitä arvostella. Ei auta, että järjellä, analyyttisellä tasolla voin erottaa tekemäni työn ja itseni toisistaan - vaikka työstä tulisikin jotenkin nolo, niin se ei kerro minusta ihmisenä.

Häpeä on kertakaikkisen kamala tunne. Silti minun on vaikea muistaa, onko lapsuudessa yksittäisiä tilanteita, joissa häpeä olisi vallannut isosti ja kohtuuttomasti tilaa. (Muistan kerran kakanneeni housuun, kun oli niin kamalan kivaa serkkutytön kanssa enkä malttanut mennä vessaan, mutta tuskin se on ollut häpeistä isoin.) Sen sijaan että olisi yksittäisiä tilanteita, on sellainen epämääräinen meidän perhettä koskettanut häpeäminen. On eletty sen varjossa, että muut ovat "parempia" ihmisiä. "Paremmilla" ihmisillä on enemmän rahaa, hyvä ammatti, kouluja käytynä. Me olimme aika lailla yksin kolmestaan, toisiimme käpertyneinä.

Vanhempani ovat lapsuudessaan olleet sosiaalisen häpeän leimaamia, eivätkä he itse ole voineet siihen millään lailla vaikuttaa. Isä oli äpärälapsi, äiti oli se hullun isän lapsi. Häpeä ja huonommuus on ollut olemassa oikeastaan aina, alusta asti. Lapsuudessani se näkyi pikkujutuissa: ei kutsuttu ihmisiä kylään (paitsi sukulaisia ja hekin pitkän pohjustuksen päätteeksi), kun meillä ei ollut "tarpeeksi hienoa". Tyhjiä limsapulloja - niitä pieniä, 1/3-litraisia - kertyi kaapiin, kun ei niitä kehdannut viedä kauppaan kuin yksitellen (useampi kilisi kerrostalon rappukäytävässä ja naapurit luulisivat ääntä kaljapullojen kilinäksi).

En ymmärrä sitä, millä mekanismilla mielessäni vaihtelee häpeä ja jokin vastatunne (hyväksyminen?). Niinä hetkinä kun huomaan vain tekeväni, helposti, kevyesti, olen vapaa häpeästä. Ja toisina hetkinä kaikki on tervassa tarpomista, olen yliherkkä muiden ihmisten mielipiteille ja mielenliikahduksille, en uskalla paljastaa itsestäni mitään, kun jokaisen 'paljastuksen' mukana on häpeän mahdollisuus.

Oman itsensä hyväksymistä ja arvostamista, sitä kun osaisi itsessä voimistaa.

Vanhempien hyväksyminen

Terapeutti kysyi tänään, voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina ihmisinä kuin he ovat antamatta sen heidän ominaislaatunsa haitata.

Vastasin jotakin myöntävän mutisevaa. Periaatteessa kyllä. Käytännössä se on vaikeampaa, sillä tuntuu, etteivät vanhemmat puolestaan anna minulle tilaa olla sitä mitä olen, vaan suhtautuvat minuun kuin itsensä elimelliseen jatkeeseen. Pitäisi olla heidän ehdoillaan, isän kanssa pitäisi osallistua äidin suojelemiseen ja äidin kanssa taas pitäisi ylläpitää hänen kuvitelmaansa siitä, että olen pysyvästi hiukan surkea ja apua tarvitseva.

Olen aika pitkälle ratkaissut tilanteen ottamalla etäisyyttä. Yksi puhelu kerran viikossa on pieni hinta siitä, että saan muuten olla rauhassa ja vapaa. Muutaman tunnin kylässäkäynti muutaman kuukauden välein on vielä sietämisen rajoissa.

En tiedä, mitä tapahtuu sitten kun vanhempien fyysinen terveys oikeasti romahtaa. Ainakin äidin suvussa on kuoltu hitaasti hivuttumalla, äidin äiti makasi viimeiset vuotensa sokeana ja dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kävin katsomassa häntä siinä vaiheessa, kun hän ei enää tunnistanut minua. Olisi kai mahdollista kokea vierailut tarpeellisiksi, vaikkei toinen tajuaisikaan, kuka sängyn vieressä istuu. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut hankala ja etäinen, eikä nykyhetkessä ole enää yhteistä havaintomaailmaa, niin... mikä silloin liittäisi toiseen ihmiseen?

Lokeroituminen on surettavaa: vanhukset omissa asunnoissaan, työikäiset omissaan, nuoret yhtäällä, lapset tarhattuina. Mutta ei pitäisi tehdä vanhoista ihmisistä muita pyhempiä. Ei vuodeosaston henkilökunta tiedä taustaa sille, mikseivät sukulaiset käy katsomassa jotakuta harmaahapsista herraa tai rouvaa.

Miehen isä sai viime vuonna aivoinfarktin ja oli melko pitkään sairaalassa. Mies kävi häntä muutaman kerran katsomassa, tuli joka kerralla järkkyneessä mielentilassa pois, jupisi puoliääneen: Se on vielä pahempi kuin oli 1970-luvulla, se ei ole ikinä kuullut ketään muuta kuin itseään. Itse asiassa minun vanhempani ovat helppoja verrattuna miehen vanhempiin, miehen isä on viettänyt suurimman osan elämäänsä isommassa tai pienemmässä humalassa ja sattuman oikusta pysynyt hengissä päälle 7-kymppiseksi. Kenties ei tästä sen enempää - miehen ja minun perheolot eivät kovin helposti ole vertailtavissa.

Vaikka minulla ja vanhemmilla on puhevälit ja kai joihinkin toisiin sukuihin verrattuna ihan hyvätkin välit, niin minusta meillä ei ole perheenä oikein koskaan puhuttu tärkeistä asioista. Kenties jokin lause on vaihdettu kaksin: minä ja isä tai minä ja äiti olemme puhuneet, tai vanhemmat keskenään ovat puhuneet, mutta kokonaisena perheenä meillä on vaiettu asioita kuoliaaksi. Äidin isä ja äidin lapsuus. Isän sotakokemukset ja ensimmäinen avioliitto. Äidin kotiäitiys, isän eläkkeelle jääminen. Minun murrosikäni ja muuttoni pois kotoa. Äidinpuoleisen suvun tulehtuneet suhteet. Vanhuus.

Pahimpana olen kokenut kaksoisviestinnän, sen että yhtäältä ääneen puhutaan yhtä ja toisaalta rivien välistä annetaan ymmärtää jotakin ihan muuta.

Juurihoitoa

Tulin juuri juurihoidosta. Uh. Töitten jälkeen terapiaan, yhdenlaista juurihoitoa sekin.

Tuskin olisin terapiaan asti päätynyt, jos vanhempani olisivat hoitaneet omat juurensa kuntoon. Kaikki lapsuudenperheen kummallisuudet juontuvat asioista vanhempieni menneisyydessä. Äidin puolelta rikkonaisesta perheestä ja kuoliaaksivaietusta isästä, isän puolelta hänen aiemmasta avioliitostaan ja ehkä sodasta asti.

En tiedä kumpi on ollut hankalampi osa palapeliä: äidin suku vai isän aiempi avioliitto.

Vanhempani menivät vanhoina naimisiin, isä oli liki 5o-vuotias ja äitikin melkein 40. Luulisi, että ikä olisi tuonut kypsyyttä. Kenties toikin, en vain oikein näe sitä. Isän ensimmäinen avioliitto oli rakkausliitto, joka päättyi vaimon kuolemaan syöpään. Isä hoiti vaimoa viimeiset kuukaudet omaishoitajana (varmaankin aika poikkeava ratkaisu 1960-luvulla mieheltä). Ensimmäinen avioliitto oli lapseton, jossakin vaiheessa syöpätutkimuksissa selvisi, että lapsettomuus johtui vaimosta.

Kun ensimmäinen vaimo kuoli, niin isä meni alta vuodessa uusiin naimisiin, tällä kertaa äitini kanssa. Isä on käyttänyt minua uskottuna monta monituista kertaa: sanonut esimerkiksi, että olisi eronnut tästä nykyisestä liitosta, jos olisi nuorempi mies, ja jollei pelkäisi, miten äidille kävisi erossa.

Isä suojelee äitiä aivan kuin jatkona sille syöpään kuolleelle ensimmäiselle vaimolleen. Meillä on koko ajan toiminut malli "äitiä ei saa järkyttää". Paha kurki, kun äiti ahdistuu/pettyy/jännittyy kovin pienestä ja etenkin murrosiässä on järkytyksiä ja järkyttävyyttä. Vanhempien pitäisi jotenkin kyetä ottamaan vastaan lastensa kasvukivut.

Minä kipuilen näitä vasta nyt, hidastetulla aikataululla. Onneksi sentään nyt.

Lihava nainen laihassa ruumiissa

Luin Hannele Harjusen artikkelin 'Lihavuus välitilana' tuosta Koolla on väliä -opuksesta ja nyökyttelin itsekseni tälle lauseelle:

"Monet niistä tutkimusaineistoni naisista, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai heidät on lapsena leimattu lihaviksi, ovat tulleet tietoisiksi lihavuudestaan koulun alkaessa. Näyttää siltä, että hyväksyttävän ja kelpaamattoman naisruumiin rajat opitaan usein nimenomaan koulun vertaissuhteiden, terveydenhoidon ja liikuntakasvatuksen kautta."

Ennen koulua en muista, että olisin kokenut itseäni mitenkään erityiseksi noin fyysisesti. Olin kyllä tarhassa ja kerhossa hiukan sivussa, mutta se oli enempi arkaa hämmennystä lapsijoukossa olemiseen kuin tunnetta siitä, että olisin fyysisesti poikkeava. Tarhassa minulla oli iso ihastuskin, Riku, jonka kanssa leikin kotia ja olin kovasti menossa naimisiin (suunnitelma oli koko kuusivuotiaan vakaumuksella tehty).

Koulussa oli liikuntatunteja ja kilpailuja, olin se jonon viimeinen ja samaan aikaan piti olla niin kuin ei olisikaan - eihän se viimeiseksi tuleminen tuntunut missään, ehei. Toisella luokalla oli hiihtokilpailut juuri sen jälkeen kun olin saanut silmälasit, muistan maanneeni rähmälläni alamäen lumikinoksessa näkemättä muuta kuin huurua rillien läpi - ei ladusta tietotakaan. Ja sitten punnittiin ja aina olin kymmenen kiloa isompi kuin viimeksi (tämä kohta ei voi pitää paikkaansa, muuten olisin peruskoulun loppuun mennessä ollut 150-kiloinen). Ruumiini oli kerta kaikkiaan erilainen kuin muiden: eivät muut pullistuneet samalla lailla kuin minä.

Kun luokka teki biologian tunnilla kenttäretken suolle, niin minähän olin vähällä upota. Muistaakseni suosta piti ensin kiskoa minut ja erikseen sitten kumpparit. Hävetti.

Harjusen artikkelissa lihavat tai lihavuutta kokeneet naiset samaistuvat voittopuolisesti laihoihin, he pitävät laihtunutta ruumista 'normaalina' tai tavoiteltavana. Minä pidän itseäni lihavana, joka nyt viimeisimmät vuodet on ollut tilapäisesti laiha. Alkuaikoina olin hiukan hysteerinen, pelkäsin että yks kaks (noin yhdessä yössä) repeäisin yhtä isoksi tai isommaksi kuin ennen. Nyt tuntuu vain oudolta niiden ihmisten seurassa, jotka eivät ole tunteneet minua kauempaa kuin muutaman vuoden.

Töissä yksi heinäsirkan kokoinen kollega (siis n. 150-senttinen hoikka nainen) käy netissä kalorilaskurisivulla tarkistelemassa energiamääriä. Samainen persoona sanoi mahataudissa laihtuneensa kaksi kiloa - siis kävikö hän vaa'alla tarkistamassa, vai mistä hän kilomäärän tiesi? Jos tuo on yhtä kuin 'normaali', niin en halua osallistua siihen. En halua olla osallisena missään loppuelämän kestävässä kalorinlaskentaprojektissa.

Minulla on ruumiiseen ja syömiseen liittyviä kehtaamisia. En yleensä kehtaa juosta muiden nähden, sillä juostessa kuvittelen hyllyväni jotenkin epämääräisesti ja luulen myös, että muut näkevät minusta, miten 'väärin' juoksen. En ole innolla lähdössä työpaikan sählyjoukkueeseen tai uimahalliin - minusta kimppaliikunta on ahdistavaa, samoin bodypumpit, spinnigit, kuntosalit - en siedä mitään sellaista, joka muistuttaisi etäisestikään kouluajasta. Minun on helpompi syödä yksin kuin seurassa, kiusaannun etenkin jos syömiseeni kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi ravintolassa koen olevani ihan vieraalla maaperällä - vierasta ruokaa ja ympäristö, paljon huomiota ruuassa.

Äärimmäisessä kuvitelmassa voin nähdä itseni yksin hölkkäämässä tai hiihtämässä. Niissä mielikuvissa kukaan ei katso minua, saan rauhassa olla ja tehdä niin kuin teen, ilman 'oikeaa' tai 'väärää'.

Pari sanaa rahasta

Raha on yksi iso tekijä minun ja vanhempien monimutkaisessa kuviossa. Vanhempani eivät ole rikkaita, tällä hetkellä eläkkeellä, aiemmin isä oli teollisuusvartija ja äiti kotona.

Eivät he ikinä ole paljoa ansainneet, mutta ovat eläneet suu säkkiä myöten ja jokaisen pennin säästäneet. Pula-ajan ja sota-ajan kokeneina he ovat aina varustautuneet 'pahimpaan' ja pankkiraha on ollut se turvan tuoja. Lapsuudessani olisi oikeasti tarvittu esim. pyykkikonetta, mutta ei meille sellaista hommattu kuin vasta 1980-luvulla. Sitä ennen isommat pyykit vietiin polkupyörällä (kesällä) tai potkukelkalla (talvella) pestäviksi tehtaan työläisille tarkoitettuun itsepalvelupesulaan (sellaisia oli vielä 1970-luvulla). Autoa ei ole ollut, kesämökki kyllä. Kesämökki oli lapsuudessa puolittainen maatila, kesän viljelyksistä saatiin talveksi juurekset ja marjat, ulkorakennuksessa oli lintuja (vuorovuosina kanoja, kalkkunoita, hanhia, fasaaneja - syksyllä ne tapettiin ja laitettin lihoiksi).

Lapsena opin olemaan pyytämättä rahaa. En saanut varsinasta viikkorahaa ja jotenkin yleinen henki oli sellainen, ettei oikeastaan olisi saanut rahaa pyytää, ei ainakaan turhuuteen (ja melkein mikä tahansa oli turhuutta, ainakin sellaiset asiat, jotka nuoren silmissä näyttivät houkuttavilta).

Absurdia kyllä vanhemmilla on aina ollut säästöjä, rahaa pankissa. Ei niin paljoa, että sillä olisi esim. isompaa asuntoa kaksion tilalle ostanut, mutta sen ns. 'pahan päivän' varaa on ollut. Sitä pankkirahaa ei ole ikinä käytetty, vaan aina on säästetty lisää.

Logiikka on hiukan kestämätön: jos on rahaa, niin sitä ei voi käyttää. Jos ei ole rahaa, niin silloin varsinkaan rahaa ei voi käyttää (koska lainan otto on epäilyttävää).

Pappa Freudilla taisi olla tämänlaisesta käytöksestä ihan omat tulkintansa.

Yhteen asiaan äiti on kyllä rahaa syytänyt: minulle. Joskus muutama viikko sitten uutisoitiin, että suomalaiset vanhemmat antavat auliisti rahaa aikuisille lapsilleen. Keskimääräinen summakin mainittiin, se huiteli jossakin muutamassa sadassa eurossa (per vuosi), eli ei ihan hirmuisessa summassa. Äiti on nuo rahamäärät ylittänyt aikapäiviä sitten.

Olen kokenut hirmuisen ahdistavana sen, että hän haluaa 'auttaa' minua rahalla. Sata ja vielä sata kertaa olen sanonut, etten tarvitse rahaa, mutta äiti ei minua usko. En tiedä miten uskoisi, sillä hänen logiikkansa mutkii oudosti. Jos olen ostanut jotakin sellaista, että hänkin sen näkee/tietää, niin tietysti tarvitsen rahaa kun se ostos on maksanut niin paljon. Jos taas en ole ostanut mitään, niin sehän vasta onkin merkki rahapulasta (ei ole voinut ostaa, kun ei ole rahaa, heh)... Laihtumisenikin on ollut merkki siitä, ettei minulla ole rahaa ruokaan. Ja se etten käy kovin usein vanhempieni luona on tarkoittanut, ettei minulla ole varaa matkustaa sinne. Se että olen vaikuttanut joskus alakuloiselta/ahdistuneelta/ärtyneeltä, on johtunut rahahuolista.

Tässä vaiheessahan mamma on saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi. Hän on voinut AUTTAA minua antamalla rahaa - vaikka olisin miten kieltänyt, niin äitihän 'näkee', miten tarvitseva olen.

Juu-u. Olen ottanut äidiltä rahaa monta monituista kertaa ja ahdistunut. Ahdistunut siitä, että vastaanottamisella ruokin äidin kuvitelmia siitä, että hänen 'apunsa' on minulle välttämätöntä, enkä 'pärjäisi' ilman. Ahdistunut siitäkin, että rahat ovat olleet tietyllä tapaa korvamerkittyjä ja äiti on kertonut, mitä niille pitäisi tehdä. Ja ahdistunut siitä, että moisesta avustamisesta tietysti pitäisi osata olla kiitollinen, mutta kun minä kiittämätön tytär en osaa!

Monta vuotta meni niin, että talletin rahat tilille enkä käyttänyt - en osannut käyttää. Vuosi sitten tuli jokin murros, keksin esim. käyttää niitä samaisia rahoja minun ja miehen yhteiseen matkaan.

Kuvaan kuuluu, että äidin suku hautoo vieläkin äidin äidin jälkeistä perintöriitaa, joka syntyi muutaman tuhannen omaisuudesta ja ränsistyneestä mökistä. Äiti ei vieläkään ole puheväleissä toisen sisarpuolensa kanssa, kun molempien mielestä toinen oli ahne ja toimi väärin.

Äidin suvussa raha on tullut asiaksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Sillä selitetään juttuja, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa.

Ruumis ja mielikuvat

Olen aika lailla pulassa, jos en pääse muutamaa kertaa viikossa tunniksi - pariksi kävelemään. Paikallaan olo, istuminen, sohvalla oleminen, ne ovat sellaista passiivista olemista, jossa ruumis ei 'tunnu' mitenkään.

Kun en tunne omia liikeitäni - olen vaan aloillani - niin kadotan yhteyden siihen, minkäkokoinen olen nyt. Vanhasta muistista tulee vanhan ruumiin paino, koko, muodot. Pääni sisällä lihon siihen painoon, jossa olen ollut suurimman osan ikääni (se on jotakin 75:n ja 85:n kilon välillä). Näytän nyt normaalipainoiselta, mutta tämä paino ei ole minun tähänastisen ikäni tavallisin paino. Painoin jo ala-asteella 70 kiloa ja risat.

Muistan kerran, kun oli terveydenhoitajan tarkastus, hän punnitsi minut ja näytti sitten hyväätarkoittavasti painokäyrästä tilannetta: Katsos, täällä ovat muut ja TUOLLA olet sinä, olet menossa kokonaan ulos mittataulukon ylälaidasta. Muistan sen avuttomuuden tunteen, en osannut tehdä mitään, jotta olisin ollut niin kuin muut, sen kokoinen kuin olisi kuulunut. Painokäyrä piirsi omaa kuviotaan minun tekemisistäni riippumatta.

Tai tietysti tekemiseni vaikuttivat, mutta äitihän meillä ruuan laittoi. Ja minä söin, kun se oli ainoaa huolenpitoa, jota äidiltä sain yltäkylläisesti.

Viimeksi kävelyllä (eilen siis) tulin ajatelleeksi, että vaikka takana on monta ruumiinkuvani kannalta huonoa kokemusta (lapsuudesta ja nuoruudesta on kovin vähän niitä hetkiä, jolloin olen kokenut olevani voimakas, terve, kaunis, hyväksytty), niin juuri nyt voin suurimmaksi osaksi hyvin. On voimaa lähteä kävelylle, on keveyttä askelissa, on tunne siitä, että olen hyvä ja riittävä näissä nahoissa. Eihän elämää voi hallita, ja joku niistä luokan urheilullisista, jotka ovat tottuneet luottamaan kroppaansa ja pitämään sitä mallikelpoisena, on luultavasti joutunut sairauden, onnettomuuden tms. kohtaamaksi ja joutuu sulattelemaan sitä muutosta. Minulla on nämä vanhat kipupisteet, jotka eivät edes ole näkyvillä muille ihmisille. Jos olisin ollut se täydellinen lapsiurheilija, niin joutuisin luopumaan - tai treenaamaan entistä isommin estääkseni iän tuomat muutokset.

Liikuntatuntipainajainen

Luin esipuhetta Koolla on väliä! -kirjasta ja putosin johonkin omaan angstiini (ei nyt pelkästään kirjan herättämään, oli siinä mukana muutakin, lähinnä kai se, että kaikki on nyt hiukan valheellisesti 'valmista' ja voisin alkaa kuvitella, että tällaisena tämä elämä jatkuu... raameiltaan samana vuosikymmenestä toiseen).

Lähdin kävelylle. Käveleminen on nyt yleisratkaisuni ahdistuksiin (voi paska sellaisia aikoja, kun jostain ylipääsemättömästä syystä en pääse tallustamaan).

Käveleminen laukaisee ahdistuksiani.

Tietyt asiat lapsuudesta vaikuttavat vieläkin. Miten en pääse irti - en saa muutettua menneisyyttä toisenlaiseksi, enkä näemmä saa tulkittua sitä toisin?

Hahmotan itseni suhteessa muihin niin, että muut ovat jossain 'kaukana' 'yhdessä' ja minä olen yksin, etäällä muista. Vieraassa joukossa koen kovin helposti tulevani torjutuksi ja se saa minut vetäytymään. En yritäkään mennä mukaan porukkaan, vaan alan puuhastella omiani (ja ahdistun todellisesta tai kuvitellusta torjunnasta).

Toki tähän hahmotustapaani vaikuttaa moni asia minussakin, mutta luultavasti koti ja koulu ovat vaikeuttaneet tätä kuviota. Olen ainoa lapsi, ja perheenä olimme eristäytyneitä. Meillä ei juurikaan käynyt vieraita, emme käyneet oikein missään. Onneksi sentään emme asuneet yksin korvessa, vaan pikkukaupungissa kerrostalossa. Jos on sisaruksia tai perhe ei toimi yhtä sisäänpäinkääntyneesti, on luultavasti selvempi kokemus omasta 'paikasta' joukossa, siitä että 'kuuluu' porukkaan.

Koulussa olin lihava ja kömpelö. Liikuntatunneilla olisin mieluummin lakannut olemasta. En selvinnyt talviurheilussa: en ole ikinä oppinut kunnolla hiihtämään ja luistella en osaa vieläkään. Sain luistimet vasta kolmannella luokalla - en tiedä, onko oikea syy rahapula vai ylihuolehtiminen (Luistellessa voi kaatua! Voi murtua luita! Voi saada aivotärähdyksen!)

Kun oli luistelua, muut tekivät piruetteja tai potkivat hokkareilla. Minulla oli potkukelkka jäällä, ja hurjimmillani tein parin metrin irtiottoja. Mutta ne kaikki muut luistelivat... minä en kyennyt, en vaikka miten olisin yrittänyt.

Pesäpallossa, jalkapallossa, lentopallossa, salibandyssä, koripallossa... Olin aina se viimeinen, joka huolittiin joukkueeseen. Kelpasin, kun ei enää ollut muita.

Siitä tulee kumma olo. Vähän niin kuin oksetus, mutta en tiedä, mihin se oksetus kohdistuu. Muihin, jotka eivät huoli, vai itseen, joka ei kelpaa.