Minun piti poistaa koko blogi. Muutin mieltäni. Noin yleensäkin delete-näppäin on liian helppo, oikean elämän vastainen. Ollut ja mennyt on ollutta ja mennyttä, vaikka sitä miten deletoisi.
Ehkä siis kirjoitan tänne joskus jotain tämän hiljaisuuden rikkovan postauksen jälkeen. En ota paineita.
Tässä välillä on tapahtunut paljon. Se uusi suhde kantaa, oikeasti. Käsittämättömän helppoa, keveää, olla yhdessä. Olla likellä ja lähellä, halata, suukottaa, lojua sängyssä - siis tehdä kaikkea sitä, mitä aiempi Meri piti itselleen mahdottomana. Yhdessä olemme asuneet kohta kolme vuotta, tästä voi itse kukin päätellä, että muutakin kuin yhdessä nujuamista on tullut eteen. Menimme naimisiin kesällä. Oli pienet häät, epäviralliset ja hauskat.
Ja minä kun kuvittelin, etten koskaan menisi naimisiin! Piti sekin uskomus rikkoa kahdesti.
Isä kuoli vähän häiden jälkeen. Se oli suru ja helpotus yhtä aikaa - ei hän ollut enää oma itsensä. Hänellä oli harhaisia ajatuksia, kipuja siellä täällä, mieli sekaisin uutta ja vanhaa asiaa. 90 vuotta, käsittämättömän pitkä aika elämää takana.
Lisää joskus myöhemmin. Nyt pitää pestä kissa.
lauantai 28. joulukuuta 2013
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Rikon hiljaisuuden
En ole kirjoittanut aikoihin. En ole kirjoittanut mitään muutakaan. Tuntui siltä, että kirjoittaessani jään kiinni huonoihin oloihin. Oli helpompaa olla kirjoittamatta.
Eroaminen on mun kohdallani ollut pitkällistä. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi helpottaa, mutta vielä tämän vuoden keväällä olin viikon verran sellaisessa räytymiskohtauksessa, ettei mitään rajaa. Nyt, tällä hetkellä, on jo vaikea käsittää niitä senhetkisiä mielentiloja ja sitä, miksi oikein jäin kiinni epätoivoiseen junnaukseen. Yksitellen luettelin mielessäni, missä kohden epäonnistuin ja mitä asioita alun perinkin ex-miehen kanssa suhteeseen ryhtyessäni sivuutin. Oli hirveä tarve muuttaa menneisyys toisenlaiseksi, vaikka mahdotontahan se on.
Toukokuussa alkoi kirkastua pysyvämmin. Melkoinen paradoksi, että se varsinainen oivallus tuli antikliimaksin kohdalla. Oli kello kolme yöllä, olin juuri havahtunut asuntoni lattialta, päässä humisi, kylmä hiki valui pitkin ihoa ja epäilin kuolevani ihan kohta. Aiemmin, samana iltana, olin loukannut jalkani (sen kampuraisen). Yöllä en saanut jalalta nukuttua ja nousin hakemaan särkylääkkeitä. Ensimmäiset kolme askelta pääsin, sitten silmissä pimeni.
Kun kuvittelin kohta kuolevani, halusinkin elää. Ei tämä elämä näin saa loppua, surkeasti eteisen lattialle. Yksi vaikea ja eroon päättynyt suhde ei ole sen arvoinen, että sitä voisi jäädä hautomaan loppuiäksi. Mitä siitä, että koin tulleeni väärinkohdelluksi, se kohtelu on jo loppunut ja ohitse.
On ollut ihana huomata, että minä muutun. En ole enää se kosketuspelkoinen arkaujopiiloutuja. Jopa tuttu gynekologi sanoi, että tunnun erilaiselta kuin ennen (siis hänen näkökulmastaan, fyysisesti). Ensimmäistä kertaa ikinä on helppo koskettaa toista, halata, silittää, suudella, nukkua sylikkäin.En olekaan se aina yksinäisyyden kuplassa kelluva pikkutyttö. Aivan kuin olisin saanut uuden raajan. Hämmentävää ja hienoa.
Eroaminen on mun kohdallani ollut pitkällistä. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi helpottaa, mutta vielä tämän vuoden keväällä olin viikon verran sellaisessa räytymiskohtauksessa, ettei mitään rajaa. Nyt, tällä hetkellä, on jo vaikea käsittää niitä senhetkisiä mielentiloja ja sitä, miksi oikein jäin kiinni epätoivoiseen junnaukseen. Yksitellen luettelin mielessäni, missä kohden epäonnistuin ja mitä asioita alun perinkin ex-miehen kanssa suhteeseen ryhtyessäni sivuutin. Oli hirveä tarve muuttaa menneisyys toisenlaiseksi, vaikka mahdotontahan se on.
Toukokuussa alkoi kirkastua pysyvämmin. Melkoinen paradoksi, että se varsinainen oivallus tuli antikliimaksin kohdalla. Oli kello kolme yöllä, olin juuri havahtunut asuntoni lattialta, päässä humisi, kylmä hiki valui pitkin ihoa ja epäilin kuolevani ihan kohta. Aiemmin, samana iltana, olin loukannut jalkani (sen kampuraisen). Yöllä en saanut jalalta nukuttua ja nousin hakemaan särkylääkkeitä. Ensimmäiset kolme askelta pääsin, sitten silmissä pimeni.
Kun kuvittelin kohta kuolevani, halusinkin elää. Ei tämä elämä näin saa loppua, surkeasti eteisen lattialle. Yksi vaikea ja eroon päättynyt suhde ei ole sen arvoinen, että sitä voisi jäädä hautomaan loppuiäksi. Mitä siitä, että koin tulleeni väärinkohdelluksi, se kohtelu on jo loppunut ja ohitse.
On ollut ihana huomata, että minä muutun. En ole enää se kosketuspelkoinen arkaujopiiloutuja. Jopa tuttu gynekologi sanoi, että tunnun erilaiselta kuin ennen (siis hänen näkökulmastaan, fyysisesti). Ensimmäistä kertaa ikinä on helppo koskettaa toista, halata, silittää, suudella, nukkua sylikkäin.En olekaan se aina yksinäisyyden kuplassa kelluva pikkutyttö. Aivan kuin olisin saanut uuden raajan. Hämmentävää ja hienoa.
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Lainaan romaania...
Haluan tallettaa nämä lauseet johonkin.
Vieläkin olen ihmetellyt sitä, miten sitkeästi olin takertunut minun ja ex-miehen suhteeseen. Olihan minulla syyni. Minulla oli vielä isompia asioita kesken suhteen aikana - päällimmäisenä se, kykenisinkö koskaan mihinkään työhön. Olin viisi vuotta täysin poissa työelämästä, ja ne lähtöä edeltävät vuodet olivat saaneet minut epäilemään, että minusta koskaan palkkatyöhön olisikaan. Avoliiton alun aikoihin pääsin pätkätöihin, mutta viimeistä kahta vuotta lukuun ottamatta olin kaltevalla pinnalla, sijaisena. Pelkäsin, että putoaisin lopullisesti työelämän kelkasta. Jossain kohden melkein toivoinkin sitä. Palkkatyöstä putoaminen olisi tarkoittanut suhteessa sitä, että olisin joutunut taloudellisesti toisen armoille. Ei minulla ollut rohkeutta kyseenalaistaa suhteen mielekkyyttä. Halusin että edes joku asia olisi selkeä ja olemassa - kun työ ei sitä ollut.
Olen kohdellut itseäni armottomasti ja julmasti. Toivon että jatkossa kykenen vähän parempaan.
Ei ihminen aina voi valita sitä miten toiseen tutustuu. Joskus joku tupsahtaa elämäämme siististi - kuin taivaalta, tai kuin suoralla lennolla taivaasta maahan - ja samalla äkkinäisellä tavalla me saatamme kadottaa ihmiset, jotka kerran tuntuivat kuuluvan elämäämme aina.
- John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä -
Vieläkin olen ihmetellyt sitä, miten sitkeästi olin takertunut minun ja ex-miehen suhteeseen. Olihan minulla syyni. Minulla oli vielä isompia asioita kesken suhteen aikana - päällimmäisenä se, kykenisinkö koskaan mihinkään työhön. Olin viisi vuotta täysin poissa työelämästä, ja ne lähtöä edeltävät vuodet olivat saaneet minut epäilemään, että minusta koskaan palkkatyöhön olisikaan. Avoliiton alun aikoihin pääsin pätkätöihin, mutta viimeistä kahta vuotta lukuun ottamatta olin kaltevalla pinnalla, sijaisena. Pelkäsin, että putoaisin lopullisesti työelämän kelkasta. Jossain kohden melkein toivoinkin sitä. Palkkatyöstä putoaminen olisi tarkoittanut suhteessa sitä, että olisin joutunut taloudellisesti toisen armoille. Ei minulla ollut rohkeutta kyseenalaistaa suhteen mielekkyyttä. Halusin että edes joku asia olisi selkeä ja olemassa - kun työ ei sitä ollut.
Olen kohdellut itseäni armottomasti ja julmasti. Toivon että jatkossa kykenen vähän parempaan.
maanantai 31. toukokuuta 2010
Unia
Näen öisin loputtomasti unia. Aamulla muistan vain hämäriä kohtauksia.
Ja minähän en yleensä "näe" unia.
Kappas.
Oli näillä näkymin viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Aina on asioita, joista voisi jatkaa. Mutta en usko, että terapia on tässä kohden paras tapa jatkaa. Olen käynyt jonkinlaisessa terapiassa syksystä 2004 alkaen liki yhtäjaksoisesti. On sellainen tunne, että ainakin ne alkuperäiset terapian syyt ovat lakanneet olemasta kipupisteitä. Näemmä aina tulee uusia (minun tapauksessani ero), mutta silti tuntuu nyt tarpeelliselta lopettaa. En ole enää erityisemmin odottanut etukäteen terapiaan menoa. Tietyt jutut on tullut puhuttua moneen kertaan. Jälkikäteen on ollut hyvä olo, aina. Silti se terapiakäynnin jälkeinen hyvä olo ei enää tunnu niiiin välttämättömältä kuin ennen.
Ja minähän en yleensä "näe" unia.
Kappas.
Oli näillä näkymin viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Aina on asioita, joista voisi jatkaa. Mutta en usko, että terapia on tässä kohden paras tapa jatkaa. Olen käynyt jonkinlaisessa terapiassa syksystä 2004 alkaen liki yhtäjaksoisesti. On sellainen tunne, että ainakin ne alkuperäiset terapian syyt ovat lakanneet olemasta kipupisteitä. Näemmä aina tulee uusia (minun tapauksessani ero), mutta silti tuntuu nyt tarpeelliselta lopettaa. En ole enää erityisemmin odottanut etukäteen terapiaan menoa. Tietyt jutut on tullut puhuttua moneen kertaan. Jälkikäteen on ollut hyvä olo, aina. Silti se terapiakäynnin jälkeinen hyvä olo ei enää tunnu niiiin välttämättömältä kuin ennen.
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Toivun...
Viime viikolla reissusin. Kävin kahden kaukana asuvan ystävän luona - heitä kaipasin talvella lähemmäs ja liki unohdin, että he ovat maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta olemassa.
Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.
En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.
Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.
Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.
En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.
Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Olen aika auki (heh)
Matka oli ihana. Ei maailman ääriin, mutta tarpeeksi toisaalle. Pääsin leikkimään turistia ja olemaan avoimen rakastunut.
Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.
Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.
Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.
Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.
Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.
Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.
Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.
Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.
torstai 13. toukokuuta 2010
Oikopolku
Monenlaista tapahtunut. Kohta matka... startti tänään illalla.
Ja on kevätkin... Elämä näemmä kantaa.
Ja on kevätkin... Elämä näemmä kantaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
