Muutin mieltäni

Minun piti poistaa koko blogi. Muutin mieltäni. Noin yleensäkin delete-näppäin on liian helppo, oikean elämän vastainen. Ollut ja mennyt on ollutta ja mennyttä, vaikka sitä miten deletoisi.

Ehkä siis kirjoitan tänne joskus jotain tämän hiljaisuuden rikkovan postauksen jälkeen. En ota paineita.

Tässä välillä on tapahtunut paljon. Se uusi suhde kantaa, oikeasti. Käsittämättömän helppoa, keveää, olla yhdessä. Olla likellä ja lähellä, halata, suukottaa, lojua sängyssä - siis tehdä kaikkea sitä, mitä aiempi Meri piti itselleen mahdottomana. Yhdessä olemme asuneet kohta kolme vuotta, tästä voi itse kukin päätellä, että muutakin kuin yhdessä nujuamista on tullut eteen. Menimme naimisiin kesällä. Oli pienet häät, epäviralliset ja hauskat.

Ja minä kun kuvittelin, etten koskaan menisi naimisiin! Piti sekin uskomus rikkoa kahdesti.

Isä kuoli vähän häiden jälkeen. Se oli suru ja helpotus yhtä aikaa - ei hän ollut enää oma itsensä. Hänellä oli harhaisia ajatuksia, kipuja siellä täällä, mieli sekaisin uutta ja vanhaa asiaa. 90 vuotta, käsittämättömän pitkä aika elämää takana.

Lisää joskus myöhemmin. Nyt pitää pestä kissa.

Heureka...

Oivallus tässä sopassa.

Olen listannut mielessäni näitä ex:n ja meidän suhteen huonoja puolia, selittänyt itselleni sitä, miksi ei ollutkaan niin paha, että ex lähti toisen naisen matkaan. Rautalangasta väännettynä: ex:n kanssa oli aika paskamaista, ja onneksi pääsin siitä paskasta eroon, kun äijä häipyi. Silti on surettanut ja itkettänyt, ja sekös tuntuu turhauttavalta.

On minulla osuuteni siinä, miksi oleminen ex:n kanssa ei sujunut. Minähän jätin kertomatta omista toiveistani ja tarpeistani, piilottelin itseäni. Ihan alussa oli vielä yritystä - esim. avoliiton alkuvaiheissa kyselin, mikä olisi semmoinen läheisyysjuttu, joka olisi helppo toteuttaa ja joka ei ahdistaisi kumpaakaan. Tarkoitus oli myös sanoa, että minä tarvitsen läheisyyttä ja tuntuu aivan helevetin ahdistavalta, jos pyörin minulle rakkaan ihmisen kanssa samassa huushollissa päivätolkulla ilman että fyysisesti kosketamme toisiamme. Sovittiin, että halataan ennen nukkumaanmenoa. Luulin sen olevan alku jollekin, mutta se meidän välinen läheisyys ei laajentunut mihinkään, kun ex-miehellä ei ollut tarvetta läheisyyteen minun kanssani. Joskus itse ulos lähtiessäni menin halaamaan miestä. Olisi pitänyt tehdä niitä halauksia enemmän, mutta en jaksanut ponnistella. Moinen spontaani lähentyminen vaati liikaa minulta, kun toinen oli epämääräisellä tavalla torjuva jatkuvasti.

Minun on pakko miettiä oma osuuteni tässä sopassa. Ilman oman osuuden tiedostamista en selviä eteenpäin, vaan jään siihen ansaan, että epäilen ja pelkään ja hätäilen siinä seuraavassa suhteessa ja kuvittelen, että kohta mies lähtee aivan niin kuin ex lähti. Jos ihmiset lähtevät noin yleensäkin aivan miten sattuu suhteista - ilman että puolisko on mitenkään osallisena lähdön syihin - niin en halua olla suhteessa enää ikinä. En siedä sitä, etten voisi itse millään lailla vaikuttaa siihen, loppuuko suhde vai ei. Helevetti, minähän olen 50% suhteesta! Tai ainakin minun pitäisi olla... Ex:n kanssa tuntui välillä sitä, ettei hän missään suhteessa ollut, vaan eleli ihan sinkkuna. Ei hänellä muita suhteita ollut, mutta hän rytmitti arkensa minusta riippumattomasti, vaikka elimme saman katon alla. Hän eristäytyi omaan huoneenseensa nukkumaan päiväunia tai roikkumaan netissä tai pelaamaan. Minun piti ponnistella sen iltahalauksenkin kanssa - on vaikea lähestyä ihmstä, joka istuu selkä päin, näyttöä kohti kumartuneena. Tunsin monesti itseni lapseksi, joka yrittää herättää aikuisen huomion. Se oli helvetin ahdistavaa.

Tavallaan itse erosin ex:stä, kun lakkasin yrittämästä niiden minulle tärkeiden asioiden esiin tuomista. Läheisyyden puutteesta kirjoitan, kun se oli isoin tärkeä mutta puuttuva asia. Kun lakkasin yrittämästä, niin etäännyin - ja ex oli jo valmiiksi etäällä. Ei siinä kohden tarvitse olla avaruusfyysikko ymmärtääkseen, miten helposti kahden toisistaan etäällään olevan liittoon tulee kolmas osapuoli.

En osaa tuntea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää. Yritin mielestäni riittävästi - ja toinen taas ei yrittänyt lainkaan, ex oli muodollisesti tyytyväinen suhteeseen. Ajoittain tunnen itseni ihan hirveän vialliseksi suhteemme läheisyysongelmaisuuden takia. Ex muutaman kerran sanoi minulle ääneen, että hänen mielestään minä en tahdo läheisyyttä. (Mistä hän sen tiesi? Ehkä lähetän ristiriitaisia viestejä, torjun vaikka haluan. )

On vaikea uskoa, että tämä joskus toimisi. Vanhemmillani ei ole toiminut. En ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joissa läheisyys olisi ollut helppoa ja vaivatonta ja olisin ollut täysin hyväksytty läheisyydessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä tässä isoin kysymys on se, etten itse hyväksy omia läheisyydentarpeitani, vaan pidän niitä lapsenomaisina ja toisarvoisina. Tällä hetkellä niiden on pakkokin olla toisarvoisia, sillä ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin fyysistä läheisyyttä kokea.

jos ja jos ja jos

Sunnuntaina ystävän kanssa kahvilla kaupungilla.

Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.

Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.

Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.

Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.

Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä

Sekä että ehkä

Kaikenlaisia ristiriitaisia oloja mielessä sikin sokin. Yhdessä hetkessä saatan tehdä salamannopean tulkinnan siitä, että nythän mies tekstaa ihastuneelle (tähän riitti pelkkä havainto siitä, että mies istui kännykkää näpytellen tietokoneen ääressä). Sydän alkaa hakata hullun lailla ja pitää pysähtyä hetkeksi, tajuta, että tämä on vain ajatus.

Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?

Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.

Kaksi munkkia on matkalla jonnekin, eteen tulee joki, joen rannalla nainen odottaa apua päästäkseen virran yli. Toinen munkeista kantaa naisen vastarannalle. Myöhemmin illalla majapaikassa se ensimmäinen munkki alkaa ripittää toista munkkia, sanoo, että toisen pitäisi kyllä tietää, ettei munkki saa koskea naiseen. Toinen munkkia katsoo ensimmäistä, sanoo: Minä kannoin naisen virran yli ja jätin hänet vastarannalle. Sinä kannat häntä vieläkin mukanasi.

Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.

Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.

Ihastumisista

Viime päivistä saisi revittyä draamaa. Mies oli pari päivää sitten saanut ihastumistunnustuksen työpaikallaan ja päätti raportoida asiasta minulle, ymmärrettävistä syistä.

Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.

Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.

Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.

Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.

Viimeinen kerta

Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.

En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.

Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.

Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.

Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.

Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.

En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).

Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.

Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.

9 kertaa,

työruuhka. En ole iltaisin viitsinyt/ehtinyt/halunnut istua tietokoneella ainakaan kirjoittamassa tänne blogille.

Pari viikkoa sitten kävin katsomassa Revolutionary Roadin. Hui. Hyi. Miten voikin perheen sisällä olla yksin, miten voi jäädä kiinni kulisseihin, pelätä liikaa muutosta.

Olen vuosikaudet välttänyt kaikkia parisuhde-elokuvia (ei niitä kovin paljon tehdäkään, enemmän ne ovat rakastumishörhöilyä). Parisuhdejutut ovat kuvanneet ihmisiä tilanteissa, joista itse olen ollut ulkopuolinen. "Ne perheelliset" ovat olleet vierasta rotua. Nyt olen "niitä perheellisiä", omalla tavallani. En olekaan ulkopuolella, olen sisällä.

Ulkopuolisuuden tunteeni ovat vieläkin olemassa. Olen kuin leikkiperheellinen mieheni kanssa, emme me harrasta sellaisia perheellisten asioita, kuten sauvakävelyä ja sukulaispäivällisiä, olemme lapsettomia, meillä on omat huoneet... Sama ulkopuolisuus on ollut lapsena, nuorena, aikuisena. Se kai on osa minua, tietty etäisyyden ottaminen ja muiden tarkkaileminen, joista huonoina hetkinä tulee jännittämistä ja ahdistusta, torjutuksi tulemisen pelkoa. Puoliso pitää itseään ulkopuolisena hänkin. Hihittelimme taannoin, kun pankki myönsi lisää lainaa (taloyhtiössä tehdään ikkunaremontti, jonka kustannukset halusimme maksaa kerralla pois). Kummankin mielestä on ihan koomista, että meille annetaan lainaa noin vain - mehän ollaan ihan keskenkasvuisia eikä edes aiota aikuistua (jos se tarkoittaisi sauvakävelyä ja arvohuonekaluja ja yhteistä makuuhuonetta).

Vitutus ja askelvirhe

Varsinainen maanantai. Aamulla mentiin perhekuntana molemmat työterveyteen, minä ihan varatulle ajalle ja mies päivystykseen. (Kohdallani tämä oli se käynti, jolle varasin paniikkiolossa aikaa puolitoista viikkoa sitten.)

Nyt mies on edelleen sillä päivystysreissulla ja olen kotona yksin. Mies makaa keskussairaalassa aivan samoin kuin viime keväänä, odottaa pääsyä leikkaukseen, joka on samanmoinen kuin viimeksi.

Keväällä meni neljä vuorokautta, nyt kuulemma vaikutti samanmoiselta meno. Hän makaa ja odottaa. Ja minulla on - samoin kuin silloin keväällä - juuri tällä viikolla töissä ylimääräistä stressiä. Teki mieleni kirkua, kun kuulin väliaikatiedot. En nyt millään jaksaisi olla yksin enkä jaksaisi ottaa yhtään ylimääräistä painetta mistään. (Kitinää, natinaa.) Ei helvetti. Viimeksi en saanut unta öisin, piti muutaman tunnin välein havahtua tarkistamaan, että aika kuluu ja maailma on toistaiseksi paikoillaan, mitään hälytysviestejä ei ole putkahtanut puhelimeen (eh, ei niitä keskellä yötä kukaan laittaisi, jos mies itse ei pystyisi... silti on taas mahdottoman levoton olo).

Taisin viimeksikin kirjoittaa, miten avuttomalta tuntuu. En kerta kaikkiaan voi tehdä mitään, voin vain pyytää tyyneyttä ja rohkeutta ja viisautta ja olla olemassa.

Se oma lääkärikäyntini oli lähinnä koominen. Lääkäri oli taukoamatta papattava enintään kolmekymppinen mies, joka oli riemumielin kirjoittamassa minulle lähetettä jalkafysioterapeutille. Tiesinkin, että näin siinä todennäköisesti kävisi, jos menen valittamaan oikean jalkaterän kipeytymistä ja jalkapohjan kovettumia ja vasemman polven kipeyttä. Sitä en arvannut, että lääkäri heti alkaisi mittailla jalkojani ja epäillä, että oikea jalka on himpun vasenta lyhyempi. Hmp. Sitäkö minun kömpelyyteni ja kaatuiluni läpi lapsuuden, nuoruuden ja osin aikuisuuden on, erimittaisten jalkojen kanssa huojumista? Menen perjantaina ensimmäiselle fysioterapeuttikäynnille. Siihen tuntuu olevan vielä ikuisuus - siihen mennessä miehen sairaalamatkakin kaiken järjen mukaan on ohitse.

Joulunalusrönsyilyä

Kiire.

Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.

Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.

Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.

Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.

Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?

Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.

En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?

Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.

Yksi kissa sylissä

Näistä asemista on hiukan vaikea kirjoittaa blogia. Yksi kissa sylissä, häntä kainalossa ja pää tuossa kannettavan hiirikentän kohdalla.

Lupasin taas vaihteeksi itselleni, että puhun miehen kanssa ne muutamat jutut, jotka olin mielessäni siirtänyt "näistä ei tarvitse puhua" -osastoon. Voisin oikeasti oppia, että aina joutuessani miettimään pitempään pitäisikö jostakin puhua, niin ihan turhaa on se mietintä. Puhuisin vaan suoraan. (Mutku, ähku, eiku...)

"Näistä ei tarvitse puhua" -osastossa on kolme aihetta tällä hetkellä. Jokaisen kohdan olen selitellyt puhumattomaksi (ei kannata, nyt ei ole oikea aika, joskus toiste, miten minä tämänkin sanoisin...). En halua kirjoittaa niitä tänne, kun niiden ruotiminen toisaalla voisi taas vähentää tarvetta puhua ne ääneen auki miehen kanssa. Tiedättehän, jotakuta mietityttää lähi-ihmisen käytös ja sen sijaan että asiaa kysyisi, miettijä alkaakin spekuloida jonkun kolmannen kanssa.

Annoin itselleni aikarajan: tämän viikon loppuun mennessä on päästävä noista puhumattomuuksista eroon. (Tänäänkin olisi ollut mahdollista, mutta toinen osapuoli ei ole ihan vireessä vaan potee viimeviikkoisen flunssan uusintakierrosta.)

Seksiä ja suojautumista

Möh. Parin tunnin takaisesta olisi saanut sketsin tai kaksikin.

Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.

Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.

Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.

Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.

On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.

Yliherkkyys hellittää?

Sorvasin pitkään otsikkoa, kun en tiedä, onko yliherkkyys se varsinainen asia. Ehkä se onkin luottamus - luottamus itseen ja toiseen, luottamus meihin. Ja kun kaikenlainen luottamus lisääntyy, niin en enää yhtä herkästi reagoi hätääntymällä/ahdistumalla/suuttumalla/suremalla.

Hassua kyllä tämä luottamus on aika lailla sanojen ulottumattomissa. Emme ole viime aikoina harrastaneet syvällisiä parisuhdekeskusteluja tai kahdenkeskistä psykoveivausta. Puhuminen on vaikeaa, etenkin jos puheeseen liittyy pienikin mahdollisuus, että ilmoille pullahtaisi liuta vaikeita tunteita.

Ehkä luottamukseen vaikuttaa jatkuvuus ja aika. Ihan hiljan näin mielessäni minun ja miehen kodit vuosia sitten. Minulla oli 80-senttinen joustinpatja lattialla, kun en viitsinyt/jaksanut/halunnut ostaa sänkyä, cd:itä sohvan selkänojan takana piilossa (muualle ne eivät mahtuneet). Miehellä oli kirkkaanpunaiseksi maalattu väliseinä, seinällä anarkistilippu ja parisänky keskellä yksiötä. Minä säilytin miehen luona villasukkia ja mies minun luona tupakkapurkkia.

Niistä tiloista on liikuttu aika pitkälle, ei maantieteellisesti mutta mielen sisällä.

Siis, joskus aikojen alussa oli paljon asioita, jotka häiritsivät vain sen takia, että ne "kuuluisi" hoitaa toisin. Esimerkiksi ajattelin, että meidän kuuluisi käydä yhdessä molempien vanhempien luona - no, emme käyneet ja ahdisti. Mitä sitten, vaikka yhteiset tapaamiset vanhempien kanssa tuntuivat epäluontevilta - silti niitä "kuuluisi" olla. Ehkä niitä yhteisiä tapaamisia tulee luontevasti, jos on tutustuttu parikymppisinä ja alettu siitä sitten seurustella. Mutta mies on ainoa "poikaystävä", jonka olen koskaan esitellyt vanhemmilleni - ja olin esittelyn aikaan 33 v. Jotenkin sosiaaliset taitoni eivät riitä ylittämään sitä jokaisesta kumpuavaa vierastamista ja kiusaantumista, joka noissa tilanteissa on ollut. Viis siitä, vaikka "kuuluisi". On vapauttavaa, kun minun ei tarvitse pakkotutustuttaa ihmisiä toisiinsa vain sen takia, että he nyt sattuvat kuulumaan sukuun.

Vanhemmista seksiin, heh. Jokin kerta joskus aikaa sitten oli sellainen, että loukkaannuin, kun miehen toiminta tuntui tylyltä (piti sitten olla niin nopea, etten ehtinyt mukaan ja mennä laukeamaan naamalleni). Joskus myöhemmin samantapaisessa tilanteessa vasta huomasin ihan pienet eleet, miten vilpittömiä ne olivat. Itse vain tulkitsin sen tylyyden rivien välistä - ja pidin kiinni tulkinnastani, vaikka toinen miten pahoitteli.

On rasittavaa, jos pitää jokaisesta pikku yksityiskohdasta tehdä isoja tulkintoja. ("Se ei sanonut mitään, kun lähdin ulos. Se on varmaan suuttunut mulle.") Isommassa mittakaavassa tässä taitaa olla kyse siitä, etten tulkitsisi muiden tekemisiä itseni aiheuttamiksi tai sellaisiksi, että minun pitäisi ottaa niistä vastuu.

Olinpa ovela

Henkinen mutapainiottelu sisäisen itsekriitikon kanssa päätyi tänään 3-1 voitokseni.

Pääosa vääntöä käytiin tällä kertaa työajan ulkopuolella. Kas näin:

Sisäisen itsekriitikon mielestä minun pitäisi huolehtia tämän talouden ihmisten ja eläinten ruokapuolesta. Töiden jälkeen olisi kriitikon mielestä tehokasta mennä suoraan kauppaan, kaupasta kotiin ja kotona sitten laittaa ruokaa - kas kohta olisi lämmin ateria valmis, eikä kello olisi kuin puoli kuusi (aamuvuorosta palatessa) tai puoli yhdeksän (iltavuorosta palatessa).

Lemmikkieläinkauppa on käsittämättömän kätevästi sijoittunut - työmaata vastapäätä, noin 200 metrin päässä kotoa. Yritin kyllä selittää itselleni, etteivät raksut ja mössö ole ihan lopussa - miten olisi huomenna? Maanantaina? Menin silti ostamaan kolmen kilon pussin "nirsoille kissoille". Saavat keskenään päättää, kuka se "nirso" on.

Piste itsekriitikolle.

Kotona mies oli jo asettunut päiväunille - ilmiö, jonka edessä itsekriitikko heittäytyy marttyyriksi. Tuo sen kun makaa, ja mää kannoin kauppakassit / mun tarttee laittaa ruokaa / siivota kissojen hiekkaloota.

Mikään muu kuin minä itse ei estä minua menemästä päiväunille.

Asetuin siis sohvalle kirja (Lotta Lundberg: Klovnin kyyneleet) mahan päällä. Luin. Torkuin. Luin taas.

Vähintään kaksi pistettä minulle.

Tässä vaiheessa itsekriitikko oli luovuttanut ihmisruokakaupan suhteen. Mutta päivällinen piti sen mielestä tehdä - olin kolmena päivänä syönyt samaa mössöä (soijarouhepihvejä ja maustettuja tattarisuurimoita), mies eläisi takuulla pelkillä voileivillä tämän päivän (kun makkaraakaan ei ollut jääkaapissa) - minun vikani, kun eläisimme huonolla ruualla ja epäterveellisesti. (Ei, en ole tätä mieltä kokonaan, mutta ajatus pyörähti mielessä.)

Keittiöhässäkän sijaan lähdin ulos kävelemään. Kolmas piste minulle. Kriitikolle voisi kenties antaa puoli pistettä siitä, että ulos mennessäni kannoin kompostin ja vanhoja sanomalehtiä roskiin.

Paperihääpäivä

Tänään on tasan vuosi maistraatista.

Jos pysähdyn miettimään sitä, niin alkaa huimata. Alkaa huimata se, että minä olen se sama ihminen, joka hymyili hiukan vaikeasti muiden häissä ja ihmetteli, miksi nuo menevät naimisiin. Keksin silloin selitykseksi perinteet ja tavat, ja epäilin, että hääpareilla on piilossa pukujensa sisällä kauheaa ja ahdistavaa ja he pinnistelevät kestääkseen näytelmän, johon velvollisuudentunto, painostus tai piittaamattomuus omasta elämästä on heidät saattanut. Se että joku ahdosti itse haluaisi naimisiin, tuntui valheelta.

En vieläkään tiedä, olinko aiemmin vain ovela torjumaan omia salaisia toiveitani. Kenties niin. Pikkutyttönä halusin naimisiin yhden samassa tarharyhmässä olleen rillipäisen pojan kanssa, Lasseko se oli? Halusin että suklaamunien sisuksissa olisi sormuksia, kaikki rakenneltavat otukset ja tavarat olivat isoja pettymyksiä.

Jotakin kyynistä ja epäluuloista on poissa, toivottavasti pysyvästi. Olen ties miten monesti tässä suhteessa muka löytänyt itsestäni syyn, joka johtaisi eroon aivan varmasti, asian jota toinen ei minussa sietäisi. Ja yhtä monesti olen huomannut pelkoni turhiksi. Nolottaa, että kuvittelen toisen niin paljon vaativammaksi kuin hän todellisuudessa on. Luultavasti olen vain kerran toisensa jälkeen haksahtanut siihen, että puoliso suhtautuisi minuun yhtä arvostelevasti kuin minä suhtaudun itseeni. Moni noista "huonoista" puolistani on oikeasti ongelma ja vaikuttaa meidän välillämme, mutta silti tunnen olevani hyväksytty. Se on - äh, pakko käyttää raamatullista sanaa - armahtavaa.

Retkelle!

Tänään tapasin ystävää, huomenna matkataan miehen kanssa Satakuntaan ja kylästellään siellä toisen ystävän luona. Ensimmäistä kertaa tehdään moinen retki, olen tähän asti bussimatkaillut reissut yksin.

Haemme jotakin ratkaisua siihen, ettei olisi vain sinun ja minun ihmisiä. Sosiaalinen seurapiiri on aika rajoittunut, vaikkei sen tarvitsisi olla. Joidenkin ihmisten harrastamat ystäväpariskuntatapaamiset ovat ajatuksena aika ahdistavia, mutta sen ja tämän nykyisen välillä on aika paljon tilaa.

Etenkin näissä maallematkailua vaativissa tapaamisissa olisi kimpparetkeily kätevää, tuonne huomiseenkaan kyläpaikkaan en pääse kuin neljän-viiden kilometrin päähän pikavuorobussilla. (Se että alkaisin yks kaks taas ajaa autoa, on poissuljettu vaihtoehto. En uskalla ajaa.)

Minun sosiaalinen ahdistukseni möyrii jossakin takavasemmalla. En minä omasta puolestani angstita, sillä ystävän olen tuntenut liki 20 vuotta. Mutta me - minä ja mies - emme ole millään lailla tottuneet kaksikkona liikkumiseen ja minä olen yliherkkä nolostumaan toisen puolesta. Ei miehen puolesta tarvitsisi nolostua (ei hän riehu tai nolaa minua tms.), mutta olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa mies tulkitsee jonkin aivan pienen jutun omasta alkoholistitaustastaan käsin omalla tavallaan. Nolostun niistä tulkinnoista, kun minun silmissäni mies on silloin rajoittunut ja yksisilmäinen - siis hiukan tyhmä.

Puoliskon tulkinnat ovat sinänsä harmittomia, mutta hän itse jumittaa niihin eikä näe, etteivät ne pidä välttämättä paikkaansa. Esimerkiksi yhden ystäväni mies on aika hipin ja boheemin näköinen. Kun tämä ystävän mies alkoi selittää kasvinkasvatusharrastuksiaan, niin puoliskon ihan vilpitön tulkinta oli, että kaveri kasvattaa kannabista. Sen jälkeen puolisko ja ystävän mies puhuivat muutaman minuutin sujuvasti aivan eri asioista - toinen puhui koristekasvien taimista ja toinen huumekasveista - ja lopulta puhe siirtyi toisaanne ilman että puolisko koko aikana olisi tajunnut, millainen kommunikaatiokuilu heidän välillään oli.

Jostain vinkkelistä katsottuna tilanne oli järkyttävän huvittava. Toisesta vinkkelistä taas kiusaannuttava.

Kesäloma!

Kesäloma alkoi hiukan auringonpimennyksen jälkeen.

Tähän mennessä olen nukahtanut sohvalle ja lukenut yhden romaanin loppuun.

Huomenna mökille, jos ei tule vastaan jotain ihan odottamatonta.

Odotan näkeväni nuo kissat ulkona - nuorin ei ole eläissään ollut vapaana.

Odotan sitä, että pääsen pois tästä työmaan vierestä (vaikka loma alkoi, niin töihin on edelleen vain 150 metriä matkaa).

Mökki on minulle vieraalla maalla. Se oli miehen lapsuuden kesämökki. Viime kesänä olin siellä henkisesti jotenkin eksyksissä - vieraita tavaroita, talo keskellä vierasta seutua. En ole mikään kätevä maalaisemäntä - en saa edes puita hellassa syttymään. Oli vaikeuksia syömisen kanssa. (Siis, syöminen oli tuttua... keittiön keksipaketit ja muut kuin vanhoja ystäviä.) Koko ajan olin pää kaapissa - ja vielä salaa mieheltä, lopetin aina kun hän tuli lähettyville. Samoja oireita on täällä kotonakin ajoittain, ei kovin usein sentään.

Unettaa... kolme viikkoa tuntuu yhtä aikaa loputtoman pitkältä ja naurettavan lyhyeltä ajalta.

Naurusta ja sen puutteesta

Kas, mies kertoili pikkutuhman vitsin äskettäin. Edellisestä vitsailusta on aikaa. Nauratti ja halutti yhtä aikaa. Nauru oli aitoa, oi.

En oikein jaksa ajatella sitä, miten mies on ahdistukseni ja kipuiluni kokenut. Ei kai se ole minun asianikaan, miettisin toisen puolesta hänen olojaan. Siinä vitsin kohdalla mietin, että miehenkin huumori on tainnut liki loppua seksin suhteen. Joskus kun on yhdessä teeveestä töllätty tietyntyyppistä komediaa, niin mies on siinä sivussa vilkuillut minua vähän niin kuin yrittäisi ilmeistäni päätellä, sopiiko jutulle nauraa. [Josta tulee mieleeni: tämä Ristirouvat eli Suburban Shootout on ihan tolkuton.]

Voi että... Vanhemmillani on ollut vielä hullumpi asetelma. Isä on teatraalisen isosti osoittanut, että onpas tämä tissipeppujuttu nyt kiva ja äiti on puhissut ja tuhissut ja lausunut paheksuvan sanan. Muutenkin äidillä on ikävä taipumus pilkata toisten huvia tökkimällä siihen mukajärkeviä kysymyksiä: No mikäs noin naurattaa? Ja sekö ny oli hauska?

[Ilmankos joskus arastelen ilojen paljastamista. Nehän voi mitätöidä ja osoittaa pelkäksi typeryydeksi.]

Kaipaisin komiikkaa, silti tietyssä pisteessä kadotan komiikan tajun kokonaan. Mies taas kääntää kaikkein kipeimmät omakohtaiset juttunsa komiikaksi automaattisesti. Viimeksi hän väänsi aika holtitonta vitsiä maatessaan sairaalassa leikkausta odottamassa. Onhan se hänen huumorinsa puolustusmekanismi, juu, mutta kiva olisi omata siitä edes jotakin. Ei minun tarvitsisi upota kivenä jonnekin angstin pohjalle. Ei se ahdistukseen putoaminen ole yhtään parempi tai todempi vaihtoehto kuin koomisten puolien näkeminen.

Joskus kyllä esitän kipeitä asioita hullunkurisessa valossa. Terapiassakin olen välillä kuvannut kepeästi menneitä. Mutta kipeiden asioiden esittäminen hullunkurisessa valossa on juuri sitä mitä sanoo olevansa - ensin on tehnyt kipeää ja sitten olen piilottanut sen kivun, kuorruttanut sen reippaudella ja kevyellä vitsailulla. Tuo on... kaunistelua?

Hitauden ylistys

Miten pitkään olemme olleet jonkinlainen pari? Melkein seitsemän vuotta.

Ja joka kerralla rakastellessa minulla on ollut enemmän tai vähemmän vieras olo. Alussa se tuntui "miten mun pitäisi olla" -ajatuksina mielessä ja välähdyksinä, joissa kuvittelin näkeväni itseni tilanteen ulkopuolelta, huoneen katosta tai nurkasta käsin. Ai noin se nainen nyt kääntyy, no ei kovin hyvä suoritus. Koitin pysäyttää ajatuksia, korvata ne toisilla, mutta se oli kuin tuuleen kirjoittamista: tuulenpuuska tuli, huomio hajosi, raoista hiipi taas "miten mun pitäisi olla"

Ei auttanut, vaikka kumppani sanoi, ettei pidä olla mitenkään erityisesti. On vaan.

Tajusin että pelkäsin epämääräisesti, monenlaisia asioita. Pelkäsin että tuottaisin toiselle pettymyksen. Pelkäsin mitä toinen oikein tekisi. Pelkäsin miltä minusta tuntuisi. Oli yksi kerta, jolloin kumppani meni rajan yli, minä tajusin sen silloin, hän tajusi jälkeenpäin. Mutta vain yksi kerta - ja sen yhden kerran vastapainona taas lukematon määrä toisenlaisia kertoja. Se yksi kertakin puhuttiin läpi, hän pyysi anteeksi, annoin anteeksi. Ja silti pelotti, pelotti vaikka pelosta puhuinkin joskus, yritin täsmentää mikä pelottaa ja miksi pelottaa. Pelotti vaikkei pitäisi pelottaa. Pelotti vaikka halusi.

Eivät pelko ja halu sulje toisiaan pois, eivät minulla. Ja pelko oli yhtä epämääräistä kuin painajaisten pelko - ei siitä saanut kiinni. Tai se liittyi liian moneen asiaan - häpeään omasta ruumiista, kömpelyyteen, kipuihin, epävarmuuteen, kuvittelemiini vaatimuksiin.

Pelosta tuli kiire. Kiire alkoi ensimmäisestä alastomasta hetkestä. Oli kiire tästä kosketuksesta ja tuosta liikkeestä eteenpäin, jonnekin missä koko homma olisi jo ohi ja suoritettu ja minun ei tarvitsi enää pelätä tai miettiä miten päin olla.

Tämä ei ole järjen asia. Jos tämä olisi järjestä kiinni, olisin aikapäiviä sitten järkeillyt itseni ulos pelkäämisestä ja häpeämisestä ja kiireestä.

Minä muutun. Eilen oli ensimmäistä kertaa koko ajan hyvä ja turvallinen olo. Tajusin jollakin muulla kuin kielen ja järkeilyn tasolla, että saan olla minä. Riittää kun olen.

Hassua, en koskaan ole yhdistänyt sanaa 'turvallinen' rakasteluun.

Krekottamisen kauheus

Taidan olla perustyytyväinen nyt. Lomaan on niin vähän aikaa (tämä ja ensi viikko), että tiedän jaksavani sinne asti. Terapia jatkuu vielä - ei siis tarvitse olla enemmän valmis kuin olen. Levy kuulostaa hyvältä.

En tiedä, näkyykö tämä perustyytyväisyys lainkaan puoliskolle. Minun on edelleenkin vaikea tuoda julki, miltä tuntuu. Joskus ammoin luulin, että vaikeus koskisi vain huonoja oloja (piti peittää ahdistuksensa, piti näytellä vähintäänkin tyyntä ja tasaista). Eh, kyllä se koskee hyviä oloja myös, kunhan ne hyvät olot ovat minun tuntemuksiani. Siinä aiemmassa "miten merin pitää olla" -kaavassa omia pahoja olojaan ei saanut näyttää ja omat hyvät olotkin piti piilottaa.

Näkymätön lapsi.

Älä ny tollai krekota. Sää ny sukkela olet. Koittasit ny rauhottuu.

Järjetöntä kun vieläkin tulee sellainen automaattinen omien olojen suodatin päälle. Vaikka miten tiedän, etteivät ne minun riehaantumiseni tai onnellisuuspuuskani kohtaisi pilkkaa tai tylytystä, niin silti pidän turvallisempana pitää mielenliikket piilossa. Se mielentilojen piilossa pitäminen taas tekee minusta etäisen ja jähmeän ihmisen - enkä jumalauta haluaisi olla sellainen. En vaan vieläkään uskalla muuta.

Mallioppiminen

Haluaisin kokonaan irti lapsuudenkodin malleista. Ne ovat kipeitä ja ne ovat niin ei-minua, etten selviä niiden kanssa. Mutta vaikken selviä niiden kanssa, niin silti minun on vaikea nähdä elämää mallien ulkopuolella.

Pari päivää sitten minulla ja miehellä oli keskustelua aiheesta kotityöt, tarkemmin sanottuna roskien viennistä. (Aivan! Sarjassamme elämää suurempia asioita.) Homma täällä uudessa kodissa on päässyt luisumaan siihen, että minä olen ollut talouden ainoa roskavastaava, ja vien jokikisen pussin kompostiin, sekajätteeseen, pahvinkeräykseen, paperinkeräykseen, metallijätteeseen... Olen ottanut sen kontolleni joskus syksyllä, silloin kun pari kertaa oli tuossa eteisessä valmis roskapussi haisemassa, kun tulin kotiin. (Roskapussin haju ei miehelle ole mikään signaali, sillä hänellä ei erään vuonna yksi ja kaksi päähän osuneen iskun seurauksena ole hajuiaistia lainkaan. En siis voi jättää roskia haisemaan ja luottaa siihen, että kyllä ne miehenkin nenä kohta huomaisi.)

Olen oikeasti ottanut mielensisäisiä raivareita roskista. Ei nimittäin ole kiva, kun minulta kestää asunnosta poistuminen puoli tuntia - sen puoli tuntia kokoan jonkinlajin jätettä pussiin tai pinoon (eiväthän ne valmiiksi pusseissa ole, ei, niitä pitää keräillä hyllyltä tai tiskipöydältä tai nostella kissanhiekkalaatikoista). Mies ei ole havainnut koko operaatiota, kun roskikset kulkevat sinne jätesäiliöön minun toimestani, simsalabim.

Mielensisäiset raivarini ovat menneet aika mahdottomissa sfääreissä, sellaisissa etten ole niiden pohjalta uskaltanut ottaa koko asiaa puheeksi. Olen pelännyt, että mopo karkaa käsistä ja alkaisin vain huutaa ja raivota. Ilmeisesti olin päässyt jonkinmoiseen seestymykseen, kun kykenin nyt puhumaan ihan tolkullisesti ja ymmärrettävästi. Ja mies kuuli. Ja minäkin kuulin.

Koko ilmiö on minulle vieras, täysin muualta, kirjallisuudesta, elokuvista, jostain. Eivät minun vanhempani puhuneet mistään. Eivät etenkään asioista, joissa olisi ollut jonkinlaista eripuraa. Tilanteet menivät muistini mukaan niin, että molemmat vetäytyivät ja äiti alkoi mököttää, kun jotakin kiristyksen aiheitta oli hiukan lähestytty.

Minun on vaikea luottaa siihen, että kiistakysymyksistä puhuminen johtaisi johonkin. Siksi on niin kamalaa, kun huomaan, että jokin asia hiertää, olen suuttunut, ärtynyt, hermostunut ja siitä pitäisi puhua. Yritän selitellä tunteitani pois - eihän tässä ole mitään syytä, pillastun turhasta, mitä minä nyt kitisen... Mitätöin mielessäni itseäni erittäin tehokkaasti, sillä en vieläkään osaa uskoa, että ärtymyksenaiheeni olisi lupa nostaa esille ja se voisi tulla kuulluksi.

On tässä opettelemista. Ja jokin osa minusta on kateellinen kaikille niille, joiden ei tarvitse tämänikäisinä tällaista opetella - siis niille, jotka osaavat jo, ovat kenties osanneet koko aikuisen ikänsä. No, ehkä tämä kateus on positiivista.