Ruokapolitiikkaa

Jokin syömisissäni mietityttää. Leivoin kesäkurpitsaleipää, eikä se mennyt ihan nappiin: taikina kohosi uunissa reunoilta niin, että sitä valui yli, keskusta taas läsähti. Silti söin sitä klittaantunutta keskustaa.

Toinen leipomiskokeilu näin lomalla. (Ensimmäinen onnistui paremmin, tein kurpitsansiemensämpylöitä.) Molemmilla kerroilla iski himo ahmia tuoretta leipää ja olin pettynyt itseeni. Luulin päässeeni isoimmista ahmimisoloista kokonaan. Onko minun ainoa selviytymisstrategiani vieläkin siinä, että olen vaan leipomatta? Jo ennen lomaa olin livennyt ruodusta, sillä työpaikalla on kahvipöytätraditioita, joihin en osannut olla osallistumatta. Ne ovat hiukan ahdistavia ja huvittavia, mutta niillä voi myös päteä: lomalle lähtijät tuovat ennen lomaa jotakin kahvipöytään, samoin nimi- ja syntymäpäiväsankarit. Tietenkin voi ostaa myös kaupasta, mutta eniten huomiota herättävät kaikki itsetehdyt herkut. Noudatin toissaviikolla kahden nuoremman naiskollegan esimerkkiä (enhän voinut jäädä huonommaksi, eh) ja tein itse täytekakun. Sitä en sentään itse maistellut etukäteen, mutta taikinakulhot nuolin huolella.

Ruokaa laitan, kun tässä lähellä ruokapaikat ovat lähinnä pizzerioita ja valmisruoista en pidä. Tietyissä rajoissa pidän ruuanlaitosta (ne rajat ovat: jos raaka-aineita ei tarvitse lähteä metsästämään kaupasta, työvälineet ovat valmiina saatavilla eikä operaation jälkeen tarvitse siivota jälkiään ainakaan tiskaamisen muodossa). Työpaikalla ei ole ruokalaa, joten joka päiväksi paketoin eväät mukaan. Keittiössä hellan ääressä maistelen puolikypsää ruokaa kerran ja kaksi, kaavin kattilat ja vuoat syömällä puhtaiksi. Noihin maisteluihin ei kumminkaan liity samanlaista hallitsemattomuutta kuin tuoreeseen leipään tai makeisiin leipomuksiin. Mitään makeaa en ole tehnyt pelkästään kotiin moneen vuoteen (eiku - tein joulun aikaan taatelikakun). Vaikka miten pakastaisin valmiit, niin äkkiäkös ne pullat/piirakat/muffinsit mikrossa sulattaisi. Olisin moisten herkkujen olemassaolostakin kiusallisen tietoinen.

Noh, tästä voi kai päätellä, ettei suhteeni ruokaan ole ihan mutkaton. Syömisessä oli yksi syy lopettaa alkoholin juominen liki täysin. Pikku hiprakassa saatan syödä ihan älyttömästi. Kylläisyyden tunne hukkuu silloin. Pikku hiprakassa olen myös muutaman kerran oksentanut bulimisesti - ja jatkanut sitten syömistä.

On paljon ruokaa, jota en osta, kun en kykenisi kumminkaan säilyttämään sitä kotona. Suolaiset ja makeat keksit. Pikkuleivät. Suklaat. Chipsit. Isot jäätelöpaketit. Hyvät juustot (tarkoittaa auraa ja chèvreä ja rasvaista fetaa). Litran jogurttipaketit.

Ei ole kiva, jos kotona pitää koko ajan muistaa olla syömättä sitä eilen ostettua kermajäätelöä. (Ja miksi sen oikein ostin, jos sitä ei ole tarkoitus syödä?)

Kaikesta huolimatta syöminen on ihan kohtuullisella tolalla tälläkin hetkellä. Sitä klittaista kurpitsaleipääkin on vielä jäljellä (pitänee pakastaa loput, kunhan puolisko on ottanut siitä iltaleipänsä).

Kun aloitin tämän, oli tarkoitus kirjoittaa eilisestä kylästelystä myös. Meillä oli kollektiivisesti kivaa - eikä tällä kertaa tullut niitä kiusaannuttavia nolostumisia vastaan. Hyvä.

Luovuus

On ihmeellistä että me olemme, me yhdessä ja erikseen.

Erinäisiä kertoja olen muitten ihmisten sanomana kuullut, että minä tai mies tai me yhdessä olemme luovia. Se sana töksähtää - luovia, miten niin, en ole taiteilija, ei hänkään, molemmilla kunnan pieni palkka, arki arkea, voisin nimetä monta luovempaa ihmistä.

Luovuus on jotakin liian isoa. Vähän niin kuin rakkaus. Molempia on, mutta molempien lausumista ääneen välttelee: jos se sana lipsahtaisi huulilta, niin manaisi pahaa silmää, huonoja enteitä. L- ja R -sanat kaikkoavat, jos niitä väkisin yrittää kutsua elämään.

Luovuus on selviytymiskeino. Alan kirjoittaa silloin, kun helvetisti pelottaa. Kirjoitan mitä tahansa, päiväkirjaa, kirjeitä, sähköpostia, tarinoita, mielipidekirjoituksen. Teen ruokia, joita ei löydy reseptikirjoista, leikin kameralla, piirtelen huvikseni. On hauskaa yhdistellä aineksia, katsoa mitä milloinkin syntyy.

Rakkaus on pelon vastakohta, väitettiin jossakin. Mitä vähemmän pelkää, sitä enemmän uskaltaa olla avoin, auki, vastaanottava, rakastava.

On ihme, että juoppo ja syöppö ovat yhdessä ja kumpikin on toipunut taudista niin pitkälle, että on vuosia jo kulkenut ulkoisesti taviskansalaisen kirjoissa. Alkoholisteistaa taitaa pari prosenttia selvitä pitempään raittiuteen, lihavilla syömisongelmaisilla prosentti on samanlainen. Suurin osa meistä lihoo ja laihtuu, lihoo ja laihtuu taas (tai ryyppää ja raitistuu, ryyppää taas ja raitistuu taas).

Kun tapasimme, niin minä oletin tapaavani jotenkin silminnähden juopon miehen, hän taas oletti tapaavansa lihavan syömärin. Yllätimme toisemme. Yllätämme edelleen.

Ehkä mahdottomien ovien aukaiseminen auttaa: kun kerran on ylittänyt mahdottoman, saman ylityksen voi tehdä aina uudestaan.

12 askelta

Surffasin netissä tutuilla sivuilla. Voi perkele, AAL:n ryhmä täällä on näemmä loppumassa. Surffasin toisille tutuille sivuille, se ryhmä näemmä on vielä.

Olen käynyt AAL:ssä ja OA:ssa ja löytänyt itsestäni paljon samaa. Ryhmässä käyminen on hälventänyt yksinäisyyden tunnetta. Se on toiminut paremmin kuin mikään uskonnollinen juttu (joita niitäkin joskus vuonna miekka ja kypärä kokeilin, olen ripari-isosenakin ollut... mutta silloin en hengellisiä kokemuksia saanut, koin seurakuntatoiminnan hiukan niin kuin näyttelemisenä).

Menin AAL:n ryhmään muutama vuosi sitten, kun minun ja miehen tapailu-suhdeviritelmä oli mennyt komeasti karille, olin työttömänä ja vanhemmat, äiti etenkin, syyllistivät kuorossa: Mitä sinä siellä Tampereella oikein teet, kun ei sulla työtäkään ole, tule tänne kotiin takaisin. (Selvennykseksi: mies on se sama mies kuin tälläkin hetkellä, mutta silloin muutama vuosi sitten luulin meidän eronneen lopullisesti). Sinä talvena ryhmässä käyminen jollain tapaa pelasti minut. Keväällä alkoi harvakseltaan terapia ja kesällä aloimme jatkaa suhdetta (alussa kyllä ihmetelin ääneen sitä, jatkammeko pelkästään, kun ei parempaakaan ole tarjolla. Kumpikaan ei tiennyt.)

12 askeleen ryhmät ovat luultavasti se 'oikea' paikka minulle, mutta olen yliherkkä sille, jos jostakin puheenvuorosta rivien välistä alan lukea viestiä 'et sinä tänne oikeasti kuulu'. Kun aloitin AAL:ssä, ryhmässä oli useampia aikuisia 'ongelmaperheitten' lapsia - siis muidenkin ongelmien kuin alkoholiongelman keskellä kasvaneita. Kun ihmiset vaihtuivat, niin ryhmään tuli enemmän alkoholistien läheisiä. Voi olla, että olen lukenut rivien väleistä tekstejä, joita siellä ei oikeasti ole ollut. Joka tapauksessa koin, että minun pitäisi jotenkin puolustella oloani ryhmässä ja korostaa niitä lapsuudenperheen ongelmia, jotta minulla olisi lupa käydä ryhmässä. Tarve toipua tai rakentaa itseä terveemmäksi ei oikein toteutunut ja alkoi olla aina vain vaikeampaa saada lähdettyä ryhmään. Samoihin aikoihin masennus paheni ja aloin vakavissani miettiä Kelan terapiatuen hakemista.

OA:ssa kävin ensimmäisiä kertoja siinä vaiheessa, kun olimme muuttamassa yhteen ja hepuloin syömisiä. Mietin miten monesti olin kauppakassista mättänyt jogurttia tai mysliä naamaan, seissyt ulkovaatteissa keittokomerossa ja vain ahminut. Hävetti etukäteen, kun oma mutkikas suhde ruokaan ei enää säilyisi täysin yksityisasiana. Oli (ja on) tiettyjä ruokia, joita en voinut säilyttää kotona (esimerkiksi karkit, keksit, suolapähkinät).

Olin ryhmässä yhteenmuuton jälkeisenä syksynä ja vaikka periaatteessa puhuin samaa kieltä muiden kanssa, niin olin tavallaan ohittanut jonkin pisteen ja muut olivat vielä siellä, keskellä syömisriippuvuutta. (Itsekin olen ajoittain, en koko aikaa kumminkaan.) Tuntui että olisin tarvinnut ryhmää joskus kymmenen vuotta sitten, silloin kun olin kipeimmin solmussa oman kehoni ja painoni kanssa. Nytkin koin kaipaavani apua, mutta eri asiassa kuin ne muut ryhmäläiset. Minun tarvitsisi tajuta nykyhetki, oma ruumis ja oleminen tässä ja nyt ja oppia luottamaan siihen, mitä on nyt, rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen (ja se sisältää sipulin kerrokset: minut kaikkina ikäkausina).

Samassa vaiheessa olen kai vieläkin. Kun tänään ryhmäsivuilla kävin, tuli tarve mennä jompaan kumpaan tai molempiin ryhmiin. Siitä on pitkä aika, kun olen ollut ryhmätunteen ympäröimä. Välillä olen ajatellut, että saan 12 askelen ryhmien kautta kokemuksia sisaruudesta. Hetkeksi hälvenee se, että olisi yksin ja kukaan muu ei (muka) olisi kokenut samankaltaisia oloja.

Jos oikein tiukkapipoisesti 12 askelen ryhmiä tarkastelee, niin minun 'pitäisi' olla Al-Anonin jäsen. Sen koen kaikkein vieraimmaksi maailmaksi: meidän suhteessa miehen alkoholismi on läsnä siinä, että hän on raitis. En ole edes etäisesti tuntenut miestä hänen juovana aikanaan. Miehen isä ilmeisesti juo edelleen, mutta hänet olen tavannut pelkästään yhden käden sormilla laskettavat kerrat. Miehen veli on kuollut viinaan ja huumeisiin, mutta en tunne häntäkään - hän ehti kuolla ennen kuin tutustuimme. Tietysti kaikki on läsnä tässä hetkessäkin, mutta kovin merkittävää se ei ole. Vaikuttaa se minuunkin yhdessä yksityiskohdassa: olen luvannut, että meidän koti on viinatonta vyöhykettä. Kun kutsun tänne ei-absolutisteja ystäviäni, niin en tarjoa heille prosenttipitoisia, enkä kostuta kakkuja konjakilla.

Ruoka, ruoka, ruoka

Nyt muistin sen, mistä alun perin ajattelin kirjoittaa. Ruoka, jouluruoka, ruokavarastot.

Kaksi vuotta sitten Vieteri-kissa oli ollut meillä kuukauden verran ja vietettiin ensimmäinen joulu yhdessä, minä ja mies. Miehellä joulu on yhtä kuin tietyt ruuat, lähinnä kinkku ja kalat. Hän laittaa ne alusta loppuun asti, laittoi silloin pari vuotta sitten myös.

Olin ihan pihalla moisesta. Lapsuudenkodissa äiti oli laittanut jokaisen ruuan kaloja lukuunottamatta. Se kaiken laittaminen - ja siitä laittamisesta voihkiminen - on ollut erottamaton osa joulua.

Oli vaikea uskoa, että mies laittaa ihan omasta halusta ruokia (eikä siinä ole mukana jotakin p.s.:ää 'pakkohan minun on kun sinä et kumminkaan kinkkua paistaisi'). Ja oli vaikea antaa toisen tehdä ja itse 'vain' olla (minulle jäi korkeintaan leipomispuuhastelua, makeiden ruokien tekemiseen mies ei kajonnut). Huomasin etten ole ollenkaan niin rationalisti, kuin olen kuvitellut. Tunnepohjainen malli jylläsi: minähän olen se 'nainen' ja 'naisen' kuuluu hoitaa ruokapuoli, etenkin jouluna. (Äskeisellä ei juurikaan ole tekemistä sen kanssa, mitä itse haluaisin tehdä - kuuluu-vaatimus jyrää omat halut kovin helposti.)

Toinen vaikeus liittyy ruokaan ylipäänsä ja syömiseen, nälän tunteen tunnistamiseen. Olen syönyt kiusallisiin tunteisiin, kaikkiin sellaisiin epämääräisiin oloihin, joista en ole oikein tiennyt, mitä ne ovat - innostusta, jännittämistä, epävarmuutta, ärtymystä... Silloin kaksi vuotta sitten jouluna olin erityisen jumissa monestakin syystä (esimerkiksi tuosta miehen ruuanlaitosta), ja suunnilleen joulupäivästä alkaen söin änkyräksi itseäni.

Änkyräsyömistä edeltää omanlaisensa olotila, tunnistan sen kun olen menossa syömään. Se on päämäärätietoista ja pakonomaista - nyt syön, syöminen on 'valmis' sitten kun ruokaa ei enää ole (tavallisessa syömisessä syöminen loppuu kun olen kylläinen). Joulunaikaan ruokaa jääkaapissa ja kaapeissa riittää, ei se lopu yhdellä tai kahdellakaan änkyrä-ahmimis-kerralla. Ahdisti ja söin ja sitten syömisen jälkeen ahdisti taas lisää ja taa söin (se kun oli sillä hetkellä ainoa 'ratkaisu' ahdistus-tunteeseen).

Hip, hip, hip - voisiko huutaa hurraa myös?! Nimittäin tällä kertaa ei ole yhtään änkyrää koko jouluna, pyhinä tai pyhiä seuraavina päivinä. Kahdesti olen syönyt yli määräni taatelikakkua, mutta siinä kaikki - enpäs jatkanutkaan sen kakun jälkeen kinkkuun ja sinappisilakoihin ja juustoon, niin kuin änkyräsyömisessä olisin jatkanut.

Voi kun hienoa.

Humalaisesta nuoresta miehestä, joulukuun pimeydestä ja punaisesta korsetista

Tänään illalla keskustassa kuljin kaupasta kauppaan. Sen lähemmäs shoppaamista en pääse: neljä kauppaa, kaksi tuntia, hame, sukkahousut ja korsetti (noh, ei ihan oikea vaan sellainen kevytversio).

Jos voisin aikamatkailla menneisyyteen vanhan minäni luo kertomaan joulukuun 2007 ostoksista, niin joutuisin naurunalaiseksi. Ne ovat yhtä kaukana vanhasta minusta kuin kuu juustosta. Olin jotakuin yhdeksän, kun minulla oli mielestäni ihan kiva mekko (vihreällä pohjalla pieniä keltapunaisia kukkia). Sen jälkeen lopetin mekkojen pitämisen. En pystynyt pitämään hameita, reidet hinkkasivat ja ihoon tuli punaista rokkoa - ja äidillä oli aina, ikuisesti suora polvipituinen harmaahko puolihame ja ruskeat sukkahousut. En halunnut olla niin kuin äiti.

Ensimmäisen hameen ostin kirpputorilta parilla eurolla muutama vuosi sitten. Se oli farkkukangasta, farkku tuntui turvalliselta, sentään samaa materiaalia oli housuissakin. Ällistyin kun huomasin, etteivät reidet hierrä enää. Ensimmäistä kertaa ikinä! En tiedä, olenko poikkeuksellisen herkkähipiäinen (vai sietävätkö muut lihavat vain paremmin), mutta hierron ja kivistyksen muistan tuntuneen sukkahousujen läpi, ja ne sukkahousut taas nyppääntyivät haaroista. Ennen oli tolkuttoman epämukavaa - mutta ei ole enää.

Vuosina yksi ja kaksi ostin aina valkoiset hiukan mammamalliset rintaliivit. Se oli ostamisen pakkoa - kun kerran oli pakko rintoja jotenkin pukea. Inhosin rintojani. Inhosin sitä että riippumatta niistä mammamallisista liiveistä edessä löllyi, hartioita kivisti ja liivien olkaimet hiersivät ihoa. Miehet kuulemma tykkäsivät isoista rinnoista, mutta minä taas pelkäsin kuollakseni että joku minun rintoihin ihastuisi. Läskinpaloiksi niitä sanoin itsekseni ja ihmettelin, mitä iloa niistä on kenellekään. Raskausarvetkin olivat jo valmiina, valkoisia juomuja kulkee kainaloon päin molemmissa rinnoissa.

Sain raskausarpia murrosiässä, kun lihoin vuodessa liki 20 kiloa. Äiti osasi laittaa ruokaa ja tuputtaa sitä minulle, minä otin vastaan sitä mitä sain.

Ja nyt sitten pyörin eräillä alusvaatetelineillä etsimässä korsettia tai sen tapaista. Olen mieltynyt vaatettamaan itseäni ennen seksiä ja mies tykkää hepeneistä päälläni. Luulen että jos edelleen pitäisin kiinni niistä valkoisista mammamallisista liiveistä, niin seksikin olisi ankeaa.

Ja etsin hametta, yhdestä, toisesta ja kolmannesta kaupasta. Etsin vaatetta, joka saisi minut hyvälle tuulelle, näyttäisi iloiselta, hiukan hipiltä. Hyi minua! Vaatteita tarvitaan jotta vältyttäisiin kylmältä täällä karussa pohjolassa, kaikki muu on turhaa vaan... Löysin sen turhuuden huipentuman, lilasävyisen ornamenttikuvioidun samettihameen, jonka kellohelmassa on hursutylliä. Se huusi tangosta minulle: Osta minut, osta minut...

Sukkahousujen ostaminen oli näistä kolmesta yksinkertaisin osa.

Kun kanniskelin ostoksia muovikassissa bussipysäkille, minua hymyilytti. Hymyilytti, miten en ollut tiennyt etsiväni juuri sitä hametta - ennen kuin löysin sen - ja hymyilytti, miten hauska olisi pukea se korsetti ylle. Sivulta takaa huikkasi tässä vaiheessa hiukan humalainen nuori mies: Hei saako sanoa, sinä näytät kauniilta.
Jaa. Kiitos. (Minusta tuntemattomien huomio on hölmistyttävää, hyvässä ja pahassa. Jatkoin kohti sitä pysäkkiä, en vilkuillut, tuliko nuori mies perässä. Tulihan se.)
En mää sua seuraa, mää vaan menen samaan suuntaan.
Aha.
-- (Voi elämä, miten päädynkin näihin sananvaihtoihin tuntemattomien kanssa! Ei paha tyyppi, mutta tässä joulukuun pimeydessä, plus kolmen asteen lämmössä ja vesisateessa, en viitsi mitään, en viitsi olla tyly enkä viitsi olla vitsikäskään. Vaan etpäs tiedä mitä minulla on kassissa!)--
Voinkohan mää kävellä sun ohitte? Mää äsken mietin, että kehtaanko mää mennä sun ohi.
Voit sää mennä, mene ny vaan.
-- (Siinä se nyt meni. Varmaan parin promillen kännissä. Hyvä oli kun meni, en olisi halunnut samalla pysäkillä seisoskella.)--

Vaan miten noita 'näytät kauniilta' -heittoja (kännisiä, mutta kumminkin) tulee nyt? En minä niitä enää tarvitse! Silloin kymmenen vuotta sitten olisin tarvinnut, kun omasta mielestäni olin lähinnä Aune-tätin tyhmempi vastine ja olisi ollut parempi panna ämpäri päähän kuin kulkea naama kaikkien nähtävänä.

Pitkän päivän ilta,

aamulla kahdeksaksi töihin, töistä bussilla terapiaan ja bussilla taas kotiin. Täällä klo kuuden jälkeen.

Edelleen käytän ruokaa hölmösti. Kotona kävelen suoraan jääkaapille ja teen voileivän, toisen ja kolmannen. Sinänsä se ei ole kauhean vaarallista, kun päällä ei ole voita ja meetwurstia. Mutta periaatteessa tarvitsisin jonkun muun keinon nollata (työ)päivä ja siirtyä vapaalle.

Joku muu juo, minä syön.

Jos vaikka lukisin kirjaa? Kirjoittaisin? Joogaisin? Se reitti jääkaapille vain on hirveän tuttu, sille lipeän automaattisesti, kun olen yksin, väsynyt ja nälkäinen.

Nälkäänsä pitää syödä, mutta pitääkö sitä ruoka hotkia seisaaltaan jääkaapin vieressä suoraan kiposta?

No, oikeasti tämä on vielä pieni juttu. Koitan olla syyttelemättä itseäni, vaikka olen siinä ihan hirveän hyvä. Olen tosi hyvä rypemään kohtuuttomissa itsesyytöksissä ja tosi huono auttamaan itseäni vaikeuksissa. Siis, olisin voinut syödä vielä nopeammin ja vielä enemmän, sain lopetettua melko pian. Fyysisesti olo on melko hyvä, en ole ähkyssä. Oikeastaan ihan hyvä, tämän päivän jälkeen. Töissä oli yksi ihminen sairastunut ja työjärjestelyt menivät sitä myöten uusiksi, soittelin heti aamusta työkaverille kotiin (inhoan ihmisten häiritsemistä tuolla lailla... mutta oli pakko kysyä, voisiko hän vaihtaa vuoroa ja tulla silloin kun sairastuneen olisi pitänyt tulla). Päivä oli hiukan kireä ja terapiaan mennessä satoi vettä, sieltä palatessa räntää.

Jos nyt söin kolme voileipää, eilistä kylmää kasviswokkia, purkillisen yosaa ja lakritsia kourallisen, niin ei se maailmaa kaada.

Taidan mennä lukemaan kirjaa. Ihana huomata, että pystyn keskittymään lukemaani helpommin kuin ennen. Ei tarvitse pinnistellä päästäkseen käsiksi romaanin maailmaan.