Unia

Näen öisin loputtomasti unia. Aamulla muistan vain hämäriä kohtauksia.

Ja minähän en yleensä "näe" unia.

Kappas.

Oli näillä näkymin viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Aina on asioita, joista voisi jatkaa. Mutta en usko, että terapia on tässä kohden paras tapa jatkaa. Olen käynyt jonkinlaisessa terapiassa syksystä 2004 alkaen liki yhtäjaksoisesti. On sellainen tunne, että ainakin ne alkuperäiset terapian syyt ovat lakanneet olemasta kipupisteitä. Näemmä aina tulee uusia (minun tapauksessani ero), mutta silti tuntuu nyt tarpeelliselta lopettaa. En ole enää erityisemmin odottanut etukäteen terapiaan menoa. Tietyt jutut on tullut puhuttua moneen kertaan. Jälkikäteen on ollut hyvä olo, aina. Silti se terapiakäynnin jälkeinen hyvä olo ei enää tunnu niiiin välttämättömältä kuin ennen.

Sorvin ääreen

En ole kirjoittanut kuukauteen.(Kiitos kommentoijat - sanon jotain myöhemmin, jos keksin, kivaa, että olette jättäneet puumerkkiä tänne!)

Kesäloma alkoi kesäkuun alussa (maanantaihin asti vielä tätä... kelluvaa olotilaa). Halusin pois koneen äärestä (kirjojen ääreen, heh - luin Kafkan rannalla ja Vesipuutarhat) ja mökille ja satunnaisiin ystävätapaamisiin.

Terapian loppu ei vieläkään ole todellista. Kuvittelen olevani kesätauolla. Kuvittelen että tapaan terapeutin ihan kohta.

Hän sanoi ajattelevansa, että jatkossa minulla olisi matala kynnys ottaa yhteyttä, jos on tarvis. Kuvittelen kynnyksen kumminkin isoksi, nythän pitäisi pärjätä, olla tasapainossa, terve?

Hmp. Tässä muutama päivä sitten ahdistelin tunteja sitä, miten tietyt typerät pelot säilyvät aina vaan, terapiasta huolimatta. Senhetkinen typerä pelko oli soittamiseen liittyvä. Olimme pikku reissulla minä ja puolisko, ja minun piti varmistaa hotellille saapumisaikamme. Yksinkertainen ja pikainen asia, jossa EI OLE mitään hirveää - paitsi minun mielessäni. Jälkikäteen ahdistuin, kun en ole päässyt pois edes näin pienistä ongelmista - miten sitten mistään isommista? Silti uskon, että tuossakin on kyse isommasta asiasta, siitä miten paljon vaadin itseltäni ja miten ankaria arvostelijoita kuvittelen muiden ihmisten olevan.

Jokin prosessi jatkuu, vaikkei terapiaa ole. Käyn kävelyillä, verkkaisessa rytmissä jatkan tunnin, puolitoista. Kolmesti tai neljästi on toistunut sama ajatus (ja iso tunnetila, vesi on noussut silmiin): Teen itselleni anteeksiantoa. Annan itselleni anteeksi... Isoja ja pieniä asioita. Annan anteeksi etten nuorena osannut irtautua vanhemmista. Annan anteeksi etten osannut hakea apua mielen ja ruumiin vaivoihin. Annan anteeksi että pelot ovat tehneet elämisestä välillä kovin kapeaa. Kävellessä on tuntunut, että joka askeleella olen lähempänä - ja joka askeleella olen kauempana itserankaisusta.

Viimeinen kerta

Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.

En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.

Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.

Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.

Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.

Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.

En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).

Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.

Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.

Yksi nolo syy

Minulla oli yksi nolo syy terapian aloittamiseen. Nyt kun terapia on loppumassa, niin syy olisi edelleen olemassa.

Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.

Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.

Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.

Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.

Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.

Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.

Kymmenen kertaa jäljellä,

sehän on yhden lyhytterapian mittainen matka. Ensi keskiviikkona olisi tarkoitus tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mihin on edetty.

Mitä pitempään tämä terapia on kestänyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei minun ongelmani olekaan ollut masennus, ei pohjimmiltaan. Vaan? Ahdistustilat (yleinen ahdistus, sosiaalisten tilanteitten pelko). Noin keskimäärin ja tavallisesti ja ihan tutussa ympäristössä ahdistus ei haittaa, mutta sitten kun elämäntilanne muuttuu (menen töihin, vaihdan paikkakuntaa, muutan yhteen asumaan), niin huoli ja pelko ja ahdistus (hah) valtaavat ajatukset. Asiat, jotka viikko sitten tuntuivat kivoilta ja mukavilta, ovatkin vaatimuksia ja mahdollisia epäonnistumisia täynnä. Ajatukset kiertävät kehää, mieli etsii aina vain uusia ahdistuksen aiheita, en enää saa nukuttua, yksittäisissä tilanteissa pää humisee pelkkää tyhjyyttä (vaikka pitäisi sanoa se, mitä hetkeä aikaisemmin oli selkeänä mielessä), en pysty keskittymään mihinkään (vaikka tekemistä on niin paljon, että olisi pakko johonkin tarttua), kurkussa on pala ja pelkään tukehtuvani... Kun ahdistusoireet ovat jatkuneet tarpeeksi kauan tarpeeksi voimakkaina, alan masentua. Koko ajan on niin paha olo, että mielialakin alkaa laskea. Muutun toivottomaksi, lamaannun.

Nyt viimeisimmissä muutoksissa oli terapia isoksi avuksi. Sain purettua noita ahdistusoireitani ja asiat asettuivat paremmin perspektiiviin, kun en pelkästään pyörittänyt niitä päässäni. Pelkästään se, että kykenin käymään terapiassa ja olemaan töissä, lisäsi itseluottamusta. Nyt kuvittelen, etten enää reagoisi positiivisiin muutoksiin yhtä rajusti kuin ennen. Ainakin minulla on kokemus siitä, että ahdistus voi vähetä, sen ei ole pakko johtaa aina vain pahempaan olotilaan.

11 käyntiä

Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.

Hirvittää hiukan.

Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.

Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.

Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.

Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.

Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.

Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.

Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.

Miksei mielelle ole venyttelyohjeita?

Yritän välttää pyörimistä netissä. Tuntuu että eniten tarvitsen jalkatyötä (totuttelua pohjallisiin) ja venyttelyä ja hengitysharjoituksia.

Lueskelin fysioterpan mulle kirjoittamia venyttelyohjeita ja mietin sitä toista terapiaa. Miksei mielelle ole venyttelyohjeita? Tai on, ne vain ovat kovin sumeita.

Terapiassa viimeksi puhuin kiukusta ja suuttumuksesta. Älä ny tollai kiukuttele oli äidin reaktio minun vihaisuuteeni. Tuntui, etten kiukussa koskaan tullut nähdyksi. Yhtä hyvin siis - tai paremminkin - vetäydyn kiukkuisena olemaan itsekseni, etäällä muista. Ei tule kukaan sanomaan, että tuntisin väärin.

Paitsi että kiellän tunteita itseltäni. Kiukku ei minusta ole "fiksua" oikein missään tilanteessa eivätkä ne hätääntymiset, joita tunnen. Pitäisi olla niin kauhean kypsä, ettei mikään hermostuttaisi tai ottaisi päähän. Ihanko vähän vaadin itseltäni mahdottomia - ja raivostuttavaa kyllä se vaatimusten malli on peräisin suoraan äidiltä.

No, tällä päällä on pakko elää. Voisinko venyä hyväksymään kaikki oloni?

Mirror, mirror...

Tähän alkuun lainatut kysymykset (kiitos Vakkari siellä jossakin...):

Ainoastaan sitä jäin miettimään, millä tavalla terapeutti toimii peilinä, millä tavoin peili manifestoituu? Hän auttaa näkemään itsen ja oman sisäisen maailman sellaisena kuin todellisuudessa on? Vai sellaisena kuin minä sen koen ja kuinka vääristynyt se kokemus ehkä on?

Mistä minä siis huomaan, kun terapeutti peilaa? Miksen näe omaa kuvaani hänessä? Enkö osaa vai enkö halua/uskalla?

En tiedä, voiko kuka tahansa terapeutti toimia peilinä. Epäilen että ne minun ensimmäiset tutustumiskäyntiterapeuttini olisivat olleet omalta kannaltani vääristäviä peilejä. Joku kai puhuisi ihmisten kemioitten kohtaamisesta tai samalla aaltopituudella olemisesta. Ne itselle "väärät" terapeutit suhteettomasti painottavat jotakin asiaa tai jokin piirre heissä herättää isoja tunteita. Tätä Kelan terapiaa edeltänyt terppa päätyi tulkitsemaan, että ongelmani johtuvat hyväksikäytöstä. Olin kertonut hänelle teini-iässä tapahtuneen lähentelystä, saunahiipparista ja rajojen loukkaamisesta töissä. Tapasimme vain parin viikon välein, ja tuntui siltä, että hän takertui noihin tapahtumiin ja ohitti kaiken muun. Vaikka tapaamiset omalla tavallaan olivat merkityksellisiä, ne olivat kovin suppeita.

Terapeutin olo peilinä tarkoittaa monessa kohdin pelkästään sitä, että terapeutti on ollut todistajana. On asioita, joita olen itsekseni ajatellut ja miettinyt, mutta en ole ääneen puhunut kenellekään. Näkymättömissä ovat olleet etenkin omat tunteeni - olen kyllä aiemmin ketterästi selittänyt, millainen on lapsuudenperheeni ja miten olen elänyt nuoruuteni ja noineespäin, mutta en ole kertonut sitä, miltä minusta on tuntunut. Aina en ole edes tiennyt, miltä on tuntunut. On tärkeää, että edes joku on kuunnellut esim. niistä syyllisyyksistä, jotka heräsivät kun ensimmäinen oikea työpaikka tuntuikin hirveältä. Tässä terapiassa olen mennyt uudestaan niihin tunteisiin, joita olen kokenut - ja jotka ovat jääneet silloin aikanaan pelkästään sisälleni. Olen huomannut, että kestän tunteeni. Se taitaa olla aika olennainen havainto jatkon kannalta: tunteet tulevat ja menevät, en enää pelkää niitä tai samalla lailla ahdistu omista ahdistuksistani kuin ennen.

Terapeutti on ollut paitsi todistaja, myös oikaisija. Hän on esim. sanonut, että hätäilen tilanteissa, joissa ei mitään todellista hätää ole. Hän on ehdottanut tapoja, joilla voisin kenties päästä irti paniikeistani - on tehty mielikuvaharjoituksia, on haettu turva-asentoa, mietitty itseä rauhoittavia sanoja.

Olen ollut ajattelematta sitä, että terapia loppuu toukokuun lopussa. Viime vuonnahan kuvittelin lopettavani, luulin että kaksi vuotta Kelan tukea riittää, ja kolmatta en edes yritä anoa. Viime hetkellä sitten havahduin, huomasin, että jollain lailla olin taas pudonnut esittämään hyvää potilasta, suorittamaan terapiaa. Vieläkin on taukojen jälkeen vaikea tuntea mitään ja vaikea puhua, välttelen tunteita ja välttelen epämääräisten, jäsentymättömien asioiden käsittelyä. Väkisin pitää yrittää välttelyn ja teeskentelyn yli, jonnekin aidompaan. Nykyisellään minulla on terapian jälkeen rento, hyvä olo. Aiemmissa keskusteluterapioissa on jälkiolo ollut joko ahdistus (syntynee siitä, etten ole uskaltanut paljastaa itseäni) tai kiihtymys (mieleni on käynyt ylikierroksilla ja analyysimylly on jäänyt pyörimään päähän terapian jälkeen). En ihan tiedä, miten helposti saavutan hyvän olon sitten kun terapia on loppunut. No, se on sen ajan asia.

Terapian merkitys?

Katsoin maanantaina Voimalan terapiakeskustelun. Se oli minusta vähän tylsä ja samalla myös kiusaannuttava - kiusaannuttava oli tämä Blomsterin ajatus rukoilun yhdistämisestä terapiaan. Muutama vuosi sitten luin Musta, valkoinen häpeä -kirjan, ja kirjoitettuina sanat Jumala, armo ja rukous häiritsivät vähemmän kuin tuossa keskustelussa.

Miten minä käsitän terapian? Pakko kirjoittaa klisee: se on näkyväksi tulemista. Saan siinä kuulijan ja peilin itselleni - ja se on tärkeämpää kuin asioiden tulkitseminen tai analysoiminen. Joskus kuvittelin, että paranisin, kunhan vain osaisin ajatella oikein (tarpeeksi analyyttisesti ja monipuolisesti). Suhtauduin masennukseen ja elämään vähän niin kuin pulmakulmaan: kun vaan tarpeeksi ajattelisin ja kirjoittaisin ja miettisin, niin keksisin selitykset ongelmiini. Terapiassakin oli tärkeää olla mahdollisimman ajatteleva ja tulkitseva (tarkkaan ottain en tuolloin ollut terapiassa, vaan kävin harvakseltaan keskustelemassa psykologin tai mielenterveyshoitajan, myöhemmässä vaiheessa taas psykologin kanssa). En tullut näkyväksi, vaan esitin mielikuvaani selviytyvästä potilaasta. (Tajusin tämän vasta myöhemmin - kenties ne keskustelut olisivat olleet auttavampia, jos - ja jos ja jos...)

Kun aloin hakea terapeuttia Kelan terapiatukea varten, minusta tuntui, ettei minun pitäisi etsiä sellaista terapeuttia, jota aikaisemmin olisin arvostanut (siis analyyttistä, järjestelmällistä, älykkään oloista). Osasin mielestäni riittävästi tehdä introspektiota, mutta en osannut tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. Etsin terapeuttia, joka olisi empaattinen, lämmin, kannustava. Löysin.

Terapeuttini on omanlaisensa (vanha, nainen, peruskoulutukseltaan psykologi).Terapia on periaatteessa kognitiivista, mutta en tarkalleen tiedä, mikä siitä kognitiivista tekee. Ehkä se, että olen joskus terapiassa tehnyt mielikuvaharjoituksia ja olen saanut ehdotuksia ja harjoituksia terapeutilta. Suurin osa terapia-ajasta on puhetta. Välillä olemme dialogissa, suurimmaksi osaksi minä puhun, terppa kuuntelee.

Merkitys? Minun maailmani fokus alkaa nyt olla minä itse. Terapian alussa muut ihmiset huojuttivat minua kovin - pitkät pätkät puhuin vanhemmistani, etenkin äidistä. (Minulla on taipumus suunnata analysoiva katse etenkin muihin ihmisiin, se kun on vielä helpompaa kuin oman itsen analysointi.) Terapia taitaa olla minun tapani kasvaa aikuiseksi - vaikka päällimmäisiä, Kelan papereihin kirjattuja syitä ovat masennus, ahdistuneisuushäiriö ja estyneen sekä vaativan persoonallisuushäiriön piirteet.

Onnekas olen

Tänään olen ainakin parin verkkolehden sivuilta lukenut uutista nuorille masennuksen takia myönnettyjen sairaslomakausien lisääntymisestä.

Niin, minun onnekkuuteni taitaa olla siinä, että aloin potea masennusta jo 90-luvun lopulla. Kun samat kelat alkoivat uudestaan pyöriä mielessäni 2005, niin minulla oli jo osoittaa, että tätä ja tuota on kokeiltu, näitä pillereitä syöty, mielenterveystoimistossa hoitsun kanssa juteltu. Tahdon terapiaan, kiitos, se on vielä kokematta.

Onneksi en ole arvoiltani erityisen suomalainen. Pari viikkoa sitten ainakin iltapäivälehdissä ja maakunnallisissa julkaisuissa revittiin juttua yhden viestintätoimiston tekemästä kyselystä. Siinä selviteltiin sata statusasiaa, joita suomalaiset arvostavat. Hiukan referointia kyselyn tuloksista (kaikki tulokset täältä, ykkönen siis nauttii kaikkein suurinta statusta, sadas kaikkein pienintä):

Ensimmäisellä sijalla oli "olla hyvä työssään"
Toisella sijalla oli "olla rakentanut omaisuutensa itse"
Sijalla 36 on "olla lapsia, jotka ovat hyvässä koulussa"
Sijalla 53 on "olla hoikka"
Sijalla 69 on "kauniit lapset"
Sijalla 61 on "omistaa arvostettuja merkkivaatteita ja asusteita"
Sijalla 98 on "käydä terapiassa"

Terapiassa käyminen on luettelossa samassa sarjassa golfin pelaamisen ja aidon turkistakin omistamisen kanssa.

Ei kai ole ihme, että lääkitys on mielenterveyden ongelmissa se kaikkein käytetyin keino. Pillereillä vältetään esim. kiusalliset statuskysymykset, eikä tarvitse tunnustaa läheisilleen (tai työnantajalle tai vaikka naapurin Martta-mummolle) tarvitsevansa henkistä apua. Mieluummin kallisarvoisia koruja, kiitos (ne ovat listalla 60) tai viinikellari (listan sijalta 73).

Jokainen joka hiukan lähemmin minut tuntee, tietää terapiastani. Ystäväni taitavat olla aika outoja hekin, en nimittäin saa heitä sovitettua statusluetteloon.

Mutta hei, onhan listalla kaksi asiaa, joita arvostetaan vielä vähemmän kuin terapiassa käymistä.

Sijalla 99 on "olla vähintään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa" ja
sijalla 100 "parantaa ulkonäköään lääketieteellisin apukeinoin"

Viiraako silmissäni, vai näenkö jotain yhteyttä nuorten mielenterveysongelmien ja tämän statusluettelon kanssa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän (toivottavasti) tartun siihen, mitä "muut" ajattelevat. Miten muka "pitäisi" elää. Mitä asioita hankkia kuuluakseen "joukkoon". Mutta nuorena... olin kovin arka tekemään mitään omaa. Tuntui turvalliselta myötäillä muita. Edelleenkin tuntuu ajoittain. Mutta... koko ajan harjoittelen aidosti omana itsenä olemista.

Terapiaa

Miehen mahan päällä makaa kahden kissan kollikasa.

Väsyttää ja pingottaa yhtä aikaa (PMS tai YMS).

Terapiassa olin täynnä sisäistä tyytymättömyyttä tai vaille jäämistä ja aloin purkaa kaikkea kiukkua ja pettymystä... terppa kaivaakin niitä hetkiä, joissa olen sitten kaikesta vanhempien viksahtaneisuudesta huolimatta selvinnyt, kyennyt, pystynyt, onnistunut, iloinnut, kokenut yhteyttä, ollut näkyvä... En päässytkään jumittumaan siihen, miten paljon on ollut pielessä tässä tai tuossa tilanteessa suhteessani vanhempiin.

Terapia toimii paremmin kuin kirjoittaminen. Kirjoitan kyllä näkyviin muistoja ja tunteita, mutta samalla jään kiinni niihin kipeisiin muistoihin ja tunteisiin. On kuin railo mielessä, siihen putoaa ja vajoaa aina vaan syvemmälle, kun havainnoi sen railon muotoja ja omia olojaan. En osaa vieläkään itse nostaa itseäni - mutta sentään tartun köyteen, kun minulle sitä ojennetaan.

Ainakin kaksi psykologia on tätä ennen yrittänyt samaa kuin tässä tämä terppa, ja olen ahdistunut ja turhautunut aina vaan lisää, kokenut pettäväni terpan uskon ja toivon, kun en ole kyennyt edes avun kanssa näkemään muuta kuin pahaa oloa eri olomuodoissa. On ollut kaksin verroin toivoton olo, kun on sen alkuperäisen ahdistuksen lisäksi kärsinyt ahdistusta siitäkin, ettei pääse pois ahdistuksestaan, vaikka terapeuttikin siinä tekee voitavansa.

En osaa selittää, miksi tämä tässä nyt toimii. Terapiakerran jälkeen olin taas vapaa - vapaa kaunoista ja kiukusta ja omista sisäisistä ristiriidoistani. Olin vapaa siitä yli-isosta velvollisuudentunnosta, joka tekee asioista suorittamista ja puurtamista. Tiedän että kaikki paska ja ristiriidat ovat vieläkin minussa, mutta tällä hetkellä taustalla, sivussa, asioina, jotka eivät pyöritä minua ympäriympäriympäri.

1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois

Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

Tunteitten torjumisesta

Olen kamalan iloinen (ilo ja kamaluus samassa, tosiaan) siitä, että terapiassa uskallan tuntea. Minulla on tunneyhteys itseeni ja se on merkittävää. Terapiahuoneen ulkopuolella minun pitää erikseen muistuttaa itseäni, etten muuttuisi robotiksi.

Kun kävelin perjantaina töiden jälkeen portaita kotiin kolmanteen kerrokseen, ajattelin, että saan tuntea mitä vaan. Ajattelin, että maailma pysyy, että olen turvassa, että olen hyväksytty. Olen hyväksytty vaikka miten itkisin tai huutaisin tai olisin vaiti ja ahdistuksessa. Saan olla juuri niin surullinen kuin olen - ei tarvitse pidätellä, selitellä, olla järkevä.

On ollut kummallista jakaa suru toisen ihmisen kanssa. Aikaisemmat suruni ovat olleet yksin minun, henk. koht., jotakin sellaista, jota muut ihmiset eivät ole tavoittaneet. Terapiassa surut ovat tulleet julki ja terapeutti on tunnistanut ne suruksi, mutta hänkin on katsonut tunnettani ulkopuolelta, olematta itse osallinen.

Me taidamme molemmat kissan lisäksi surra myös muita surujamme. Surulle on nyt tila ja lupa.

Kun puhuin eilen äidin kanssa puhelimessa, puhuin myös kissan kuoleman. Puhuessani en tuntenut yhtään mitään. Oli aivan kuin kaupassa käyntiä olisin selittänyt. Nada. Kylmä järkevä asiallinen minä - se on se, millainen minut on opetettu olemaan. Tajusin tilanteen samalla kun puhuin, yritin pysähtyä, kuunnella. Ei yhtään mitään.

En minä uskalla näyttää äidilleni tunteita. Torjun kaiken heti kun olen äidin kanssa tekemisissä. Tunnistin itsessäni vain ärtymystä.

Äiti sanoi: No onhan teillä vielä kolme kissaa.
Minä: Eipäs kun neljä.
Äiti: Kolmehan niitä on.
Minä: Neljä, kyllä mää nyt niiden määrän tiedän. Sää et vaan ole nähnyt nuorinta.
Äiti: Ai jaa. On teillä niitä monta. Älkää vaan uutta ottako, nyt jo on niin monta.

Ärtymys, vanha tuttu. Äiti ei (minusta) kuuntele (tai ymmärrä tai tajua) asioita, joita hän ei ole itse nähnyt. On turhauttavaa puhua tuuleen - puhua asioita, joita toinen ei kuule / ymmärrä.

Olo on kohtuullinen. Surun lisäksi kiusaa taikausko. Pelkään, että kissan kuolema oli jonkinmoinen katastrofigeneraattorin alkuyskäisy, ja jatkossa seuraa paljon pahempia asioita. Pelkoni ovat melko älyttömiä (kumminkin tunnistettavia). Tänään aamulla kävellessäni töihin muistin että olin siirtänyt kirkasvalolampun pikku lipaston päätyyn - kissat varmaan pudottaisivat sen sieltä ja lamppu hajoaisi, Mäkinen (tai Vieteri tai Urho tai Pipsu) loukkaantuisi tai kuolisi. Töitten jälkeen odotin miestä saapuvaksi, hän oli myöhässä. Ajattelin että puolisko on siis ajanut kolarin ja kuollut tai alkanut ryypätä. Blääh, voisin ottaa jostakin varapään, sellaisen, jossa ei niin helvetin helposti pyörisi negatiivinen kuvitelmakela.

Mitä tästä opin?

Eilen tänne kirjasin tämän päivän ohjelmaa. No eipä toteutunut se ohjelma sellaisena kuin olin kuvitellut. Menin töistä suoraan bussille ja bussissa vasta kaivoin kännykän käteen: terapeutti oli soittanut aamulla. Puhelinkammoisena menin terpan työhuoneelle asti ja odottelin siellä hiukan yli sovitun ajan, ennen kuin soitin hänelle.

Flunssa. Aika peruttu.

Löntystin sitten keskustan toiseen laitaan. Oli itku kurkussa, terpan työhuoneen rappukäytävässä kuljin silmät märkinä. Juuri ennen töistä lähtöä olin saanut kohtuuttoman ahdistuksen vaikean kollegan takia (hän komenteli aika tylysti muutamaa asiakasta ja minulle tuli tunne, että haluan kadota jonnekin piiloon, paikkaan johon hän ei ulottuisi).

En tiedä, miksi vaikean kollegan kiukku pelottaa minua. Eihän hän edes kiukkua minulle (ei tänään ainakaan). Olenko vain tottumaton siihen, että kiukkua voisi ilmaista jollain lailla? Osaan näyttää vihaisuuteni vain lähi-ihmisille ja vain ääritilanteessa. Kateellinenko olen, kun toinen uskaltaa äksytä ja tylyttää eikä yhtään edes yritä olla hyväntahtoinen asiakkaille, jollei hyvää tahtoa ole ensin ansaittu esim. kohteliaalla käytöksellä? Vai kuvittelenko, että minun pitäisi saada lepytettyä kollega - nauravaiseksi, hyvälle tuulelle?

Rauhoituin kävellessä, menin syömään salaatin.

Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa kuvanveiston luokassa - kaikki on mahdollista, kaikki muodot ja värit - ei, vielä en ole tehnyt mitään. Olen vasta silpunnut paperia ja ihmetellyt mahdollisia maailmoja.

Maalaistauko

Ihan kohta mennään maalle.

Vielä pitää pakata ja käydä kaupassa.

Koitan päästä irti netistä ja liioista ajatuksista. Kirjoja, tyhjää paperia ja kyniä otan mukaan. Kameran myös. Kännykän muistiin musiikkia.

Ja lämpimiä vaatteita - palelen herkästi. Nenästä se alkaa, etenee sormiin ja varpaisiin.

Terapian jatkoon on alle viikko. Hyvä! Olen hiukan hermona koko ajan, en osaa rauhoittua.

Peloista, vielä

Pelkään puhelimessa puhumista. Voin välillä viikkotolkulla suunnitella jotakin puhelua, sitä milloin soitan ja mitä sanon. Viralliset puhelut jonkun tuntemattoman kanssa ovat kaikkein pahimpia.

Pelkään sairauksia. Aiemmin kehittelin itselleni oireita ihan noin vaan. Esimerkiksi yhden puoli vuotta minulla oli pala kurkussa ja olin osin vakuuttunut kurkkusyövästä. Samaan aikaan kumminkin tiesin, että olin napannut ajatuksen sairaudesta yhden kollegan oireilusta - hän oli kuollut kurkunpään syöpään muutamaa kuukautta ennen kuin minun nieluoireeni alkoivat.

Vieläkin joskus päiväksi tai kahdeksi tulee se pala kurkkuun. Pala on yhdenlainen ahdistusoire, jota en kykene hallitsemaan.

Pelkään tuhoavani vahingossa minulle rakkaat ja tärkeät asiat. En tiedä, mistä tämä maaginen ajatus on peräisin.

En uskalla ajaa autoa. Silloin joskus kun ajoin (18-20 ikävuosina), tunsin että liike käy liian nopeasti, en ehdi hahmottaa, mitä kaikkea vilistää sivuitse. Pelkään olla auton kyydissä.

Pelkään että terapeutti kuolee, kun terapiani on vielä kesken. Kerran matkalla terapiaan kuljin liikenneonnettomuuden sivuitse, oli autoja rutussa ja ambulanssi. Sattumoisin terapeutti oli sillä kertaa myöhässä. Odotellessani olin aivan varma, että terapeutti oli ollut kolariautossa ja kuollut tai pahasti loukkaantunut.

Kela on sairaan nopea!

Postiluukusta tipahti myönteinen päätös kolmannelle terapiavuodelle.

Kas. Odotin sitä vasta joskus aikojen päästä, kuvittelin ettei näin heinäkuussa mikään liiku mihinkään.

Helpottunut olo. Hämmentynyt myös - miten niin kolmatta vuotta olisi vaikea saada? Vai olenko niiden papereissa erityisesti terapian tarpeessa...

Nyt voin taas kohta alkaa pelätä näitä tavallisia pelkojani. Kuten vaikka sitä, että terapeutti ottaa ja kuolee tai sairastuu. Tai että minä vaan en muutu, liiku, kasva (jumitan sen sijaan). Tai että jokin oikean elämän kriisi tulee ja jyrää kolmannen vuoden (sopisi vaikka vanhempien sairastuminen tai puolison retkahdus).

Äh, en jaksa pelätä. En nyt.

Lukemiset, hakemukset, unet

Luen järkälekirjaa (A. S. Byattin Riivaus). Muuten yritän ottaa kevyesti. Liki kaksi kuukautta terapiataukoa edessä, kolmannen vuoden hakemuksen vein eilen Kelaan.

Perjantaina lomakkeita hakiessani minulla oli vastassa sellainen elämään kyllästyneen näköinen 50+ täti (ulkomuoto järkäle, suupielet alaspäin), joka joutui koneelta näpyttelemään tietoja.

"Jaa tarvitaankos siihen 3. vuoteen hakemus, minä en tiedä kun minä niiiin vähän olen tämän puolen kanssa tekemisissä."

Teki mieleni sille tätille sanoa, että olisi hänkin terapian tarpeessa. Ulkoinen olemus ja sanat eivät varsinaisesti henkineet hyvää oloa.

On meitä moneksi. Helvetti että inhoan sukupuolen mukaan tehtyjä yleistyksiä. Taannoin netistä luetusta jäi mieleen kierimään lause (yritin etsiä sitä uudelleen linkattavaksi tähän, en löytänyt, noh...). Lauseessa joku taas väitti, että kaikki naiset näkevät synnytysunia ja miettivät raskauden mahdollisuutta ja lasten saamisen ajoittamista tms.

En ole muistaakseni koskaan ollut unessa raskaana tai synnyttänyt. Kukaan muukaan ei kyllä ole unessani ollut raskaana tai synnyttänyt. Sen sijaan puolisoni synnytti kerran unessaan, oli kuulemma hirveä homma, kun koiras poiki.

Muistan yhden painajaisen, jossa olin kuukautiskivuissa vessanpöntöllä ja sisuksistani luiskahti Cronenbergin elokuvista karannut otus: saksekas keuhkokas verinen ravuntapainen. Pelkäsin että se purisi. Heräsin.

Tauolla

Viimeinen terapiakerta pitkään aikaan oli tänään aamulla. Jatketaan elokuun lopulla.

Viime viikolla psykiatrilla tajusin ihan ilmeisen asian, se oli ollut nenäni edessä niin isona, etten ollut sitä nähnyt.

Jostakin toisen vuoden puolivälistä lähtien olen suorittanut terapiaa. On ollut muka kiire käsitellä kaikki tarpeellinen ennen kuin toinen vuosi loppuu, on yrittänyt olla kovin puhuvaa ja tulkitsevaa terapiatunneilla, on pitänyt terapiaa jonakin kurssina tai pakettina, joka on kohta valmis ja paketissa.

Hei haloo. Minuudestahan terapiassa on kyse. Niin että valmis? Tuotos? Suoritus?

Olin ahdistunut ja pettynyt, kun eräällä terapiakerralla toukokuussa terppa otti puheeksi kolmannen vuoden mahdollisuuden. Tuntui että olen jollain lailla epäonnistunut - liian hidas tai jumissa tai kertakaikkiaan vaan huono. Minähän olin itse päättänyt, että kahdessa vuodessa on terapiaa tarpeeksi. Kelakin oli päättänyt, sehän myöntää tukea hiukan väljemmin perustein kahdelle vuodelle ja sille kolmannelle on enemmän ehtoja.

Tätä suorittamispuolta itsessäni olen eräille ihmisille yrittänyt selittää. Jos itse yhdistää suorittamisen vain esim. opiskeluun tai ylitöihin tms. kohtuullisen selvästi mitattavaan, ei varmaan voi tajuta tätä.

Välillä suoritan arkista olemista. Tuokin roskapussi pitää viedä, ruokaa pitää laittaa - siis oikeaa ruokaa, ei eineksiä tai pelkkää voileipää - , tuo dvd pitää katsoa, kun se pitäisi palauttaa huomenna, ulos pitäisi mennä kun kerran aurinko paistaa, pyykkiä pitäisi pestä koneellinen ja kaverille laittaa tekstiviesti... Olosta riippuen joko alan tehdä listaamiani asioita tai en - mutta silloinkin ne jutut ovat mielessä ei-tekemisenä, joka on ihan yhtä ikävää kuin suklaalakossa on konvehtien ajattelu. Työmaalla juttelusta saan suorittamista, kun koen että ruokatauolla pitää ja kuuluu puhua vaikka juuri sillä hetkellä ei erityisesti huvittaisi tai vaikka mielessä ei olisi mitään jutunaihetta.

Ainoa juttu johon en saa mukaan suorittamisen hiventäkään, on kissat. Niiden kanssa oleminen on suorittamisen ulkopuolella.

Kunpa osaisin ihan vaan elää järkeilemättä ja suorittamatta ja kontrolloimatta.

B-lausuntoa hakemassa, taas

Tänään iltamyöhällä on psykiatri. Yritin töitten jälkeen miettiä, mitä tarvitsisi puhua. Toisaalta pitäisi vaikuttaa terveeltä, mutta silti sairaalta... Eh. Tietääkseni kolmatta vuotta ei myönnetä, jos aiemmista ei ole positiivista näyttöä osoitettavissa. Jos sitä näyttöä on "liikaa", niin silloinkin katsotaan, että kolmas vuosi on tarpeeton.

Ehkä jätän tämän laskelmoinnin toisaalle.

Ihan rehellisesti olo tuntuu vakaammalta kuin vuosi sitten. Silti haluaisin sen kolmannen vuoden varmistamaan, että vakaus ei heti ensimmäisen stressaavan ajanjakson sattuessa haihdu. Tiedän ennakolta, että syksy ja talvi töissä ovat raskaita - työajat muuttuvat hankalammiksi ja minulla on vastuita enemmän kuin oli vuosi sitten. Viime syksynä oli peräkkäinen sarja hyviä muutoksia, nyt on (ennakolta) tiedossa silkkaa arkea. Olen huono jaksamaan sitä arkea, helposti stressaannun ja alan tuntea itseni heikoksi ja voimattomaksi.

Terapiassa en ole juuri lainkaan puhunut minun ja miehen suhteesta. Ei sitä kauhean isosti ole tarpeen puhua, mutta jotakin olisi hyvä yrittää sanoa. Parisuhde tuntuu vaikeammalta puhua kuin puhtaasti omat asiani. Suhteesta jos puhun, niin joudun pakostakin selittämään toisen tekemisiä ja olemista ja se taas tuntuu hiukan juoruilevalta. Luultavasti tässä kuvittelen omiani, kuvittelen että terppa asettuisi tuomitsemaan miehen, sillä sellaisen asenteen äitini joskus otti minun kaikkia mahdollisia miessuhteitani kohtaan. Siispä vaikka minun ja miehen suhteessa ei olisi kovin paljon terapoitavaa, niin puhuminen voisi olla tärkeää terapiasuhteelle.

Hohhoh, ollaanpa sitä taas analyyttisiä. Oikeammin oli tarkoitus sanoa, etten uskalla puhua parisuhteesta. Uskallan puhua jostakin menneistä tapahtumista suhteessa ja ajasta ennen suhdetta, mutta nykyhetkestä... en oikein. Minulla on ihan hullu pelko siitä, että terppa tuomitsisi meidän suhteen vääräksi, väärälaiseksi (tämähän on ihan sama pelko, kuin minulla on suhteessa omaan naiseuteen... etten osaa olla sillä lailla oikea nainen, kuin pitäisi tai kuuluisi... Ilmankos pelkään parisuhteenkin olevan "väärä").

Vääräksi suhteen voisi tehdä muutama yksinkertainen juttu: meillä on omat makuuhuoneet ja omat sängyt, emme tee yhdessä paljon mitään arkisin, emme halaile tai pusuttele tai sano toisillemme rakkautta.

Emme osaa olla symbioosissa. Se kai se on, meidän suhteen kummallisuus. Missään vaiheessa, alussakaan, emme ole olleet kiinni toisissamme. Tuota on vaikea selittää, tuntuu että psykologiankin suhdekuvaukset lähtevät siitä lilluvasta symbioosista, jossa minän ja toisen rajat katoavat - vähintään alkuhuuman ajaksi. (No, alussa olin kyllä huumautunut ja leijuin ihastuspilvessä, mutta en määrättömästi halunnut olla vaan toisen kyljessä, niin kuin noin yleensä keskimäärin vissiin halutaan... halusin erilleen ja irti ja omaksi itsekseni vähintäänkin vuorokauden jälkeen. ) Niin, alan tässäkin puolustella tapaamme olla yhdessä. Nytkin mies meni töistä tultuaan päiväunille omaan makkariinsa, ehkä nousee sieltä ennen kuin lähden psykiatrikäynnille, ehkä ei. Minun mielessäni siinä "normaalissa" suhteessa töitten jälkeen puuhastellaan yhdessä ja istutaan kyljikkäin. En minä halua puuhastella yhdessä, haluan roikkua kirjoittamassa tätä ja jonain toisena päivänä haluan lukemista tai kävelyretken, mutta niin monesta tuutista kuuluu puhetta siitä, miten parisuhteessa pitää olla yhteistä aikaa ja pitää tehdä yhdessä ja pitää puhua. Pääh. Me puhumme äärimmäisen harvoin parisuhteesta. Itsestämme kyllä puhumme.

Minulle tärkeintä on, että toinen arvostaa ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Yritän itse samaa toiselle.