Heureka...

Oivallus tässä sopassa.

Olen listannut mielessäni näitä ex:n ja meidän suhteen huonoja puolia, selittänyt itselleni sitä, miksi ei ollutkaan niin paha, että ex lähti toisen naisen matkaan. Rautalangasta väännettynä: ex:n kanssa oli aika paskamaista, ja onneksi pääsin siitä paskasta eroon, kun äijä häipyi. Silti on surettanut ja itkettänyt, ja sekös tuntuu turhauttavalta.

On minulla osuuteni siinä, miksi oleminen ex:n kanssa ei sujunut. Minähän jätin kertomatta omista toiveistani ja tarpeistani, piilottelin itseäni. Ihan alussa oli vielä yritystä - esim. avoliiton alkuvaiheissa kyselin, mikä olisi semmoinen läheisyysjuttu, joka olisi helppo toteuttaa ja joka ei ahdistaisi kumpaakaan. Tarkoitus oli myös sanoa, että minä tarvitsen läheisyyttä ja tuntuu aivan helevetin ahdistavalta, jos pyörin minulle rakkaan ihmisen kanssa samassa huushollissa päivätolkulla ilman että fyysisesti kosketamme toisiamme. Sovittiin, että halataan ennen nukkumaanmenoa. Luulin sen olevan alku jollekin, mutta se meidän välinen läheisyys ei laajentunut mihinkään, kun ex-miehellä ei ollut tarvetta läheisyyteen minun kanssani. Joskus itse ulos lähtiessäni menin halaamaan miestä. Olisi pitänyt tehdä niitä halauksia enemmän, mutta en jaksanut ponnistella. Moinen spontaani lähentyminen vaati liikaa minulta, kun toinen oli epämääräisellä tavalla torjuva jatkuvasti.

Minun on pakko miettiä oma osuuteni tässä sopassa. Ilman oman osuuden tiedostamista en selviä eteenpäin, vaan jään siihen ansaan, että epäilen ja pelkään ja hätäilen siinä seuraavassa suhteessa ja kuvittelen, että kohta mies lähtee aivan niin kuin ex lähti. Jos ihmiset lähtevät noin yleensäkin aivan miten sattuu suhteista - ilman että puolisko on mitenkään osallisena lähdön syihin - niin en halua olla suhteessa enää ikinä. En siedä sitä, etten voisi itse millään lailla vaikuttaa siihen, loppuuko suhde vai ei. Helevetti, minähän olen 50% suhteesta! Tai ainakin minun pitäisi olla... Ex:n kanssa tuntui välillä sitä, ettei hän missään suhteessa ollut, vaan eleli ihan sinkkuna. Ei hänellä muita suhteita ollut, mutta hän rytmitti arkensa minusta riippumattomasti, vaikka elimme saman katon alla. Hän eristäytyi omaan huoneenseensa nukkumaan päiväunia tai roikkumaan netissä tai pelaamaan. Minun piti ponnistella sen iltahalauksenkin kanssa - on vaikea lähestyä ihmstä, joka istuu selkä päin, näyttöä kohti kumartuneena. Tunsin monesti itseni lapseksi, joka yrittää herättää aikuisen huomion. Se oli helvetin ahdistavaa.

Tavallaan itse erosin ex:stä, kun lakkasin yrittämästä niiden minulle tärkeiden asioiden esiin tuomista. Läheisyyden puutteesta kirjoitan, kun se oli isoin tärkeä mutta puuttuva asia. Kun lakkasin yrittämästä, niin etäännyin - ja ex oli jo valmiiksi etäällä. Ei siinä kohden tarvitse olla avaruusfyysikko ymmärtääkseen, miten helposti kahden toisistaan etäällään olevan liittoon tulee kolmas osapuoli.

En osaa tuntea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää. Yritin mielestäni riittävästi - ja toinen taas ei yrittänyt lainkaan, ex oli muodollisesti tyytyväinen suhteeseen. Ajoittain tunnen itseni ihan hirveän vialliseksi suhteemme läheisyysongelmaisuuden takia. Ex muutaman kerran sanoi minulle ääneen, että hänen mielestään minä en tahdo läheisyyttä. (Mistä hän sen tiesi? Ehkä lähetän ristiriitaisia viestejä, torjun vaikka haluan. )

On vaikea uskoa, että tämä joskus toimisi. Vanhemmillani ei ole toiminut. En ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joissa läheisyys olisi ollut helppoa ja vaivatonta ja olisin ollut täysin hyväksytty läheisyydessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä tässä isoin kysymys on se, etten itse hyväksy omia läheisyydentarpeitani, vaan pidän niitä lapsenomaisina ja toisarvoisina. Tällä hetkellä niiden on pakkokin olla toisarvoisia, sillä ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin fyysistä läheisyyttä kokea.

Pyhä jysäys sentään

Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.

Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...

Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.

Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).

Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).

Yllätin itseni

Terveisiä treffeiltä ja teatterista! Moneen tuntiin ei itkettänyt ollenkaan, ei tuntunut edes ahdistavalta. Myönnän että lähinnä tarvitsen lääkettä "kaikki on loppu eikä mikään ala" -ajatuksiin. Vaikka järkeilemällä tiedän, ettei se ole totta, niin tunne yrittää roikkua vanhan suhteen loppumisessa. Ei kumminkaan täysin.

Treffiseuralainen on mukava, hiukan aranpuoleinen kaveri - hänenlaisensa taitaa olla ainoa mahdollinen tällä hetkellä, muuten ahdistun ja syöksyn karkuun. Uskalsin jopa kutsua hänet tänne uuteen kotiin teelle. Katsotaan nyt, johtaako meidän tapaamisemme tämän enempään. Ei tarvitse johtaa. Hän tietää, että olen vasta eronnut, on puhuttu siitä, että voi kaikessa rauhassa kuulostella.

Näytelmäkin oli hyvä.

Reikiä nolla hampaissa...

... päässä ja sydämessä saattaa olla useampi reikä.

On ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt parkua. Aamulla hammaslääkäri, hammaslääkärin jälkeen odottelemaan yhtä hyllykköä, jonka löysin kierrätyskeskuksesta maanantaina. Se saapui sopivasti ennen töihin lähtöä. Töissä ruokatauolla puhisin ääneen henkilökohtaisia ongelmiani tulevan henkilöstöpäivän suhteen, ja se helpotti oloa. Väänsin siitä vähän vitsiä, kun tilanne on sekä koominen että traaginen. Tajuan komiikan kyllä - mutta silti epäilen, että menen tragedian puolelle.

Iltavuoron päivystys oli piitkä ja tylsä. Kiersin ruokakaupan kautta kotiin, kotona aloin paistaa muikkuja pannulla. Sitten piti lääkitä Pihinä (pikkukissa, joka inhoaa lääkitystä) ja notkua netissä. Nyt olisi viisainta mennä nukkumaan. Alan muuten silkasta väsymyksestä skitsota jotakin.

Viisas ystäväni

Ex toi puolilta päivin muuttolaatikoita - ne ovat olleet hänen nykyisen rakkaansa muutossa mukana, mutta mitä väliä. Ystävä kutsui kaupungille syömään ja kahville, menin, söimme, puhuimme.

Ystävä on viisas. Ei pitäisi ajatella ja analysoida tunteitaan, hän sanoi. Niissä on niin monta puolta, että ajattelemalla saa vain sotkun aikaan. Pitäisi vain tuntea tunteet.

Ja tämän kun muistaisin. Ei minulle tee hyvää ajatella ex:n käytöstä ja etsiä sille syitä ja miettiä, mitä hänen kaistapäisessä päässään oikein on tapahtunut viime kuukausina. Ensinnäkin mietin toisen ihmisen pään liikkeitä - absurdia. Yhtä hyvin voisin miettiä sitä, miten tuo kukkapöydän anopinkieli aistii valon. En minä saa sitä selville. Toiseksi ei tästä ajattelusta ole minulle mitään hyötyä, kun se mitä on tapahtunut, ON TAPAHTUNUT, eikä ole mitään maailmankaikkeuden suurta pyyhekumia, jolla voisi pyyhkäistä viime viikot pois.

Kun palasin tänne, Urho Puh tuli mahan päälle tunniksi. Se kehrää nyt minulle, kehräsi eilenkin. Voi Urhoa, se on arka ja säikky, menee sekaisin muutoksista.

Minun lähiomaiseni?

Kävin tänään paikallisella erikoispoliklinikalla hoidattamassa varvastani (sekin vielä... patti on patittanut isovarpaassa viime kevättalvesta asti, ja operaatioaika tuli kehnon logiikan mukaan tämän rytäkän keskelle).

Patti punkteerattiin. Jos se uusii, niin sitten leikataan. En jaksa ressata patista (ganglio) sen enempää. Mutta poliklinikan ilmoittautumisessa melkein pillastuin, kun kysyttiin lähiomaista. Eihän minulla ole! Ketään! En tiedä, kenet pitäisi ilmoittaa. Vanhat vanhempani ovat mieleltään ja ruumiiltaan niin raihnaisia, etten halua minkään instanssin heille ensimmäisenä ilmoittavan mistään vakavasta minua koskevasta. Muita sukulaisia taas ei ole. On pari tätipuolta ja muutama serkkupuoli ja peräti yksi täysserkku, mutta en ole heidän kanssaan juuri tekemisissä.

Ilmoitin sitten ex-miehen, kumminkin. Jäi kysymättä, pitääkö lähiomaisen olla sukua. Ja pitääkö lähiomainen yleensä ilmoittaa - toisaalta, jos ei ilmoita, niin silloin viimeistään viestit kulkevat pelkille sukulaisille, viranomaisilla kun ei ole tietoa ihmisten ystävyyssuhteista.

Päh. Että tällaista.

Jos pää ei hajoa, niin kroppa ainakin. Ristiselässä tuntui poliklinikkakeikan jälkeen sairas vihlaisu. Nyt särkee. Melkein tasan vuosi sitten minulla oli parin viikon selkäkipujakso, jonka alkuvaiheessa suunnilleen jokainen liike oli yhtä tuskaa. Sentään pääsin sängystä ylös. Toivon mukaan nyt ei tule samanlaista. En millään jaksaisi enää fyysistä kremppaa tämän keskelle, muutenkin on tarpeeksi sietämistä.

Matka toiselle planeetalle

Olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Tapasin vanhan ystävän opiskeluajoilta - molemmat muistelimme, että olimme opiskeluaikaan kavereita, muttemme erityisen läheisiä. Nyt tämä ystävä on minulle omalla tavallaan tärkeä, vaikka tapaamme korkeintaan kerran puolessa vuodessa. Ystävällä on juuri vuoden täyttänyt lapsi ja vuoden vanha avioliitto - ihmeesti hän jaksoi kuunnella, kun kelasin viime viikkojen tapahtumia, jotka ovat täysin eri maailmasta kuin hänen elämänsä.

En olisi koskaan uskonut, että ystävien suhteen käy näin. Se minun pitkäaikaisin ja "parhain" ystäväni on vetäytynyt täysin sen jälkeen, kun kerroin erosta. Hän sanoi puhelimessa "en taida osata neuvoa sinua nyt mitenkään" ja minä jäin sanattomana miettimään, etten varsinaisesti kaipaa neuvoja (enkä oleta, että kukaan osaisi neuvoa), vaan tarvitsen kuuntelijaa ja tukijaa, joka kyllästymiseen asti ja vaikka vähän kornisti asti hokisi: "olet ookoo ihminen, ihana, upea, hieno nainen". No, vanha ystävä on lähettänyt sentään kaksi tekstiviestiä. Molemmissa puhuttiin siitä, että hän toivoo asunnon löytyvän nopeasti. Ehkä se on ainoa asia, johon hän osaa puuttua. En tiedä.

Olin huvilateltassa katsomassa Laurie Andersonin ja Lou Reedin yhteiskonsertin. Ostin lipun jo joskus kesäkuussa, ja viime viikosta asti soudin ja huopasin sitä, voinko lähteä. Lopulta päätin mennä - surkua ja ahdistusta on jo ihan tarpeeksi ilman että vasiten jäisin sivuun tilaisuuksista, joihin haluaisin mennä.

Musiikki oli loistavaa...

jos ja jos ja jos

Sunnuntaina ystävän kanssa kahvilla kaupungilla.

Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.

Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.

Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.

Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.

Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä

Ei huvita ajatella

Onnistunutta touhuilua lauantain alkuiltapäivästä lähtien. On pyöritty kirpparilla, torilla ja kaupassa, keitetty siikliä kattilallinen, syöty, imuroitu, luututtu keittiön lattia, kudottu eräitä rivejä yhtä tekelettä, josta toivon mukaan joskus tulee villatakki, keitetty mung-papuja, kuunneltu musaa, ruokittu kissoja ja surffailtu netissä.

Lauantaina aamupäivällä olin ylen embolla silmälääkärillä, joka lähtiessäni antoi pinon paperia mukaan, mukana glaukooma-opas. (Ei ole vielä, on vain normaalirajan yli kohonnut silmänpaine ja sukurasite ja -6,25 linsseissä... eli täyspotti glaukoomariskejä).

Perkeleen geenit.

Luiskahduksia vanhoihin oloihin

Minun tarvitsisi suhtautua tyynemmin omiin oloihini. Tulee hetkiä, jolloin tunnetasolla palaan vuosia sitten koettuihin hetkiin. Pelästyn noista vanhoista oloista, turhaudun. Pitääkö aina vaan rämpiä samassa tunnesuossa, milloin oikein opin regoimaan toisin?

Parisuhteessa siedän noita luiskahduksia paremmin. Kun puolisko eilen istui sohvalle ja katsoi hiukan sivuun, niin johan aloin miettiä, mitä hänen suustaan seuraavaksi tulee. Haluaako se erota niin kuin silloin, hm, vuonna 2004? Kääk. Apua. Vanha erokeskustelu jysähti nenäni eteen ilman ennakkovaroituksia. Eilen sivuun katsominen oli muuta. Ei kannattaisi tulkita jokaista katsetta ja kulmakarvan liikettä.

Töissä en kestä tilanteita, joihin liittyy liikaa samanlaisuutta opettajana keikkumisen kanssa. Jos tarpeeksi monta melkein teini-ikäistä lapsosta kiljuu ja renkkuu, niin matkustan mielessäni välittömästi aikakoneella yhdelle hämäläiselle yläasteelle. Tunnen, etten voi tehdä mitään ja samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi rauhoittaa tilanne. Klassinen ristiriitatilanne. En osaa palauttaa itseäni toimintakuntoon kaikesta päässä vellovasta ahdistuksesta ja syyllisyydestä, jota eivät aiheuta ne juuri nyt kirjaston lehtilukusalin läpi juoksevat esiteinit, vaan lukuvuosi 1997-1998.

Niin että. Tänään kesäloman viimeisiä viikkoja viettävät esiteinit olivat erityisen levottomia ja noin kymmenen hengen lössi kävi juoksentekemassa ja kiljumassa ovilla, rappukäytävissä ja muissa tiloissa. En ollut siinä tilanteessa ainoana henkilökunnasta, mutta luultavammin olen ainoa, joka kehi helevetin pahan olon itselleen.

Sekä että ehkä

Kaikenlaisia ristiriitaisia oloja mielessä sikin sokin. Yhdessä hetkessä saatan tehdä salamannopean tulkinnan siitä, että nythän mies tekstaa ihastuneelle (tähän riitti pelkkä havainto siitä, että mies istui kännykkää näpytellen tietokoneen ääressä). Sydän alkaa hakata hullun lailla ja pitää pysähtyä hetkeksi, tajuta, että tämä on vain ajatus.

Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?

Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.

Kaksi munkkia on matkalla jonnekin, eteen tulee joki, joen rannalla nainen odottaa apua päästäkseen virran yli. Toinen munkeista kantaa naisen vastarannalle. Myöhemmin illalla majapaikassa se ensimmäinen munkki alkaa ripittää toista munkkia, sanoo, että toisen pitäisi kyllä tietää, ettei munkki saa koskea naiseen. Toinen munkkia katsoo ensimmäistä, sanoo: Minä kannoin naisen virran yli ja jätin hänet vastarannalle. Sinä kannat häntä vieläkin mukanasi.

Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.

Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.

Ihastumisista

Viime päivistä saisi revittyä draamaa. Mies oli pari päivää sitten saanut ihastumistunnustuksen työpaikallaan ja päätti raportoida asiasta minulle, ymmärrettävistä syistä.

Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.

Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.

Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.

Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.

Vanhassa on jotain hyvääkin...

Olen ollut kovasti sitä mieltä, että pitäisi opetella kaikki ja kokonaan uusiksi, jotta mieli eheytyisi. Se jos mikä on ahdistavaa ja vaativaa - tuntuu etten pysty jaksa kykene muuttumaan niin paljon, kuin olisi tarpeen.

Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?

Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.

Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".

Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.

Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!

Sorvin ääreen

En ole kirjoittanut kuukauteen.(Kiitos kommentoijat - sanon jotain myöhemmin, jos keksin, kivaa, että olette jättäneet puumerkkiä tänne!)

Kesäloma alkoi kesäkuun alussa (maanantaihin asti vielä tätä... kelluvaa olotilaa). Halusin pois koneen äärestä (kirjojen ääreen, heh - luin Kafkan rannalla ja Vesipuutarhat) ja mökille ja satunnaisiin ystävätapaamisiin.

Terapian loppu ei vieläkään ole todellista. Kuvittelen olevani kesätauolla. Kuvittelen että tapaan terapeutin ihan kohta.

Hän sanoi ajattelevansa, että jatkossa minulla olisi matala kynnys ottaa yhteyttä, jos on tarvis. Kuvittelen kynnyksen kumminkin isoksi, nythän pitäisi pärjätä, olla tasapainossa, terve?

Hmp. Tässä muutama päivä sitten ahdistelin tunteja sitä, miten tietyt typerät pelot säilyvät aina vaan, terapiasta huolimatta. Senhetkinen typerä pelko oli soittamiseen liittyvä. Olimme pikku reissulla minä ja puolisko, ja minun piti varmistaa hotellille saapumisaikamme. Yksinkertainen ja pikainen asia, jossa EI OLE mitään hirveää - paitsi minun mielessäni. Jälkikäteen ahdistuin, kun en ole päässyt pois edes näin pienistä ongelmista - miten sitten mistään isommista? Silti uskon, että tuossakin on kyse isommasta asiasta, siitä miten paljon vaadin itseltäni ja miten ankaria arvostelijoita kuvittelen muiden ihmisten olevan.

Jokin prosessi jatkuu, vaikkei terapiaa ole. Käyn kävelyillä, verkkaisessa rytmissä jatkan tunnin, puolitoista. Kolmesti tai neljästi on toistunut sama ajatus (ja iso tunnetila, vesi on noussut silmiin): Teen itselleni anteeksiantoa. Annan itselleni anteeksi... Isoja ja pieniä asioita. Annan anteeksi etten nuorena osannut irtautua vanhemmista. Annan anteeksi etten osannut hakea apua mielen ja ruumiin vaivoihin. Annan anteeksi että pelot ovat tehneet elämisestä välillä kovin kapeaa. Kävellessä on tuntunut, että joka askeleella olen lähempänä - ja joka askeleella olen kauempana itserankaisusta.

Viimeinen kerta

Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.

En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.

Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.

Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.

Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.

Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.

En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).

Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.

Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.

Yksi nolo syy

Minulla oli yksi nolo syy terapian aloittamiseen. Nyt kun terapia on loppumassa, niin syy olisi edelleen olemassa.

Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.

Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.

Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.

Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.

Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.

Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.

Pätkii

On ollut niin pitkä tauko, etten oikein löydä sanoja.

Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)

Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.

Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".

Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...

Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )

9 kertaa,

työruuhka. En ole iltaisin viitsinyt/ehtinyt/halunnut istua tietokoneella ainakaan kirjoittamassa tänne blogille.

Pari viikkoa sitten kävin katsomassa Revolutionary Roadin. Hui. Hyi. Miten voikin perheen sisällä olla yksin, miten voi jäädä kiinni kulisseihin, pelätä liikaa muutosta.

Olen vuosikaudet välttänyt kaikkia parisuhde-elokuvia (ei niitä kovin paljon tehdäkään, enemmän ne ovat rakastumishörhöilyä). Parisuhdejutut ovat kuvanneet ihmisiä tilanteissa, joista itse olen ollut ulkopuolinen. "Ne perheelliset" ovat olleet vierasta rotua. Nyt olen "niitä perheellisiä", omalla tavallani. En olekaan ulkopuolella, olen sisällä.

Ulkopuolisuuden tunteeni ovat vieläkin olemassa. Olen kuin leikkiperheellinen mieheni kanssa, emme me harrasta sellaisia perheellisten asioita, kuten sauvakävelyä ja sukulaispäivällisiä, olemme lapsettomia, meillä on omat huoneet... Sama ulkopuolisuus on ollut lapsena, nuorena, aikuisena. Se kai on osa minua, tietty etäisyyden ottaminen ja muiden tarkkaileminen, joista huonoina hetkinä tulee jännittämistä ja ahdistusta, torjutuksi tulemisen pelkoa. Puoliso pitää itseään ulkopuolisena hänkin. Hihittelimme taannoin, kun pankki myönsi lisää lainaa (taloyhtiössä tehdään ikkunaremontti, jonka kustannukset halusimme maksaa kerralla pois). Kummankin mielestä on ihan koomista, että meille annetaan lainaa noin vain - mehän ollaan ihan keskenkasvuisia eikä edes aiota aikuistua (jos se tarkoittaisi sauvakävelyä ja arvohuonekaluja ja yhteistä makuuhuonetta).

Kymmenen kertaa jäljellä,

sehän on yhden lyhytterapian mittainen matka. Ensi keskiviikkona olisi tarkoitus tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mihin on edetty.

Mitä pitempään tämä terapia on kestänyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei minun ongelmani olekaan ollut masennus, ei pohjimmiltaan. Vaan? Ahdistustilat (yleinen ahdistus, sosiaalisten tilanteitten pelko). Noin keskimäärin ja tavallisesti ja ihan tutussa ympäristössä ahdistus ei haittaa, mutta sitten kun elämäntilanne muuttuu (menen töihin, vaihdan paikkakuntaa, muutan yhteen asumaan), niin huoli ja pelko ja ahdistus (hah) valtaavat ajatukset. Asiat, jotka viikko sitten tuntuivat kivoilta ja mukavilta, ovatkin vaatimuksia ja mahdollisia epäonnistumisia täynnä. Ajatukset kiertävät kehää, mieli etsii aina vain uusia ahdistuksen aiheita, en enää saa nukuttua, yksittäisissä tilanteissa pää humisee pelkkää tyhjyyttä (vaikka pitäisi sanoa se, mitä hetkeä aikaisemmin oli selkeänä mielessä), en pysty keskittymään mihinkään (vaikka tekemistä on niin paljon, että olisi pakko johonkin tarttua), kurkussa on pala ja pelkään tukehtuvani... Kun ahdistusoireet ovat jatkuneet tarpeeksi kauan tarpeeksi voimakkaina, alan masentua. Koko ajan on niin paha olo, että mielialakin alkaa laskea. Muutun toivottomaksi, lamaannun.

Nyt viimeisimmissä muutoksissa oli terapia isoksi avuksi. Sain purettua noita ahdistusoireitani ja asiat asettuivat paremmin perspektiiviin, kun en pelkästään pyörittänyt niitä päässäni. Pelkästään se, että kykenin käymään terapiassa ja olemaan töissä, lisäsi itseluottamusta. Nyt kuvittelen, etten enää reagoisi positiivisiin muutoksiin yhtä rajusti kuin ennen. Ainakin minulla on kokemus siitä, että ahdistus voi vähetä, sen ei ole pakko johtaa aina vain pahempaan olotilaan.

11 käyntiä

Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.

Hirvittää hiukan.

Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.

Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.

Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.

Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.

Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.

Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.

Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.

Nettilakossa, 4 päivää

En ole viime keskiviikkoillan jälkeen laittanut kotona tietokonetta päälle.

Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.

Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.

Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.

Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.

Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.

Ja tämä kappale on loistava.

Miksei mielelle ole venyttelyohjeita?

Yritän välttää pyörimistä netissä. Tuntuu että eniten tarvitsen jalkatyötä (totuttelua pohjallisiin) ja venyttelyä ja hengitysharjoituksia.

Lueskelin fysioterpan mulle kirjoittamia venyttelyohjeita ja mietin sitä toista terapiaa. Miksei mielelle ole venyttelyohjeita? Tai on, ne vain ovat kovin sumeita.

Terapiassa viimeksi puhuin kiukusta ja suuttumuksesta. Älä ny tollai kiukuttele oli äidin reaktio minun vihaisuuteeni. Tuntui, etten kiukussa koskaan tullut nähdyksi. Yhtä hyvin siis - tai paremminkin - vetäydyn kiukkuisena olemaan itsekseni, etäällä muista. Ei tule kukaan sanomaan, että tuntisin väärin.

Paitsi että kiellän tunteita itseltäni. Kiukku ei minusta ole "fiksua" oikein missään tilanteessa eivätkä ne hätääntymiset, joita tunnen. Pitäisi olla niin kauhean kypsä, ettei mikään hermostuttaisi tai ottaisi päähän. Ihanko vähän vaadin itseltäni mahdottomia - ja raivostuttavaa kyllä se vaatimusten malli on peräisin suoraan äidiltä.

No, tällä päällä on pakko elää. Voisinko venyä hyväksymään kaikki oloni?

Mitäs löysinkään...

Pari kirjoitusta sitten selitin, miten olen kuvitellut masennuksen loppuvan, kunhan vain oppisin ajattelemaan oikein. Koen että juuri ajatustyötä olen tehnyt valtavia määriä - ja silti se ei ole riittänyt (jos siis riittämisen mittaajana olisi masennuksen loppuminen ajatusten voimalla).

Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:

Kun masennus uusiutuu, edellä kuvatutut mielensisäiset mallit johtavat petollisesti yritykseen päästä ongelmasta pois ajattelemalla. Tällöin ´märehtivä ajattelu´ väistämättä käynnistyy, ja henkilön mielessä viriää itseään ruokkiva depressiivinen kehä, jossa kokemus omasta huonoudesta ja toisaalta toivotusta paremmasta mielentilasta vaihtelee. Huonouden kokemuksen vuoksi tavoitteena olevaa hyvää mielentilaa on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Näin henkilö lukkiutuu depressiiviseen tilaan (Segal, Williams& Teasdale 2002, 68-69). [lainaus Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2004/1, s. 28]

Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.

Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.

Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.

Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".

Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.

Pentu!

Kiva mennä äärimmäisyyksiin jossain asioissa.

Meillä äärimmäisyys on kissat.



Saatiin yllätyskissa, marraskuussa syntynyt pentu, joka ei tullut toimeen sijoituskotinsa lasten kanssa. Lauantaina mies oli netissä huomannut ilmoituksen, sunnuntaina haettiin kissa meille tästä läheltä, eilisen illan se orientoitui, tänään aamulla touhuili kuten kuvassa näkyy (pari kuvaa lisää täällä).

On se ihana, on. Noin keskimäärin olisi kaikenlaista työpohjaista ressiä ja ketutusta, mutta ei paljoa purista, kun on tuommoinen tassukas touhuamassa.

Mirror, mirror...

Tähän alkuun lainatut kysymykset (kiitos Vakkari siellä jossakin...):

Ainoastaan sitä jäin miettimään, millä tavalla terapeutti toimii peilinä, millä tavoin peili manifestoituu? Hän auttaa näkemään itsen ja oman sisäisen maailman sellaisena kuin todellisuudessa on? Vai sellaisena kuin minä sen koen ja kuinka vääristynyt se kokemus ehkä on?

Mistä minä siis huomaan, kun terapeutti peilaa? Miksen näe omaa kuvaani hänessä? Enkö osaa vai enkö halua/uskalla?

En tiedä, voiko kuka tahansa terapeutti toimia peilinä. Epäilen että ne minun ensimmäiset tutustumiskäyntiterapeuttini olisivat olleet omalta kannaltani vääristäviä peilejä. Joku kai puhuisi ihmisten kemioitten kohtaamisesta tai samalla aaltopituudella olemisesta. Ne itselle "väärät" terapeutit suhteettomasti painottavat jotakin asiaa tai jokin piirre heissä herättää isoja tunteita. Tätä Kelan terapiaa edeltänyt terppa päätyi tulkitsemaan, että ongelmani johtuvat hyväksikäytöstä. Olin kertonut hänelle teini-iässä tapahtuneen lähentelystä, saunahiipparista ja rajojen loukkaamisesta töissä. Tapasimme vain parin viikon välein, ja tuntui siltä, että hän takertui noihin tapahtumiin ja ohitti kaiken muun. Vaikka tapaamiset omalla tavallaan olivat merkityksellisiä, ne olivat kovin suppeita.

Terapeutin olo peilinä tarkoittaa monessa kohdin pelkästään sitä, että terapeutti on ollut todistajana. On asioita, joita olen itsekseni ajatellut ja miettinyt, mutta en ole ääneen puhunut kenellekään. Näkymättömissä ovat olleet etenkin omat tunteeni - olen kyllä aiemmin ketterästi selittänyt, millainen on lapsuudenperheeni ja miten olen elänyt nuoruuteni ja noineespäin, mutta en ole kertonut sitä, miltä minusta on tuntunut. Aina en ole edes tiennyt, miltä on tuntunut. On tärkeää, että edes joku on kuunnellut esim. niistä syyllisyyksistä, jotka heräsivät kun ensimmäinen oikea työpaikka tuntuikin hirveältä. Tässä terapiassa olen mennyt uudestaan niihin tunteisiin, joita olen kokenut - ja jotka ovat jääneet silloin aikanaan pelkästään sisälleni. Olen huomannut, että kestän tunteeni. Se taitaa olla aika olennainen havainto jatkon kannalta: tunteet tulevat ja menevät, en enää pelkää niitä tai samalla lailla ahdistu omista ahdistuksistani kuin ennen.

Terapeutti on ollut paitsi todistaja, myös oikaisija. Hän on esim. sanonut, että hätäilen tilanteissa, joissa ei mitään todellista hätää ole. Hän on ehdottanut tapoja, joilla voisin kenties päästä irti paniikeistani - on tehty mielikuvaharjoituksia, on haettu turva-asentoa, mietitty itseä rauhoittavia sanoja.

Olen ollut ajattelematta sitä, että terapia loppuu toukokuun lopussa. Viime vuonnahan kuvittelin lopettavani, luulin että kaksi vuotta Kelan tukea riittää, ja kolmatta en edes yritä anoa. Viime hetkellä sitten havahduin, huomasin, että jollain lailla olin taas pudonnut esittämään hyvää potilasta, suorittamaan terapiaa. Vieläkin on taukojen jälkeen vaikea tuntea mitään ja vaikea puhua, välttelen tunteita ja välttelen epämääräisten, jäsentymättömien asioiden käsittelyä. Väkisin pitää yrittää välttelyn ja teeskentelyn yli, jonnekin aidompaan. Nykyisellään minulla on terapian jälkeen rento, hyvä olo. Aiemmissa keskusteluterapioissa on jälkiolo ollut joko ahdistus (syntynee siitä, etten ole uskaltanut paljastaa itseäni) tai kiihtymys (mieleni on käynyt ylikierroksilla ja analyysimylly on jäänyt pyörimään päähän terapian jälkeen). En ihan tiedä, miten helposti saavutan hyvän olon sitten kun terapia on loppunut. No, se on sen ajan asia.

Terapian merkitys?

Katsoin maanantaina Voimalan terapiakeskustelun. Se oli minusta vähän tylsä ja samalla myös kiusaannuttava - kiusaannuttava oli tämä Blomsterin ajatus rukoilun yhdistämisestä terapiaan. Muutama vuosi sitten luin Musta, valkoinen häpeä -kirjan, ja kirjoitettuina sanat Jumala, armo ja rukous häiritsivät vähemmän kuin tuossa keskustelussa.

Miten minä käsitän terapian? Pakko kirjoittaa klisee: se on näkyväksi tulemista. Saan siinä kuulijan ja peilin itselleni - ja se on tärkeämpää kuin asioiden tulkitseminen tai analysoiminen. Joskus kuvittelin, että paranisin, kunhan vain osaisin ajatella oikein (tarpeeksi analyyttisesti ja monipuolisesti). Suhtauduin masennukseen ja elämään vähän niin kuin pulmakulmaan: kun vaan tarpeeksi ajattelisin ja kirjoittaisin ja miettisin, niin keksisin selitykset ongelmiini. Terapiassakin oli tärkeää olla mahdollisimman ajatteleva ja tulkitseva (tarkkaan ottain en tuolloin ollut terapiassa, vaan kävin harvakseltaan keskustelemassa psykologin tai mielenterveyshoitajan, myöhemmässä vaiheessa taas psykologin kanssa). En tullut näkyväksi, vaan esitin mielikuvaani selviytyvästä potilaasta. (Tajusin tämän vasta myöhemmin - kenties ne keskustelut olisivat olleet auttavampia, jos - ja jos ja jos...)

Kun aloin hakea terapeuttia Kelan terapiatukea varten, minusta tuntui, ettei minun pitäisi etsiä sellaista terapeuttia, jota aikaisemmin olisin arvostanut (siis analyyttistä, järjestelmällistä, älykkään oloista). Osasin mielestäni riittävästi tehdä introspektiota, mutta en osannut tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. Etsin terapeuttia, joka olisi empaattinen, lämmin, kannustava. Löysin.

Terapeuttini on omanlaisensa (vanha, nainen, peruskoulutukseltaan psykologi).Terapia on periaatteessa kognitiivista, mutta en tarkalleen tiedä, mikä siitä kognitiivista tekee. Ehkä se, että olen joskus terapiassa tehnyt mielikuvaharjoituksia ja olen saanut ehdotuksia ja harjoituksia terapeutilta. Suurin osa terapia-ajasta on puhetta. Välillä olemme dialogissa, suurimmaksi osaksi minä puhun, terppa kuuntelee.

Merkitys? Minun maailmani fokus alkaa nyt olla minä itse. Terapian alussa muut ihmiset huojuttivat minua kovin - pitkät pätkät puhuin vanhemmistani, etenkin äidistä. (Minulla on taipumus suunnata analysoiva katse etenkin muihin ihmisiin, se kun on vielä helpompaa kuin oman itsen analysointi.) Terapia taitaa olla minun tapani kasvaa aikuiseksi - vaikka päällimmäisiä, Kelan papereihin kirjattuja syitä ovat masennus, ahdistuneisuushäiriö ja estyneen sekä vaativan persoonallisuushäiriön piirteet.

Au Wau

Vincent van Goghin Kengät, 1887 (esim. täältä)

Epähuomiossa olin järjestänyt arkipäivät niin, että jouduin neljänä päivänä viidestä joko työn tai terapian takia bussimatkailemaan keskustaan ja takaisin. Se on runsas puoli tuntia suuntaansa, viimeksi tänään aamulla vuoro oli niin täynnä, että seisoin lähtöpysäkiltä keskustaan käytävällä.

Väsy. Stressi myös. Toissayönä heräsin kahden jälkeen, enkä saanut nukuttua. Mielessä työ, seuraavan aamun fysioterapia, viikonlopun tekemiset, kaikki.

Sain eilen tukipohjalliset. Au ja wau. Au siitä, että nyt kampura jalkaterä vetäytyy koko ajan kippuraan, jos ei ole kenkää ja pohjallista estämässä. Wau siitä, että ensimmäistä kertaa ikinä askellukseni tuntuu kevyeltä, sujuvalta, kampurajalan polvi ei taivu taaksepäin kävellessä, vaan ojentuu juuri sopivasti (ojentamista en ilman korottavaa pohjallista pysty tekemään).

Toistaiseksi olen pitänyt pohjallisia vain ulkokengissä. Kippuroinnista päätellen tarvitsen aikaa totutteluun.

Hämmentää vieläkin, miten äkkiä - ja hitaasti - tämä on mennyt. Kolme viikkoa sitten työterveyslääkäri lähetti fysioterapeutille, nyt on jo pohjalliset. Mutta sitä ennen meni vuosia ja vuosia ja vielä vuosia. Juttelin jaloistani työkaverin kanssa, hän sanoi huomanneensa, että kävelen paino enemmän toisella kyljellä. Minä olen "huomannut" epäkeskon kävelyni, mutta olen luullut, ettei sille voi tehdä mitään. Vanhempani taas... luulen että hekin ovat huomanneet. Muistan isän kanssa puhuneeni jaloista eräitä kertoja. Jonain kaatuilukautena isä taisi ääneen sanoa "pitäisikö ne sun jalat tutkia". Jonain toisena kertana hän ihmetteli jalkateriani, joissa jänteet ovat jatkuvasti pingottuneet.

Äiti ei taas ole sanonut mitään.

Lapsuudessa olisi kai ollut tilaisuuksia selvitellä, miksei lapsi pysy pystyssä ja miksi tyttö kulkee vinossa. Ei sitä pidetty tarpeellisena. Vanhempieni mielestä kaikki lääkärin ja muiden palvelujen käyttö on "herraskaista" ja epäsopivaa, jos ilmankin tullaan toimeen. Ja minähän tulin. Otin itseeni kaikki kömpelyys- ja vinouskommentit. Tiesin, etten ole niin kuin muut ja tunsin syyllisyyttä. Nolostelin itseäni vanhemmillekin - totta kai olisin halunnut olla ketterä ja nopea ja ryhdikäs.

En olisi voinut selvitellä jalkojani aikaisemmin. En kehdannut. Tasapaino-ongelmat ja kömpelyys piti visusti salata muilta, myös lääkäreiltä. Järjettömän logiikan mukaan kuvittelin, että lääkäri tai muu asiantuntija syyttäisi minua, jos huomaisi ongelmani. Psykoterapiassa olen kumminkin huomannut puhuvani paljon kömpelyydestä, liikkumisen noloudesta, siitä miten en tunne itseäni luontevaksi. Huomaamattani olen saanut hälvennettyä häpeää. Muuttuminen - tässäkin kohden - on alkanut tuntua mahdolliselta.

Silti olen häpeän rajalla edelleen. Fysioterapeutti on näyttänyt jumppaliikkeitä ja pyytänyt minua tekemään niitä nähtensä - minä pelkään että teen väärin ja huonosti (ja pilaan mahdollisuuteni hoitaa jalkoja). Asiaa ei yhtään auta se, että tuossa oikeassa jalassa on tuntohäiriöitä, enkä tunne venytyksiä normaalisti. Usko siihen, että jalkoja voi hoitaa ja liikkumiseni voi helpottua, on aika heiveröistä.

Niin - liikkuminen muiden nähden. En kykene siihen. Hävettää, jos joku näkee minun juoksevan, nostelevan puntteja tai venyttelevän. Sentään kykenen nykyhetkessä venyttelemään tai joogaamaan tai liikuttamaan käsipainoja, vaikka puoliso olisi likellä ja näkisi. Yhteiselämän alkuvaiheessa en kyennyt - piti odottaa, että toinen lähtisi, että saisin olla ihan yksin ja rauhassa, katseilta suojassa.

Puhki

Olen aika puhki. En haluaisi töihin, haluaisin pysäyttää ajan, olla vaan. Kuulostella, tunnustella.

Torstain fysioterapiassa oli sitten kolme henkeä minun lisäkseni, FT kävi alun jälkeen hakemassa kaksi kollegaansa paikalle. He laittoivat minut tekemään juuri ne minulle mahdottomat jutut - notkistamaan polvia niin, että kantapää pysyy lattiassa, kyykistymään, seisomaan yhdellä jalalla. Tiesin että nuo tietävät, mitä tekevät, liikkeet osuivat niin täysin kohdalleen. Ryhtitarkastuksissa ei muistaakseni ole tarvinnut muuta kuin seistä ja korkeintaan kävellä muutama askel. Olen osannut aina sen hetkisen yrittää seistä ja kävellä ryhdikkäästi. On ollut tärkeää salata oma kömpelyys - sehän on johtunut omasta muka-huonoudestani ja velttoudestani.

Yhdessä vaiheessa kävelin juoksumatolla ja nämä fysioterpat puhuivat ympärilläni käsittämätöntä kieltä, selittivät termeillä kävelyäni. Kuulemma osaan hyvin peittää ja peesata kampuran tuomat motoriset ongelmat. Terve jalka tekee tuplasti työtä, jotta pääsisin liikkumaan kohtuullisen normaalisti.

Jokin muistikuva jostakusta hoitsusta, hän paheksui tapaani kumartua. (Kumarrun pelkästään taivuttamalla selkää, en jousta polvista. En osaa joustaa polvista, sillä siinä liikkeessä kampura jalkani kääntyy heti varvustamaan ja uhkaan tösähtää nenälleni.) Kuulin saarnan siitä, miten pilaan selkäni ja rasitan sitä turhaan. Enpä rohjennut hänelle selittää, että se selkää säästävä tapa on minulle mahdoton.

Toinen muistikuva, olin tai ji - ryhmässä. Ensimmäiset kerrat sujuivat, mutta jossakin kymmenennen liikkeen jälkeen tulee yhdellä jalalla seisomista ja kääntymistä yhden jalan varassa. Minä en vaan kyennyt tekemään liikettä, katselin sivusta, kun muut tekivät, kuka taitavammin ja kuka kömpelömmin, mutta tekivät kumminkin. Vetäjä kierteli ja minä selitin, miksen tee oikein mitään. Hän katseli hetken yrityksiäni ja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt tuollaiseen (tarkoitti siis jalkaani).

Fysioterapian jälkeen kävelin bussille, bussissa itkin matkan kotiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tämä sai nimen. Ensimmäistä kertaa useampi ihminen näki ja ymmärsi, mistä on kysymys. Kukaan - edes minä itse - ei ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minäkin olen luullut, että liikkumisen hitaus ja tasapainon katoaminen ovat vain huonoa kuntoa, lihavuutta, harjoituksen puutetta, huolimattomuutta, sitä etten yritä tarpeeksi...

Yksi muistikuva ajalta ennen kouluikää, ehkä olin kuuden ikäinen. Olin vanhempien kanssa kylässä maatalossa, paikalla ikäisiäni ja vähän vanhempia lapsia. Yhteiseen leikkiin liittyi se, että piti pissata metsässä (se oli kai viidakko- tai aarniometsäjuttu, elämää kaukana huussien tavoittamattomissa). Voi hirveä häpeä, kun en kestänyt edes pissan aikaa kyykkysilleni, vaan horjahtelin niin, että pikkuhousut tulivat litimäriksi. Sitten piti mennä äidille sanomaan, että pissasin housuun. Sitä en sanonut, etten osannut kyykkysillään olla - ja muut tytöt osasivat.

Jalajallajalajalavei

En ole oikein pystynyt tekemään harjoituksia, joita fysioterapeutti ohjeisti tekemään.

En muista niitä. En muista, missä asennossa pitäisi jalkaterän, kantapään, polven, muun kropan olla. Minulla ei pelaa mikään luontevuuden muisti, kun kaikki liikkeet tuntuvat jollain lailla kummallisilta. Tulee tosi tyhmä olo tästä - ne FT:n ohjeistamat liikkeet eivät ole monimutkaisia.

Viikonloppuna ristiselkä esivaroitteli iskiaskivusta, enkä suin surminkaan halua aiheuttaa selkäkipua itselleni.

Huomenna menen FT:lle uudestaan. Vähän on huonon oppilaan olo - tuntuu, että jalkani ovat lähinnä lisäoireilleet (jalkaterän lihaksia nyppii tai sitten nyppimisestä tulee kramppeja). Ja pohkeitten venyttäminen - pah. Ei tapahdu mitään tuossa oikeassa jalassa, se on ihan jumissa, vailla joustamisen hiventäkään. Selkä joustaa mutkalle ja polvi taipuilee, mutta oikea pohje, se on kuin luuta.

Kysyin äidiltä, onko minun jaloissani koskaan lapsena ollut mitään kummaa. Ei kuulemma ole. Ihmetteli isosti sitä, miten jalkani voivat olla eri pituiset. No, ovat ne. Googeltin kampurajalan. Ei oikea jalkaterä noin käppyrä ole, mutta, noh, lievässä määrin. Googlen poimimissa keskusteluissa joku nuorehko nainen kertoi, että hänen kampurajalkansa havaittiin 17-vuotiaana. Hm, mitäs tässä... 39 v.

Olen ihme!

No niin. Puoliso on palannut kotiin, kipuiluun on varattu kolme viikkoa sairaslomaa ja kaikki saunavision uumeniin toistaiseksi tallennetut - ja katsomatta jääneet - ohjelmat.

Minun henkinen hepulini helpotti heti kun puolisko raportoi leikkauksesta (siis jo tiistaina). Sen jälkeen on ollut vain tavanomainen vääntö ja kääntö ja vaikeaa herätä aamuvuoroon ja...

Olin tänään fysioterapeutin luona ensimmäistä kertaa koskaan. Herätin ihmetystä.
Eikö varmasti ole muita kipuja? (Olin valittanut oikeaa jalkaterää ja vasenta polvea.)
Eikö tuota jalkaa ole koskaan leikattu?
Hienosti sun kroppasi korjaa kaiken niin että olet ryhdikkäästi suorassa, vaikka toinen jalka on noin paljon lyhempi.
Sun jalat on oikein hyvinmuodostuneet polvista ylöspäin.

Tunnin käynnillä seuraavaa: varpaiden ja jalkaterän synnynnäistä vikaa (nimityksen olen unohtanut), laskeutunut jalkaholvi, kampurajalan kaltainen oikea jalka, kierrettä säärissä, eripituiset reisiluut ja skolioosi.

Tiesin ennestään, että kävelen kummallisesti ja jotkin yksinkertaiset liikeradat ovat mahdottomia tehdä. (Vai enkö vain osaa? Olenko tyhmä? Kuvittelenko vaan, että raajani toimivat oudosti?)

Nähtävästi ei ole pelkästä ylipainosta ja liikkumattomuudesta johtuvaa, että olen ollut lapsena (ja olen vieläkin) kömpelö ja kompuroiva. Lisätään siihen lapsuuteen vielä vanhemmat, jotka pelkäävät liikkuvan lapsen loukkaavan itsensä, niin saadaan yksi vaikuttava tekijä lisää.

Tein ennen kouluikää joitain lättäjalkaisuuden ja pihtipolvisuuden korjaamiseen tarkoitettuja harjoituksia (jumppaa siis, suomeksi sanottuna). Koulussa se kaiken huomion keskipiste oli paino - siitä puhuttiin ja sitä tarkkailtiin. Tuntuu, ettei minusta nähty terveydenhoitajan tai lääkärin tarkastuksissa muuta kuin vaa'an lukema. Tosin jalat vaivasivat silloin vain epäsuorasti (siis liikunnassa, siinä etten kyennyt luistelemaan tai hiihtämään tai muuten liikkumaan muiden tahdissa - ja ne ongelmat minäkin kuvittelin johtuviksi painosta ja omasta huonoudesta).

Hassua. On kuin olisin saanut jonkin jälkikäteisarmahduksen. Kun kömpelyyden ja tasapaino-ongelmien takana on fyysisiä selityksiä (kuten eripituiset reisiluut ja jalkaterän asentovirhe), en olekaan huonompi kuin muut. Olen epäyhteensopivista osista koottu ja niiden osien saattaminen yhdessä liikkuviksi tekee yksinkertaisista asioista (esim. kävelemisestä ja juoksemisesta) monimutkaista.

Valitin fysioterapeutille, että nyt kun painan 30 kg vähemmän kuin ennen, niin vasenta polvea särkee enemmän kuin ennen. Ft sanoi, että moinen on tyypillistä. Ylipaino löystyttää niveliä ja kun paino laskee, niin löysyys jää - ja aiheuttaa kipua. Eikä tästä yleensä puhuta - laihtumisen kun pitäisi poistaa kiputilat ja olla ratkaisu vähän kaikkeen.

Ensi viikolla menen uudelleen ft:lle sovittamaan tukipohjallisia. Silloin seuraa jonkinlainen apinanäyttely - tänään ft pyysi, että saisi "ensi kerralla" kutsua paikalle pari kollegaansa, jotka eivät ole koskaan nähneet käytännössä, mitä minun oikean jalkani "kampura" aiheuttaa. Minähän sanon juu mihin tahansa muuhun kuin siihen, että lauma gynekologeja marssii katsomaan revaani - paitsi että äh, olen sanonut juu myös laumalle kandeja, jotka marssivat katsomaan alapääni ultraäänikuvaa sillä välin kun makasin siinä tutkimustuolissa.

Vitutus ja askelvirhe

Varsinainen maanantai. Aamulla mentiin perhekuntana molemmat työterveyteen, minä ihan varatulle ajalle ja mies päivystykseen. (Kohdallani tämä oli se käynti, jolle varasin paniikkiolossa aikaa puolitoista viikkoa sitten.)

Nyt mies on edelleen sillä päivystysreissulla ja olen kotona yksin. Mies makaa keskussairaalassa aivan samoin kuin viime keväänä, odottaa pääsyä leikkaukseen, joka on samanmoinen kuin viimeksi.

Keväällä meni neljä vuorokautta, nyt kuulemma vaikutti samanmoiselta meno. Hän makaa ja odottaa. Ja minulla on - samoin kuin silloin keväällä - juuri tällä viikolla töissä ylimääräistä stressiä. Teki mieleni kirkua, kun kuulin väliaikatiedot. En nyt millään jaksaisi olla yksin enkä jaksaisi ottaa yhtään ylimääräistä painetta mistään. (Kitinää, natinaa.) Ei helvetti. Viimeksi en saanut unta öisin, piti muutaman tunnin välein havahtua tarkistamaan, että aika kuluu ja maailma on toistaiseksi paikoillaan, mitään hälytysviestejä ei ole putkahtanut puhelimeen (eh, ei niitä keskellä yötä kukaan laittaisi, jos mies itse ei pystyisi... silti on taas mahdottoman levoton olo).

Taisin viimeksikin kirjoittaa, miten avuttomalta tuntuu. En kerta kaikkiaan voi tehdä mitään, voin vain pyytää tyyneyttä ja rohkeutta ja viisautta ja olla olemassa.

Se oma lääkärikäyntini oli lähinnä koominen. Lääkäri oli taukoamatta papattava enintään kolmekymppinen mies, joka oli riemumielin kirjoittamassa minulle lähetettä jalkafysioterapeutille. Tiesinkin, että näin siinä todennäköisesti kävisi, jos menen valittamaan oikean jalkaterän kipeytymistä ja jalkapohjan kovettumia ja vasemman polven kipeyttä. Sitä en arvannut, että lääkäri heti alkaisi mittailla jalkojani ja epäillä, että oikea jalka on himpun vasenta lyhyempi. Hmp. Sitäkö minun kömpelyyteni ja kaatuiluni läpi lapsuuden, nuoruuden ja osin aikuisuuden on, erimittaisten jalkojen kanssa huojumista? Menen perjantaina ensimmäiselle fysioterapeuttikäynnille. Siihen tuntuu olevan vielä ikuisuus - siihen mennessä miehen sairaalamatkakin kaiken järjen mukaan on ohitse.

Minulla on... hevonen!

Oli syntymäpäivä taannoin. Tarvitsisi kai päivittää tämä virallinen vuosipäivä myös blogin kuvaukseen, kun siellä tuota vuosirengasmäärää roikotan. En tunne itseäni vuotta vaille nelikymppiseksi. Toissapäivänä suustani lipesi yhden ihmisen kuvauksessa jotakuinkin tämmöistä: "...nuori, suunnilleen mun ikäinen". Mies muistutti, ettei "mun ikäinen" ole erityisen nuori.

Missä kohden ei enää voi sanoa olevansa nuori? Menikö se nuoruus jo... yli kymmenen vuotta sitten? Mutta enhän minä silloin tuntenut itseäni nuoreksi, olin väsynyt, ikäloppu, harmaa, rätti.

Nyt sain elämäni ensimmäisen hevosen synttärilahjaksi. Se ei syö heinää eikä potki, mutta on iso ja pehmeä ja sen harja ja häntä ovat jotakin jouhimaista ainetta.

Jos ihan tarkkaan itseni asettelen, niin voin istua sen selässä. Kokeilin ratsua heti kun jäin kahden hepan kanssa. Miehen nähden en kehdannut alkaa istuksia ponin päällä. (Voi, pitäisi lopettaa nämä "en kehtaa"-jutut. Ei näissä ole mieltä. Jos mies kehtaa ostaa minulle valtavan pehmolelun, niin minunko pitäisi suhtautua siihen vakavasti ja totisesti... Eikä. )

Tässä kohden sivuhuomautus: meillä on paljon omituisia ja lapsekkaita esineitä, etenkin pehmoja. Lapsuudessa oli yksi musta iso pehmokoira. Ennen pehmokoiraa oli yksi nalle, jota hipelöin niin lujasti, että tuli raukka osin karvattomaksi. Molemmat ovat kai jossakin vanhempien asunnon kaapissa.

Kotiäidin lapsen auvo

Onnekseni en ole nähnyt yhden Mikkosen tv-esiintymisiä. Olen vain osunut lukemaan niistä jälkikäteen kirjoitettuja - ja sen perusteella voin olettaa, että rva Mikkonen olisi nostattanut aika lailla verenpainetta.

Olen kotiäidin lapsi. Herrajumala etten olisi halunnut olla kotiäidin lapsi. Olisin halunnut että minulla olisi ollut leikkikavereita. Olisin halunnut olla jonkun kanssa enkä aina äidin kanssa (äiti ei ollut joku, äiti oli aina laittamassa ruokaa tai tekemässä jotain muuta tärkeää). En muista että äiti olisi leikkinyt koskaan.

Hullu ajatus, minun äitini leikkimässä. Kauheaa! Siitähän tulee sotkua! Tavaroita hujan hajan! Melua! Juoksemista ja juoksua seuraavia kaatumisia ja mustelmia ja haavoja ja verta nenästä!

Tiedän luissani, että perhe voi olla pielessä monin tavoin. Ei tarvita rapajuoppoja väkivaltaisia hulluja. Ihan riittää sellainen käpertyvä ja jäykkä oleminen.

Enpä tiedä, olisiko päiväkoti minut pelastanut. Ei se voinut eikä saanut minua pelastaa, sillä äidille ei olisi jäänyt mitään. Äiti halusi olla hyvä äiti, tehdä toisin kuin oma äitinsä, joka oli tehnyt nahkatehtaalla pitkää päivää silloinkin kun lapset olivat olleet pieniä.

Hyvät aikomukset on kai kaikilla vanhemmilla. Jonkun taidot ja valinnat osuvat sitten paremmin yksiin lapsen tarpeitten kanssa kuin jonkun toisen.

Olisinko vähemmän pelkäävä, osaisinko "olla" ihmisten kanssa, jos olisin ollut päiväkodissa? Tuntisinko itseni vähemmän yksinäiseksi, enemmän yhteydessä olevaksi? Olisiko minulla vähemmän ahdistusta, kun en olisi ollut niin kovin kiinni äidissä ja imenyt itseeni hänen pelkojaan ja ahdistuksiaan? En tiedä... Tarhassa olin ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin sinne menosta ja siellä olosta, vaikka tunsinkin itseni monesti sivulliseksi, kömpelöksi, vieraaksi.

Niin, nämä ahdistukset... Voi elämä, miten mitättömissä tilanteissa ahdistus laukeaa. Perjantaina aamulla ennen töitä päätin soittaa työterveyteen ja varata ajan lääkärille. (Minulla on eripariset jalat, vasen vahva ja oikea heikko. Nyt taas matkan jälkeen oikea jalkaterä alkoi kipuilla - ja vasen polvi myös. Voisin edes yrittää hoitaa koipiani. Tukipohjallinen? Vahvistusliikkeitä?)

Ah, puhelinpaniikki. Sydän hakkasi hulluna ja kädet tärisivät, kun painelin numerot ja kuuntelin hälytysääntä. Koitin rauhoitella itseäni: kaikki on hyvin, olen turvassa, ei ole hätää, mutta tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Minä joudun puhumaan itsestäni vieraan ihmisen kanssa. Minä saatan tehdä itseni naurunalaiseksi. Minua ei välttämättä uskota. Onko minulla oikeus tähän?

Eihän siinä hirveitä tapahtunut. Soittoon vastattiin, sain uuden puhelinnumeron, soitin siihen samalla paniikkiololla ja kuuntelin nauhoitusta, kunnes siinäkin numerossa vastattiin ja sain ajan. Onnellinen loppu.

Matkustan

Viikonloppu kieppumista liikkuvissa vempeleissä takana. Oli kivaa, kivaa päästä pois tältä työ-koti-ruokakauppa-terapia -raiteelta, kivaa nähdä vieraita maisemia ja erilaisia ihmisiä. Sain tirkistysikkunoita eri maailmoihin: kas, tuossakin ränsistyneessä rapatussa kapeassa talossa asutaan, ovat avanneet verhot, pyykki lepattaa narulla... ja toisaalla joku mies kantaa nopein askelin, väsyneenä, saalista: on mandariinipuun taimi ruukussa, ruukku sylissä.

Oli kivaa taas kerran huomata, että mahdoton on mahdollista. Kadotan helposti uskoni siihen, että on muutakin kuin itselle tuttu, tavallinen, arkinen. Alan kuvitella, ettei poikkeamia "voi" olla - vaikka miten suunnittelisin jotakin erilaista, niin se on kumminkin pelkkä suunnitelma. Viimeiseen asti kuvittelen kolareita matkalla lentokentälle, peruuntuneita lentoja, kadonneita passeja, pudonneita koneita, kaikenlaisia peruuttamattomia esteitä, jotka tulisivat suunnitelmien tielle.

On euforista, kun kaikesta pelkäämisesta huolimatta mahdoton toteutuu. Kaikki portit ovat avoinna, vapaana. Joka hetki on puhdasta mahdollisuutta - siis kaikissa muissakin asioissa kuin sillä matkalla, jossa lentokone ei pudonnut, passi ei kadonnut, lompakkoa ei ryöstetty...

Tarvitsee muistaa järisyttää itseään aika ajoin. Tarvitsee muistaa järjestää poikkeama arkeen. Poikkeama heittää asiat (ne samat ja tutut) eri kohtiin kuin ennen. Pääsee irti siitä, että epämääräinen "kaikki" olisi "samaa" päivästä ja viikosta toiseen.

Miksi pitääkin sairastaa epämääräistä pelkoa ja ahdistusta? Elämäni olisi rikkaampaa ja vähemmän stressaavaa, jos muutokset arkirutiineihin eivät tuntuisi niin mahdottomilta ja pelottavilta. Vaikka noh, mistä minä tiedän, ehkä sitä sitten ei arvostaisi niitä asioita, joita toteutan peloista ja ahdistuksista huolimatta.

Vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnasta

Jonain hetkenä eilen tunsin huimaavaa vapautta. Se häipyi ja katosi, mutta ajatuskulku on vielä melkein tavoitettavissa.

Tähän viimeisimpään vuoteen asti lasten saaminen tuntui minusta mahdottomalta. Ajatus lapsesta herätti pakokauhua. Sellaisen järjettömän tunnetilan luulen löytyvän taustalta näissä median kauhutarinoissa löytövauvoista.

Joskus alkusyksystä kävin Kiasmassa Notkea katu -näyttelyssä. En muista siitä mitään muuta kuin Ann-Sofi Sidénenin In Passing - videoinstallation. Siinä nainen jättää babyklappe-luukkuun vauvan, sairaalassa kuuluu hälytys, henkilökunta juoksee paikalle, vauvaa punnitaan, mitataan, käännellään, tarkastellaan. Istuin videokuvien keskellä penkillä ja itkin. Yritin itkeä sillä lailla hillitysti, että kukaan ohikulkija tai samaa työtä katsova ei olisi huomannut, mutta en kyllä osannut lopettaa itkemistä, kun kerran olin aloittanut. (Loppuihan se myöhemmin, kun siirryin seuraavaan huoneeseen.)

Jostakin tuli mieleeni lause: Aina on sylejä, joihin voi pudota.

Se babyklappen luukku oli syli, metallinen mutta suojeleva. Omanlaisensa babyklappe on ollut se keskoskaappi, josta en muista mitään. Ja äidin syli, jota sitäkään en muista. Ja eräät muut tärkeät ihmiset ovat henkisiä sylejä - heidät voin sentään muistaa.

Huimaava vapaus tuli siitä ajatuksesta, että vaikka haluaisinkin jossain määrin lasta, ei minulla ole mitään pakkoa tai velvollisuutta lapsen hankintaa yrittää.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus olla vapaaehtoisesti lapseton. Aiemmin olen ollut lapseton pakosta. Omien lasten saamiseen liittyvät tunteet ovat olleet niin ahdistavia, etten ole tehnyt valintaa lapsettomuuden ja lasten saamisen välillä. Lasten saaminen ei ole ollut vaihtoehto, korkeintaan se on ollut jotain, johon olen pelännyt joutuvani pakotetuksi.

On hienoa, että pakotuksen pelko on väistynyt. Olen vihdoinkin tajunnut, että minä saan tehdä oman valinnan. Tietysti päätöksillä on seurauksensa, mutta seurauksena ei ole se, että minua "rangaistaisiin", kun poikkean ruodusta tekemällä toisin kuin kuuluu. Voin lakata syyllistämistä itseäni ja moittimasta itseäni siitä, etten yritä tarpeeksi. Että olisin pelkuri tai laiska tai itsekäs tai saamaton. Saan olla oma itseni - ei se lapsettomuus minua huononna.

Anna ajatukselle pikkusormi...

Voi hyvää päivää tätä päätä. Piti mennä hankkimaan ainakin yhden vuorokauden unettomuus ja parin ajatusmylly, ihan vaan koska muutakaan tekemistä ei ollut.

Pukkasin jo ajatukset ilmoille tuolla, joten en taida enää jaksaa vääntää tähän tiivistelmää.

Sitä myllyn käynnistänyttä ajatusta en ole tainnut näkyviin kirjoittaa. Se on tyyppiä "murehdin ennakolta asioita, joita on mahdoton tietää".

Siis: miten voisin varmistua siitä, etten esim. kymmenen vuoden kuluttua haikaile oman jälkikasvun perään ja olekin sitä mieltä, että oli virhe olla yrittämättä lisääntymistä?

Ei tuohon kysymykseen ole vastausta. Haluan taas mahdottomia. Ei ole olemassa mitään tunnemankelia, jonka läpi veivaamalla tuloksena olisi silkoisia ja huolella laskostuneita tunteita, juuri niitä mitä halusinkin.

Itsekseni pelkään tylsistymistä, elämän kapeutumista ja kaunaisuutta. Mutta kai nuo kolme kamaluutta voivat hiipiä elämään ihan ilman lapsia (tai lasten kanssa). Pitäisi vain osata luottaa. Ja osata olla kaunoittumatta.

Lapsettomuus on aika ehdoton asia miehen takia. Mies ei millään lailla edes harkitse lapsia, sillä hän ei siedä sitä mahdollisuutta, että lapsi myöhemmin elämässään sairastuisi alkoholismiin (niin kuin mies itse, miehen veli, miehen isä, miehen äidin veli, miehen äidin veljen poika... lista on aika loputon ja vakuuttava, osa on kuollut tautiinsa ja osa on hengissä mutta pää reikäjuustona).

En osaa kumota miehen logiikkaa, joka perustuu omaan kokemukseen. En minä tiedä alkoholismista kuin välillisesti ja etäältä. Ei minulla ole pokkaa mennä sanomaan, että mehän hoitaisimme sen lapsen (tai lapset) sukupuolesta riippumatta niin taidolla ja suojeluksessa, että geneettiset heikkoudet jäisivät piileviksi.

Se että ensinnäkin löytäisin itsestäni palavan halun saada lapsia ja sitten vielä lähtisin toteuttamaan tuota halua (eli etsisin lapsille jonkun muun biologisen isän kuin puolisoni), on ihan silkkaa scifiä. Omat lapsiajatukseni ovat niin häilyviä ja epämääräisiä, että niiden varaan ei rakenneta projektia, jossa etsitään mies, laittaudutaan raskaaksi ja siinä ohessa vielä sovitetaan monimutkaiset sosiaaliset velvoitteet ja vastuut kohdalleen.

Niin ja jos joku nyt ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei halua lapsia, niin... en minä ole halunnut lapsia. En viime vuonna, edellisenä tai viisi vuotta sitten. En koko ikänäni. Nyt viimeisimmän vuoden aikana on tullut lievä hiljainen ehkä. Sitä ehkää ei voi liian tarkkaan kuunnella, sillä en osaa elää sen mukaan. Olisi ehkä tullut aikaisemmin, vaikka kymmenen vuotta sitten, niin olisin ehtinyt varautua. Nyt tulisi vähän liian kiire.

Harvinaisen hyvä

On niin hyvä olo, että olen melkein - terve? - mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Olen lukenut romaaneja (ah). Olen käynyt elokuvissa. Kissat ovat maanneet mahani päällä epälukuisessa järjestyksessä.

Jonain iltana juuri ennen nukahtamista tajusin, että olen etäällä muutamista kipeistä asioista, jotka ovat niin kovin kauan ahdistaneet ja piinanneet.

Vaikka joulunalusvisiitti vanhempien luo oli yhtä piinaava kuin ennenkin ja vaikka äiti käyttäytyi samoin kuin ennenkin (esim. työnsi kaksi tonnia käteen, vaikka juuri olin selittänyt, etten tarvitse rahaa), niin en sen vierailupäivän jälkeen äitiä tai vanhempia juuri miettinyt. En suistunut tolaltani samalla lailla kuin joskus ennen olen tehnyt.

Vaikka sama vestibuliitti tuntuu edelleen, en pelkää tai tunne kaunaa (pelko: olen pelännyt yhdyntöjen kipua, kauna: olen ollut katkera siitä, että nyt kun minulla kerrankin elämässäni on rakkaus ja suhde, niin seksi on vaikeaa ja mutkikasta ja osin ahdistavaa).

Vaikka edelleen olen herkkä ahmimaan ja syömään liikaa, en joulun ajan ruokailuissa syönyt itseäni kipeäksi.

Vaikka olen edelleen se tyttö, johon kukaan ei ihastunut 15-vuotiaana tai 2o-vuotiaana tai 25-vuotiaana tai 30-vuotiaana, ei menneellä ole väliä. Nyt on nyt.

Ja haa, me mennään parin viikon päästä pikku lomaselle Lontooseen.