Hyvä

Irtautuminen yhdestä tekemisestä ja siirtyminen toiseen on helpompaa kuin ennen. Keskittyminen on helpompaa kuin ennen. Pitkästä aikaa netissä kiinnostavat muut jutut enemmän kuin mielenterveys- ja ihmissuhdeaiheisten keskustelujen seuraaminen. (Noh, olen siis koukussa LibraryThingiin).

Ihana, olen jo kuukausia kyennyt aidosti keskittymään romaaneihin. Lukeminen on tuntunut hyvältä, kevyeltä. Olen voinut vaikka aamulla ennen töihin lähtöä lukea hetkisen.(Joskus ennen en ole ahdistukseltani kyennyt keskittymään, tai olen enemmän keskittynyt sivumääriin/ajan kulumiseen kuin sisältöön... Tai olen itkeskellyt heti hiukankin liikuttavassa kohdassa.)

On ollut hirveä ikävä tätä lukutilaa, sitä että kykenen siirtymään eri maailmaan. Minusta lukeminen on jonkinlaista meditaatiota. Siinä siirtyy sivuun omista ajatuksistaan. Minulle parempaa todellisuuspakoa kuin vaikka tv tai pelit tai netti. (Peleistä tulen ärtyneeksi, kiihdyn ja hakkaan näppistä tai hiirtä heikkopäänä.)

Bueno. Etenkin kun nyt on marraskuu ja tässä kuussa elän päivän kerrallaan. Mielessä on vieläkin jokin kuvitteellinen kalenteri, jossa vedän yli ohi menneitä, suoritettuja marras-päiviä (aikaisemmin olen oikeastikin vetänyt kuulakärjellä yli päiviä ja toivonut, että sillä lailla ajan kulku nopeutuisi). Olen monena (monenako? viitenä? kuutena - riippuu laskutavasta) vuotena marraskuussa pudonnut isommin tai pienemmin, joko ollut itku-unettomuus-voimattomuus-kierteessä tai toimintakyvytön, sairaslomalla. Epäilen jo ennakolta jokaista myöhäissyksyä, kun on saattanut kestää seuraavat puoli vuotta päästä jonkinlaiseen tasapainoon.

Nyt on kesken Emma Juslinin Frida ja Frida ( Teos & Söderströms 2008). Sitä vielä ihan hetki ennen nukkumaanmenoa...

Ikiä

Marc Chagall: Les Trois Acrobates, 1926 (Olga's Gallery).

Katsoin pitkästä aikaa Kotikatsomoa, Älä unta nää.

Loistavan tragikoominen tarina.

Päähahmolla Eijalla on yhdessä vaiheessa synttärit (40 v tai jotakin sinne päin). Hänellä on myös lukiota käyvä tytär ja tyttärellä poikaystävä.

Minulla on hiukan pakkomielteinen tapa laskea ihmisten ikiä ja lasten syntymävuosia ja seurusteluikiä. Jotenkin kai yritän tajuta sitä, että niin, suurin osa nuorista alkaa 14-15 -vuotiaina ihastella ja seurustella ja pariutua keskenään, nopeimmilla on kaksikymppisinä jo ns. oma perhe.

Faktoina tiedän tuon, mutta muuten en vain oikein tajua. En tajua sitä, että noiden ihmisten elämä on perustavanlaatuisesti erilaista, kuin minun oli murkkuiässä tai nuorena tai aikuisena. Ihan käsittämätöntä, jos olisi aikuiselämässä koko ajan ollut jokin suhteentapainen olemassa, tulollaan tai loppumassa. Ja vielä käsittämättömämpää on, jos teinivuosilta olisi jotakin muutakin kuin nolostushäpeäahdistuskokemuksia seksuaalisuudesta ja ne kokemukset olisivat yhteisiä jonkun toisen kanssa.

Hm, minun varhaiset hauskat kokemukset sukupuolisuudesta ovat hetkiä, jolloin olen eka- tokaluokkalaisena tyttökaverini kanssa minun kotivessassa. Emme tainneet edes muodon vuoksi leikkiä lääkäriä, vaan tutkiskelimme pelkästään, miten samanlaisilta ja erilaisilta ruumiimme näyttivät. Murrosiässä nuo leikkimiset olivat jo loppu ja mitään iloa tuottavaa ei tullut tilalle. Oli vain kamalan paha olo omassa kropassa.

Ja voi elämä, kohta täytän 39 ja voisin olla vaikka kolmen teini-ikäisen äiti. Paitsi etten voisi, ei ollut parikymppisenä ketään eikä mitään oiretta edes suhteesta, ei ollut vuosiin kahden kympin jälkeenkään.

Aivan kuin olisin soittanut tätä samaa levyä joskus ennenkin... ehkä vielä joskus vaihdan kappaletta, toivottavasti! Lupaan yrittää.

Olisi yksinkertaisempaa, jos olisin jatkanut sitä samaa yksineläjän elämää aina vaan. Tässä kohden tuntuu siltä, etten sovi mihinkään joukkoon. Puolituttujen joukossa vaivaudun, kun lähdetään muistelemaan "nuoruutta". En voi muistella exexex-suhteita tai sitä ns. nuoruutta, kun nuoruuteni on lähinnä romaanien lukemista ja päiväkirjan sivuja. Kuuluisin joukkoon "omituiset yksineläjät", jos edelleen eläisin yksin, silloin se kokemani nuoruus olisi sopiva palanen kuvassa. Jos olisin elänyt sellaisen yleisen kaavan mukaan, niin olisi ehkä selkeämpi vastata siihen, kuka oikein olen ja minne menen. Nyt taas... Ihan kaikki omassa elämässäni on ollut muuttuvaa. Olen muuttanut sinne tänne paikkakunnalta toiselle, olen ollut opiskelijana, töissä, työttömänä, vaihtanut ammattia... Ulkoinen olemus on painossa mitattuna vaihdellut liki 90 kilon ja hiukan yli 50 kilon välillä, kuppikoko d:n ja a:n välillä, kengännumero säilynyt... Kroonisesti minua vaivaa sellainen tunne, että olen ulkopuolinen ja hiukan ulalla. En tiedä, mikä on syytä, mikä seurausta, mikä on objektiivinen tosiasia, mikä omaa (yli)tulkintaa.

Lisätään tähän nyt sekin, että tämän levyn soitossa päädyn joka kerta samaan lopputulokseen: en olisi nuorena osannut enkä kyennyt mihinkään edes etäisesti seurustelua muistuttavaan tai edes pelkkään seksiin. Olen myös hyvin onnellinen siitä, että nyt on mitä on. Ainoa mikä vaivaa on ulkopuolisuuden tunne - vaikka niin, minähän pelkään yhteen joukkoon kuulumista. Pelkään, että joutuisin menettämään itsenäisyyteni, joutuisin sidotuksi velvoitteisiin ja vastuisiin. Niin että...

Terapiaa

Miehen mahan päällä makaa kahden kissan kollikasa.

Väsyttää ja pingottaa yhtä aikaa (PMS tai YMS).

Terapiassa olin täynnä sisäistä tyytymättömyyttä tai vaille jäämistä ja aloin purkaa kaikkea kiukkua ja pettymystä... terppa kaivaakin niitä hetkiä, joissa olen sitten kaikesta vanhempien viksahtaneisuudesta huolimatta selvinnyt, kyennyt, pystynyt, onnistunut, iloinnut, kokenut yhteyttä, ollut näkyvä... En päässytkään jumittumaan siihen, miten paljon on ollut pielessä tässä tai tuossa tilanteessa suhteessani vanhempiin.

Terapia toimii paremmin kuin kirjoittaminen. Kirjoitan kyllä näkyviin muistoja ja tunteita, mutta samalla jään kiinni niihin kipeisiin muistoihin ja tunteisiin. On kuin railo mielessä, siihen putoaa ja vajoaa aina vaan syvemmälle, kun havainnoi sen railon muotoja ja omia olojaan. En osaa vieläkään itse nostaa itseäni - mutta sentään tartun köyteen, kun minulle sitä ojennetaan.

Ainakin kaksi psykologia on tätä ennen yrittänyt samaa kuin tässä tämä terppa, ja olen ahdistunut ja turhautunut aina vaan lisää, kokenut pettäväni terpan uskon ja toivon, kun en ole kyennyt edes avun kanssa näkemään muuta kuin pahaa oloa eri olomuodoissa. On ollut kaksin verroin toivoton olo, kun on sen alkuperäisen ahdistuksen lisäksi kärsinyt ahdistusta siitäkin, ettei pääse pois ahdistuksestaan, vaikka terapeuttikin siinä tekee voitavansa.

En osaa selittää, miksi tämä tässä nyt toimii. Terapiakerran jälkeen olin taas vapaa - vapaa kaunoista ja kiukusta ja omista sisäisistä ristiriidoistani. Olin vapaa siitä yli-isosta velvollisuudentunnosta, joka tekee asioista suorittamista ja puurtamista. Tiedän että kaikki paska ja ristiriidat ovat vieläkin minussa, mutta tällä hetkellä taustalla, sivussa, asioina, jotka eivät pyöritä minua ympäriympäriympäri.

Ei saa?!

Miten paljon minussa itsessäni - piilossa - vaikuttavat vanhempien maailmankuva, heidän arvonsa, asenteensa, uskomuksensa?

Hetkittäin tuntuu, että olen loputtomassa painiottelussa. Tuo työpaikanhaku on siitä lähin esimerkki. Laajemmin tässä on kysymys siitä, mitä minun on lupa tavoitella ja haluta. Jos on jo työpaikka, niin onko lupa pyrkiä toiseen paikkaan, vai pitäisikö pysyä ruodussaan? Ja voiko lähteä toteuttamaan jotakin ihan muuta vain sen takia että haluaa?

Ei samassa työssä pysyminen ole ole "hyvä" tai "paha", se on pelkästään yksi valinta, josta seuraavat asiat ovat osin positiivisia, osin negatiivisia. Mutta vanhempieni maailmassa muuttumattomuus, paikallaan pysyminen, minkään ison tavoittelemattomuus on itsessään hyve. Pitää olla vaatimaton. Ei saa olla pyrkyri. Ei saa olla ahne (siis haluta asioita, olivat ne sitten materiaa tai aineettomia asioita). Ei saa haihatella

Vaikka selkeämmin näen vanhempieni asenteet, niin samat asenteet ovat minussa itsessäni myös. Ne tulevat näkyviin, kun joudun vastakkain omien halujen ja sen mitä "saa" ja "ei saa" kanssa. Pitkän pätkän mietin, onko minun mitään mieltä hakea sitä työpaikkaan. Haaveilenko turhia (eh, onko haaveissa erikseen "turhia" ja "ei -turhia"?)? Eikö minun pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt, sen sijaan että pyrkisin jonnekin toisaanne?

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka osaavat tavoitella asioita kyselemättä jatkuvasti "saanko", "onko lupa", "voinko". Olen niin tolkuttoman nöyristelevä, en osaa tuoda esiin sitä mitä osaan, kun sisäisesti olen epävarma siitä, osaanko oikeastaan yhtään mitään (eh, osaanhan minä... mutta samaan aikaan kun on tiedon määrä kasvanut, on kasvanut myös tietoisuus siitä, että osaamattomiakin asioita on... paljon).

Isä oli 35 vuotta samassa työssä, työssä jota hän sanoi inhoavansa. Silti hän vaan toteutti velvollisuuttaan, ei tietääkseni koskaan edes hakenut muualle (eikä hakenut edes tuohon työpaikkaan, se osoitettiin hänelle sotien jälkimainingeissa, olihan hän kätensä menettänyt invalidi). Niin että... Vanhempien jalanjäljissä - sillä erotuksella, etten tätä tämänhetkistä työtä inhoa, tosin se ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehtokaan.

Vanhemmat, ah...

Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.

Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.

Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.

Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.

Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.

Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.

Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?

Vaihteeksi jotain muuta

Urho on häkellyttävä kissa.

Se taisi tällä viikolla täyttää kaksi vuotta.

Vuoden ja kymmenen kuukautta se inhosi käpälöiviä ihmisiä. Se lähestyi ihmisiä vain tehdäkseen ruokatilauksia (raksuja! mössöä! sydäntä! seitä!). Syliin se ei tullut ikinä.

Viimeiset kaksi kuukautta se on oppinut uusille tavoille. Se tulee miehen mahan päälle makaamaan. Kun se näkee minut tai miehen istumassa sohvalla, se saattaa juosta kiireesti sohvalle ja syliin. Parhaassa tapauksessa se on kiertänyt vuorotellen kummankin sylissä.

Se kehrää ja tarpoo.Oi. Miten se on noin - onnellinen?

Tein porkkana-taatelileipää. Kuuntelen Morphinea. Tässä pieni otos musiikista.

Vanhemmat ystävinä?

Tuo tuossa sivussa on Hieronymus Boschin Christ Child with a Walking-Frame (1485-1490). Kävin Olgan galleriassa.

Olen pari päivää jumittanut HS:n Oman elämän Vanhemmat - aikuiset lapset -keskustelussa (henkinen ähkäisy tässä kohden). En tiedä, miksi koen jollain lailla uhkaavana ja ahdistavana sen, jos jotkut muut kokevat vanhempansa ystäviksi ja ovat siihen tyytyväisiä. Eihän se, että joku muu tekee noin, tarkoita, että minunkin pitäisi. Ei sen pitäisi heiluttaa minua, jos joku sanoo olevansa ystävä vanhempiensa kanssa.

En oikein usko sitä, että omien vanhempien kanssa voisi olla ystävä samalla tavalla kuin ystävien kanssa... Vai onko muilla ihmisillä parempia vanhempia, sellaisia jotka hyväksyvät, tukevat, eivät vaadi aikuisia lapsia toteuttamaan vanhemman pelkoja tai unelmia tai toiveita?

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, isä päätyy siihen, että hän toivoisi minulta lasta. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että isä haluaisi olla isoisä ennen kuolemaansa. (Isän ensimmäinen avioliitto oli lapseton, vaikka lasta toivottiin ja yritettiin vuosia.) Minä taas en ole toistaiseksi halunnut lasta, joskus pelkkä ajatuskin mahdollisesta raskaudesta on herättänyt isoa pelkoa ja tuskaisuutta.

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, äiti päätyy siihen, että hän pelkää minun puolestani. Hän pelkää, ettei "kaikki ole hyvin". Hän pelkää, että saankin ykskaks lopputilin työpaikastani (joka on vakituinen ja toimi kunnassa, niin vakaa kuin mikään työpaikka ikinä voi olla). Hän pelkää, että puolisoni on huono (eh, miehethän huijaavat ja ryyppäävät ja lyövät, noin kategorisesti ja yleisesti... isä vaan on poikkeus). Hän pelkää, etten pärjää taloudellisesti (ks. kohta työpaikka). Pelkää pelkää pelkää.

Niin että... Onneksi ystävät eivät toivo minulta lapsia tai laajamittaista huolen ja pelon poistamista. Pelkkä ajatus siitä, että vanhemmat olisivat kuin ystäviä, ahdistaa. He ovat vanhoja, he ovat omissa solmuissaan (ja toivovat minun ratkaisevan solmunsa), heidän kanssaan on kamalan vähän yhteistä. Jotkut vanhemmat ja aikuiset lapset voi koulutus tai ammatti yhdistää. Isä ja äiti ovat lopettaneet koulunsa kansakoulun pakollisiin luokkiin. Molemmat ovat aika suoraan ilmaisseet inhonneensa ammattejaan. He halusivat minun opiskelevan, jotta pääsisin "parempaan" ammattiin, sellaiseen, joka nauttisi yleistä arvostusta ja olisi kenties työnäkin vähemmän inhottava (opettaja olisi ollut oikein hyvä heidän mielestään, nousua yhteiskuntaluokasta toiseen).

Lapsuudessani ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen kaikki kouluun ja opintoihin liittyvä on ollut vanhemmille "vierasta kieltä", se on erottanut minua enemmän kuin yhdistänyt. Kaikesta muusta selvisin aika helposti itse, mutta matematiikassa olisin tarvinnut jotakin selittäjää, opetusta peräti. Peruskouluaikanani oli vielä tasokurssit, ja olin valinnut pitkän matematiikan (vai laajaksiko sitä nimitettiin?), se olisi kuulemma jatkossa hyödyllistä. Ongelma oli, etten tajunnut asioita itse ja opettaja taas ei varsinaisesti tunneilla opettanut... Opettajaa nimitettiin Plösöksi, hän oli 40+ pullea nainen, joka olisi varmaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin pitää matemaattisten aineiden tunteja yläasteella. Tunnit olivat yleistä riehuntaa, kun Plösö oli paikalla, ja vähän rajumpaa riehuntaa, kun Plösö oli sairaslomalla (tätä sattui usein, meillä oli välillä kuukauden tai kaksikin sijaisia, siis oman kylän poikia ja tyttöjä, jotka olivat juuri päässeet lukiosta ulos ja pitivät välivuotta). Summa summarum: tunneilta ei tullut apua siihen, miten ratkaista toisen asteen yhtälöitä tai muuta kivaa. Kotona vanhemmat ymmärsivät tehtävistä vielä vähemmän kuin minä.

Taidetta makuuhuoneen seinältä

Tämä maalaus - jäljennöksenä ja taidemuseon näyttelytekstillä varustettuna - on muutosta alkaen ollut nuppineuloilla kiinnitettynä makuuhuoneeni seinällä.

Se (siis Iba N'Diayen Jazz in Manhattan, 1984), on löytynyt joskus 90-luvun alussa museokaupasta Tampereella. Värit ovat lähempänä oranssia ja keltaista kuin tuossa kuvassa. Muistan että juliste maksoi naurettavan vähän (kympin markoissa?). Varsinainen Ndiayen näyttely oli silloin jo ohi, kuva taas on täältä.

Maalaus on kulkenut mukanani rullalla muutosta toiseen ja kolmanteen. Ensin se matkasi Jyväskylään, jossa se oli kolmessa osoitteessa. Sitten Hattulaan, Hattulasta Kankaanpäähän, Kankaanpäästä Orivedelle, Orivedeltä taas Tampereelle. Tämä on Tampere-ajan neljäs koti. Muut saman aikakauden taidejulisteet ovat päätyneet roskiin tai kaapin pohjalle, Jazz on seinällä, kulmista taittuneena ja rei'itettynä ja tahraisena. Siinä yhdistyy kaksi olennaista, tai kolmekin: värit, musiikki ja rytmi.

Hassua. Olen totisen rytmitajuton - en osaa tanssia tai muuta rytmillistä liikuntaa. Silti ihastelen musiikin rytmejä ja etsin rytmiä itse. Kävelen mieluusti yksin, sillä silloin pääsen oman liikkeen rytmiin. Kielestä etsin sanojen, lauseiden ja virkkeiden rytmiä. Kutomisessakin on rytmi: kun hain mallia viimeisimpään käsityöväkerrykseen, ihastuin tietyn kuvion rytmiin. Se tuntui käsissä hyvältä, aivan kuin olisi soittanut.

Erinäisiä kertoja on pitänyt googlata Iba N'Diaye, taiteilija, jonka teokset tuota yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuntemattomia. Tänään googlasin - Iba N'Diaye oli ranskalais-senegalilainen taidemaalari. Hän kuoli tänä syksynä.

Jos olisin saanut sen työpaikan...

Maalaus on Dod Procterin Morning vuodelta 1926 (täältä).

Tänään töissä mietin, miten sen yhden työpaikan menettäminen voi olla hyväksi. Olen ollut tässä nykyisessä duunissa vasta runsaat puolitoista vuotta - ja sitä ennen olen maksimissaan kaksi vuotta ollut samassa työpaikassa. Se kaksi vuotta oli ammattikoulun ja iltalukion opettajana olemista. Odotin joka päivä, että löytäisin pakoreitin pois. Mietin aamuisin, voisinko vain jättää menemättä. Jos kävelisinkin kotoa työpaikan sijaan linja-autoasemalle ja ostaisin lipun ihan minne vaan rahat riittäisivät. Jos vain jäisin menemättä töihin ja jättäisin soittamattakin - katsoisin, miten pitkään kestää, ennen kuin joku reagoisi (ja kuka joku se reagoija olisi). Jos jättäytyisin tien varteen odottamaan rekkaa ja heittäytyisin alle.

Ja sitten se sivu suun mennyt työpaikka. Tässä nykyisessä työnkuvaan kuuluu lyhytkurssien vetäminen - kurssilaiset siis tulevat kodeistaan kurssitettaviksi ja ovat ihan aikuisia, suurin osa jo eläkeläisiä. Noiden kurssien pitäminen ahdistaa jossain määrin, mutta ryhmät ovat koostumukseltaan niin pieniä ja epäkoulumaisia, että koen selviäväni - ja selviytymisen kokemusta opettamisesta en ole ikinä ennen saanut. Sivu suun menneessä työpaikassa olisi periodeittain pitänyt käydä kouluissa pitämässä tunteja ryhmille (siis tavallisille koululaisille). Nuo periodit ovlisivat olleet lyhyitä... Silti pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi olla koululuokassa opettamassa, ahdistaa. Tiedän selviäväni koulusta hengissä, mutta mielelläni en sinne mene. Työhaastattelussa en koulu- ja luokkakammosta puhunut, viittasin vain esiintymisjännitykseen. Osatotuus... Jännittäminen on vielä aika positiivinen juttu, sen yleensä hallitsen. Sen sijaan en usko että kovin pitkään kykenen jaksamaan, jos päädyn vanhoihin opetus-ahdistus-tuntemuksiini.

Nyt kun en enää ole päätoimisesti opettajana, kehtaan selittää ääneen tuntemuksiani koulumaailmasta. Kun olin ensimmäisessä opettajan paikassa yläasteella, en kyennyt myöntämään tunteitani edes mielenterveyden asiantuntijoille. Koin hirveän "pitäisi" vaatimuksen - pitäisi olla työlleen omistautunut ja innostunut, pitäisi pitää oppilaista, vaikka iso osa heistä edusti sellaista mölisevää tai kikattavaa laumaa, josta olin jo omassa nuoruudessa jäänyt ulkopuolelle ja jonka koin vieraaksi. Hävetti, kun en pystynyt edes tunnetasolla täyttämään vaatimuksia - saati että olisin ollut edes kohtuullisen hyvä opettaja (siis: hyvin asiansa jäsentävä, jämäkkä, kannustava, faktatiedot hallitseva...). Sisäinen kokemukseni työn sujumisesta erkani jatkuvasti kauemmas siitä, mitä minun olisi ollut tarkoitus tehdä (oli tarkoitus, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä tarkoitusta, kun olin niin jumissa). Jumiuduin häpeään ja siihen etten osannut opettaa.

Jossakin vaiheessa vaihdoin sähköpostilla kokemuksia yhden sairaseläkkeelle päätyneen opettajan kanssa. Hän kertoi tragikoomisen tilanteen työvuosiltaan: oli pitänyt aamulla oppitunnin, sen jälkeen hyppytunnilla ajanut autollaan koululta järven rantaan ja päättänyt hukuttautua, rannalla kumminkin epäröinyt, ajanut takaisin koululle ja pitänyt iltapäivän tunnit. Koko päivästä ulkopuolinen näki rikkumattoman kuvan: oli aamun tunnit, poistuminen koululta asioita hoitamaan, paluu ja taas iltapäivän tunnit. Kaikki hyvin.

Nykyinen duuni on unelma päätoimiseen opettajana olemiseen verrattuna. Lähden mielelläni töihin, kaipaankin sitä tiettyä toimeliaisuutta, joka siellä vallitsee. Kotona tähän vuodenaikaan venyn, vanun, rämetyn. Saatan puoliksi maata tunnin sohvalla tekemättä mitään. Tai kävellä jääkaapille närhimään juustokimpaleesta palaa (juu, syön juustoa ihan paljaaltaan). Tai pyöriä netin huuhaakeskusteluissa. Tai kulkea rapsuttamassa jotakuta nelijalkaista.

Pysti

Sain tällaisen pystin Karitamarialta.

Säännöt ovat tässä:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Eli siis... Täältä pysti matkaa Carelianalle, Silumiinille, Kiirunalle, Tainalle ja Katariinalle.

Päh

Maalaus on Ella Gurun The Queen's Speech täältä.

Jännitin. Perusolotila oli kumminkin positiivinen - se tämän lafkan haastatteluissa on etuna, että niissä keskitytään minusta enemmän vahvuuksiin ja osaamiseen kuin siihen, mitä puutteita itse kullakin hakijalla on.

Hiukan ennen neljää tuli työsähköpostiin kohteliaasti muotoiltu "emme valinneet sinua".

Olisi ollut kiva, jos olisi ollut kiva. No, ehkä tuossa paikassa oli sellaisia huonoja puolia, joista en ollut tietoinen. Se nyt vain ei ollut tarkoitettu minulle...

Lohduttauduin tilaamalla bookplusista sarjakuvaromaaneja.

Pitänee mennä maate, on työviikonloppu.

Työhaastattelu

Kohta (puolilta päivin) on työhaastattelu.

Tiedän että minulta kysytään, miksi juuri minut pitäisi valita.

Hmp. Paikkaa on hakenut moni sellainen, jolla on noista töistä minua enemmän kokemusta. Mutta en koskaan tule saamaankaan kokemusta, jos valinnat tehdään vain aikaisemman työkokemuksen perusteella.

Tässä nykyisessä työssä työkokemus karttuu vain näistä tämän toimen tehtävistä, joilla ei ole oikein mitään tekemistä koulutukseni kanssa. Olen asiakaspalvelussa ja opetan tiettyjen internetpalveluiden käyttöä, teen materiaalit noille kursseille ja lisäksi opastan tietokoneohjelmien käyttöongelmien kanssa.. Olen eläissäni suorittanut yhden lukion atk-kurssin ja toisen yliopistolla, sen jälkeen itseopiskellut juttuja. Päädyin vähän vahingossa sijaisuuden kautta tähän paikkaan - tämä ei siis ole ihan sitä, mitä haluaisin. Samalla logiikalla kuin olen ihan "pätevä" nykyisessä työssä, voisin opettaa esim. englantia - kyllähän minä sitäkin osaan käyttää ja olen lukiossa/yliopistossa siitä pari kurssia suorittanut.

Haluaisin vieläkin kauemmas opettamisesta. Hakemassani paikassa olisi sitä puolta paljon vähemmän kuin tässä. Pääsisin myös oikeasti tekemään hommaa, jossa voisin hyödyntää kaiken tähänastisen opiskeluni - ei pelkästään niitä kahta pakollista atk-kurssia ja opetusharjoittelua.

Perästä kuuluu...

1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois

Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

Itsessäni

Kirjoitin toisaalle yhden kirjoituksen ja havaitsin: kas, olen ajatuksissani itsessäni.

En aina ole ollut. Olen miettinyt, mitä vanhemmat tekevät (etenkin iltaisin, viikonloppuisin). Olen miettinyt, mitä yleensä ihmiset tekevät (etenkin iltaisin, viikonloppuisin, lomilla). Mutkan kautta se oma oleminen on näyttäytynyt jotenkin vääränlaisena ja tylsänä tai huonona. Miljoona "pitäisi"-ajatusta on puikkinut mieleen: olisi pitänyt käydä vanhempien luona, eihän minulla ollut mitään tärkeää omaa tekemistä (omat tekemiseni eivät ole tuntuneet tärkeiltä). Opiskeluaikana tuntui, että olisi pitänyt käydä bileissä (joissa en käynyt, mutta kuvittelin muiden käyvän). Vähintäänkin olisi tarvinnut viikonlopuksi ostaa jotakin viiniä - kun kerran oli viikonloppu.

Ja sitten joskus kun yritin olla niin kuin muut tai niin kuin "kuului" (mielestäni) tehdä, niin olikin ahdistunut ja eksynyt olo. Se jokin suorittamisen vaatimus pakeni edellä, siirtyi johonkin seuraavaan asiaan.

Nyt on voittopuolisesti ihan samantekevää, mitä muut (vanhemmat, tutut, tuntemattomat ikäiseni, työpaikan kollegat) tekevät. Kuuluisiko tehdä näin tai noin. Minä nyt olen tässä, kirjoitan tätä. Hiukan aikaisemmin katsottiin puoliskon kanssa tv:tä. Heiluttelin kissahärpäkettä yhden paksukaisen (Urhon) pään päällä. Kudoin. Luin romaania. Laitoin ruokaa (ei reseptiä). Kävin ruokakaupassa. Olin töissä. Minun päiväni. Arkinen sellainen. Kohta nukkumaan, aamun herätys 6.50.

Vestis, vaihteeksi

Frida Kahlon Flower on life (1944) on napattu täältä.

Kokeiltiin eilen, miltä yhdyntä tuntuu ilman puudutusgeeliä.

Antaisin aika paljon, jos pääsisin kivusta eroon. Eilisen perusteella tilanne on sama kuin oli ennen geeliä. Tarkkaan ottain ei yhtä kivulias kuin viime talvena (silloin kun menin lääkäriin asti), mutta tuntuu kumminkin.

Äh. Turhauttaa. Turhauttaa se, ettei minulla ole mitään keinoa päästä pois tästä. Ainoa mitä voin, on pitää itsestäni huolta - siis olla rypemättä itsesäälissä, olla suurentelematta asiaa. Olla miettimättä sitä, miten "kaikki muut" (noh, melkein kaikki muut) elävät ilman tällaisia ongelmia, korkeintaan kokevat näitä joskus tilapäisesti.

Edelleen ajattelen, että mieluummin ottaisin minkä tahansa ruumiillisen pysyväisriesan kuin tämän. Tämä tulee kiusallisesti minun ja miehen väliin. En osaa puhua siitä, ei minulla oikein ole sanoja sille, miltä tuntuu - enkä edes usko, että toinen sitä voisi kokonaan ymmärtää. Eipä se kokonaan ymmärtäminen silti todellisuutta muuttaisi.

Äh, menin selaamaan vanhoja kirjoituksiani, ja ihan samoja asioita olen kirjoittanut ennenkin. Ajatteleminen ei taida liikauttaa minua mihinkään. Terapiassakin olen tätä pyörittänyt - jonkin teorian mukaan koko vestibuliitti on pelkästään korvien välissä, ja loppuu, kunhan nainen säätää päätään. Yleistä ahdistusta asiasta terapia on helpottanut, mutta eipä se itse vaivaa ole pois taikonut.

Pelko, pelko, pelko pelko

Tuo tuossa sivussa on Magritten Lovers, 1928 (täältä).

Perjantainen koulutuspäivä ei ollutkaan niin paha kuin mitä olin pelännyt. Oikeasti se ei ollut ollenkaan paha. Taisin viihtyä. Taas olin pelännyt omiani, pelännyt jotakin muuta kuin todellisuutta.

Kahden varjon kanssa painin, molemmat vanhemmilta, molemmat vuosikymmenten opettelun tulosta.

Ensimmäinen varjo on huoli ja pelko siitä, etten pärjäisi tai selviäisi - en elämässä yleensä tai jossakin tietyssä tilanteessa.

Toinen varjo on kiltin tytön varjo - minä en saisi loukata/suututtaa/huolestuttaa/ärsyttää muita ihmisiä.

Menen perjantaina työhaastatteluun. Tämänkin tilanteen olen päässäni kääntänyt moneen kertaan niin, että jos minut nyt vahingossa erehdyksessä paikkaan valittaisiin, niin sitten juuri siinä paikassa mokaisin itseni ja olisin suunnilleen Suomen surkein.

Samaan aikaan kumminkin haluaisin sen paikan. Haluaisin päästä eroon siitä kiusallisesta tunteesta, joka tässä nykyisessä duunissa on jatkuvasti (en ole erityisen kiinnostunut tekniikasta ja nykyisessä työssä pitäisi olla kiinnostunut joka halvatun kämmenmikrosta ja navigaattorista ja taas uudesta ohjelmapäivityksestä 7.211). Unohdan asioita, jotka olen opiskellessa käynyt läpi tai joita olen oppinut parin sijaispätkän aikana. En haluaisi unohtaa.