Onnekseni en ole nähnyt yhden Mikkosen tv-esiintymisiä. Olen vain osunut lukemaan niistä jälkikäteen kirjoitettuja - ja sen perusteella voin olettaa, että rva Mikkonen olisi nostattanut aika lailla verenpainetta.
Olen kotiäidin lapsi. Herrajumala etten olisi halunnut olla kotiäidin lapsi. Olisin halunnut että minulla olisi ollut leikkikavereita. Olisin halunnut olla jonkun kanssa enkä aina äidin kanssa (äiti ei ollut joku, äiti oli aina laittamassa ruokaa tai tekemässä jotain muuta tärkeää). En muista että äiti olisi leikkinyt koskaan.
Hullu ajatus, minun äitini leikkimässä. Kauheaa! Siitähän tulee sotkua! Tavaroita hujan hajan! Melua! Juoksemista ja juoksua seuraavia kaatumisia ja mustelmia ja haavoja ja verta nenästä!
Tiedän luissani, että perhe voi olla pielessä monin tavoin. Ei tarvita rapajuoppoja väkivaltaisia hulluja. Ihan riittää sellainen käpertyvä ja jäykkä oleminen.
Enpä tiedä, olisiko päiväkoti minut pelastanut. Ei se voinut eikä saanut minua pelastaa, sillä äidille ei olisi jäänyt mitään. Äiti halusi olla hyvä äiti, tehdä toisin kuin oma äitinsä, joka oli tehnyt nahkatehtaalla pitkää päivää silloinkin kun lapset olivat olleet pieniä.
Hyvät aikomukset on kai kaikilla vanhemmilla. Jonkun taidot ja valinnat osuvat sitten paremmin yksiin lapsen tarpeitten kanssa kuin jonkun toisen.
Olisinko vähemmän pelkäävä, osaisinko "olla" ihmisten kanssa, jos olisin ollut päiväkodissa? Tuntisinko itseni vähemmän yksinäiseksi, enemmän yhteydessä olevaksi? Olisiko minulla vähemmän ahdistusta, kun en olisi ollut niin kovin kiinni äidissä ja imenyt itseeni hänen pelkojaan ja ahdistuksiaan? En tiedä... Tarhassa olin ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin sinne menosta ja siellä olosta, vaikka tunsinkin itseni monesti sivulliseksi, kömpelöksi, vieraaksi.
Niin, nämä ahdistukset... Voi elämä, miten mitättömissä tilanteissa ahdistus laukeaa. Perjantaina aamulla ennen töitä päätin soittaa työterveyteen ja varata ajan lääkärille. (Minulla on eripariset jalat, vasen vahva ja oikea heikko. Nyt taas matkan jälkeen oikea jalkaterä alkoi kipuilla - ja vasen polvi myös. Voisin edes yrittää hoitaa koipiani. Tukipohjallinen? Vahvistusliikkeitä?)
Ah, puhelinpaniikki. Sydän hakkasi hulluna ja kädet tärisivät, kun painelin numerot ja kuuntelin hälytysääntä. Koitin rauhoitella itseäni: kaikki on hyvin, olen turvassa, ei ole hätää, mutta tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Minä joudun puhumaan itsestäni vieraan ihmisen kanssa. Minä saatan tehdä itseni naurunalaiseksi. Minua ei välttämättä uskota. Onko minulla oikeus tähän?
Eihän siinä hirveitä tapahtunut. Soittoon vastattiin, sain uuden puhelinnumeron, soitin siihen samalla paniikkiololla ja kuuntelin nauhoitusta, kunnes siinäkin numerossa vastattiin ja sain ajan. Onnellinen loppu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äiti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äiti. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
lauantai 10. tammikuuta 2009
Vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnasta
Jonain hetkenä eilen tunsin huimaavaa vapautta. Se häipyi ja katosi, mutta ajatuskulku on vielä melkein tavoitettavissa.
Tähän viimeisimpään vuoteen asti lasten saaminen tuntui minusta mahdottomalta. Ajatus lapsesta herätti pakokauhua. Sellaisen järjettömän tunnetilan luulen löytyvän taustalta näissä median kauhutarinoissa löytövauvoista.
Joskus alkusyksystä kävin Kiasmassa Notkea katu -näyttelyssä. En muista siitä mitään muuta kuin Ann-Sofi Sidénenin In Passing - videoinstallation. Siinä nainen jättää babyklappe-luukkuun vauvan, sairaalassa kuuluu hälytys, henkilökunta juoksee paikalle, vauvaa punnitaan, mitataan, käännellään, tarkastellaan. Istuin videokuvien keskellä penkillä ja itkin. Yritin itkeä sillä lailla hillitysti, että kukaan ohikulkija tai samaa työtä katsova ei olisi huomannut, mutta en kyllä osannut lopettaa itkemistä, kun kerran olin aloittanut. (Loppuihan se myöhemmin, kun siirryin seuraavaan huoneeseen.)
Jostakin tuli mieleeni lause: Aina on sylejä, joihin voi pudota.
Se babyklappen luukku oli syli, metallinen mutta suojeleva. Omanlaisensa babyklappe on ollut se keskoskaappi, josta en muista mitään. Ja äidin syli, jota sitäkään en muista. Ja eräät muut tärkeät ihmiset ovat henkisiä sylejä - heidät voin sentään muistaa.
Huimaava vapaus tuli siitä ajatuksesta, että vaikka haluaisinkin jossain määrin lasta, ei minulla ole mitään pakkoa tai velvollisuutta lapsen hankintaa yrittää.
Nyt minulla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus olla vapaaehtoisesti lapseton. Aiemmin olen ollut lapseton pakosta. Omien lasten saamiseen liittyvät tunteet ovat olleet niin ahdistavia, etten ole tehnyt valintaa lapsettomuuden ja lasten saamisen välillä. Lasten saaminen ei ole ollut vaihtoehto, korkeintaan se on ollut jotain, johon olen pelännyt joutuvani pakotetuksi.
On hienoa, että pakotuksen pelko on väistynyt. Olen vihdoinkin tajunnut, että minä saan tehdä oman valinnan. Tietysti päätöksillä on seurauksensa, mutta seurauksena ei ole se, että minua "rangaistaisiin", kun poikkean ruodusta tekemällä toisin kuin kuuluu. Voin lakata syyllistämistä itseäni ja moittimasta itseäni siitä, etten yritä tarpeeksi. Että olisin pelkuri tai laiska tai itsekäs tai saamaton. Saan olla oma itseni - ei se lapsettomuus minua huononna.
Tähän viimeisimpään vuoteen asti lasten saaminen tuntui minusta mahdottomalta. Ajatus lapsesta herätti pakokauhua. Sellaisen järjettömän tunnetilan luulen löytyvän taustalta näissä median kauhutarinoissa löytövauvoista.
Joskus alkusyksystä kävin Kiasmassa Notkea katu -näyttelyssä. En muista siitä mitään muuta kuin Ann-Sofi Sidénenin In Passing - videoinstallation. Siinä nainen jättää babyklappe-luukkuun vauvan, sairaalassa kuuluu hälytys, henkilökunta juoksee paikalle, vauvaa punnitaan, mitataan, käännellään, tarkastellaan. Istuin videokuvien keskellä penkillä ja itkin. Yritin itkeä sillä lailla hillitysti, että kukaan ohikulkija tai samaa työtä katsova ei olisi huomannut, mutta en kyllä osannut lopettaa itkemistä, kun kerran olin aloittanut. (Loppuihan se myöhemmin, kun siirryin seuraavaan huoneeseen.)
Jostakin tuli mieleeni lause: Aina on sylejä, joihin voi pudota.
Se babyklappen luukku oli syli, metallinen mutta suojeleva. Omanlaisensa babyklappe on ollut se keskoskaappi, josta en muista mitään. Ja äidin syli, jota sitäkään en muista. Ja eräät muut tärkeät ihmiset ovat henkisiä sylejä - heidät voin sentään muistaa.
Huimaava vapaus tuli siitä ajatuksesta, että vaikka haluaisinkin jossain määrin lasta, ei minulla ole mitään pakkoa tai velvollisuutta lapsen hankintaa yrittää.
Nyt minulla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus olla vapaaehtoisesti lapseton. Aiemmin olen ollut lapseton pakosta. Omien lasten saamiseen liittyvät tunteet ovat olleet niin ahdistavia, etten ole tehnyt valintaa lapsettomuuden ja lasten saamisen välillä. Lasten saaminen ei ole ollut vaihtoehto, korkeintaan se on ollut jotain, johon olen pelännyt joutuvani pakotetuksi.
On hienoa, että pakotuksen pelko on väistynyt. Olen vihdoinkin tajunnut, että minä saan tehdä oman valinnan. Tietysti päätöksillä on seurauksensa, mutta seurauksena ei ole se, että minua "rangaistaisiin", kun poikkean ruodusta tekemällä toisin kuin kuuluu. Voin lakata syyllistämistä itseäni ja moittimasta itseäni siitä, etten yritä tarpeeksi. Että olisin pelkuri tai laiska tai itsekäs tai saamaton. Saan olla oma itseni - ei se lapsettomuus minua huononna.
perjantai 19. joulukuuta 2008
Joulunalusrönsyilyä
Kiire.
Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.
Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.
Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.
Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.
Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?
Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.
En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?
Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.
Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.
Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.
Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.
Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.
Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?
Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.
En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?
Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.
sunnuntai 16. marraskuuta 2008
Vanhemmat, ah...
Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.
Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.
Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.
Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.
Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.
Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.
Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?
Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.
Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.
Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.
Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.
Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.
Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Mikä auttaa - vai auttaako mikään?
Olen kovin lähellä haikeutta ja haikeudesta on lyhyt matka alakuloon, alakulosta masennukseen.
En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.
Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.
Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.
Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.
En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.
Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.
Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.
Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.
sunnuntai 24. elokuuta 2008
Hyväksymisestä
Olen matkalla siihen, että hyväksyisin äidin sellaisena kuin hän on: omine estoineen ja ongelmineen.
Kärsivällisyyteni uhkaa loppua, kun on minusta kysymys: haluaisin niin eroon mielessäni pyörivistä äidistä muistuttavista ajatuksista, mutta ne perkeleet tulevat, vaikka en haluaisi. Ahdistun, kun ne tulevat aina vaan. Pelottaa, kun ne tulevat aina vaan.
Äh. Miten osaisin hyväksyä itseni ja muistaa sen, etten ole yhtä kuin ajatukseni.
Kärsivällisyyteni uhkaa loppua, kun on minusta kysymys: haluaisin niin eroon mielessäni pyörivistä äidistä muistuttavista ajatuksista, mutta ne perkeleet tulevat, vaikka en haluaisi. Ahdistun, kun ne tulevat aina vaan. Pelottaa, kun ne tulevat aina vaan.
Äh. Miten osaisin hyväksyä itseni ja muistaa sen, etten ole yhtä kuin ajatukseni.
Äidin varjot
Äiti kummittelee mielessäni nyt enemmän kuin aikoihin.
Kummallista - kun olin vanhempien luona käymässä, niin se lihaa ja verta oleva äiti herätti minussa lähinnä haaleaa myötätuntoa. Haalean myötätunnon ilmentymänä vein tuliaisiksi romaanin (voi mitä turhuutta!) ja leikkokukkia (nekin vielä!).
Kirjoitin jo siitä, miten pääsin isän kanssa puhumaan kaikessa rauhassa. Äidin kanssa oli samanmoinen tilanne myöhemmin, kun lähdimme ulos ostamaan mansikoita.
Äiti puhui koko ajan mutta ei sanonut mitään. Hän on hirveän taitava rupattelija, sanoo ääneen kaikkia havaintojaan (penkillä istuvat papparaiset, kukkaistutukset papparaisten vieressä, paikallisen liikekeskuksen hiljentyminen, naapuriasunnon uusi asukas - kaikki tämä tulee äidistä ulos).
Äidistä ei tule ulos mitään henkilökohtaista. Ei sanaakaan siitä, miltä tuntuu. Ei muisteluksia omasta menneisyydestä. Ei toiveita, pelkoja, suunnitelmia. (Eipäs, tulipas! Kun puhuin meidän kissoista, äiti sanoi painokkaasti: Älkää ny vaan lisää kissoja hankkiko! Niin... Äidin toiveet ovat usein ei-muotoisia ja kohdistuvat minuun. Et sää viälä ole täynnä! hän sanoi, kun vetäydyin ruokapöydästä.)
Kuuntelin sujuvasti kaiken. Lievästi suretti, lievästi heräsi myötätuntoa. Äidin täytyy pelätä minua ja kaikkia muitakin ihmisiä. (Tai sitten tulkitsen väärin, ehkä se pintahöpötys ei olekaan merkki pelosta, ehkä se vaan on puhetta puheen vuoksi, vailla rivinvälimerkityksiä.)
Äidin ääni minussa ei puutu kaikkiin asioihin, onneksi ei. Vaikka vallan hyvin tiedän äidin mielipiteet esim. kodin sisustuksesta, vaatetyylistä, musiikista yms, niin noilla kohdin voin rauhassa tehdä mitä lystään. Äidin ääni on lauseissa, jotka kuvaavat minua tai muita ihmisiä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa äiti sorkkii päässäni. Lauseet ovat parhaimmillaan pahantahtoisia ja pahimmillaan ilkeitä.
Niinpä. Juuri ihmissuhteissa äidin vaikutus on oikeastikin isoa, kaikkein isointa siinä, millaiseksi naiseksi itseni tunnen (vai tunnenko naiseksi ollenkaan). Äh. Vieläkin on minussa kipeä paikka tässä kohtaa. Jonkinlainen häpeä siitä, että olin äidin pikku tyttö jonnekin 28-vuotiaaksi asti. (Kun olin 28, oli toinen työvuoteni koulussa, yritin silloin hoitaa edes sukupuolista kokemattomuutta, seurusteluun asti en yltänyt edes kuvitelmissa.)
Eihän se äidin vika ole, etten ole osannut päästä omaan elämään. Ei hän itsekään ole päässyt omaan elämään - siis jos omalla elämällä tässä tarkoitetaan itsenäistä elämää, jossa oma menneisyys on vain menneisyyttä ja tulevaisuus avoin, nykyhetki tässä ja nyt.
Aivan kuin olisin pyörittänyt tätä samaa ajatuskehää ennenkin.
Kummallista - kun olin vanhempien luona käymässä, niin se lihaa ja verta oleva äiti herätti minussa lähinnä haaleaa myötätuntoa. Haalean myötätunnon ilmentymänä vein tuliaisiksi romaanin (voi mitä turhuutta!) ja leikkokukkia (nekin vielä!).
Kirjoitin jo siitä, miten pääsin isän kanssa puhumaan kaikessa rauhassa. Äidin kanssa oli samanmoinen tilanne myöhemmin, kun lähdimme ulos ostamaan mansikoita.
Äiti puhui koko ajan mutta ei sanonut mitään. Hän on hirveän taitava rupattelija, sanoo ääneen kaikkia havaintojaan (penkillä istuvat papparaiset, kukkaistutukset papparaisten vieressä, paikallisen liikekeskuksen hiljentyminen, naapuriasunnon uusi asukas - kaikki tämä tulee äidistä ulos).
Äidistä ei tule ulos mitään henkilökohtaista. Ei sanaakaan siitä, miltä tuntuu. Ei muisteluksia omasta menneisyydestä. Ei toiveita, pelkoja, suunnitelmia. (Eipäs, tulipas! Kun puhuin meidän kissoista, äiti sanoi painokkaasti: Älkää ny vaan lisää kissoja hankkiko! Niin... Äidin toiveet ovat usein ei-muotoisia ja kohdistuvat minuun. Et sää viälä ole täynnä! hän sanoi, kun vetäydyin ruokapöydästä.)
Kuuntelin sujuvasti kaiken. Lievästi suretti, lievästi heräsi myötätuntoa. Äidin täytyy pelätä minua ja kaikkia muitakin ihmisiä. (Tai sitten tulkitsen väärin, ehkä se pintahöpötys ei olekaan merkki pelosta, ehkä se vaan on puhetta puheen vuoksi, vailla rivinvälimerkityksiä.)
Äidin ääni minussa ei puutu kaikkiin asioihin, onneksi ei. Vaikka vallan hyvin tiedän äidin mielipiteet esim. kodin sisustuksesta, vaatetyylistä, musiikista yms, niin noilla kohdin voin rauhassa tehdä mitä lystään. Äidin ääni on lauseissa, jotka kuvaavat minua tai muita ihmisiä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa äiti sorkkii päässäni. Lauseet ovat parhaimmillaan pahantahtoisia ja pahimmillaan ilkeitä.
Niinpä. Juuri ihmissuhteissa äidin vaikutus on oikeastikin isoa, kaikkein isointa siinä, millaiseksi naiseksi itseni tunnen (vai tunnenko naiseksi ollenkaan). Äh. Vieläkin on minussa kipeä paikka tässä kohtaa. Jonkinlainen häpeä siitä, että olin äidin pikku tyttö jonnekin 28-vuotiaaksi asti. (Kun olin 28, oli toinen työvuoteni koulussa, yritin silloin hoitaa edes sukupuolista kokemattomuutta, seurusteluun asti en yltänyt edes kuvitelmissa.)
Eihän se äidin vika ole, etten ole osannut päästä omaan elämään. Ei hän itsekään ole päässyt omaan elämään - siis jos omalla elämällä tässä tarkoitetaan itsenäistä elämää, jossa oma menneisyys on vain menneisyyttä ja tulevaisuus avoin, nykyhetki tässä ja nyt.
Aivan kuin olisin pyörittänyt tätä samaa ajatuskehää ennenkin.
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Äitiuni
Kirjoitin tänne yhden postauksen, joka tarkemmalla tarkastelulla sopii paremmin siihen toiseen blogiini (johon ei tahdo oikein mikään sopia tällä hetkellä). Jos siis etsit kirjoitusta "Kissanmuonaa munakupissa ja käsi rei'itettynä", niin se löytyy täältä.
Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.
Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.
Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.
Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...
Heräsin.
Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.
Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.
Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.
Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...
Heräsin.
tiistai 20. toukokuuta 2008
Ahdas
Jostain syystä olen jumittunut muutamaan keskusteluun, joissa kirjoitetaan lapsista, äitiydestä ja synnyttämisestä.
Voi elämä sentään. Jollain lailla nämä naiseusnormitkin tuntuvat leikiltä siihen verrattuna, miten mahdottomia muotteja asetetaan vanhemmuuden, synnyttämisen ja äitiyden päälle.
Siis kaikkienhan pitäisi rakastaa lapsia ja pyhä hirvitys, miten epäinhimillistä on, jos pienet lapset tuntuvat lähinnä vastenmielisiltä. Ja lapset syntyvät heterosuhteeseen, totta kai, ja äiti on se primus motor, joka hallinnoi kaikkea: lasta, miestä ja perheen pyhää vuorovaikutusta. Ja synnytyksen pitää olla tietenkin sellainen tavallinen alatiepuserrus - kyllä sitä ennen on noustu saunasta synnytyksen jälkeen suoraan navettaan lehmiä lypsemään, kitisevät pullamössötyttäret sitä vaan epiduraaleja ja sektioita tahtovat.
Varmaan jollain lailla jokin osa minusta omiakin lapsia miettii, kun kerran luen noita keskusteluja. Ja toisesta suupielestä huutelen sitä ihanaa vapautta, joka tulee kun en ole äiti eikä vanhempi. Minustahan ei saa otetta! Olen noin keskimääräisesti ajatellen ilmeisesti kummajainen, kun emme miehen kanssa edes yritä lisääntymistä, emme vaikka ikää on molemmilla jo liki 40 vuotta. Nythän meidän pitäisi havahtua, pitäisi alkaa haluta lasta - kaikillahan on halu lisääntyä ja jatkaa omia geenejään eteenpäin...
Voisin kuvitella, että minun mahdollinen äitiyteni olisi äidille yhdysside meidän välillämme: kerrankin minun elämässäni tapahtuisi jotakin, jossa äiti saisi tuntea itsensä asiantuntijaksi. Ehkä hän siinä vaiheessa kykenisi jonkinlaiseen nais-puheeseen, kertoilisi omasta raskaudestaan ja minun syntymästäni. Tai sitten ei. Vaikea kuvitella, että joskus kohtaisimme toisemme.
Voi elämä sentään. Jollain lailla nämä naiseusnormitkin tuntuvat leikiltä siihen verrattuna, miten mahdottomia muotteja asetetaan vanhemmuuden, synnyttämisen ja äitiyden päälle.
Siis kaikkienhan pitäisi rakastaa lapsia ja pyhä hirvitys, miten epäinhimillistä on, jos pienet lapset tuntuvat lähinnä vastenmielisiltä. Ja lapset syntyvät heterosuhteeseen, totta kai, ja äiti on se primus motor, joka hallinnoi kaikkea: lasta, miestä ja perheen pyhää vuorovaikutusta. Ja synnytyksen pitää olla tietenkin sellainen tavallinen alatiepuserrus - kyllä sitä ennen on noustu saunasta synnytyksen jälkeen suoraan navettaan lehmiä lypsemään, kitisevät pullamössötyttäret sitä vaan epiduraaleja ja sektioita tahtovat.
Varmaan jollain lailla jokin osa minusta omiakin lapsia miettii, kun kerran luen noita keskusteluja. Ja toisesta suupielestä huutelen sitä ihanaa vapautta, joka tulee kun en ole äiti eikä vanhempi. Minustahan ei saa otetta! Olen noin keskimääräisesti ajatellen ilmeisesti kummajainen, kun emme miehen kanssa edes yritä lisääntymistä, emme vaikka ikää on molemmilla jo liki 40 vuotta. Nythän meidän pitäisi havahtua, pitäisi alkaa haluta lasta - kaikillahan on halu lisääntyä ja jatkaa omia geenejään eteenpäin...
Voisin kuvitella, että minun mahdollinen äitiyteni olisi äidille yhdysside meidän välillämme: kerrankin minun elämässäni tapahtuisi jotakin, jossa äiti saisi tuntea itsensä asiantuntijaksi. Ehkä hän siinä vaiheessa kykenisi jonkinlaiseen nais-puheeseen, kertoilisi omasta raskaudestaan ja minun syntymästäni. Tai sitten ei. Vaikea kuvitella, että joskus kohtaisimme toisemme.
torstai 15. toukokuuta 2008
Vähiin käy
Terapiaa on jäljellä viisi kertaa.
Voi elämä. Juuri tämä loppuu, kun lakkasin arastelemasta terapeuttia. Puhuminen terapiassa tuntuu helpolta vaikka asiat olisivat vaikeita. Tänään: äiti ja minä emme kohtaa luultavasti koskaan. On surullista, ettei voi jakaa välähdyksiä elämästä vanhempansa kanssa.
Yritän ja yritän puhua äidin kanssa. Tuloksena on loputonta jankkausta, korjaan korjaamasta päästyäni äidin oletuksia:
Äiti (kuulee äänistä, että soitan ulkoa): Ai te olette mökillä?
Minä Ei, kyllä me ollaan ihan kotona.
Äiti Ai te ootte kävelemässä.
Minä Mä olen ihan itsekseni tässä rannalla istumassa.
Äiti Sen järven, jonka ohi mentiin kun olin siellä.
Minä Joo (tämä oli puhelun ainoa oletus, joka meni äidiltä oikein)
-- Pari lausetta siitä, miten olisi voinut mennä viikonloppuna käymään vanhempien luona, mutta oli muuta menoa.
Minä Olin lauantaina illalla teatterissa.
Äiti Ai mitä te olitte katsomassa?
Minä Ei kun minä olin, ei mies ollut.
Äiti Se ei taida semmosista teattereista välittää.
Minä Ei se päässyt, olis kyllä välittänyt muuten. (Oikeasti mies poti ja potee leikkauksen jälkirajoitteita, äidille mutisin epämääräistä työvuoroista.)
Äiti Olitko sää S:n kanssa sitten? (S on se ainoa ystäväni, jonka äiti tuntee hyvin.)
Minä En, olin T:n kanssa.
Jne jne jne. Sanon jotakin, äiti tekee oletuksen, seuraava lauseeni on takaperoista selitystä ensimmäiseen lauseeseen ja taas siitä lauseesta äiti kehii uuden jutun... Ja mielessä muhii ärtymys ja kiukku ja päätän taas, että ensi kerralla puhun pelkästään ilmoista ja viherkasveista ja ehkä hiukan kissoista.
Jollain tapaa tuo viimekertainen puhelu havainnollisti sen, että vaikka minä miten terapoisin itseäni ja prosessoisin asioita, niin minun ja äidin suhde ei ole yksin minusta riippuvainen. Äiti on ihan sama kuin ennenkin - enkä minä edelleenkään tiedä muuta keinoa välttää jankkaaminen kuin olla puhumatta asioistani, isoista ja pienistä. Tietenkin voisin antaa äidin pitää luulonsa ja oletuksensa, mutta silloin ruokkisin äidin kuvitelmia.
Äh, tämä on tätä. Tähän kirjoitettuna taas vain pyörittelyä. Aiemmin päivällä terapiassa pääsin hetkittäin käsiksi sekä suruun että vihaan.
Voi elämä. Juuri tämä loppuu, kun lakkasin arastelemasta terapeuttia. Puhuminen terapiassa tuntuu helpolta vaikka asiat olisivat vaikeita. Tänään: äiti ja minä emme kohtaa luultavasti koskaan. On surullista, ettei voi jakaa välähdyksiä elämästä vanhempansa kanssa.
Yritän ja yritän puhua äidin kanssa. Tuloksena on loputonta jankkausta, korjaan korjaamasta päästyäni äidin oletuksia:
Äiti (kuulee äänistä, että soitan ulkoa): Ai te olette mökillä?
Minä Ei, kyllä me ollaan ihan kotona.
Äiti Ai te ootte kävelemässä.
Minä Mä olen ihan itsekseni tässä rannalla istumassa.
Äiti Sen järven, jonka ohi mentiin kun olin siellä.
Minä Joo (tämä oli puhelun ainoa oletus, joka meni äidiltä oikein)
-- Pari lausetta siitä, miten olisi voinut mennä viikonloppuna käymään vanhempien luona, mutta oli muuta menoa.
Minä Olin lauantaina illalla teatterissa.
Äiti Ai mitä te olitte katsomassa?
Minä Ei kun minä olin, ei mies ollut.
Äiti Se ei taida semmosista teattereista välittää.
Minä Ei se päässyt, olis kyllä välittänyt muuten. (Oikeasti mies poti ja potee leikkauksen jälkirajoitteita, äidille mutisin epämääräistä työvuoroista.)
Äiti Olitko sää S:n kanssa sitten? (S on se ainoa ystäväni, jonka äiti tuntee hyvin.)
Minä En, olin T:n kanssa.
Jne jne jne. Sanon jotakin, äiti tekee oletuksen, seuraava lauseeni on takaperoista selitystä ensimmäiseen lauseeseen ja taas siitä lauseesta äiti kehii uuden jutun... Ja mielessä muhii ärtymys ja kiukku ja päätän taas, että ensi kerralla puhun pelkästään ilmoista ja viherkasveista ja ehkä hiukan kissoista.
Jollain tapaa tuo viimekertainen puhelu havainnollisti sen, että vaikka minä miten terapoisin itseäni ja prosessoisin asioita, niin minun ja äidin suhde ei ole yksin minusta riippuvainen. Äiti on ihan sama kuin ennenkin - enkä minä edelleenkään tiedä muuta keinoa välttää jankkaaminen kuin olla puhumatta asioistani, isoista ja pienistä. Tietenkin voisin antaa äidin pitää luulonsa ja oletuksensa, mutta silloin ruokkisin äidin kuvitelmia.
Äh, tämä on tätä. Tähän kirjoitettuna taas vain pyörittelyä. Aiemmin päivällä terapiassa pääsin hetkittäin käsiksi sekä suruun että vihaan.
maanantai 24. maaliskuuta 2008
Tynnyristä ulos
Äiti ei ole paha ihminen. Olisi yksinkertaisempaa, jos hän olisi ollut väkivaltainen tms. Silloin voisi osoittaa lakipykäliä yhdellä sormella ja toisella äitiä, voisi sanoa, mitä pykäliä vastaan hän on rikkonut.
Etäisyys ja puhumattomuus eivät ole rikoksia. Ei ole rikos sekään, ettei äiti ole pitänyt minua sylissä lapsena tai halannut. On aivan kuin hän olisi fyysisen läheisyyden puutetta yrittänyt korvata ylihuolehtimisella, pitämällä jatkuvasti näköpiirissä, suojelemalla hyppimästä, kiipeämästä, juoksemasta. Ei sekään ole rikos. Ei ole rikos, jos lapsen opettaa avuttomaksi ja osoittaa hänelle, että hän on hyvä ja kiltti silloin kun hän on passiivinen, paikallaan, hiljaa.
Olen tynnyrityttö. Taaperona juoksentelin liian innokkaasti mökin pihamaalla sillä aikaa kun aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Jotten olisi juossut vetiseen ojaan, niin vanhemmat laittoivat minut tyhjään sadevesitynnyriin, sellaiseen metalliseen ruostuneeseen hökötykseen, jossa on korkeutta puolitoista metriä ja halkaisijaa metrin verran. Vanhemmat istuttivat perunaa, minä olin tynnyrissä.
Sitä tekoa olen joskus nimittänyt pahuudeksi. Useimmiten se on tuntunut vain hiukan keinottomien ja hiukan ylihuolehtivien vanhempien ratkaisulta.
En muista tynnyristä mitään. Isä kertoi siitä joskus kun olin jo aikuinen, kertoi vähän naureskellen ja samalla kysellen: muistatko? tiedätkö?
Luulen että kaksivuotias minä on ollut hyvin hämmentynyt ja peloissaan tynnyrissä. Taivas on ollut jossakin korkealla, tynnyrissä on ollut hämärää ja kumisevaa, isä ja äiti näkymättömissä tynnyrin ulkopuolella.
Toisenlainen tynnyri rakentui ylenpalttisen suojelun ympärille. En lapsena tai nuorena ollut koskaan öitä poissa kotoa ystävien luona tai leireillä. Rippikouluun ilmoittauduin leirille, kun halusin syyn päästä pois vanhempien helmoista. Rippikoulun jälkeen olin taas kotona. En ole eläissäni ollut yökylässä tai kotibileissä.
Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, matkustin ensimmäisen matkan junassa äidin kanssa opiskelupaikkakunnalle. Olin noloudesta mykkä, kun kämppäkaverini oli minua vanhempi, Helsingistä ja muutti tavaroita kavereittensa kanssa. Minulla oli vain äiti, muita en tuntenut.
Seuraavana viikonloppuna matkustin ensimmäisen kerran junalla yksin (tietysti kotiin vanhempien luo). Seuraavalla viikolla - tai sitä seuraavalla - taisin opetella käyttämään pesukonetta.
Ei kai ole rikos kasvattaa lapsensa avuttomaksi ja riippuvaiseksi? Olen järjettömän kateellinen, jos kuulen tai luen toisenlaisesta äidistä. Sellaisesta joka koskettaa ja halaa, joka rohkaisee, joka uskoo, joka tukee, joka iloitsee lapsensa puolesta. Olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa. Minun on pitänyt kamppailla kahdella kentällä: omien epävarmuuksieni ja äidin pelkojen kanssa. Olen oppinut, ettei äidille kannata kertoa asioista, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Kaikki muutokset ovat äidille mahdollisuuksia huonompaan. Silloinkin kun muutos on jo tapahtunut, häntä pitää vakuutella.
Olisi kenties ollut jollain lailla helpompaa, jos äidin pelot ja neuroosit olisivat äityneet niin isoiksi, ettei niitä olisi voinut pitää piilossa. Jos äiti olisi joutunut jonkinlaisen hoidon piiriin, niin olisin kenties aiemmin tajunnut, etteivät kaikki äidit ole samanlaisia, tai ettei äidin omituisuus ole minun syytäni. Vaikka eläisin miten rajattua ja turvattua elämään aivan hänessä kiinni, niin silti herättäisin (muka) hänessä huolta ja levottomuutta.
No, näitä samoja asioita olen hiukan eri muodissa kirjoittanut monta kertaa. Tämä kerta ei taida sisältää mitään olennaista muutosta. Sen verran terapia on auttanut, etten ole enää ihan niin kiinni kaunassa ja katkeruudessa. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu että olen hukannut elämästäni vähintään vuosikymmenen pelkkiin irtipääsemisyrityksiin ja oma elämä on ollut lähinnä hengissä pysymistä. Jos olisinkin ollut hiukan vähemmän lapsi silloin kun aloitin opiskelun, olisin rohjennut enemmän, olisin kenties kyennyt valikoimaan toisenlaiset aineyhdistelmät ja välttänyt kokonaan sen, että seurasin laumassa ja ajattelematta opetusharjoitteluun ja lopulta kouluun. Olisin kenties kyennyt solmimaan jonkinlaisen miessuhteenkin, olisin saanut korjattua vääristyneitä käsityksiä ruumiista ja seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.
Josjosjosjos.
Etäisyys ja puhumattomuus eivät ole rikoksia. Ei ole rikos sekään, ettei äiti ole pitänyt minua sylissä lapsena tai halannut. On aivan kuin hän olisi fyysisen läheisyyden puutetta yrittänyt korvata ylihuolehtimisella, pitämällä jatkuvasti näköpiirissä, suojelemalla hyppimästä, kiipeämästä, juoksemasta. Ei sekään ole rikos. Ei ole rikos, jos lapsen opettaa avuttomaksi ja osoittaa hänelle, että hän on hyvä ja kiltti silloin kun hän on passiivinen, paikallaan, hiljaa.
Olen tynnyrityttö. Taaperona juoksentelin liian innokkaasti mökin pihamaalla sillä aikaa kun aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Jotten olisi juossut vetiseen ojaan, niin vanhemmat laittoivat minut tyhjään sadevesitynnyriin, sellaiseen metalliseen ruostuneeseen hökötykseen, jossa on korkeutta puolitoista metriä ja halkaisijaa metrin verran. Vanhemmat istuttivat perunaa, minä olin tynnyrissä.
Sitä tekoa olen joskus nimittänyt pahuudeksi. Useimmiten se on tuntunut vain hiukan keinottomien ja hiukan ylihuolehtivien vanhempien ratkaisulta.
En muista tynnyristä mitään. Isä kertoi siitä joskus kun olin jo aikuinen, kertoi vähän naureskellen ja samalla kysellen: muistatko? tiedätkö?
Luulen että kaksivuotias minä on ollut hyvin hämmentynyt ja peloissaan tynnyrissä. Taivas on ollut jossakin korkealla, tynnyrissä on ollut hämärää ja kumisevaa, isä ja äiti näkymättömissä tynnyrin ulkopuolella.
Toisenlainen tynnyri rakentui ylenpalttisen suojelun ympärille. En lapsena tai nuorena ollut koskaan öitä poissa kotoa ystävien luona tai leireillä. Rippikouluun ilmoittauduin leirille, kun halusin syyn päästä pois vanhempien helmoista. Rippikoulun jälkeen olin taas kotona. En ole eläissäni ollut yökylässä tai kotibileissä.
Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, matkustin ensimmäisen matkan junassa äidin kanssa opiskelupaikkakunnalle. Olin noloudesta mykkä, kun kämppäkaverini oli minua vanhempi, Helsingistä ja muutti tavaroita kavereittensa kanssa. Minulla oli vain äiti, muita en tuntenut.
Seuraavana viikonloppuna matkustin ensimmäisen kerran junalla yksin (tietysti kotiin vanhempien luo). Seuraavalla viikolla - tai sitä seuraavalla - taisin opetella käyttämään pesukonetta.
Ei kai ole rikos kasvattaa lapsensa avuttomaksi ja riippuvaiseksi? Olen järjettömän kateellinen, jos kuulen tai luen toisenlaisesta äidistä. Sellaisesta joka koskettaa ja halaa, joka rohkaisee, joka uskoo, joka tukee, joka iloitsee lapsensa puolesta. Olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa. Minun on pitänyt kamppailla kahdella kentällä: omien epävarmuuksieni ja äidin pelkojen kanssa. Olen oppinut, ettei äidille kannata kertoa asioista, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Kaikki muutokset ovat äidille mahdollisuuksia huonompaan. Silloinkin kun muutos on jo tapahtunut, häntä pitää vakuutella.
Olisi kenties ollut jollain lailla helpompaa, jos äidin pelot ja neuroosit olisivat äityneet niin isoiksi, ettei niitä olisi voinut pitää piilossa. Jos äiti olisi joutunut jonkinlaisen hoidon piiriin, niin olisin kenties aiemmin tajunnut, etteivät kaikki äidit ole samanlaisia, tai ettei äidin omituisuus ole minun syytäni. Vaikka eläisin miten rajattua ja turvattua elämään aivan hänessä kiinni, niin silti herättäisin (muka) hänessä huolta ja levottomuutta.
No, näitä samoja asioita olen hiukan eri muodissa kirjoittanut monta kertaa. Tämä kerta ei taida sisältää mitään olennaista muutosta. Sen verran terapia on auttanut, etten ole enää ihan niin kiinni kaunassa ja katkeruudessa. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu että olen hukannut elämästäni vähintään vuosikymmenen pelkkiin irtipääsemisyrityksiin ja oma elämä on ollut lähinnä hengissä pysymistä. Jos olisinkin ollut hiukan vähemmän lapsi silloin kun aloitin opiskelun, olisin rohjennut enemmän, olisin kenties kyennyt valikoimaan toisenlaiset aineyhdistelmät ja välttänyt kokonaan sen, että seurasin laumassa ja ajattelematta opetusharjoitteluun ja lopulta kouluun. Olisin kenties kyennyt solmimaan jonkinlaisen miessuhteenkin, olisin saanut korjattua vääristyneitä käsityksiä ruumiista ja seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.
Josjosjosjos.
lauantai 22. maaliskuuta 2008
Vierailun jälkipyykki, osa 2 - mummu hukassa
Hui.
Puoli tuntia sitten olin vetku ja vapiseva, kuuntelin sängyltä kun mies soitti järjestelmällisesti kännykällä numerosta toiseen: vr - hätäkeskus - poliisi.
Puolta tuntia aiemmin kännykkäni oli soinut, isä siellä soitteli. Kysyi, mikä on kun vaimo ei ole tullut kotiin. Isä oli ollut asemalla vastassa, juna oli tullut ja mennyt, vaimo ei. Isältä oli kestänyt jonkin aikaa selvitä kotiin ja hämmennyksissä etsiä numeroni ja soittaa. (Jonkin aikaa tarkoittaa tässä puoltatoista tuntia.)
Ontto tunne mahanpohjassa, sinne tänne koikkelehtivia ajatuksia.
Sanoin että äiti kyllä lähti, lähti sillä junalla jota isä oli vastassa. Liekö sitten vahingossa mennyt pääteasemalle asti (eli seuraavaan kaupunkiin). Mutta matkan piti olla tuttu. Kotikaupungin aseman piti olla vieläkin tutumpi. Ehkä äiti oli nukahtanut tai saanut sairaskohtauksen tai --?
Lupasin soittaa, kun tiedän enemmän.
Seuraavaksi mies toimi. Lopputulema oli, että kahden piirin poliisit hälytettiin etsimään miehen anoppia, siis minun äitiäni, ikää 76 v, pituutta puolitoista metriä, pitkä pomppa, hattu ja käsilaukku. Jospa hän jostain syystä olikin poistunut junasta jo edellisellä asemalla? Tosin se edellinen asema oli lähempänä kuin pääteasema - hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla jo kotona, vaan ei ollut.
Soitin isälle uudestaan, kerroin että äitiä etsitään. Isä kuulosti omalta itseltään - mietin, pitäisikö minun lähteä vielä tänään sinne hänen luokseen. Ei tuntunut hyvältä ajatus hänestä yksin kotonaan. Vielä pahemmalta tuntui ajatus äidistä jossakin epämääräisessä paikassa, eksyksissä junan ulkopuolella.
Kas, kesken puhelun isän ovelta kuului krapinaa. Kadonnut mummu - siis anoppi - siis äitini - siis isäni puoliso - tuli sisälle. Meriselitys kuului näin:
Hän oli yrittänyt poistua kotikaupungin asemalla junasta, mutta temponut kiskojen puoleista ovea - eihän se aukea, turvallisuussyistä. Siinä hötäkässä oli ollut joku toinenkin, joku mies, ovenripaa kiskomassa. Juna ehti lähteä asemalta ja ovi pysyi kiinni. Konduktööri tuli paikalle myöhemmin, sanoi että nyt mennään pääteasemalle asti (Ja mää olin oikeen vihanen sille!) Pääteasemalla äiti oli toimertunut ottamaan taksin. Meidän logiikalla taksilla olisi saman tien voinut ajaa kotiin asti, mutta äitipä körötteli sillä pääteaseman linja-autoasemalle ja linja-autoasemalla taas hän yhytti pikavuoron, joka oli lähtemässä kotikaupunkiin puoli tuntia myöhemmin (Ja se bussikuski anto mun istua autossa lämpimässä odottamas!)
Happy end. Mitä tästä opin? Kaikesta huolimatta välitän äidistäni ja menen sekaisin siitä ajatuksesta, että hän harhailisi yksikseen pimeässä vieraalla paikkakunnalla. Ja äiti (se avuton ja arka olento) oli ollut kerrassaan toimelias ja kykeneväinen oudossa tilanteessa. Kummallista on elämä.
Puoli tuntia sitten olin vetku ja vapiseva, kuuntelin sängyltä kun mies soitti järjestelmällisesti kännykällä numerosta toiseen: vr - hätäkeskus - poliisi.
Puolta tuntia aiemmin kännykkäni oli soinut, isä siellä soitteli. Kysyi, mikä on kun vaimo ei ole tullut kotiin. Isä oli ollut asemalla vastassa, juna oli tullut ja mennyt, vaimo ei. Isältä oli kestänyt jonkin aikaa selvitä kotiin ja hämmennyksissä etsiä numeroni ja soittaa. (Jonkin aikaa tarkoittaa tässä puoltatoista tuntia.)
Ontto tunne mahanpohjassa, sinne tänne koikkelehtivia ajatuksia.
Sanoin että äiti kyllä lähti, lähti sillä junalla jota isä oli vastassa. Liekö sitten vahingossa mennyt pääteasemalle asti (eli seuraavaan kaupunkiin). Mutta matkan piti olla tuttu. Kotikaupungin aseman piti olla vieläkin tutumpi. Ehkä äiti oli nukahtanut tai saanut sairaskohtauksen tai --?
Lupasin soittaa, kun tiedän enemmän.
Seuraavaksi mies toimi. Lopputulema oli, että kahden piirin poliisit hälytettiin etsimään miehen anoppia, siis minun äitiäni, ikää 76 v, pituutta puolitoista metriä, pitkä pomppa, hattu ja käsilaukku. Jospa hän jostain syystä olikin poistunut junasta jo edellisellä asemalla? Tosin se edellinen asema oli lähempänä kuin pääteasema - hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla jo kotona, vaan ei ollut.
Soitin isälle uudestaan, kerroin että äitiä etsitään. Isä kuulosti omalta itseltään - mietin, pitäisikö minun lähteä vielä tänään sinne hänen luokseen. Ei tuntunut hyvältä ajatus hänestä yksin kotonaan. Vielä pahemmalta tuntui ajatus äidistä jossakin epämääräisessä paikassa, eksyksissä junan ulkopuolella.
Kas, kesken puhelun isän ovelta kuului krapinaa. Kadonnut mummu - siis anoppi - siis äitini - siis isäni puoliso - tuli sisälle. Meriselitys kuului näin:
Hän oli yrittänyt poistua kotikaupungin asemalla junasta, mutta temponut kiskojen puoleista ovea - eihän se aukea, turvallisuussyistä. Siinä hötäkässä oli ollut joku toinenkin, joku mies, ovenripaa kiskomassa. Juna ehti lähteä asemalta ja ovi pysyi kiinni. Konduktööri tuli paikalle myöhemmin, sanoi että nyt mennään pääteasemalle asti (Ja mää olin oikeen vihanen sille!) Pääteasemalla äiti oli toimertunut ottamaan taksin. Meidän logiikalla taksilla olisi saman tien voinut ajaa kotiin asti, mutta äitipä körötteli sillä pääteaseman linja-autoasemalle ja linja-autoasemalla taas hän yhytti pikavuoron, joka oli lähtemässä kotikaupunkiin puoli tuntia myöhemmin (Ja se bussikuski anto mun istua autossa lämpimässä odottamas!)
Happy end. Mitä tästä opin? Kaikesta huolimatta välitän äidistäni ja menen sekaisin siitä ajatuksesta, että hän harhailisi yksikseen pimeässä vieraalla paikkakunnalla. Ja äiti (se avuton ja arka olento) oli ollut kerrassaan toimelias ja kykeneväinen oudossa tilanteessa. Kummallista on elämä.
Vierailun jälkipyykki
Äiti tuli ja meni. Onneksi on ohi se kylästely.
Istuttiin sohvalla, käytiin kävelyllä, syötiin, juotiin kahvit, katseltiin kissojen touhua.
Miten hirvittävän vähän sanottavaa meillä on toisillemme. Näin se on ollut ennenkin ja näin se ilmeisesti tulee olemaan elämän loppuun asti. Äiti on omassa kuplassaan. Hän ei varsinaisesti keskustele. Hän puhuu tavaroista (vanhasta romusta häkkikellarissa, polkupyörästä, kelkasta, talvitakkinsa iästä) ja muista ihmisistä (ei ole kuulunut mitään x:stä, y:stä eikä z:stä, naapuri on sairaalassa, isä voi jotenkuten), siitä mitä ympärillä tapahtuu (ohhoh tota kissaa, se loikkasi kirjahyllyyn kovaa kyytii). Hän ei puhu tunteista, itsestään tai omista ajatuksistaan.
Äiti on kyvytön kehumaan mitään minuun liittyvää. Syömme lohipiirakkaa (josta sivumennen sanoin tuli sairaan hyvää) ja salaattia (sekin oikein hyvää, monen salaattilajikkeen sekoitusta). Sitten syömme kaupan mämmiä kerman kanssa. Äiti kehuu mämmiä, miten se onkaan maistuvaa.
Kun mies on mennyt toisaanne, äiti hiljentää ääntään ja kaivaa kassista tukun viisikymppisiä, sanoo: Ostat sitten itselles vaikka vaatteita.
Hetki on epätodellinen. Olen siirtynyt nyrjähtäneeseen näytelmään, jossa minä olen mukana äidin juonessa - en siis puhu niin lujaa, että mies kuulisi ääneni naapurihuoneeseen. Vastustelen, äiti tyrkyttää. Näitä samoja kuvioita on käyty sata kertaa, eri äänensävyillä. Hetken päästä mies menee parvekkeelle tupakalle ja kävelee ohitsemme, äiti pitelee setelitukkoaan selän takana ja on vaiti. Hetkeä myöhemmin jatketaan.
Ei tälle ole mitään loppua tai muutosta. Minusta vaan ei tunnu enää miltään. Mitä välii, vaikka äiti kuvittelee, että elän kurjuudessa ja köyhyydessä. Mitä välii, vaikkei äiti usko, että sain vakiviran. Mitä väliä äidin harhoilla on minulle? Ei mitään väliä, jos en joudu kovin usein tekemisiin hänen kanssaan.
Jossitella voin sillä, että jos olisinkin puhunut äidin kanssa isoon ääneen, olisi mies tullut paikalle ja meidän vanhaan tuttuun näytelmään olisi tullut uusi muuttuja. Nyt olen taas kelpuuttanut puolet äidin seteleistä ja voisin käväistä lahjoittamassa enemmän tarvitseville.
Istuttiin sohvalla, käytiin kävelyllä, syötiin, juotiin kahvit, katseltiin kissojen touhua.
Miten hirvittävän vähän sanottavaa meillä on toisillemme. Näin se on ollut ennenkin ja näin se ilmeisesti tulee olemaan elämän loppuun asti. Äiti on omassa kuplassaan. Hän ei varsinaisesti keskustele. Hän puhuu tavaroista (vanhasta romusta häkkikellarissa, polkupyörästä, kelkasta, talvitakkinsa iästä) ja muista ihmisistä (ei ole kuulunut mitään x:stä, y:stä eikä z:stä, naapuri on sairaalassa, isä voi jotenkuten), siitä mitä ympärillä tapahtuu (ohhoh tota kissaa, se loikkasi kirjahyllyyn kovaa kyytii). Hän ei puhu tunteista, itsestään tai omista ajatuksistaan.
Äiti on kyvytön kehumaan mitään minuun liittyvää. Syömme lohipiirakkaa (josta sivumennen sanoin tuli sairaan hyvää) ja salaattia (sekin oikein hyvää, monen salaattilajikkeen sekoitusta). Sitten syömme kaupan mämmiä kerman kanssa. Äiti kehuu mämmiä, miten se onkaan maistuvaa.
Kun mies on mennyt toisaanne, äiti hiljentää ääntään ja kaivaa kassista tukun viisikymppisiä, sanoo: Ostat sitten itselles vaikka vaatteita.
Hetki on epätodellinen. Olen siirtynyt nyrjähtäneeseen näytelmään, jossa minä olen mukana äidin juonessa - en siis puhu niin lujaa, että mies kuulisi ääneni naapurihuoneeseen. Vastustelen, äiti tyrkyttää. Näitä samoja kuvioita on käyty sata kertaa, eri äänensävyillä. Hetken päästä mies menee parvekkeelle tupakalle ja kävelee ohitsemme, äiti pitelee setelitukkoaan selän takana ja on vaiti. Hetkeä myöhemmin jatketaan.
Ei tälle ole mitään loppua tai muutosta. Minusta vaan ei tunnu enää miltään. Mitä välii, vaikka äiti kuvittelee, että elän kurjuudessa ja köyhyydessä. Mitä välii, vaikkei äiti usko, että sain vakiviran. Mitä väliä äidin harhoilla on minulle? Ei mitään väliä, jos en joudu kovin usein tekemisiin hänen kanssaan.
Jossitella voin sillä, että jos olisinkin puhunut äidin kanssa isoon ääneen, olisi mies tullut paikalle ja meidän vanhaan tuttuun näytelmään olisi tullut uusi muuttuja. Nyt olen taas kelpuuttanut puolet äidin seteleistä ja voisin käväistä lahjoittamassa enemmän tarvitseville.
perjantai 21. maaliskuuta 2008
Asun ruumiissani
Jollain lailla olen nähnyt äidin vastuullisena siihen, että suhtautumiseni omaan ruumiiseen on niin monimutkainen.
Onhan hän ollut vastuussa. Lapsena olisin tarvinnut leikkejä, kiipeilyä, hyppimistä, juoksemista, luistelua, hiihtoa - kaikkea fyysistä temppuilua. Mutta kun äiti näki jokaisen leikin potentiaalisena vaarana, jonka seurauksena kenties loukkaisin itseni (vakavasti) tai vammautuisin tai kuolisin, niin --. No, enpä oppinut hiihtämään tai luistelemaan, enpä saanut oikean jalan askelvikaa korjattua, olenpa vasemmalle kallellaan koko nainen.
On hän ollut vastuussa siitäkin, että on seissyt minun ja tiedon tiellä, kieltäytynyt myös välittämästä omia kokemuksia. Kun kymmenen vanhana alkavat kuukautiset, en ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hätäännyksen ja pelon jälkeen etäännyin äidistä, päätin pärjätä itse. En siis kysellyt keneltäkään ja kehittelin omia tulkintoja. Ne olivat melko karmeita. Olin päätellyt, että alapääni on saastainen enkä saa koskea sitä kuukautisten aikaan tai muutenkaan. Suihkussa seisoin vaan jalat tiukasti yhdessä. Älyttömin vaihe meni muistaakseni ohi, kun maksoittunut veri oli liimannut häpykarvat klimppiin - silloin tajusin, että olisi pakko koskea ja saksin karvoja lyhemmäksi.
Noina vuosina olin vakuuttunut siitä, että olen jollain lailla "väärä" nainen. Jos vain kävisin esimerkiksi gynekologilla, niin paljastuisin epämuodostuneeksi ja luonnonoikuksi (tarkalleen en osannut määritellä, mitä minusta löytyisi, mutta jotakin poikkeavaa sen oli pakko olla).
Väärän naisen kuvitelmia olen kantanut mukanani kovin kauan, esimurrosiän jälkeen ne vain painuivat piiloon eivätkä suoraan liittyneet fyysiseen ruumiiseen, vaan siihen, etten osannut tutustua miehiin (tai naisiin), jos tilanne oli jollain lailla eroottisesti latautunut. Heti jos joku herätti kiinnostukseni, aloin moittia itseäni tyhmäksi ja huonoksi, kokea tilanteen ahdistavaksi ja pyrkiä pois. Oli käsittämätöntä, miten muut voivat harrastaa seksiä ja seurustella ja muuttaa yhteen ja saada lapsia. Minä vaan en osannut, kun olin "väärä".
Kuvitelmat siitä, että olen fyysisesti epämuodostunut, tulivat takaisin kun seksielämäni toisen kanssa alkoi. Odotin, että jossakin yhdynnässä vielä paljastuisin vääräksi tai että jokin reaktioni olisi epänormaali tai luonnoton. Keskellä noita ajatuksia kävi kerran niin, että aloin yhdynnän jälkeen vuotaa runsaasti verta. Menin lukkoon, vetäydyin, lähdin kotiin (tämä oli aikaa ennen yhdessä asumista). Yöllä kotona putosin ajassa taaksepäin samaan tunteeseen, samaan paniikkiin, joka oli ollut kymmenvuotiaana. Olisin tarvinnut silloin jonkun huolehtimaan itsestäni, mutta en kyennyt soittamaan miehelle tai kenellekään ystävälle. Vuosin ja vuosin, en tajunnut taaskaan, mitä oli tapahtunut.
Seuraavana päivänä sain soittikierroksen jälkeen ajan gynekologille, joka totesi että kohdun limakalvoa oli repeytynyt. Eikä näin pitäisi käydä, tai voi käydä mutta on hyvin harvinaista. Ja olittekos te ihan tavallisessa yhdynnässä?
Tuon jälkeen aloin ajatella, että ruumiini kenties on kummallinen ja erilainen kuin keskimääräinen ruumis, mutta se on minun ruumiini ja minä asun siinä. Miksi tämän asunnon pitäisi ahdistaa minua, miksi se pitäisi kokea "huonoksi"? Ruumiin tavallisuus tai epätavallisuus ei ole tärkeää, tärkeää on, miten hyvä olla minun on. Vaikka olisin miten friikki ja kummallinen yhdyntäkipuineni ja hauraine limakalvoineni, niin ei minun tarvitse olla toisenlainen. Olen oikea, en "väärä" tai huono.
Onhan hän ollut vastuussa. Lapsena olisin tarvinnut leikkejä, kiipeilyä, hyppimistä, juoksemista, luistelua, hiihtoa - kaikkea fyysistä temppuilua. Mutta kun äiti näki jokaisen leikin potentiaalisena vaarana, jonka seurauksena kenties loukkaisin itseni (vakavasti) tai vammautuisin tai kuolisin, niin --. No, enpä oppinut hiihtämään tai luistelemaan, enpä saanut oikean jalan askelvikaa korjattua, olenpa vasemmalle kallellaan koko nainen.
On hän ollut vastuussa siitäkin, että on seissyt minun ja tiedon tiellä, kieltäytynyt myös välittämästä omia kokemuksia. Kun kymmenen vanhana alkavat kuukautiset, en ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hätäännyksen ja pelon jälkeen etäännyin äidistä, päätin pärjätä itse. En siis kysellyt keneltäkään ja kehittelin omia tulkintoja. Ne olivat melko karmeita. Olin päätellyt, että alapääni on saastainen enkä saa koskea sitä kuukautisten aikaan tai muutenkaan. Suihkussa seisoin vaan jalat tiukasti yhdessä. Älyttömin vaihe meni muistaakseni ohi, kun maksoittunut veri oli liimannut häpykarvat klimppiin - silloin tajusin, että olisi pakko koskea ja saksin karvoja lyhemmäksi.
Noina vuosina olin vakuuttunut siitä, että olen jollain lailla "väärä" nainen. Jos vain kävisin esimerkiksi gynekologilla, niin paljastuisin epämuodostuneeksi ja luonnonoikuksi (tarkalleen en osannut määritellä, mitä minusta löytyisi, mutta jotakin poikkeavaa sen oli pakko olla).
Väärän naisen kuvitelmia olen kantanut mukanani kovin kauan, esimurrosiän jälkeen ne vain painuivat piiloon eivätkä suoraan liittyneet fyysiseen ruumiiseen, vaan siihen, etten osannut tutustua miehiin (tai naisiin), jos tilanne oli jollain lailla eroottisesti latautunut. Heti jos joku herätti kiinnostukseni, aloin moittia itseäni tyhmäksi ja huonoksi, kokea tilanteen ahdistavaksi ja pyrkiä pois. Oli käsittämätöntä, miten muut voivat harrastaa seksiä ja seurustella ja muuttaa yhteen ja saada lapsia. Minä vaan en osannut, kun olin "väärä".
Kuvitelmat siitä, että olen fyysisesti epämuodostunut, tulivat takaisin kun seksielämäni toisen kanssa alkoi. Odotin, että jossakin yhdynnässä vielä paljastuisin vääräksi tai että jokin reaktioni olisi epänormaali tai luonnoton. Keskellä noita ajatuksia kävi kerran niin, että aloin yhdynnän jälkeen vuotaa runsaasti verta. Menin lukkoon, vetäydyin, lähdin kotiin (tämä oli aikaa ennen yhdessä asumista). Yöllä kotona putosin ajassa taaksepäin samaan tunteeseen, samaan paniikkiin, joka oli ollut kymmenvuotiaana. Olisin tarvinnut silloin jonkun huolehtimaan itsestäni, mutta en kyennyt soittamaan miehelle tai kenellekään ystävälle. Vuosin ja vuosin, en tajunnut taaskaan, mitä oli tapahtunut.
Seuraavana päivänä sain soittikierroksen jälkeen ajan gynekologille, joka totesi että kohdun limakalvoa oli repeytynyt. Eikä näin pitäisi käydä, tai voi käydä mutta on hyvin harvinaista. Ja olittekos te ihan tavallisessa yhdynnässä?
Tuon jälkeen aloin ajatella, että ruumiini kenties on kummallinen ja erilainen kuin keskimääräinen ruumis, mutta se on minun ruumiini ja minä asun siinä. Miksi tämän asunnon pitäisi ahdistaa minua, miksi se pitäisi kokea "huonoksi"? Ruumiin tavallisuus tai epätavallisuus ei ole tärkeää, tärkeää on, miten hyvä olla minun on. Vaikka olisin miten friikki ja kummallinen yhdyntäkipuineni ja hauraine limakalvoineni, niin ei minun tarvitse olla toisenlainen. Olen oikea, en "väärä" tai huono.
Lankalauantain vieras
Äiti tulee kylään huomenna.
Kummallista, ettei asia erityisemmin ahdista. Vuosi sitten stressasin useamman viikon etukäteen (silloinkin hän kävi pääsiäisenä). Piti siivota koti lattiasta kattoon ja hepuloida ruuista ja muusta. Jälkikäteenkin veivasin äidin sanomisia ties miten pitkään (hänen kommunikaationsa on lievästi sanoen mutkikasta, ei esim. osoittanut yhtään kysymystä suoraan miehelleni, mutta sitten kun olin ajoittain äidin kanssa kahden, niin hän kyseli minulta miehen asioita).
Nyt äidillä ei enää ole valtaa. (Olen siis vapaa?) Vaikka miten miettisin, en keksi mitään sellaista, joka saisi minut järkkymään. Kenties huomenna huomaan putoavani taas vanhoihin reaktiohin. Silti se ei muuta nykyhetken oloa.
Muistan muutaman vuoden takaa tilanteen, jossa olin riidellyt äidin kanssa kerrankin avoimesti (tavallisempaa on ollut, että olen pahoittanut mieleni ja ollut näyttämättä sitä, hautonut vain pahaa mieltä itsekseni). Riitelimme puhelimessa, sekin oli poikkeuksellista, sillä yleensä puhelut ovat kovin vaisuja ja vailla tunteenilmauksia mihinkään suuntaan. Puhelun jälkeen lähdin ulos (minulla oli päämääräkin, mutta sitä en muista). Kävelin kaupungilla ja tunsin itseni valtavan isoksi, jättiläiseksi. Oli kuin olisin äkkiä kasvanut vähintään puoli metriä pituutta.
Tuon hetken jälkeen on äiti edelleen ärsyttänyt, vituttanut, surettanut, kauhistuttanut. Todella pahoina aikoina olen ollut valmis kaatamaan äidin niskaan kaikki ahdistukseni ja estoni ja masennukseni. Silti tuntuu, että olen ratkaissut perustavanlaatuisia asioita, joiden keskellä äiti on edelleen avuton. Jos äiti ei noita ratkaisuja näe tai hyväksy, niin se nyt on hänen asiansa. Ei minun tarvitse pakottaa äitiä hyväksymään itseäni.
Kummallista, ettei asia erityisemmin ahdista. Vuosi sitten stressasin useamman viikon etukäteen (silloinkin hän kävi pääsiäisenä). Piti siivota koti lattiasta kattoon ja hepuloida ruuista ja muusta. Jälkikäteenkin veivasin äidin sanomisia ties miten pitkään (hänen kommunikaationsa on lievästi sanoen mutkikasta, ei esim. osoittanut yhtään kysymystä suoraan miehelleni, mutta sitten kun olin ajoittain äidin kanssa kahden, niin hän kyseli minulta miehen asioita).
Nyt äidillä ei enää ole valtaa. (Olen siis vapaa?) Vaikka miten miettisin, en keksi mitään sellaista, joka saisi minut järkkymään. Kenties huomenna huomaan putoavani taas vanhoihin reaktiohin. Silti se ei muuta nykyhetken oloa.
Muistan muutaman vuoden takaa tilanteen, jossa olin riidellyt äidin kanssa kerrankin avoimesti (tavallisempaa on ollut, että olen pahoittanut mieleni ja ollut näyttämättä sitä, hautonut vain pahaa mieltä itsekseni). Riitelimme puhelimessa, sekin oli poikkeuksellista, sillä yleensä puhelut ovat kovin vaisuja ja vailla tunteenilmauksia mihinkään suuntaan. Puhelun jälkeen lähdin ulos (minulla oli päämääräkin, mutta sitä en muista). Kävelin kaupungilla ja tunsin itseni valtavan isoksi, jättiläiseksi. Oli kuin olisin äkkiä kasvanut vähintään puoli metriä pituutta.
Tuon hetken jälkeen on äiti edelleen ärsyttänyt, vituttanut, surettanut, kauhistuttanut. Todella pahoina aikoina olen ollut valmis kaatamaan äidin niskaan kaikki ahdistukseni ja estoni ja masennukseni. Silti tuntuu, että olen ratkaissut perustavanlaatuisia asioita, joiden keskellä äiti on edelleen avuton. Jos äiti ei noita ratkaisuja näe tai hyväksy, niin se nyt on hänen asiansa. Ei minun tarvitse pakottaa äitiä hyväksymään itseäni.
tiistai 18. maaliskuuta 2008
Hiukset
Aivan pienenä ihailin äidin hiuksia: ne olivat pitkät ja mustat ja nutturalla. Kun äiti avasi nutturan, hiukset vyöryivät laineina selkään.
Toisen luokan kesällä letit leikattiin pois. Oltiin mökillä, isä vei minut vespan tarakalla kampaajalle ja kampaaja leikkasi polkkatukan. Olin katsellut lehtiä ja halusin samanlaisen tukan kuin kuvan kiharatukkainen tyttö. Petyin: en näyttänytkään samalta kuin hän.
Toisen luokan jälkeen lopetin hameitten käyttämisen. Tahdoin olla eri kuin äiti, jolla oli aina hame ja aina se pitkä tukka nutturalla. Ihailin isää kaikessa ja halusin muistuttaa isää niin paljon kuin mahdollista. Eli kun etsittiin minulle ensimmäisiä silmälasinkehyksiä, niin ne olivat "poikien" malli, kantikkaat metallisankaiset lasit, joissa ei ollut mitään pyöreää tai tyttömäistä.
Jälkikäteen tajuan, miten tärkeää on ollut tehdä eroa äitiin edes jollain tavalla. En halunnut olla äidin kopio, sillä silloin olisi pitänyt olla myös yhtä vetäytyvä, vaitonainen, ahdistunut.
Toki minua ahdisti, varhaismurkkuiästä lähtien ahdisti aina vaan enemmän (nimitys tuolle ololle tuli vasta myöhemmin). Kehittelin ahdistuksilleni fyysisiä syitä: löysin patteja, luomia, näppyjä, kolotuksia, hengenahdistusta, rintakipuja. Niiden takia oli lupa olla ahdistunut, vaikka syvimmiltään ahdistukseni ovat ruumiista riippumattomia.
En osaa kuvitella, että minua alkaisi ahdistaa vanheneva ruumis (no, sitten kenties ahdistaa, kun ruumis on niin raihnainen, että perusliikkuminen käy hankalaksi). Toistaiseksi olen ihmetellyt mainoksia ryppyvoiteista ja muista ikääntymistä muka estävistä tuotteista. Miksi pitäisi taistella ryppyjä vastaan, miksi pitäisi "olla sen arvoinen", kun ihmisen arvoa ei takuulla mitata rypyissä.
Minulle lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen oli hirveää, kaikki muu tuntuu leikiltä siihen verrattuna. Muutama vuosi sitten näin ensimmäiset pysyvät rypyt silmien ympärillä. Tunsin lämpimän liikahduksen itseäni kohtaan. Kas tässä sitä mennään! Vanhenen!
Murrosikäinen ruumis ahdisti aivan hirvittävästi, mutta se liittyi siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, ihastuksiin, haluun, kaikkeen siihen sukupuoliseen sotkuun, jonka kohtaamiseen en kotona saanut mitään eväitä. En halunnut mitään sievää, naismaista itselleni. Isä joskus myöhemmin totesi äidin toivoneen, että olisin ollut "vähän pimumaisempi". Pimumaisempi? Millä eväillä?
Koskaan ei näemmä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä nimittäin Taas tukka kasvaa - on kasvanut jo olkapäille ja lainehtii hyvää vauhtia lapaluiden suuntaan. Tämä tukka ei kyllä ole musta, vaan punaisen-ruskean-harmahtava. Punainen on väripurkista, ruskea syntymässä saatua ja harmaa sitä kamalaa vanhenemista.
Toisen luokan kesällä letit leikattiin pois. Oltiin mökillä, isä vei minut vespan tarakalla kampaajalle ja kampaaja leikkasi polkkatukan. Olin katsellut lehtiä ja halusin samanlaisen tukan kuin kuvan kiharatukkainen tyttö. Petyin: en näyttänytkään samalta kuin hän.
Toisen luokan jälkeen lopetin hameitten käyttämisen. Tahdoin olla eri kuin äiti, jolla oli aina hame ja aina se pitkä tukka nutturalla. Ihailin isää kaikessa ja halusin muistuttaa isää niin paljon kuin mahdollista. Eli kun etsittiin minulle ensimmäisiä silmälasinkehyksiä, niin ne olivat "poikien" malli, kantikkaat metallisankaiset lasit, joissa ei ollut mitään pyöreää tai tyttömäistä.
Jälkikäteen tajuan, miten tärkeää on ollut tehdä eroa äitiin edes jollain tavalla. En halunnut olla äidin kopio, sillä silloin olisi pitänyt olla myös yhtä vetäytyvä, vaitonainen, ahdistunut.
Toki minua ahdisti, varhaismurkkuiästä lähtien ahdisti aina vaan enemmän (nimitys tuolle ololle tuli vasta myöhemmin). Kehittelin ahdistuksilleni fyysisiä syitä: löysin patteja, luomia, näppyjä, kolotuksia, hengenahdistusta, rintakipuja. Niiden takia oli lupa olla ahdistunut, vaikka syvimmiltään ahdistukseni ovat ruumiista riippumattomia.
En osaa kuvitella, että minua alkaisi ahdistaa vanheneva ruumis (no, sitten kenties ahdistaa, kun ruumis on niin raihnainen, että perusliikkuminen käy hankalaksi). Toistaiseksi olen ihmetellyt mainoksia ryppyvoiteista ja muista ikääntymistä muka estävistä tuotteista. Miksi pitäisi taistella ryppyjä vastaan, miksi pitäisi "olla sen arvoinen", kun ihmisen arvoa ei takuulla mitata rypyissä.
Minulle lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen oli hirveää, kaikki muu tuntuu leikiltä siihen verrattuna. Muutama vuosi sitten näin ensimmäiset pysyvät rypyt silmien ympärillä. Tunsin lämpimän liikahduksen itseäni kohtaan. Kas tässä sitä mennään! Vanhenen!
Murrosikäinen ruumis ahdisti aivan hirvittävästi, mutta se liittyi siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, ihastuksiin, haluun, kaikkeen siihen sukupuoliseen sotkuun, jonka kohtaamiseen en kotona saanut mitään eväitä. En halunnut mitään sievää, naismaista itselleni. Isä joskus myöhemmin totesi äidin toivoneen, että olisin ollut "vähän pimumaisempi". Pimumaisempi? Millä eväillä?
Koskaan ei näemmä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä nimittäin Taas tukka kasvaa - on kasvanut jo olkapäille ja lainehtii hyvää vauhtia lapaluiden suuntaan. Tämä tukka ei kyllä ole musta, vaan punaisen-ruskean-harmahtava. Punainen on väripurkista, ruskea syntymässä saatua ja harmaa sitä kamalaa vanhenemista.
lauantai 15. maaliskuuta 2008
Parisuhdeteoriaa
Ajatukseni ystävästä johtivat lopulta ajatuksiin parisuhteesta.
Hyvässä parisuhteessa on molemmilla tilaa olla ja elää. Ollaan yhdessä, on yhteisiä asioita - ja on myös molemmilla omia, yksityisiä juttuja. Yhdessä ollaan vapaasta tahdosta.
Minua ahdistavat riippuvaiset parisuhteet. Jos jompi kumpi on toisesta kovin riippuvainen taloudellisesti tai henkisesti, niin missä on vapaa tahto? Jos "ei voi erota" siksi, että asunto menisi erossa alta ja puolison palkkatuloon perustunut talous romahtaisi, tai siksi, että pelkää oman tai toisen hengen puolesta, niin millä perusteella silloin on suhteessa?
Vanhempieni liitossa äiti ei käynyt töissä syntymäni jälkeen. Äiti myös eristäytyi kotiin - hänellä ei ollut ystäviä tai kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloudellisesti äiti oli täysin riippuvainen isästä ja siitä, että isä kantoi palkkarahat kotiin. Käytännössä isä oli antanut äidin "tehtäväksi" hoitaa laskut ja muut juoksevat menot perheen tililtä, joka tarkkaan ottain oli isän palkkatili. Äiti nuukaili omia henkilökohtaisia menojaan - en tiedä, johtuiko nuukailu siitä, että hän piti säästäväisyyttä hyveenä, vai eikö hänellä mielestään ollut lupaa käyttää miehen ansaitsemia rahoja itseensä.
Aika nuoresta alkaen kävin isän kanssa keskusteluja isän ja äidin parisuhteesta (tämä on kai tavallisempaa toisin päin, niin että äiti ottaa tyttären uskotukseen). Isä sanoi minulle monesti, että jos hän olisi nuorempi, niin hän olisi jo eronnut. Ja hän sanoi myös, ettei voi erota, kun "ei äiti pärjäisi yksin". Minulle ei tarkkaan ottain selvinnyt, tarkoittiko isä taloudellista vai henkistä selviämistä. Ehkä molempia.
Itse olin mennä sekaisin siinä vaiheessa, kun olimme muuttaneet yhteen, kesäloma oli loppunut ja miehellä työ oli alkanut. Tajusin, että minähän olen kotona. Ja minunhan tässä nyt "kuuluu" hoitaa koti, muuten en hoida mitään osaa yhteisestä projektista. Mies kävi töissä eikä juurikaan osallistunut kotitekemiseen sitten työpäivien jälkeen. Meillä oli omat pankkitilit, joten miehen palkka meni miehen tilille. Vuokra maksettiin puoliksi ja ruokalaskua maksoi se kulloinenkin kaupassa kävijä.
Heti ensimmäisten kuukausien jälkeen minua alkoi ahdistaa helvetisti. Ahdisti se, että jos tilanne jatkuisi samanlaisena, niin minun pitäisi pyytää mieheltä "ruokarahaa" - hänellä kun oli minun työttömyyskorvaustani isommat tulot ja olin ihan kohta putoamassa harkinnanvaraiselle työmarkkinatuelle, jossa myös avopuolison tulot vaikuttivat korvaukseen. Ahdisti myös se saakelin kodinhoito. Ahdistuksen keskellä en saanut sanaa suustani - vaikka miten olisin muotoillut, niin olisi tullut vain vihaisia puhauksia suustani - ja kuvittelin jo ne miehenkin vihaiset puhaukset.
Olen aika vakuuttunut siitä, ettei minun pääni (tai miehenkään pää, sen puoleen) olisi kestänyt minun jatkuvaa työttömyyttäni. Se muistutti minua liikaa vanhempieni asetelmasta ja pakotti minua kovin äitini kaltaiseen rooliin. Jossain kohdin minua on tainnut auttaa se, että otan aika lailla huonosti vastuuta yhteisten asioitten hoidosta. Tiedän tuttuja ja tutun tuttuja, joissa nainen hoitaa kaikki kodin asiat ja pyörittää arkea aika lailla suvereenisti, mies on statisti siinä sivussa. En ymmärrä, miten ne tutut sietävät sitä sietämätöntä yksinäisyyttä, joka moisesta tulee. Kenties he kokevat sitten vastaavasti hallitsevansa arjen ja pitelevänsä tärkeitä nyörejä käsissään. En tiedä. Minä olen jossakin pisteessa yksinkertaisesti lakannut tekemästä ja jonkin aikaa tiskit ovat kasaantuneet ja villakoirat riemukkaasti siinneet sänkyjen alla. Sitten on mies vuorostaan alkanut tehdä ja olen tajunnut, etten ole yksin tässä liitossa.
Kaikenlainen riippuvaisena oleminen herättää minussa vihaa. Että olen vihannut äidin takertumista minuun ja mieheensä, sitä ettei hänellä ole ollut oikein mitään omaa. Että olen vihannut yhtä ala-asteen tuttuani, joka takertui minuun (kulki perässäni esimerkiksi, toisteli sanomiani sanoja ilmeisesti huomaamatta sitä itse ollenkaan, tms). Että olen vihannut myös itseäni, kun tietyissä kohdin olen tunnistanut riippuvaisuutta.
Ja sitten, toisaalta, voiko olla riippumaton muista? Onko se harhaa vaan?
Lapsena on riippuvainen. Mitä pienempi lapsi, sitä riippuvaisempi se on vanhempiensa ja hoitajiensa suojasta. Ehkä siksi olen kuvitellut, että tappaisin lapseni - en siedä sitä, että joku olisi minusta täysin riippuvainen (tai minä olisin jostakusta riippuvainen). Se on hirvittävän pelottavaa, sillä riippuvaisuuden myötä menettää oman itsensä. Minä en ole enää minä, minä olenkin jotakin vasta kun riipun.
Hyvässä parisuhteessa on molemmilla tilaa olla ja elää. Ollaan yhdessä, on yhteisiä asioita - ja on myös molemmilla omia, yksityisiä juttuja. Yhdessä ollaan vapaasta tahdosta.
Minua ahdistavat riippuvaiset parisuhteet. Jos jompi kumpi on toisesta kovin riippuvainen taloudellisesti tai henkisesti, niin missä on vapaa tahto? Jos "ei voi erota" siksi, että asunto menisi erossa alta ja puolison palkkatuloon perustunut talous romahtaisi, tai siksi, että pelkää oman tai toisen hengen puolesta, niin millä perusteella silloin on suhteessa?
Vanhempieni liitossa äiti ei käynyt töissä syntymäni jälkeen. Äiti myös eristäytyi kotiin - hänellä ei ollut ystäviä tai kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloudellisesti äiti oli täysin riippuvainen isästä ja siitä, että isä kantoi palkkarahat kotiin. Käytännössä isä oli antanut äidin "tehtäväksi" hoitaa laskut ja muut juoksevat menot perheen tililtä, joka tarkkaan ottain oli isän palkkatili. Äiti nuukaili omia henkilökohtaisia menojaan - en tiedä, johtuiko nuukailu siitä, että hän piti säästäväisyyttä hyveenä, vai eikö hänellä mielestään ollut lupaa käyttää miehen ansaitsemia rahoja itseensä.
Aika nuoresta alkaen kävin isän kanssa keskusteluja isän ja äidin parisuhteesta (tämä on kai tavallisempaa toisin päin, niin että äiti ottaa tyttären uskotukseen). Isä sanoi minulle monesti, että jos hän olisi nuorempi, niin hän olisi jo eronnut. Ja hän sanoi myös, ettei voi erota, kun "ei äiti pärjäisi yksin". Minulle ei tarkkaan ottain selvinnyt, tarkoittiko isä taloudellista vai henkistä selviämistä. Ehkä molempia.
Itse olin mennä sekaisin siinä vaiheessa, kun olimme muuttaneet yhteen, kesäloma oli loppunut ja miehellä työ oli alkanut. Tajusin, että minähän olen kotona. Ja minunhan tässä nyt "kuuluu" hoitaa koti, muuten en hoida mitään osaa yhteisestä projektista. Mies kävi töissä eikä juurikaan osallistunut kotitekemiseen sitten työpäivien jälkeen. Meillä oli omat pankkitilit, joten miehen palkka meni miehen tilille. Vuokra maksettiin puoliksi ja ruokalaskua maksoi se kulloinenkin kaupassa kävijä.
Heti ensimmäisten kuukausien jälkeen minua alkoi ahdistaa helvetisti. Ahdisti se, että jos tilanne jatkuisi samanlaisena, niin minun pitäisi pyytää mieheltä "ruokarahaa" - hänellä kun oli minun työttömyyskorvaustani isommat tulot ja olin ihan kohta putoamassa harkinnanvaraiselle työmarkkinatuelle, jossa myös avopuolison tulot vaikuttivat korvaukseen. Ahdisti myös se saakelin kodinhoito. Ahdistuksen keskellä en saanut sanaa suustani - vaikka miten olisin muotoillut, niin olisi tullut vain vihaisia puhauksia suustani - ja kuvittelin jo ne miehenkin vihaiset puhaukset.
Olen aika vakuuttunut siitä, ettei minun pääni (tai miehenkään pää, sen puoleen) olisi kestänyt minun jatkuvaa työttömyyttäni. Se muistutti minua liikaa vanhempieni asetelmasta ja pakotti minua kovin äitini kaltaiseen rooliin. Jossain kohdin minua on tainnut auttaa se, että otan aika lailla huonosti vastuuta yhteisten asioitten hoidosta. Tiedän tuttuja ja tutun tuttuja, joissa nainen hoitaa kaikki kodin asiat ja pyörittää arkea aika lailla suvereenisti, mies on statisti siinä sivussa. En ymmärrä, miten ne tutut sietävät sitä sietämätöntä yksinäisyyttä, joka moisesta tulee. Kenties he kokevat sitten vastaavasti hallitsevansa arjen ja pitelevänsä tärkeitä nyörejä käsissään. En tiedä. Minä olen jossakin pisteessa yksinkertaisesti lakannut tekemästä ja jonkin aikaa tiskit ovat kasaantuneet ja villakoirat riemukkaasti siinneet sänkyjen alla. Sitten on mies vuorostaan alkanut tehdä ja olen tajunnut, etten ole yksin tässä liitossa.
Kaikenlainen riippuvaisena oleminen herättää minussa vihaa. Että olen vihannut äidin takertumista minuun ja mieheensä, sitä ettei hänellä ole ollut oikein mitään omaa. Että olen vihannut yhtä ala-asteen tuttuani, joka takertui minuun (kulki perässäni esimerkiksi, toisteli sanomiani sanoja ilmeisesti huomaamatta sitä itse ollenkaan, tms). Että olen vihannut myös itseäni, kun tietyissä kohdin olen tunnistanut riippuvaisuutta.
Ja sitten, toisaalta, voiko olla riippumaton muista? Onko se harhaa vaan?
Lapsena on riippuvainen. Mitä pienempi lapsi, sitä riippuvaisempi se on vanhempiensa ja hoitajiensa suojasta. Ehkä siksi olen kuvitellut, että tappaisin lapseni - en siedä sitä, että joku olisi minusta täysin riippuvainen (tai minä olisin jostakusta riippuvainen). Se on hirvittävän pelottavaa, sillä riippuvaisuuden myötä menettää oman itsensä. Minä en ole enää minä, minä olenkin jotakin vasta kun riipun.
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Terapiassa taas
Puhuin koko tunnin yhdestä ystävyyssuhteesta terapiassa. Olen vältellyt siitä puhumista, kun on tuntunut, että selittäisin siinä liikaa toisen ihmisen asioita, sellaisen ihmisen, joka ei "edes" ole sukulainen tai lähiomainen. Tapasin tämän ystävän lauantaina ja tapaamisesta jäi tarve purkaa asioita jonkun ihan ulkopuolisen kanssa.
Tajusin siinä puhumisen aikana, että tällä hetkellä minun ja ystävän välillä on monta estettä, joista osa on kovin konkreettisia. En voi esim. olettaa tai odottaa kovin syvää ystävyyttä välillämme, jos en juurikaan tapaa ystävääni kahden kesken (ja näin se on tällä hetkellä: ystävä kulkee avomiehensä kanssa ja meidän kahdenkeskinen puhuminen jää satunnaisiin puheluihin).
Jos eläisin ystäväni asemassa, olisin kovin ahdistunut. Hänen maailmassaan on monta sellaista ilmiötä, jotka olen ratkonut ihan toisin juuri ahdistuksen takia. Epäilen että ystävälläni hänen valintoihinsa vaikuttaa eniten turvallisuudentavoittelu (eli yksinkertaisesti pelko). Olen pitänyt häntä järkevänä ja pelottomana ihmisenä, mutta hänen pelkonsa taitavat olla vaikeammin lähestyttäviä kuin omani. Minä menen pieneksi ajaksi paniikkiin tai hätäilen tai valvon öitä, mutta saatan siitä huolimatta elää pelkojeni kanssa. Ystävä taas taitaa yrittää elää niin, ettei pelon tunne pääsisi heräämään.
Luulen, että ystävä kuuntelee isoissa asioissa kohtuuttoman paljon vanhempiensa mielipiteitä. Esimerkiksi selitys sille, miksi ystävä elää avoliitossa: ystäväni äiti ei kuulemma hyväksyisi avomiestä vanhempien omaisuuden perijäksi. (Taustaksi: äiti oli saamassa sydänkohtausta ja ties mitä kohtausta silloin kun ystäväni esitteli äidilleen miesystävänsä - tällöin oli siis kyseessä ihan aikuinen yli 30-vuotias ihminen. Kummasti on äiti kumminkin hengissä edelleen, ja aikaa tuosta ensiesittelystä taitaa olla 8 vuotta suunnilleen.)
Ystävä on tehnyt ison ratkaisun, kun hän on pitänyt oman päänsä. Mutta sen oman pään pitämisen jälkeen hän on alkanut käymään kauppaa. Tavallaan hän yrittää elää edelleen samalla lailla kuin ennen avoliittoa (en tarkoita tässä sinkkuelämää vaan suhdetta vanhempiin.Ystäväni pitää edelleenkin vanhempiensa kotia omana kotinaan - miehen kanssa yhteinen asuminen taas on jo 6 vuotta ollut "tilapäistä", varastohyllyjä huonekaluina yms.
Minua vääntää ja kääntää, kun näen ystävän pyörivän ihan samassa kehässä kuin itse olen pyörinyt - siis aikuisen lapsen riippuvuudessa suhteessa vanhempiin, etenkin äitiin. Ystävä on ainoa lapsi ja hän on ainoa tuntemani nainen, joka on laillani hirvittävän myöhään ja vanhana aloittanut ensimmäisen seurustelusuhteen. Sivusta seuraten tuntuu, että ystävä on valinnut puolisonsakin niin, että tämä mahdollisimman vähän tulisi hänen ja vanhempien suhteen väliin - mies on sellainen mukautuvainen ja kiltti kaveri, joka tuskin ikänään tulisi edes ajatelleeksi, että avovaimon äiti sorkkii liikaa heidän yksityisyyteensä.
Tajusin siinä puhumisen aikana, että tällä hetkellä minun ja ystävän välillä on monta estettä, joista osa on kovin konkreettisia. En voi esim. olettaa tai odottaa kovin syvää ystävyyttä välillämme, jos en juurikaan tapaa ystävääni kahden kesken (ja näin se on tällä hetkellä: ystävä kulkee avomiehensä kanssa ja meidän kahdenkeskinen puhuminen jää satunnaisiin puheluihin).
Jos eläisin ystäväni asemassa, olisin kovin ahdistunut. Hänen maailmassaan on monta sellaista ilmiötä, jotka olen ratkonut ihan toisin juuri ahdistuksen takia. Epäilen että ystävälläni hänen valintoihinsa vaikuttaa eniten turvallisuudentavoittelu (eli yksinkertaisesti pelko). Olen pitänyt häntä järkevänä ja pelottomana ihmisenä, mutta hänen pelkonsa taitavat olla vaikeammin lähestyttäviä kuin omani. Minä menen pieneksi ajaksi paniikkiin tai hätäilen tai valvon öitä, mutta saatan siitä huolimatta elää pelkojeni kanssa. Ystävä taas taitaa yrittää elää niin, ettei pelon tunne pääsisi heräämään.
Luulen, että ystävä kuuntelee isoissa asioissa kohtuuttoman paljon vanhempiensa mielipiteitä. Esimerkiksi selitys sille, miksi ystävä elää avoliitossa: ystäväni äiti ei kuulemma hyväksyisi avomiestä vanhempien omaisuuden perijäksi. (Taustaksi: äiti oli saamassa sydänkohtausta ja ties mitä kohtausta silloin kun ystäväni esitteli äidilleen miesystävänsä - tällöin oli siis kyseessä ihan aikuinen yli 30-vuotias ihminen. Kummasti on äiti kumminkin hengissä edelleen, ja aikaa tuosta ensiesittelystä taitaa olla 8 vuotta suunnilleen.)
Ystävä on tehnyt ison ratkaisun, kun hän on pitänyt oman päänsä. Mutta sen oman pään pitämisen jälkeen hän on alkanut käymään kauppaa. Tavallaan hän yrittää elää edelleen samalla lailla kuin ennen avoliittoa (en tarkoita tässä sinkkuelämää vaan suhdetta vanhempiin.Ystäväni pitää edelleenkin vanhempiensa kotia omana kotinaan - miehen kanssa yhteinen asuminen taas on jo 6 vuotta ollut "tilapäistä", varastohyllyjä huonekaluina yms.
Minua vääntää ja kääntää, kun näen ystävän pyörivän ihan samassa kehässä kuin itse olen pyörinyt - siis aikuisen lapsen riippuvuudessa suhteessa vanhempiin, etenkin äitiin. Ystävä on ainoa lapsi ja hän on ainoa tuntemani nainen, joka on laillani hirvittävän myöhään ja vanhana aloittanut ensimmäisen seurustelusuhteen. Sivusta seuraten tuntuu, että ystävä on valinnut puolisonsakin niin, että tämä mahdollisimman vähän tulisi hänen ja vanhempien suhteen väliin - mies on sellainen mukautuvainen ja kiltti kaveri, joka tuskin ikänään tulisi edes ajatelleeksi, että avovaimon äiti sorkkii liikaa heidän yksityisyyteensä.
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
Opeteltuja asioita
Eilisen ja perjantai-illan olin irti netistä. Perjantaina töiden jälkeen olin ystävän kanssa ulkona syömässä. Kas, sain opeteltua kahta asiaa:
Ensinnäkin sitä, että "saan" käydä paikassa, jossa on pöytiinohjaus, oikeat liinat ja kynttilä, teitittelevä miestarjoilija, italialaista oopperamusiikkia (noin yleensä missä tahansa muualla inhoan oopperaa). Ennen tuollaisesta tuli kiusaantunut olo - teki mieleni kurkistaa olan yli, siellä se varmaan olisi, se varakas/kaunis/hyvinvoiva/sivistynyt rouva x, joka on syntynyt ylempään keskiluokkaan ja sukulaisissa akateemikkoja, taitelijoita ja toimitusjohtajia. Minuahan tässä ei tarkoiteta, minä varmaan ensi töikseni keilaan vesilasin pöydältä lattialle sadoiksi sirpaleiksi.
Toiseksi sitä, että kun ystävä halusi tarjota, niin sanoi: "Kiitos" ja otin vastaan. Joskus en ole sietänyt sitä, että minulle halutaan lahjoittaa mitään. Siitä on tullut nolo tai epäilevä olo. No en minä nyt tarvitse... miksi ihmeessä tuo minulle haluaa tarjota? Olen myös loukkaantunut - enkö minä muka itse pärjäisi, eikö minulla olisi varaa kustantaa omaa osuutta?!
Jälkikäteen hävettävät eräät tilanteet, joissa olen jäänyt inttämään "eikylläminämaksanomanosani". Koko kuvio on jonkinlaista väärää ylpeyttä, yritystä tehdä itsestä täysin irrallinen, olla haavoittumaton ja etäällä muista.
Toisaalta tajuan, mistä vastaanottamisen vaikeudet johtuvat. Äiti sitoo minua vieläkin tuputtamalla rahaa, tavaraa ja ruokaa. Äidin antamiset eivät ole kohtuudessa, ne paisuvat älyttömiin mittasuhteisiin. Ne ovat hallitsemisen välineitä - niiden kautta äiti voi esittää, mitä minun "pitäisi" hankkia ja ne myös työntävät minua tiettyyn lokeroon: avustettavaksi, reppanaksi, siksi "pärjäämättömäksi". On kestänyt kauan tajuta, ettei kaikkien muiden ihmisten lahjoilla ja tarjoamisilla ole samaa funktiota kuin äidillä. Voi tarjota ihan vain ilahduttaakseen.
Ensinnäkin sitä, että "saan" käydä paikassa, jossa on pöytiinohjaus, oikeat liinat ja kynttilä, teitittelevä miestarjoilija, italialaista oopperamusiikkia (noin yleensä missä tahansa muualla inhoan oopperaa). Ennen tuollaisesta tuli kiusaantunut olo - teki mieleni kurkistaa olan yli, siellä se varmaan olisi, se varakas/kaunis/hyvinvoiva/sivistynyt rouva x, joka on syntynyt ylempään keskiluokkaan ja sukulaisissa akateemikkoja, taitelijoita ja toimitusjohtajia. Minuahan tässä ei tarkoiteta, minä varmaan ensi töikseni keilaan vesilasin pöydältä lattialle sadoiksi sirpaleiksi.
Toiseksi sitä, että kun ystävä halusi tarjota, niin sanoi: "Kiitos" ja otin vastaan. Joskus en ole sietänyt sitä, että minulle halutaan lahjoittaa mitään. Siitä on tullut nolo tai epäilevä olo. No en minä nyt tarvitse... miksi ihmeessä tuo minulle haluaa tarjota? Olen myös loukkaantunut - enkö minä muka itse pärjäisi, eikö minulla olisi varaa kustantaa omaa osuutta?!
Jälkikäteen hävettävät eräät tilanteet, joissa olen jäänyt inttämään "eikylläminämaksanomanosani". Koko kuvio on jonkinlaista väärää ylpeyttä, yritystä tehdä itsestä täysin irrallinen, olla haavoittumaton ja etäällä muista.
Toisaalta tajuan, mistä vastaanottamisen vaikeudet johtuvat. Äiti sitoo minua vieläkin tuputtamalla rahaa, tavaraa ja ruokaa. Äidin antamiset eivät ole kohtuudessa, ne paisuvat älyttömiin mittasuhteisiin. Ne ovat hallitsemisen välineitä - niiden kautta äiti voi esittää, mitä minun "pitäisi" hankkia ja ne myös työntävät minua tiettyyn lokeroon: avustettavaksi, reppanaksi, siksi "pärjäämättömäksi". On kestänyt kauan tajuta, ettei kaikkien muiden ihmisten lahjoilla ja tarjoamisilla ole samaa funktiota kuin äidillä. Voi tarjota ihan vain ilahduttaakseen.
tiistai 19. helmikuuta 2008
Surullista
Työkaveri selitti tänään, miten hän antaa nyt lapsilleen hyvänyönsuukot hipaisuna poskelle, jottei flunssa tarttuisi.
Vastasin puhumalla jotakin flunssan tarttumisesta, mutta mielessäni mietin, ettei meillä annettu hyvänyönsuukkoja tai muitakaan suukkoja. En muista nähneeni, että äiti ja isä olisivat suudelleet. En muista että suutelemisesta olisi puhuttu, ei edes "annanytsepusu"-lauseina. En muista, että äiti olisi suukottanut minua. Jos äiti ei ole minua tai puolisoaan suudellut, niin tuskin muitakaan ihmisiä - ne muut ihmiset ovat hänestä vielä etäämmällä ja pelottavampia.
Surullista. En usko, että äidin äiti tai isäpuoli ovat olleet maailman lämpimimpiä ihmisiä, mutta miksi äidin on pitänyt toteuttaa omassa elämässä kylmyyttä ja eristäytymistä.
En minä ole paljon edennyt äidistä, mutta hiukan kumminkin. Hellittelen meidän kissoja ilman mitään rajaa (taas äidistä: hän ei hellittele eläimiä, on hämmentynyt niiden seurassa, niin kuin ihmettelisi, mitä niille "kuuluu" sanoa tai tehdä). On mahdollisuuksien rajoissa, että tässä suhteessa edes joskus pussataan muulloinkin kuin seksin aikana.
Opiskeluaikana ja myöhemminkin on kulunut pitkiä aikoja (vuosia) niin, etten ole koskenut ketään eikä kukaan ole koskenut minua. Kättelyitä en laske mukaan. En ole tiennyt miltä toisen iho tuntuu omaa vasten. Joskus on tuntunut mahdottomalta päästää ketään iholle asti. Noin on käynyt hetkittäin tässä suhteessakin, olen ollut lukossa ja paennut sanoja ja kosketusta. On ollut tunne, etten sietäisi jos toinen vaikka halaamalla tai muulla pienellä eleellä koittaisi lohduttaa - ja silti juuri sitä pientä elettä olen kaivannut.
Mies pelkää lukkiutumisiani, on sanonutkin, ettei osaa tehdä niissä mitään (on siis tekemättä mitään, jonka taas tulkitsen niin, että hän jättää minut yksin). Minulla on ollut niin vakaa usko siihen, että olen yksin ja tavallaan torjuttu, että helposti torjun itse varmuuden vuoksi toisen - enpä siinä joudu enää lisää pettymään. Koko olemuksella menen käppyrään itseni ympärille.
Niin ei ole käynyt nyt pitkään aikaan, moneen kuukauteen. Ehkä yksi tavallisesta poikkeava kerta laukaisi jotakin: silloin mies laittoi arasti käden käsivarrelleni. Oltiin molemmat sohvalla, minä sen ääripäähän vetäytyneenä ja mies toisessa päässä, pieni kosketus meidän välissä.
Se riitti.
Vastasin puhumalla jotakin flunssan tarttumisesta, mutta mielessäni mietin, ettei meillä annettu hyvänyönsuukkoja tai muitakaan suukkoja. En muista nähneeni, että äiti ja isä olisivat suudelleet. En muista että suutelemisesta olisi puhuttu, ei edes "annanytsepusu"-lauseina. En muista, että äiti olisi suukottanut minua. Jos äiti ei ole minua tai puolisoaan suudellut, niin tuskin muitakaan ihmisiä - ne muut ihmiset ovat hänestä vielä etäämmällä ja pelottavampia.
Surullista. En usko, että äidin äiti tai isäpuoli ovat olleet maailman lämpimimpiä ihmisiä, mutta miksi äidin on pitänyt toteuttaa omassa elämässä kylmyyttä ja eristäytymistä.
En minä ole paljon edennyt äidistä, mutta hiukan kumminkin. Hellittelen meidän kissoja ilman mitään rajaa (taas äidistä: hän ei hellittele eläimiä, on hämmentynyt niiden seurassa, niin kuin ihmettelisi, mitä niille "kuuluu" sanoa tai tehdä). On mahdollisuuksien rajoissa, että tässä suhteessa edes joskus pussataan muulloinkin kuin seksin aikana.
Opiskeluaikana ja myöhemminkin on kulunut pitkiä aikoja (vuosia) niin, etten ole koskenut ketään eikä kukaan ole koskenut minua. Kättelyitä en laske mukaan. En ole tiennyt miltä toisen iho tuntuu omaa vasten. Joskus on tuntunut mahdottomalta päästää ketään iholle asti. Noin on käynyt hetkittäin tässä suhteessakin, olen ollut lukossa ja paennut sanoja ja kosketusta. On ollut tunne, etten sietäisi jos toinen vaikka halaamalla tai muulla pienellä eleellä koittaisi lohduttaa - ja silti juuri sitä pientä elettä olen kaivannut.
Mies pelkää lukkiutumisiani, on sanonutkin, ettei osaa tehdä niissä mitään (on siis tekemättä mitään, jonka taas tulkitsen niin, että hän jättää minut yksin). Minulla on ollut niin vakaa usko siihen, että olen yksin ja tavallaan torjuttu, että helposti torjun itse varmuuden vuoksi toisen - enpä siinä joudu enää lisää pettymään. Koko olemuksella menen käppyrään itseni ympärille.
Niin ei ole käynyt nyt pitkään aikaan, moneen kuukauteen. Ehkä yksi tavallisesta poikkeava kerta laukaisi jotakin: silloin mies laittoi arasti käden käsivarrelleni. Oltiin molemmat sohvalla, minä sen ääripäähän vetäytyneenä ja mies toisessa päässä, pieni kosketus meidän välissä.
Se riitti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
