Tyypillinen hetero?

Kurkkasin sen Nelosen puhutun seksiohjelman kotisivuille, lukaisin vetäjien esittelyt ja tein hömppätestin (heh, olin muka Nautiskelija - Sinulla on seksuaalisesti hyvä itsetunto -).

Tuskinpa seuraan. Tuon tyypin ohjelmissa on se huono puoli, että olen yliherkästi tulkitsemassa niitä ja vertaamassa itseäni johonkin keskimääräiseen tai normaaliin. Seksuaalisuudessa minun on pakko opetella olemaan oma itseni, vertailematta. Ihan pelkästään juontajaesittelyjen lukeminen muistutti minua omasta outoudestani. Että onkin pitänyt elää kolmekymppiseksi ilman seksiä tai parisuhdetta tai jalat alta lyövää ihastumista. Enpä voi erityisesti puhua 20 vuoden kokemuksesta seksissä (höh) tai villistä sinkkuelämästä.

Onhan se hienoa, että seksistä puhuminen ei ole hys-hys. Mutta kuka puhuisi siitä, että saa olla haluamattakin seksiä? Tai ettei tarvitse tietää kama sutraa ja löytää g-pistettä ja saada orgasmia yhdynnässä ja olla silti hyvä ja riittävä, itselleen ja kumppanille?

En koe itseäni edes erityisen heteroksi. Minusta on kauhean hämmentävää, että muut ihmiset tietävät jo ennakolta rakastuvansa joko naisiin tai miehiin, olevansa selkeästi heteroita tai homoja. Ihmiseenhän sitä rakastuu, ei sukupuoleen, eh? Olen ollut ihastunut naiseen kai yhtä monta kertaa kuin mieheen, tosin ne naisihastukset ovat jääneet täysin omaan tietooni. Ensimmäinen ihastukseni ikinä oli poikatyttö samalta luokalta, olimme kuudennella tai viidennellä ja se tyttö oli kaikessa hyvä ja silmissäni kerta kaikkiaan ihailtava, fiksu, sananvalmis, urheilullinen. Oikeassa elämässä emme olleet erityisen ystäviä mutta emme riidoissakaan (en ollut kenenkään kanssa riidoissa, enhän minä... ). Ihastustunne oli erilainen kuin mikään ennen, ei sellainen kuin kavereitten kanssa. Saatoin unohtua pitkäksi aikaa vain katsomaan sitä tyttöä ja kulkeutua välkällä olemaan hänen lähellään, vaikken varsinaisesti seurassa ollut.

Isä on luullut minua lesboksi. Hän kai oli tehnyt omat päätelmänsä siitä, etten opiskeluaikanakaan puhunut pojista ja olin kovin kiinteästi silloisen parhaan ystäväni kanssa (asuimmekin yhteistä solua aina välillä).

Minun oli pakko vastata isän suoraan kysymykseen: En oikein tiedä.

Isä: Kyllä mää olen aina tollaset tiennyt. Oon tiennyt senkin, että haluan lapsia. Oli iso suru, kun ensimmäisen vaimon kanssa ei lapsia saatu.

Minä: En mä tiedä lapsistakaan. Sulla on kaikki kovin selkeetä.

Tavallaan yritin vetää minun ja ystäväni suhteen seksuaaliseksi. Puhuin pariin otteeseen kauhean kautta rantain siitä, että minun ei olisi mahdotonta ihastua naisiin. Olin ihastunut tuohon ystävään, vaikka fyysinen veto ei ollut kovin voimakasta. Ystävä sivuutti tässä kohden minut ihan täysin - aivan kuin olisin hepreaa puhunut. En rohjennut puhua suoremmin ja se pieni vetovoima hiipui.

Tuo oli sitä vaihetta, kun en kerta kaikkiaan tuntenut vetoa kehenkään mieheen - no, David Bowieen kyllä ja Kauko Röyhkään myös, mutta heitä ei lasketa. Noin se meni, ikävuodet 18 - 27, suunnilleen, "villi sinkkuaika". Välillä olisin fyysisesti kaivannut jotakuta lähelle, vaikka pelkkää halausta. Se tarve ei kumminkaan kohdentunut kehenkään senhetkisen elämäni ihmiseen, olipa vaan epämääräistä ympärillä leijuvaa tarvetta, jota ystävyys ei riittänyt täyttämään (Minun ja parhaan ystävän oleminen oli fyysisesti jähmeää, emme halailleet tai koskettaneet toisiamme.)