Vanhemmat ystävinä?

Tuo tuossa sivussa on Hieronymus Boschin Christ Child with a Walking-Frame (1485-1490). Kävin Olgan galleriassa.

Olen pari päivää jumittanut HS:n Oman elämän Vanhemmat - aikuiset lapset -keskustelussa (henkinen ähkäisy tässä kohden). En tiedä, miksi koen jollain lailla uhkaavana ja ahdistavana sen, jos jotkut muut kokevat vanhempansa ystäviksi ja ovat siihen tyytyväisiä. Eihän se, että joku muu tekee noin, tarkoita, että minunkin pitäisi. Ei sen pitäisi heiluttaa minua, jos joku sanoo olevansa ystävä vanhempiensa kanssa.

En oikein usko sitä, että omien vanhempien kanssa voisi olla ystävä samalla tavalla kuin ystävien kanssa... Vai onko muilla ihmisillä parempia vanhempia, sellaisia jotka hyväksyvät, tukevat, eivät vaadi aikuisia lapsia toteuttamaan vanhemman pelkoja tai unelmia tai toiveita?

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, isä päätyy siihen, että hän toivoisi minulta lasta. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että isä haluaisi olla isoisä ennen kuolemaansa. (Isän ensimmäinen avioliitto oli lapseton, vaikka lasta toivottiin ja yritettiin vuosia.) Minä taas en ole toistaiseksi halunnut lasta, joskus pelkkä ajatuskin mahdollisesta raskaudesta on herättänyt isoa pelkoa ja tuskaisuutta.

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, äiti päätyy siihen, että hän pelkää minun puolestani. Hän pelkää, ettei "kaikki ole hyvin". Hän pelkää, että saankin ykskaks lopputilin työpaikastani (joka on vakituinen ja toimi kunnassa, niin vakaa kuin mikään työpaikka ikinä voi olla). Hän pelkää, että puolisoni on huono (eh, miehethän huijaavat ja ryyppäävät ja lyövät, noin kategorisesti ja yleisesti... isä vaan on poikkeus). Hän pelkää, etten pärjää taloudellisesti (ks. kohta työpaikka). Pelkää pelkää pelkää.

Niin että... Onneksi ystävät eivät toivo minulta lapsia tai laajamittaista huolen ja pelon poistamista. Pelkkä ajatus siitä, että vanhemmat olisivat kuin ystäviä, ahdistaa. He ovat vanhoja, he ovat omissa solmuissaan (ja toivovat minun ratkaisevan solmunsa), heidän kanssaan on kamalan vähän yhteistä. Jotkut vanhemmat ja aikuiset lapset voi koulutus tai ammatti yhdistää. Isä ja äiti ovat lopettaneet koulunsa kansakoulun pakollisiin luokkiin. Molemmat ovat aika suoraan ilmaisseet inhonneensa ammattejaan. He halusivat minun opiskelevan, jotta pääsisin "parempaan" ammattiin, sellaiseen, joka nauttisi yleistä arvostusta ja olisi kenties työnäkin vähemmän inhottava (opettaja olisi ollut oikein hyvä heidän mielestään, nousua yhteiskuntaluokasta toiseen).

Lapsuudessani ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen kaikki kouluun ja opintoihin liittyvä on ollut vanhemmille "vierasta kieltä", se on erottanut minua enemmän kuin yhdistänyt. Kaikesta muusta selvisin aika helposti itse, mutta matematiikassa olisin tarvinnut jotakin selittäjää, opetusta peräti. Peruskouluaikanani oli vielä tasokurssit, ja olin valinnut pitkän matematiikan (vai laajaksiko sitä nimitettiin?), se olisi kuulemma jatkossa hyödyllistä. Ongelma oli, etten tajunnut asioita itse ja opettaja taas ei varsinaisesti tunneilla opettanut... Opettajaa nimitettiin Plösöksi, hän oli 40+ pullea nainen, joka olisi varmaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin pitää matemaattisten aineiden tunteja yläasteella. Tunnit olivat yleistä riehuntaa, kun Plösö oli paikalla, ja vähän rajumpaa riehuntaa, kun Plösö oli sairaslomalla (tätä sattui usein, meillä oli välillä kuukauden tai kaksikin sijaisia, siis oman kylän poikia ja tyttöjä, jotka olivat juuri päässeet lukiosta ulos ja pitivät välivuotta). Summa summarum: tunneilta ei tullut apua siihen, miten ratkaista toisen asteen yhtälöitä tai muuta kivaa. Kotona vanhemmat ymmärsivät tehtävistä vielä vähemmän kuin minä.

Jos olisin saanut sen työpaikan...

Maalaus on Dod Procterin Morning vuodelta 1926 (täältä).

Tänään töissä mietin, miten sen yhden työpaikan menettäminen voi olla hyväksi. Olen ollut tässä nykyisessä duunissa vasta runsaat puolitoista vuotta - ja sitä ennen olen maksimissaan kaksi vuotta ollut samassa työpaikassa. Se kaksi vuotta oli ammattikoulun ja iltalukion opettajana olemista. Odotin joka päivä, että löytäisin pakoreitin pois. Mietin aamuisin, voisinko vain jättää menemättä. Jos kävelisinkin kotoa työpaikan sijaan linja-autoasemalle ja ostaisin lipun ihan minne vaan rahat riittäisivät. Jos vain jäisin menemättä töihin ja jättäisin soittamattakin - katsoisin, miten pitkään kestää, ennen kuin joku reagoisi (ja kuka joku se reagoija olisi). Jos jättäytyisin tien varteen odottamaan rekkaa ja heittäytyisin alle.

Ja sitten se sivu suun mennyt työpaikka. Tässä nykyisessä työnkuvaan kuuluu lyhytkurssien vetäminen - kurssilaiset siis tulevat kodeistaan kurssitettaviksi ja ovat ihan aikuisia, suurin osa jo eläkeläisiä. Noiden kurssien pitäminen ahdistaa jossain määrin, mutta ryhmät ovat koostumukseltaan niin pieniä ja epäkoulumaisia, että koen selviäväni - ja selviytymisen kokemusta opettamisesta en ole ikinä ennen saanut. Sivu suun menneessä työpaikassa olisi periodeittain pitänyt käydä kouluissa pitämässä tunteja ryhmille (siis tavallisille koululaisille). Nuo periodit ovlisivat olleet lyhyitä... Silti pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi olla koululuokassa opettamassa, ahdistaa. Tiedän selviäväni koulusta hengissä, mutta mielelläni en sinne mene. Työhaastattelussa en koulu- ja luokkakammosta puhunut, viittasin vain esiintymisjännitykseen. Osatotuus... Jännittäminen on vielä aika positiivinen juttu, sen yleensä hallitsen. Sen sijaan en usko että kovin pitkään kykenen jaksamaan, jos päädyn vanhoihin opetus-ahdistus-tuntemuksiini.

Nyt kun en enää ole päätoimisesti opettajana, kehtaan selittää ääneen tuntemuksiani koulumaailmasta. Kun olin ensimmäisessä opettajan paikassa yläasteella, en kyennyt myöntämään tunteitani edes mielenterveyden asiantuntijoille. Koin hirveän "pitäisi" vaatimuksen - pitäisi olla työlleen omistautunut ja innostunut, pitäisi pitää oppilaista, vaikka iso osa heistä edusti sellaista mölisevää tai kikattavaa laumaa, josta olin jo omassa nuoruudessa jäänyt ulkopuolelle ja jonka koin vieraaksi. Hävetti, kun en pystynyt edes tunnetasolla täyttämään vaatimuksia - saati että olisin ollut edes kohtuullisen hyvä opettaja (siis: hyvin asiansa jäsentävä, jämäkkä, kannustava, faktatiedot hallitseva...). Sisäinen kokemukseni työn sujumisesta erkani jatkuvasti kauemmas siitä, mitä minun olisi ollut tarkoitus tehdä (oli tarkoitus, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä tarkoitusta, kun olin niin jumissa). Jumiuduin häpeään ja siihen etten osannut opettaa.

Jossakin vaiheessa vaihdoin sähköpostilla kokemuksia yhden sairaseläkkeelle päätyneen opettajan kanssa. Hän kertoi tragikoomisen tilanteen työvuosiltaan: oli pitänyt aamulla oppitunnin, sen jälkeen hyppytunnilla ajanut autollaan koululta järven rantaan ja päättänyt hukuttautua, rannalla kumminkin epäröinyt, ajanut takaisin koululle ja pitänyt iltapäivän tunnit. Koko päivästä ulkopuolinen näki rikkumattoman kuvan: oli aamun tunnit, poistuminen koululta asioita hoitamaan, paluu ja taas iltapäivän tunnit. Kaikki hyvin.

Nykyinen duuni on unelma päätoimiseen opettajana olemiseen verrattuna. Lähden mielelläni töihin, kaipaankin sitä tiettyä toimeliaisuutta, joka siellä vallitsee. Kotona tähän vuodenaikaan venyn, vanun, rämetyn. Saatan puoliksi maata tunnin sohvalla tekemättä mitään. Tai kävellä jääkaapille närhimään juustokimpaleesta palaa (juu, syön juustoa ihan paljaaltaan). Tai pyöriä netin huuhaakeskusteluissa. Tai kulkea rapsuttamassa jotakuta nelijalkaista.

Ikuistus ja ikuisuusongelmia

Erääseen otokseen olen hyvin ihastunut.

Noin muuten... palasin ikuisuusongelmien pariin. Tänään iltapäivällä isohko sosiaalinen ahdistuskohtaus, itketti, pyörrytti, keuhkoja painoi. Oli sille otolliset edellytykset: väsymystä, vieras ympäristö. Matkalla sinne vieraaseen ympäristöön (eli kokoukseen työasioista) olin hetken aikaa eksyksissä. Paikka oli sellaisten uudehkojen kromi-, lasi-, betonitoimitalojen kompleksissa, erehdyksessä olin ensin naapuriyrityksen parkkipaikalla ja sieltäpä ei päässytkään toiselle puolen kuin nurmikkoa pitkin loikkimalla.

Perillä paria poikkeusta lukuunottamatta vieraita ihmisiä, ei kovin monta, mutta kymmenkunta, tarpeeksi jotta alkaisin jännittää. Oli se klassinen esittelykierros, jossa jokaisen piti sanoa, kuka on ja ketä edustaa, missä merkeissä on paikalla. En ollut varautunut, hermostutti.

Minut oli lähetetty paikalle tyyliin "mene nyt tapaamaan niitä, saat kahvia ja pullaa", kokoontumisessa vasta selvisi, että koollekutsujat halusivat lobata osallistujille yhdenlaista koulutusta. Tunsin aika kohtuutonta antipatiaa tätä koulutusta markkinoivaa tyyppiä kohtaan, kuulin sen tyypin puheessa itseni joskus silloin kun olin amiksessa opettamassa yhteisiä aineita ja jouduin pitämään markkinapuheita viestinnän tärkeydestä. Se tyyppi sanoi toisaalta että kaiken voisi räätälöidä meidän lähtökohdista, mutta selitti kovin yksityiskohtaisesti koulutusta jo ihan valmiina pakettina.

Mitä sitä enää räätälöimään, hän selvästikin tiesi meitä paremmin, millainen koulutuksen kuuluu olla. Se tyyppi oli ylemmyydentuntoinen ja aliarvioiva ja falski.

Tuli henkisesti helvetin huono olo, kun en osannut kuin niellä vastalauseita sisäänpäin. Samaan aikaan tajusin, että ajatus kaikenlaisesta tutkinnonosia ja arvosanoja sisältävästä opiskelusta ahdistaa minua määrättömästi. Olen suorittanut ihan liikaa kursseja ja tenttejä ja esseitä ja portfolioita ja etäopiskelutehtäviä. Vuosia ja vuosia ja vuosia. En tahdo yhtään tenttipaniikkia enää lisää. En tahdo yhtään arvosanalla arvioitua suoritusta.

Niin, se markkinoijatyyppi kauppasi meille lähinnä teknis-kaupallisen alan peruskoulutuksen osia, ja samaan aikaan meidän joukossa istui pari pirun pitkässä koulutusputkessa aivan hiljan ollutta (minä ja yksi etäisesti tuttu kollega) ja pari vanhempaa aikaisemmin hänen kauppaamiaan koulutuksia tehneitä. Emme ihan olleet oikeaa kohderyhmää, tai sitten en vaan tajunnut homman ydintä.

Loppuviimeksi piti mennä kokouksen jälkeen lähimpään tavarataloon vessaan tärisemään ja rauhoittumaan ja itkeä tihrustamaan.

Taisi tulla pienet tunneöverit tuosta. En tiedä opinko mitään. Ikuisuusongelma on se, miten opin olemaan ahdistumatta mielestäni ylimielisistä ja falskeista ihmisistä. Miksi koen itseni niin uhatuksi joissain tilanteissa, miksen osaa itse arvostaa ja tukea itseäni, miksi hätääntyminen vyöryy ja vyöryy?

Tämänpäiväisen jälkeen päätin, että enpä menekään Helsingin kirjamessuille. Menen sen sijaan tänne katsomaan Wardin maalauksia. En nyt juuri siedä ajatusta tungoksesta katetussa tilassa, vaikka ohjelma olisi miten mielenkiintoista.

Yäk

Vanha opinahjoni on näemmä päässyt otsikoihin.

Varsinais-Suomi - Satakunta -Pohjanmaa -akseli nostattaa henkiset niskavillani pystyyn. Ja aina kun kuulen jonkun puhuvan siitä, miten mukavia ja turvallisia pienet yhteisöt ovat, mieleeni tulee, miten nurkkakuntaisia ja kyräileviä ja sisäänpäinlämpiäviä ne myös voivat olla.

Ei toistaiseksi tämän enempää tästä. Ei ole mitään henkevää sanottavaa siitä, että koluissa voidaan pahoin ja tietyillä alueilla voidaan erityisen pahoin.

Pitäisikö tietää?

Minua hämmästyttävät ja hiukan hirvittävätkin ne ihmiset, joilla on elämänsä suunnat selvillä. He ovat tavallaan ihanneyksilöitä, sillä esim. ammatinvalinnan linjauksia tehdään kovin nuorena. 14-vuotiaan pitäisi jo tietää, haluaako hän suuntautua taideaineisiin, kieliin vai luonnontieteisiin.

Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.

Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.

Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.

Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.

Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.

Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.

Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.

Keksin pyörän uudelleen

Huomenna alkaa töissä kurssiohjelma pyöriä. Se koulusta tuttu tympeä maku tuli suuhun, huomaan että huokailen itsekseni. Ahdistaa.

Ehkä noin tuhat kertaa olen tehnyt analyysiä ahdistuksen syistä ja siitä, miten pääsisin ahdistuksestani eroon - mielellään lopullisesti. Analysointi ei auta. Toistaiseksi en ole lakannut ahdistumasta ja pyristelemästä sen ahdistuksen kourissa. Jälkikäteen olen ollut itseeni pettynyt. (Taas ahdisti, enkö ikinä osaa olla normaalisti, miksi pitää pelätä ja jännittää ja hätäillä niin että kaikki olotilavivahteet kiertyvät yhdeksi isoksi möykyksi, ahdistukseksi, jota työntelen sisälläni koko sen ajan, kun opettajan osassa olen? Niin, no tiedän että vuosina x ja y on ollut ihan järjettömiä katastrofitunteja mallia yläaste, tiedän että niistä tunneista on jäänyt pelkoa joka laukeaa ihan pienestä.)

Se pyörän keksiminen uudestaan on tässä: jospa nyt vaan annan ahdistuksen olla. En yritä analysoida tai tulkita sitä yhtään mitenkään. Puuhaan niin kauan kuin alkaa oikeasti väsyttää. Puuhaan kaikkea kivaa (Klovnin kyyneleet -kirja on loistava, sitä on luettavana vielä satakunta sivua, kissoilla on uusi leluhärpäke, josta etenkin juniorit tykkäävät, jotakin musaa voisi cd:ltä kuunnella).

Näissä merkeissä.

Sanoilla selittämisen vaikeus

Sanat ovat vaikeita. Ne rajaavat ja luovat mielikuvia, joista poispääseminen taas on joskus vaikeaa.

Opettaja on minulle tolkuttoman vaikea sana. Opettaja on se joka tietää ja on varma. Opettaja opettaa muita - hänen siis pitää itse osata. Opettaja on hiukan jakkupuku, hiukan viranomainen, hiukan pikkutarkka.

En opettamisessa päässyt irti noista opettaja-mielikuvista. En saanut itseäni mahtumaan siihen, mitä "olisi pitänyt olla" (ei siis yleisesti vaan omassa mielessäni).

Olin ylikuuliainen oppilas. Kauhistuin jos vahingossa tein jotakin väärin tai kun olin unohtanut vaikka penaalin kotiin. Ihan ensimmäisiltä kouluvuosilta muistan lähinnä näitä kauhuhetkiä: miten olinkin ruokatunnilla luokassa kaatanut maitomukini, maito oli valunut pulpettiin ja virsikirjan sivut olivat liiskaantuneet yhteen. Sen virsikirjan, joka oli juuri omaksi saatu ja josta oli sanottu että se olisi meillä koko ajan, kaikki yhdeksän kouluvuotta...

Opetusharjoitteluvuotena tajusin, että hirvittävän moni opiskelukaverini oli opettajaperheestä. Äiti, isä tai molemmatkin olivat opettajia. Minun lapsuudessani opettajat olivat niitä paremmin toimeentulevia ja vähän herraskaisia - vanhempieni sukupuolvelle opettaja oli isoin auktoriteetti jumalan, papin ja lääkärin jälkeen. Oli liian iso muutos siirtyä itse sille paremmalle puolelle. Koin näytteleväni, esittäväni jotakin muuta kuin mitä olin.

Lisää liikkumisen mahdottomuudesta

Käsitys omasta kömpelyydestä ja fyysisestä omituisuudesta on rajannut valintojani monessa asiassa. Silloin kun vuonna kivi ja keppi pääsin lukiosta ja hain jatko-opintoihin, niin mielessäni yksi syy välttää keskiastetta oli se, että pääsisin lopullisesti vapaaksi liikuntatunneista. Hain ja pääsin opiskelemaan biologiaa, mutta luin opintovaatimuksista, että approbaturiin kuuluu talvinen "kenttäkurssi", joka tarkoittaa mm. metsään hiihtämällä tehtäviä retkiä. Päättelin, etten ole tarpeeksi ketterä biologiksi.

Yksi liikuntatuntikamaluus lisää oli kuukautisissa. Olin luultavasti luokan ensimmäinen aloittaja. Varmasti en tiedä, kun en kehdannut menkoista kenenkään kanssa puhua, mutta harvallapa kymmenvuotiaalla kuukautisia vielä on. En kertaakaan kehdannut sanoa varsinaista syytä (siis vuotoja tai kuukautiskipuja) opettajille, muistaakseni esim. uimahallissa istuin katsomon puolella "kurkkukivussa". Uimista isompi ongelma oli se, että vuoto ja kivut olivat teinivuosina rajuja, mutta nehän piti peittää - ihan muuten vaan siis olin naama valkoisena ja hikeä otsalla.

Jostakin muistan lukeneeni, että varhaiseen kuukautisten alkamisikään liittyy enemmän häpeää ja huonommuudentunteita kuin tavallisesti. Etsiskelin linkkiä asiasta, mutten löytänyt. Sen sijaan löytyi Kaksplussan keskustelupalstalta tarinoita, joiten perusteella oman äitini tapaisia tuppisuita on muitakin (olettaisin, että tuon palstan keskustelijoitten äidit ovat omaa äitiäni nuorempia). Toinen mielenkiintoinen keskustelu kuukautissiteistä löytyy täältä vanhasta bllogipostauksesta (ja näemmä myös täältä).

Lihava nainen laihassa ruumiissa

Luin Hannele Harjusen artikkelin 'Lihavuus välitilana' tuosta Koolla on väliä -opuksesta ja nyökyttelin itsekseni tälle lauseelle:

"Monet niistä tutkimusaineistoni naisista, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai heidät on lapsena leimattu lihaviksi, ovat tulleet tietoisiksi lihavuudestaan koulun alkaessa. Näyttää siltä, että hyväksyttävän ja kelpaamattoman naisruumiin rajat opitaan usein nimenomaan koulun vertaissuhteiden, terveydenhoidon ja liikuntakasvatuksen kautta."

Ennen koulua en muista, että olisin kokenut itseäni mitenkään erityiseksi noin fyysisesti. Olin kyllä tarhassa ja kerhossa hiukan sivussa, mutta se oli enempi arkaa hämmennystä lapsijoukossa olemiseen kuin tunnetta siitä, että olisin fyysisesti poikkeava. Tarhassa minulla oli iso ihastuskin, Riku, jonka kanssa leikin kotia ja olin kovasti menossa naimisiin (suunnitelma oli koko kuusivuotiaan vakaumuksella tehty).

Koulussa oli liikuntatunteja ja kilpailuja, olin se jonon viimeinen ja samaan aikaan piti olla niin kuin ei olisikaan - eihän se viimeiseksi tuleminen tuntunut missään, ehei. Toisella luokalla oli hiihtokilpailut juuri sen jälkeen kun olin saanut silmälasit, muistan maanneeni rähmälläni alamäen lumikinoksessa näkemättä muuta kuin huurua rillien läpi - ei ladusta tietotakaan. Ja sitten punnittiin ja aina olin kymmenen kiloa isompi kuin viimeksi (tämä kohta ei voi pitää paikkaansa, muuten olisin peruskoulun loppuun mennessä ollut 150-kiloinen). Ruumiini oli kerta kaikkiaan erilainen kuin muiden: eivät muut pullistuneet samalla lailla kuin minä.

Kun luokka teki biologian tunnilla kenttäretken suolle, niin minähän olin vähällä upota. Muistaakseni suosta piti ensin kiskoa minut ja erikseen sitten kumpparit. Hävetti.

Harjusen artikkelissa lihavat tai lihavuutta kokeneet naiset samaistuvat voittopuolisesti laihoihin, he pitävät laihtunutta ruumista 'normaalina' tai tavoiteltavana. Minä pidän itseäni lihavana, joka nyt viimeisimmät vuodet on ollut tilapäisesti laiha. Alkuaikoina olin hiukan hysteerinen, pelkäsin että yks kaks (noin yhdessä yössä) repeäisin yhtä isoksi tai isommaksi kuin ennen. Nyt tuntuu vain oudolta niiden ihmisten seurassa, jotka eivät ole tunteneet minua kauempaa kuin muutaman vuoden.

Töissä yksi heinäsirkan kokoinen kollega (siis n. 150-senttinen hoikka nainen) käy netissä kalorilaskurisivulla tarkistelemassa energiamääriä. Samainen persoona sanoi mahataudissa laihtuneensa kaksi kiloa - siis kävikö hän vaa'alla tarkistamassa, vai mistä hän kilomäärän tiesi? Jos tuo on yhtä kuin 'normaali', niin en halua osallistua siihen. En halua olla osallisena missään loppuelämän kestävässä kalorinlaskentaprojektissa.

Minulla on ruumiiseen ja syömiseen liittyviä kehtaamisia. En yleensä kehtaa juosta muiden nähden, sillä juostessa kuvittelen hyllyväni jotenkin epämääräisesti ja luulen myös, että muut näkevät minusta, miten 'väärin' juoksen. En ole innolla lähdössä työpaikan sählyjoukkueeseen tai uimahalliin - minusta kimppaliikunta on ahdistavaa, samoin bodypumpit, spinnigit, kuntosalit - en siedä mitään sellaista, joka muistuttaisi etäisestikään kouluajasta. Minun on helpompi syödä yksin kuin seurassa, kiusaannun etenkin jos syömiseeni kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi ravintolassa koen olevani ihan vieraalla maaperällä - vierasta ruokaa ja ympäristö, paljon huomiota ruuassa.

Äärimmäisessä kuvitelmassa voin nähdä itseni yksin hölkkäämässä tai hiihtämässä. Niissä mielikuvissa kukaan ei katso minua, saan rauhassa olla ja tehdä niin kuin teen, ilman 'oikeaa' tai 'väärää'.

Tänään terapiassa

Tänään oli joulutauon jälkeen ensimmäinen terapiakerta, puhuttavaa olisi ollut yllin kyllin.

Ehkä hyvä, etten puhunut sitä kaikkea. Osa olisi liittynyt enempi tapahtumien referointiin kuin mihinkään tunnetyöhön. En tiedä, miten hyödyllistä tai tarpeellista on enää puida esim. äidin tai isän sanomisia joulunpyhiltä. Ainakaan ne eivät ole akuutisti mielessä päällimmäisinä ja hyvä niin. Olen pääsemässä sen ohi, että niin kovin selittäisin, mitä _muut_ tekevät tai sanovat, miten reagoivat. Oma itse se pään pääasia on. En minä äidin tai isän puolesta terapiassa käy, vaikka välillä on siltäkin tuntunut.

Tehtiin melkein koko aika mielikuvaharjoitusta. Rakensin mielessäni tauluja: yhden vanhoista liikuntatuntien hevoshypyistä, toisen pikkuhetkestä, jolloin olen ollut onnellinen ja rauhallinen (elikäs olen maannut sohvalla Vieteri mahan päällä), kolmannessa kuvittelin itseni töihin pitämään tammikuun lopun kurssia.

Noilla tauluilla on yhteytensä. Siihen hevosmuistoon liittyy häpeää ja voimattomuutta - en osaa hypätä hevoselle niin kuin muut, ja muut todistavat osaamattomuuttani, samaan aikaan minun pitää vielä olla aivan kuin tilanne ei olisi mitenkään merkittävä, niin kuin sillä minun kömpelyydelläni ei muka olisi minulle mitään väliä. Kun aloin ajatella sitä tauluna, se oli tunkkainen, ahdistava, harmaita värejä - uh. Terapeutin yllyttämänä aloin kuvitella sitä toiseksi, lämpimiä värejä, valoa, muut ihmiset kannustamaan minua sen sijaan että arvostelisivat ja työntäisivät pois.

Tuntuu että tällaiset kuvittelut ovat tie ulos. Ne helpottavat oloani, sillä huomaan, ettei tiettyihin hetkiin liittyvien mielikuvien tarvitse olla muuttumattomia. Sillä mitä ihan todellisuudessa on tapahtunut vuonna 1983 pikkukaupungin liikuntatunnilla, ei ole kovinkaan paljon merkitystä. Merkitykset teen minä, kun mielessäni matkaan takaisin niihin hetkiin.

Liikuntatuntipainajainen

Luin esipuhetta Koolla on väliä! -kirjasta ja putosin johonkin omaan angstiini (ei nyt pelkästään kirjan herättämään, oli siinä mukana muutakin, lähinnä kai se, että kaikki on nyt hiukan valheellisesti 'valmista' ja voisin alkaa kuvitella, että tällaisena tämä elämä jatkuu... raameiltaan samana vuosikymmenestä toiseen).

Lähdin kävelylle. Käveleminen on nyt yleisratkaisuni ahdistuksiin (voi paska sellaisia aikoja, kun jostain ylipääsemättömästä syystä en pääse tallustamaan).

Käveleminen laukaisee ahdistuksiani.

Tietyt asiat lapsuudesta vaikuttavat vieläkin. Miten en pääse irti - en saa muutettua menneisyyttä toisenlaiseksi, enkä näemmä saa tulkittua sitä toisin?

Hahmotan itseni suhteessa muihin niin, että muut ovat jossain 'kaukana' 'yhdessä' ja minä olen yksin, etäällä muista. Vieraassa joukossa koen kovin helposti tulevani torjutuksi ja se saa minut vetäytymään. En yritäkään mennä mukaan porukkaan, vaan alan puuhastella omiani (ja ahdistun todellisesta tai kuvitellusta torjunnasta).

Toki tähän hahmotustapaani vaikuttaa moni asia minussakin, mutta luultavasti koti ja koulu ovat vaikeuttaneet tätä kuviota. Olen ainoa lapsi, ja perheenä olimme eristäytyneitä. Meillä ei juurikaan käynyt vieraita, emme käyneet oikein missään. Onneksi sentään emme asuneet yksin korvessa, vaan pikkukaupungissa kerrostalossa. Jos on sisaruksia tai perhe ei toimi yhtä sisäänpäinkääntyneesti, on luultavasti selvempi kokemus omasta 'paikasta' joukossa, siitä että 'kuuluu' porukkaan.

Koulussa olin lihava ja kömpelö. Liikuntatunneilla olisin mieluummin lakannut olemasta. En selvinnyt talviurheilussa: en ole ikinä oppinut kunnolla hiihtämään ja luistella en osaa vieläkään. Sain luistimet vasta kolmannella luokalla - en tiedä, onko oikea syy rahapula vai ylihuolehtiminen (Luistellessa voi kaatua! Voi murtua luita! Voi saada aivotärähdyksen!)

Kun oli luistelua, muut tekivät piruetteja tai potkivat hokkareilla. Minulla oli potkukelkka jäällä, ja hurjimmillani tein parin metrin irtiottoja. Mutta ne kaikki muut luistelivat... minä en kyennyt, en vaikka miten olisin yrittänyt.

Pesäpallossa, jalkapallossa, lentopallossa, salibandyssä, koripallossa... Olin aina se viimeinen, joka huolittiin joukkueeseen. Kelpasin, kun ei enää ollut muita.

Siitä tulee kumma olo. Vähän niin kuin oksetus, mutta en tiedä, mihin se oksetus kohdistuu. Muihin, jotka eivät huoli, vai itseen, joka ei kelpaa.