Retkelle!

Tänään tapasin ystävää, huomenna matkataan miehen kanssa Satakuntaan ja kylästellään siellä toisen ystävän luona. Ensimmäistä kertaa tehdään moinen retki, olen tähän asti bussimatkaillut reissut yksin.

Haemme jotakin ratkaisua siihen, ettei olisi vain sinun ja minun ihmisiä. Sosiaalinen seurapiiri on aika rajoittunut, vaikkei sen tarvitsisi olla. Joidenkin ihmisten harrastamat ystäväpariskuntatapaamiset ovat ajatuksena aika ahdistavia, mutta sen ja tämän nykyisen välillä on aika paljon tilaa.

Etenkin näissä maallematkailua vaativissa tapaamisissa olisi kimpparetkeily kätevää, tuonne huomiseenkaan kyläpaikkaan en pääse kuin neljän-viiden kilometrin päähän pikavuorobussilla. (Se että alkaisin yks kaks taas ajaa autoa, on poissuljettu vaihtoehto. En uskalla ajaa.)

Minun sosiaalinen ahdistukseni möyrii jossakin takavasemmalla. En minä omasta puolestani angstita, sillä ystävän olen tuntenut liki 20 vuotta. Mutta me - minä ja mies - emme ole millään lailla tottuneet kaksikkona liikkumiseen ja minä olen yliherkkä nolostumaan toisen puolesta. Ei miehen puolesta tarvitsisi nolostua (ei hän riehu tai nolaa minua tms.), mutta olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa mies tulkitsee jonkin aivan pienen jutun omasta alkoholistitaustastaan käsin omalla tavallaan. Nolostun niistä tulkinnoista, kun minun silmissäni mies on silloin rajoittunut ja yksisilmäinen - siis hiukan tyhmä.

Puoliskon tulkinnat ovat sinänsä harmittomia, mutta hän itse jumittaa niihin eikä näe, etteivät ne pidä välttämättä paikkaansa. Esimerkiksi yhden ystäväni mies on aika hipin ja boheemin näköinen. Kun tämä ystävän mies alkoi selittää kasvinkasvatusharrastuksiaan, niin puoliskon ihan vilpitön tulkinta oli, että kaveri kasvattaa kannabista. Sen jälkeen puolisko ja ystävän mies puhuivat muutaman minuutin sujuvasti aivan eri asioista - toinen puhui koristekasvien taimista ja toinen huumekasveista - ja lopulta puhe siirtyi toisaanne ilman että puolisko koko aikana olisi tajunnut, millainen kommunikaatiokuilu heidän välillään oli.

Jostain vinkkelistä katsottuna tilanne oli järkyttävän huvittava. Toisesta vinkkelistä taas kiusaannuttava.

Hiukan kriisipuuroa

En kovin ole miettinyt terapiaa tai kolmatta vuotta - mitä nyt hiljaa mielessäni päättänyt käydä sen kolmannen vuoden kerta viikossa vaikka omalla kustannuksella, jos Kelan tukea ei tule. Terapian sijaan tuntuu, että olen suossa työn kanssa. Viime viikot olen ollut kroonisesti väsynyt ja stressaantunut ja - kas kummaa - alkanut aina sunnuntaisin miettiä, miten taas on työviikko edessä ja maanantaina sitten pitää hoitaa tätä ja tuota.

Olen nähnyt eksymis- ja harhailu-unia. Ja unia minusta ja miehestä. Ja lieviä painajaisia. Yks kaks toissayönä olimme jossakin juhlissa ja mies oli kaatamassa kaljaa naamaansa - minä vieressä hätäilin, että tässäkö se raittius meni. Mies pysäytti kädenliikkeen ja sanoi vain pelleilevänsä. Minä taas olin vihainen.

Olen luullut, että unet miehen juomisesta tai raittiudesta ovat jo ohi. Alkuaikoina näin niitä montakin ja ihmettelin: irl en koskaan ole nähnyt miestä juovuksissa enkä kuullut hänen pelleilevän juomattomuudellaan. Uniin tunkeva juova alkoholisti ei ole mitään todellista, vaikka retkahdus on kai aina mahdollinen. (Irl olen kerran ravintolassa (matkoilla, vieraassa maassa) tokaissut hedelmäjälkiruokaa lusikoivalle miehelle: tässä taitaa olla viinaa. Mies alkoi massuttaa ja syljeksiä, jätti annoksen syömättä.)

Tiedän mutkien kautta miehen tuttuja, jotka ovat vuosien raittiuden jälkeen palanneet takaisin alkupisteeseen. Silti on hiukan hullua nähdä näitä unia. Niin kuin näkisin miehen unia, en omiani. Painajaisunen pelko noissa unissa on. Sama kai, ovatko ne juomisesta vai jostakin ihan muusta - kaikki kuvaa menettämisen pelkoa, yhteyden katkeamisen pelkoa.

Sitä samaa yhteyden katkeamisen pelkoa poden toisaallakin. Stressaa myös tämä nykyinen seksielämä. Minun on vaikea puhua vestibuliitista, kun tuntuu että puhe menee niin kovin kliiniseksi. On geometrisesti gynekologin kaavioon merkitsemät kipupisteet, on kymmenen (ei, nyt kahdeksan) steriiliä ampullia, joiden sisällä geeliä, joka vaikuttaa kymmenen minuutin aikana ja vaikutus kestää kaksikymmentä minuuttia. Ja mies on nyt viimeksi ja edellisellä kerralla kysynyt No sattuiko? ja minun on vaikea vastata siihen kyllä tai ei. Niin selkeitä vastauksia ei ole. "Ei paljon" Tai "Ei samalla lailla kuin joskus ennen" tai "Jokin krampin tapainen aluksi oli". Ja samaan aikaan tietää, että hiljaisuus olisi tylyä ja torjuvaa - mutta sanat eivät taivu kuvailemaan omia tuntemuksia.

Jumi

Aamusta alkaen olen lykännyt yhtä puhelua, jonka "päätin" soittaa tänään. Viikolla äidin sisarpuolelta tuli kortti, hän kyseli kummitätini osoitetta, oli kortin loppuun laittanut oman puhelinnumeronsa.

Minulla on ollut jo monta päivää aikaa soittaa, mutten ole ennättänyt, muka.

Minusta ei tunnu luontevalta soittaa hänelle - mutta ihan yhtä epäluontevaa olisi laittaa kortti ja korttiin se hänen kysymänsä osoite. Sinänsä soittamisesta voisi seurata hyvää, mutta minä kartan sukulaisia, etenkin äidin sukulaisia. Yhteydet heihin ovat olleet jonkinmoiset lapsuudessani, mutta kun lähdin opiskelemaan liki toiselle puolen Suomea -89, niin etäännyin. Vähän lisää etäännyin, kun äidin äiti kuoli, ja äitini ja hänen sisarpuolensa alkoivat monivuotisen mökötys-tora-perintöriitansa. Siinä riitelyssä pahansisuisin osapuoli on kylläkin ollut äidin toinen sisarpuoli, ei tämä kortinlähettäjä.

Tässä matkan varrella äidin sisarpuoli on eronnut ja avioitunut uudelleen, sisarpuolen tytär (serkkuna häntä olen pitänyt, vaikka hän serkkupuoli tarkkaanottain on) on alkoholisoitunut ja raitistunut, perustanut perheen ja saanut kaksi lasta, retkahtanut kerran ja toisen, kolmannenkin kai. Serkku tuli perheineen meidän häihin (täti uuden miehensä kanssa oli siellä myös). Hän onnistui näyttämään kulmakuppilan kulahtaneelta ruusulta. Nykyhetki tuntuu surkealta, lapsuudessa minulla on hänestä hyviä muistoja.

Niin että pitäisi soittaa tälle serkun äidille tänään. Äh. Vaikea saada aikaiseksi. Huomaan että käyttäydyn ihan niin kuin äitini: lykkään kontaktinottoa ja odotan että se täti soittaisi itse (hänellä on puhelinnumeroni, luulisin). Minua pidättelee se, että näiden äidin suvun jäsenten kanssa puhumattomat asiat kertautuvat ja monistuvat. Jos täti on ollenkaan ollut hereillä ja läsnä kesän häissä, niin hän on tajunnut että olen naimisissa alkoholistin kanssa - aivan samoin kuin minä olen tajunnut, että hänen tyttärellään on akuutti viinaongelma. Eri asia sitten, puhutaanko näistä mitään. Ei ole ollut tapana puhua.

Luovuus

On ihmeellistä että me olemme, me yhdessä ja erikseen.

Erinäisiä kertoja olen muitten ihmisten sanomana kuullut, että minä tai mies tai me yhdessä olemme luovia. Se sana töksähtää - luovia, miten niin, en ole taiteilija, ei hänkään, molemmilla kunnan pieni palkka, arki arkea, voisin nimetä monta luovempaa ihmistä.

Luovuus on jotakin liian isoa. Vähän niin kuin rakkaus. Molempia on, mutta molempien lausumista ääneen välttelee: jos se sana lipsahtaisi huulilta, niin manaisi pahaa silmää, huonoja enteitä. L- ja R -sanat kaikkoavat, jos niitä väkisin yrittää kutsua elämään.

Luovuus on selviytymiskeino. Alan kirjoittaa silloin, kun helvetisti pelottaa. Kirjoitan mitä tahansa, päiväkirjaa, kirjeitä, sähköpostia, tarinoita, mielipidekirjoituksen. Teen ruokia, joita ei löydy reseptikirjoista, leikin kameralla, piirtelen huvikseni. On hauskaa yhdistellä aineksia, katsoa mitä milloinkin syntyy.

Rakkaus on pelon vastakohta, väitettiin jossakin. Mitä vähemmän pelkää, sitä enemmän uskaltaa olla avoin, auki, vastaanottava, rakastava.

On ihme, että juoppo ja syöppö ovat yhdessä ja kumpikin on toipunut taudista niin pitkälle, että on vuosia jo kulkenut ulkoisesti taviskansalaisen kirjoissa. Alkoholisteistaa taitaa pari prosenttia selvitä pitempään raittiuteen, lihavilla syömisongelmaisilla prosentti on samanlainen. Suurin osa meistä lihoo ja laihtuu, lihoo ja laihtuu taas (tai ryyppää ja raitistuu, ryyppää taas ja raitistuu taas).

Kun tapasimme, niin minä oletin tapaavani jotenkin silminnähden juopon miehen, hän taas oletti tapaavansa lihavan syömärin. Yllätimme toisemme. Yllätämme edelleen.

Ehkä mahdottomien ovien aukaiseminen auttaa: kun kerran on ylittänyt mahdottoman, saman ylityksen voi tehdä aina uudestaan.

12 askelta

Surffasin netissä tutuilla sivuilla. Voi perkele, AAL:n ryhmä täällä on näemmä loppumassa. Surffasin toisille tutuille sivuille, se ryhmä näemmä on vielä.

Olen käynyt AAL:ssä ja OA:ssa ja löytänyt itsestäni paljon samaa. Ryhmässä käyminen on hälventänyt yksinäisyyden tunnetta. Se on toiminut paremmin kuin mikään uskonnollinen juttu (joita niitäkin joskus vuonna miekka ja kypärä kokeilin, olen ripari-isosenakin ollut... mutta silloin en hengellisiä kokemuksia saanut, koin seurakuntatoiminnan hiukan niin kuin näyttelemisenä).

Menin AAL:n ryhmään muutama vuosi sitten, kun minun ja miehen tapailu-suhdeviritelmä oli mennyt komeasti karille, olin työttömänä ja vanhemmat, äiti etenkin, syyllistivät kuorossa: Mitä sinä siellä Tampereella oikein teet, kun ei sulla työtäkään ole, tule tänne kotiin takaisin. (Selvennykseksi: mies on se sama mies kuin tälläkin hetkellä, mutta silloin muutama vuosi sitten luulin meidän eronneen lopullisesti). Sinä talvena ryhmässä käyminen jollain tapaa pelasti minut. Keväällä alkoi harvakseltaan terapia ja kesällä aloimme jatkaa suhdetta (alussa kyllä ihmetelin ääneen sitä, jatkammeko pelkästään, kun ei parempaakaan ole tarjolla. Kumpikaan ei tiennyt.)

12 askeleen ryhmät ovat luultavasti se 'oikea' paikka minulle, mutta olen yliherkkä sille, jos jostakin puheenvuorosta rivien välistä alan lukea viestiä 'et sinä tänne oikeasti kuulu'. Kun aloitin AAL:ssä, ryhmässä oli useampia aikuisia 'ongelmaperheitten' lapsia - siis muidenkin ongelmien kuin alkoholiongelman keskellä kasvaneita. Kun ihmiset vaihtuivat, niin ryhmään tuli enemmän alkoholistien läheisiä. Voi olla, että olen lukenut rivien väleistä tekstejä, joita siellä ei oikeasti ole ollut. Joka tapauksessa koin, että minun pitäisi jotenkin puolustella oloani ryhmässä ja korostaa niitä lapsuudenperheen ongelmia, jotta minulla olisi lupa käydä ryhmässä. Tarve toipua tai rakentaa itseä terveemmäksi ei oikein toteutunut ja alkoi olla aina vain vaikeampaa saada lähdettyä ryhmään. Samoihin aikoihin masennus paheni ja aloin vakavissani miettiä Kelan terapiatuen hakemista.

OA:ssa kävin ensimmäisiä kertoja siinä vaiheessa, kun olimme muuttamassa yhteen ja hepuloin syömisiä. Mietin miten monesti olin kauppakassista mättänyt jogurttia tai mysliä naamaan, seissyt ulkovaatteissa keittokomerossa ja vain ahminut. Hävetti etukäteen, kun oma mutkikas suhde ruokaan ei enää säilyisi täysin yksityisasiana. Oli (ja on) tiettyjä ruokia, joita en voinut säilyttää kotona (esimerkiksi karkit, keksit, suolapähkinät).

Olin ryhmässä yhteenmuuton jälkeisenä syksynä ja vaikka periaatteessa puhuin samaa kieltä muiden kanssa, niin olin tavallaan ohittanut jonkin pisteen ja muut olivat vielä siellä, keskellä syömisriippuvuutta. (Itsekin olen ajoittain, en koko aikaa kumminkaan.) Tuntui että olisin tarvinnut ryhmää joskus kymmenen vuotta sitten, silloin kun olin kipeimmin solmussa oman kehoni ja painoni kanssa. Nytkin koin kaipaavani apua, mutta eri asiassa kuin ne muut ryhmäläiset. Minun tarvitsisi tajuta nykyhetki, oma ruumis ja oleminen tässä ja nyt ja oppia luottamaan siihen, mitä on nyt, rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen (ja se sisältää sipulin kerrokset: minut kaikkina ikäkausina).

Samassa vaiheessa olen kai vieläkin. Kun tänään ryhmäsivuilla kävin, tuli tarve mennä jompaan kumpaan tai molempiin ryhmiin. Siitä on pitkä aika, kun olen ollut ryhmätunteen ympäröimä. Välillä olen ajatellut, että saan 12 askelen ryhmien kautta kokemuksia sisaruudesta. Hetkeksi hälvenee se, että olisi yksin ja kukaan muu ei (muka) olisi kokenut samankaltaisia oloja.

Jos oikein tiukkapipoisesti 12 askelen ryhmiä tarkastelee, niin minun 'pitäisi' olla Al-Anonin jäsen. Sen koen kaikkein vieraimmaksi maailmaksi: meidän suhteessa miehen alkoholismi on läsnä siinä, että hän on raitis. En ole edes etäisesti tuntenut miestä hänen juovana aikanaan. Miehen isä ilmeisesti juo edelleen, mutta hänet olen tavannut pelkästään yhden käden sormilla laskettavat kerrat. Miehen veli on kuollut viinaan ja huumeisiin, mutta en tunne häntäkään - hän ehti kuolla ennen kuin tutustuimme. Tietysti kaikki on läsnä tässä hetkessäkin, mutta kovin merkittävää se ei ole. Vaikuttaa se minuunkin yhdessä yksityiskohdassa: olen luvannut, että meidän koti on viinatonta vyöhykettä. Kun kutsun tänne ei-absolutisteja ystäviäni, niin en tarjoa heille prosenttipitoisia, enkä kostuta kakkuja konjakilla.