Voiko masennuksesta toipua?

Sanoin tänään terapiassa ääneen sen, mitä viime viikkoina olen hiljaa mielessäni ajatellut: olen toipunut tästä masennuksesta, en enää ole masentunut.

En muista, milloin viimeksi makasin kotona sohvalla itkemässä. Tuossa puolitoista vuotta sitten olivat itkuttomat päivät harvinaisia. On kiinnostavaa musiikkia, kirjoja, elokuvia, teatteria. Saan lähdettyä keikalle, leffaan, teatteriin. Ystävän kutsuminen kylään ei saa aikaan ahdistusta tai siivouspaniikkia. En muista milloin viimeksi olen mielessäni kehitellyt käsittämättömän kiukun puoliskoa kohtaan. Pystyn lukemaan kokonaisia romaaneja. En mieti vapaalla työasioita.

Hitto. Tästä näemmä taas toipuu. Voi kokea iloa. Voi olla väsymättä älyttömästi, voi olla hautomatta ahdistavia asioita jatkuvasti, voi nukkua öitä hyvin, voi kävellä ulkona ilman 20 kilon henkistä reppua.

Pelottaa kirjoittaa tätä, sillä jokin taikausko pitäisi turvallisempana olla ihan hipihiljaa (ja varmuuden vuoksi vähän surkeana).

Olen pelännyt masennuksen yltymistä eniten viime syksynä, kun tuli monta isoa muutosta kerralla enkä ollut edellisestäkään mullistuksesta vielä ihan voimissani. Masennukseni ovat noudattaneet tiettyä kaavaa: ensin on iso mullistus (ensimmäisellä kerralla siirtyminen opiskelusta töihin yhdistettynä muuttoon vieraalle paikkakunnalle, toisella kerralla siirtyminen eri työpaikkaan ja taas vieraalle paikkakunnalle, kolmannella kerralla muutto avoliittoon ja yhteiseen asuntoon). Kaksi tai kolme kuukautta ison mullistuksen jälkeen olen alkanut masentua, kaikki uuden into on ollut poissa, kaikki toivokin on yks kaks ollut poissa, on vain ollut harmaata ja itkuista. Nyt on jo yli puoli vuotta häistä ja muutosta, jos vanhaa kaavaa noudattaisin, niin minun pitäisi jo olla masentunut. Vaan enpäs olekaan. Hähhää.

Vissiin tässäkin pääkopassa tapahtuu muutoksia.

Juu ei

Että voi yksinkertaisten päätösten tekeminen olla vaikeaa. Tässä ei edes ole kysymys isosta asiasta.

Tekisi kovasti mieleni mennä keikalle. Laiskottaa vaan armottomasti eikä laiskotuksen vallassa huvittaisi vääntäytyä bussilla keskustaan ja jonottaa sisäänpääsyä eikä järjestää itseään sitten yömyöhällä käänteisessä järjestyksessä takaisin.

Niin ja keikaus pitäisi tehdä yksin, kun puolisko pitää Kuulaa lievän vastenmielisenä tai ainakin mielenkiinnottomana. On tylsää notkua yksin baarissa odottamassa keikan alkamista, mutta vieraitten seuraan lyöttäytyminen taas nostaa ihan liikaa sosiaalista ahdistusta. Baaritiskillekään en halua, kun en tykkää juoda yksin. Sitä paitsi huomenna on työpäivä ja nykyisellä alkoholinkulutuksellani (ehkä kaksi viinilasillista viimeisimmän vuoden aikana) en taitaisi jaksaa edes yhtä olutta.

Noh, jos tätä vielä pari tuntia vatustelen, niin ehtivät aloittaa ilman minua.

Tuttavalliset paneskelut

Postiluukusta tipahti tänään lehti, jossa Heli Roiha tilitti kahden vuoden selibaattiaan (näemmä myös toisaalla blogoslaviassa on luettu sama juttu).

Anteeksi kun junnaan samoja asioita, mutta minulla on tällä blogilla diktaattorin oikeudet junnata vaan. Imagen jutun jälkeen oli pakko taas kerran ihmetellä, miten oikein hahmotan olemistani ja itseäni.

Kolumnissa Roiha kirjoittaa"kyllästyin tuttavallisiin paneskeluihin ihmisten kanssa, joiden kanssa olisin ihan yhtä hyvin voinut olla panematta".

Niin. Mutta kun. Ei tuollaisia ihmisiä ole minulle olemassa. Seksi sisältää niin ison paljastumisen uhan / mahdollisuuden, ettei mitään "tuttavallista paneskelua" ole. Edes seksi puolison kanssa (hetkinen, seitsemäs tuttavuusvuosi menossa) ei ole tuttavallista paneskelua, vaan joka kerralla hiukan hämmentävää. Aina on hetki, kaksi, tai kolme, jolloin haluaisin piiloutua tai haluaisin manuaalin olemiseeni. Hetkiä jolloin epämääräisesti luulen, että olen jollain lailla "väärin". Toisia hetkiä, joilloin unohdan ajatella väärää tai oikeaa. Kolmansia hetkiä, jolloin kuulen omat ääneni jostakin etäältä ja huvitun niistä.

En ole ikinä harrastanut seksiä kännissä, en edes lievässä humalassa. Silloin kun yritin hoitaa neitsyyttä pois kuleksimasta, hain rohkaisua ryypystä ja toisesta (ja kolmannesta). Ne kerrat vaan eivät johtaneet ihan yhdyntään.

Ensimmäisen vuoden seksielämääni (ikää 31, hetikohta 32) olin joka kerta seksin jälkeen päivän tai pari sekaisin. Siis mieli ja ruumis irti nykyhetkestä, molemmat kiinnittyneinä siihen viimeisimpään kertaan (tai tulevan fantasiointiin). Onnekseni opiskelin tuolloin, näennäisesti istuin luokkahuoneessa, pää oleili muualla. Onnekseni meillä ei ihan jokapäiväinen seksielämä ollut, muuten olisin kai hukannut todellisuuden kokonaan.

Minulla on ainakin yksi vielä seksiäkin yksityisempi asia: laulaminen. En ole ikinä laulanut puolison kuullen. Koulun pakollisten numerolaulujen jälkeen en ole tainnut laulaa yhtään kenenkään kuullen. Pienenä (ennen kouluikää) nautin laulamisesta, pidin omia leikkikonsertteja ja "sävelsin" omia kappaleita. Koulussa tulin kai nolatuksi (en muista). Laulaminen muuttui salaiseksi. Joskus vieläkin saatan laulaa yksin kotona, kun olen aivan varma, ettei kukaan ole kuulemassa. Kenties tämä joskus muuttuu.

Hetki hömppää

Suuressa surffailussa haaviin tarttui Hesarin tutkimus, jonka mukaan lääkäri ja opettaja ovat puolisojen halutuimmat ammatit.

Miten ne Suomen Gallupissa ovat mahtaneet tehdä tutkimuksen? Ja mitä tolkkua moisessa on? Kiva mittauttaa, onko omalla ammatilla statusta vastakkaisen sukupuolen silmissä? Nyt kaikki hopihopi lukemaan lääkkiksen pääsykokeisiin, niin alkaa käydä flaksi treffimarkkinoilla... Ja voi että, jos olisin jäänyt opettajaksi, niin kyllä varmasti olisi tunkenut kosivia miehiä sisään ovista ja ikkunoista! Takuulla varakkaamman ja menestyneemmän kanssa olisin tehnyt naimakaupat!

Vakavasti puhuen jos olisin opettajaksi jäänyt, niin luultavasti olisi neuroottinen nutturani kiristynyt aina vain tiukemmalle. Sen nutturan kanssa saman pääkopan alle ei oikein mahdu positiivinen tunnekokemus tai fyysinen intohimo. En osannut silloin vaihtaa roolia vapaalle, en etenkään pikkupaikkakunnalla, jossa kaikki tuntuivat vähintäänkin tietävän minut (vaikka minä en tuntenut oikein ketään). Ilmeisen onnistuneesti pitelin kulisseja pystyssä, mutta siihen ne voimat sitten kuluivatkin. Eipä ollut erityisen otollisia edellytyksiä intiimille ihmissuhteelle.

Oikeasti en tajua, miten toisen ammatti olisi erityisen merkityksekäs juttu, sellainen, joka voisi sytyttää tai sammuttaa alkavan romanssin. Tai tajuanpa, tajuan ammatin käänteisesssä mielessä. En usko, että olisi kiva olla tarjoilijan tai vartijan tai poliisin kanssa kimpassa. Kaikki nuo tekevät ikävää työtä ja joutuvat pahimmillaan päivät pääksytysten kuuntelemaan pahantuulisten ja aggressiivisten ihmisten jorinoita tai väistelemään iskuja. Tuskin moista voi jättää kokonaan taakse vapaa-ajallakaan. Vähintäänkin sitä muuttuu ihmisenä nahkeaksi ja kylmäkiskoiseksi.

Aika(taulut)

Väsytti niin, että nukuin töitten jälkeen päiväunet.

Monesti tunnen, että pitäisi olla toisaalla, viettää aikansa "paremmin". Kun makoilin puoliunessa sängyllä, niin olisi "pitänyt" mennä kävelylle (kun vielä on päivänvaloa). Olisi "pitänyt" myös käydä kaupassa ja varustautua huomiseen (ystävä on tulossa kylään). Ja vielä olisi "pitänyt" lukea jotakin niistä lukuisista lukemista odottavista kirjoista.

Hmp. Ainoa mitä pitäisi, on se, etten anna valtaa sisäiselle arvostelijalle. Se (itsekriitikko tai arvostelija) löytää loistavasti jokaisesta tekemisestäni jotakin vikaa. Jos vika ei ole siinä mitä teen, niin vika on siinä, miten teen (huonosti, hitaasti, hätäisesti tms.)

Jollain lailla ymmärrän niitä ihmisiä, jotka painavat aikataulun kanssa heräämisestä myöhäisiltaan. Jos on oiken tehokkaasti ohjelmoinut päivänsä, niin ei ehdi mieli kehittämään "pitäisi"-ajatuksia, jää jäljelle pelkkää suorittamista (ja kenties siihen liittyvää arvostelua).

En jaksa aikataulutettua elämää kovin isoina annoksina. En ole hyvä ohjelmoitava. Tarvitsen haahuiluaikaa, aikaa jolloin ei tarvitse lopettaa tai aloittaa yhtään mitään.

Juuri nyt olen pitemmällä kuin ikinä ennen aikatauluissa: on vuorotyö ja terapia-ajat ja siihen kuvioon sovitettavina muut mahdolliset menot (niin kuin nyt huominen ystävän tapaaminen). Koskaan en ole esim. töiden kanssa yhtä aikaa harrastanut mitään sellaista, joka olisi sidottu tiettyyn päivään ja kellonaikaan. Yrittänyt olen, mutta ne harrastukset ovat lopulta saaneet aikaan enemmän stressiä ja ahdistusta kuin innostusta tai iloa.

Terapiani on siinä mielessä epätavallista, ettei sille ole vakituisia viikko- ja tuntiaikoja. Sovimme ajat viikoksi tai kahdeksi eteenpäin työvuorojeni mukaan. Olen onnellinen siitä, että tämä on mahdollista. Vaikka terapia-aikojen vaihtuminen aiheuttaa oman stressinsä, niin vielä isompi stressi minulla olisi, jos pitäisi järjestää töistä vapaata aina samoihin aikoihin viikossa. Oikeastaan aika kummallista, etten ole kertaakaan puolentoista vuoden aikana joutunut perumaan terapia-aikaa. Terapeutti on ollut sairaana pariin otteeseen, ja hän on perunut jo sovittuja aikoja. Minä en.

Vanhuus

Itkin terapiassa aamulla vanhempien vanhenemista.

Voin maalailla monta ahdistavalta tuntuvaa tulevaisuuskuvaa (tässä olen tosi hyvä). Yksi niistä sai itkemään: jos isä joutuisi sairaalaan kuukausiksi ja vuosiksi, se tuntuisi sietämättömältä.

Isä inhoaa sairaaloita. Lapsuudessani jo isä puhui siitä, miten haluaisi kuolla "saappaat jalassa", ilman joutumista pois kotoa, vieraaseen paikkaan tuntemattomien keskelle. Hän on ollut riittävästi tekemisissä sairaaloiden kanssa jo tähän mennessä, eivätkä kokemukset ole erityisen hyviä. Jos minun pitäisi käydä katsomassa isää hoitolaitoksessa, olisi hirveä katsoa sivusta, kun toinen vaikka kuolisi mieluummin kuin olisi laitossängyssä.

On kai turhaa miettiä ennalta, miten vanhempieni viimeiset hetket kuluvat. Vaikka se olisi turhaa, en osaa olla miettimättä. Olen aika yksin heidän vanhenemisensa kanssa, kun minulla ei ole sisaruksia eikä muuta lähisukua, ihmisiä joiden kanssa voisi jakaa vastuuta tai ihan vain vaihtaa ajatuksia. Ei kai ihme, että terapiassa tämäkin aihe tulee näkyviin.

Eräällä yli 5-kymppisellä ystävälläni on pari vuotta nuoremmat vanhemmat kuin minulla. Ajatukset vanhempien kuolemasta ovat olleet läsnä siitä asti kun olen jollain lailla tajunnut, että he ovat iäkkäitä. Kuulostaa tylyltä sanoa, että odotan heidän kuolemaansa, mutta niin tavallaan teen. Jos on vuosikymmenet pitänyt kuolemaa yhtenä etappina, joka ihan kohta olisi edessä, niin aika jollain lailla pysähtyy. Ei tapahdu se mitä odottaa, eli ei tapahdu "mitään", vaikka tosiasiassa kaikkea muuta tulisi eteen jatkuvasti.

Antaa anteeksi

Voisin antaa itselleni anteeksi.

Antaa anteeksi mitä?

Sen etten osannut nuorena irtautua, sen että jäin kiinni vanhempiin ja jäin kiinni heidän antamiinsa malleihin. Jälkikäteen olen hävennyt sitä, hävennyt aina kun jossakin muualla olen kuullut toisenlaisista ratkaisuista: miten on tapeltu ja menty vaan, vaikka on kielletty. Miten on liftattu ja reilattu maailman ääriin. Miten on oltu 15 v. ja niin rakastuneita, vaikka mamma ja pappa ovat suunnilleen maanneet poikittain rakastavaisten tiellä.

Minulla on 1990-luvulta opiskelijaboksista otettu valokuva, minä ja vanhempani siinä. Olen yli 20 ja ulkoisesti aivan kuin vanhempani, pyylevä ja kumara ja hiukan hämmentynyt ilme naamalla katson kameraan.

Se että lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli tarpeeksi iso irtiotto. Sen isompaan en kyennyt. Olisi ollut liian isoa silloin tajuta, että olen kokonaan erillinen vanhemmistani. Kovin moni teini ei yleensäkään sitä tajua, mutta monelle riittää se, että he seuraavat vanhempiensa jälkiä. Vanhemmille on yleensä luonnollista se, että lapsensa jossain vaiheessa ihastuvat, alkavat seurustella, kenties muuttavat yhteen.

Äitini muutti pois lapsuudenkodistaan, kun hän oli 38 (ja isä oli juuri kosinut häntä). Äiti suhteuttaa kaiken itseensä: äidin silmissä parikymppinen tytär oli kai kuin hiukan isompi lapsi, ei hän sen ikäisenä tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Isä suhteuttaa kaiken itseensä: isä on avioton lapsi ja lapsuudessaan isättömyydestä kärsinyt. Isä on lähinnä pelännyt, että tytär joutuisi raskaaksi. Molemmille naisen seksuaalisuus on ollut mahdollisen häpeän aihe ja se "sopiva" seksuaalisuus kovin kapeaa: ei ole pitänyt herättää huomiota naiseudella (se olisi vaarallista, voisi joutua raiskatuksi tai vahinkoraskaaksi).

Tuosta on kovin pieni matka siihen, että häpeää omaa sukupuoltaan ja kokee sen uhaksi. Kaikki oikeastaan olisikin hyvin, jos olisi sukupuoleton.

Jotenkin noin sen teini-iässä päättelin: on turvallista olla sukupuoleton. 1980-luvulla oli ensimmäinen aids-epidemia ja valtio päätti valistaa turvaseksistä niin, että kaikille teineille postitettiin ilmainen valistuspaketti, mukana kondomi ja esitteitä. Vanhempani ilmoittivat ykskantaan, että se on heidän mielestään minulle tarpeeton enkä saa sitä. Tuostakin jutusta myöhemmin mietin, miten voin olla niin alistuvainen, etten edes yrittänyt protestoida. Mutta ei minulla tainnut olla eväitä protestiin - en voinut puolustaa omaa seksuaalisuuttani tai tarvetta tietää tai yhtään mitään, kun koko asia tuntui olevan jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla "huono".

Minulle jäi tilaa vain kirjoissa. Luin kaikkea, tosin en juurikaan rakkausromaaneja tai harlekiineja. Luettuna seksuaalisuus ei hävettänyt, oikeassa elämässä kyllä.

Opeteltuja asioita

Eilisen ja perjantai-illan olin irti netistä. Perjantaina töiden jälkeen olin ystävän kanssa ulkona syömässä. Kas, sain opeteltua kahta asiaa:

Ensinnäkin sitä, että "saan" käydä paikassa, jossa on pöytiinohjaus, oikeat liinat ja kynttilä, teitittelevä miestarjoilija, italialaista oopperamusiikkia (noin yleensä missä tahansa muualla inhoan oopperaa). Ennen tuollaisesta tuli kiusaantunut olo - teki mieleni kurkistaa olan yli, siellä se varmaan olisi, se varakas/kaunis/hyvinvoiva/sivistynyt rouva x, joka on syntynyt ylempään keskiluokkaan ja sukulaisissa akateemikkoja, taitelijoita ja toimitusjohtajia. Minuahan tässä ei tarkoiteta, minä varmaan ensi töikseni keilaan vesilasin pöydältä lattialle sadoiksi sirpaleiksi.

Toiseksi sitä, että kun ystävä halusi tarjota, niin sanoi: "Kiitos" ja otin vastaan. Joskus en ole sietänyt sitä, että minulle halutaan lahjoittaa mitään. Siitä on tullut nolo tai epäilevä olo. No en minä nyt tarvitse... miksi ihmeessä tuo minulle haluaa tarjota? Olen myös loukkaantunut - enkö minä muka itse pärjäisi, eikö minulla olisi varaa kustantaa omaa osuutta?!

Jälkikäteen hävettävät eräät tilanteet, joissa olen jäänyt inttämään "eikylläminämaksanomanosani". Koko kuvio on jonkinlaista väärää ylpeyttä, yritystä tehdä itsestä täysin irrallinen, olla haavoittumaton ja etäällä muista.

Toisaalta tajuan, mistä vastaanottamisen vaikeudet johtuvat. Äiti sitoo minua vieläkin tuputtamalla rahaa, tavaraa ja ruokaa. Äidin antamiset eivät ole kohtuudessa, ne paisuvat älyttömiin mittasuhteisiin. Ne ovat hallitsemisen välineitä - niiden kautta äiti voi esittää, mitä minun "pitäisi" hankkia ja ne myös työntävät minua tiettyyn lokeroon: avustettavaksi, reppanaksi, siksi "pärjäämättömäksi". On kestänyt kauan tajuta, ettei kaikkien muiden ihmisten lahjoilla ja tarjoamisilla ole samaa funktiota kuin äidillä. Voi tarjota ihan vain ilahduttaakseen.

Lennossa

Nyt on jalat hiukan maan pinnan yläpuolella.

Monesti epäilen, onko mitään oikeaa muutosta tapahtunut terapian aikana. Epäilen vain kuvittelevani muutokset, epäilen että muutokset ovat tilapäisiä, ja heti kohta vanhat oireet tulevat takaisin.

En todella voi tietää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tulevaisuuden tietäminen on paitsi mahdotonta, myös helvetin tylsää ja mielenkiinnotonta.

Sen tiedän, mitä on nyt. Jokin jäsentyminen ja luottamus on alkanut kasvaa minussa. Se näkyy monessa (osaan esimerkiksi hellittää työasioitten miettimisestä vapaalla, näen muitakin kuin työunia, nukun öitäni voittopuolisesti hyvin, kykenen aidosti nauramaan omille kömmähdyksilleni, syyllisyys tekemättömistä tai "huonosti" tehdyistä asioista on vähentynyt).

En ennen oikein uskonut, että tällaista voisi olla. Hienoa että tällä hetkellä on.

Terapiassa oli hetki, jolloin aivan aidosti puolustin itseäni sisäisen itsekriitikon edessä. Se kriitikko moittii minua tyhmäksi, kun erehdyn tai olen huolimaton tai epäonnistun. Kriitikon mielestä pitäisi suoriutua täydellisesti. Sehän on järjetön ja tyhmä tyyppi! Tekopyhä typerys voi vaatia täydellisyyttä, sellaiselta typerykseltä puuttuu viisaus ymmärtää virheitten ja epätäydellisyyden merkitys.

Töissä kehityskeskustelussa huomasin loppuvaiheessa puhuvani terapiakäynneistä, yks kaks. Se tuntui oikealta ratkaisulta, selvitti asiaa. Olen sanonut "mulla on menoa" tai muuta epämääräistä, jos olisi pitänyt vaihtaa vuoroa terapiapäivinä. Esinaiseni ei ole tyhmä ja hän sattuu ex-ammatiltaan olemaan mielenterveyshoitaja. Hän sanoi itsekseen tulkinneensa menoni terapiakäynneiksi, ne kun olivat sopivasti sellaisiin aikoihin (ja selitys hänelle tuli mieleen). Hyvä että puhuin ääneen enkä jättänyt kaikkea oletusten varaan.

Kehityskeskustelu

Huomenna on kehityskeskustelu työpaikalla.

En tiedä, mikä olisi viisasta. Olen miettinyt sitä, kannattaisiko työmaalla edes jollekulle sanoa terapiassa käynnistä. Selittäisin samalla kenties jotakin - miksi aina kaikki vuorot eivät käy ja miksi olen tässä ja nyt tuolla ja tuossa asemassa. Miksi kenties joskus reagoin muiden silmissä omituisesti.

Inhoan sitä, että elämässä on isoja näkymättömiä asioita. Työpaikalla minun terapiassakäymiseni on näkymätöntä. Kun silmäilin keskustelurunkoa, niin ne ainoat mielekkäiltä tuntuvat tavoitteet ja kehityssuunnat työssäni ovat psyykkisiä. On siis vaikea pitää terapiaa ja omaa taustaa kehityskeskustelun ulkopuolella. Esimierkiksi satunnaiset opetustyöt, antavat mahdollisuuden saada nyt onnistumisen kokemuksia, joita menneisyydessä ei ole.

Esinainen on hiukan lörppä. Mitä siitä, vaikka lörpöttelisikin asian eteenpäin. Jos asia joskus kantautuisi takaisin minulle, niin tietäisinpä että hän on puhunut luottamuksellisia tietoja kolmansille. Enempi epäilen sitä, että hänen suhtautumisensa minuun saattaisi muuttua. En taitaisi jaksaa sitä, sillä olen itse itseäni kohtaan ihan tarpeeksi epäilevä ja huolestunut. Toisaalta mistäpä minä tiedän, miten hän tulevaisuudessa käyttäytyy. En tiedä, jollen anna hänelle mahdollisuutta.

Surullista

Työkaveri selitti tänään, miten hän antaa nyt lapsilleen hyvänyönsuukot hipaisuna poskelle, jottei flunssa tarttuisi.

Vastasin puhumalla jotakin flunssan tarttumisesta, mutta mielessäni mietin, ettei meillä annettu hyvänyönsuukkoja tai muitakaan suukkoja. En muista nähneeni, että äiti ja isä olisivat suudelleet. En muista että suutelemisesta olisi puhuttu, ei edes "annanytsepusu"-lauseina. En muista, että äiti olisi suukottanut minua. Jos äiti ei ole minua tai puolisoaan suudellut, niin tuskin muitakaan ihmisiä - ne muut ihmiset ovat hänestä vielä etäämmällä ja pelottavampia.

Surullista. En usko, että äidin äiti tai isäpuoli ovat olleet maailman lämpimimpiä ihmisiä, mutta miksi äidin on pitänyt toteuttaa omassa elämässä kylmyyttä ja eristäytymistä.

En minä ole paljon edennyt äidistä, mutta hiukan kumminkin. Hellittelen meidän kissoja ilman mitään rajaa (taas äidistä: hän ei hellittele eläimiä, on hämmentynyt niiden seurassa, niin kuin ihmettelisi, mitä niille "kuuluu" sanoa tai tehdä). On mahdollisuuksien rajoissa, että tässä suhteessa edes joskus pussataan muulloinkin kuin seksin aikana.

Opiskeluaikana ja myöhemminkin on kulunut pitkiä aikoja (vuosia) niin, etten ole koskenut ketään eikä kukaan ole koskenut minua. Kättelyitä en laske mukaan. En ole tiennyt miltä toisen iho tuntuu omaa vasten. Joskus on tuntunut mahdottomalta päästää ketään iholle asti. Noin on käynyt hetkittäin tässä suhteessakin, olen ollut lukossa ja paennut sanoja ja kosketusta. On ollut tunne, etten sietäisi jos toinen vaikka halaamalla tai muulla pienellä eleellä koittaisi lohduttaa - ja silti juuri sitä pientä elettä olen kaivannut.

Mies pelkää lukkiutumisiani, on sanonutkin, ettei osaa tehdä niissä mitään (on siis tekemättä mitään, jonka taas tulkitsen niin, että hän jättää minut yksin). Minulla on ollut niin vakaa usko siihen, että olen yksin ja tavallaan torjuttu, että helposti torjun itse varmuuden vuoksi toisen - enpä siinä joudu enää lisää pettymään. Koko olemuksella menen käppyrään itseni ympärille.

Niin ei ole käynyt nyt pitkään aikaan, moneen kuukauteen. Ehkä yksi tavallisesta poikkeava kerta laukaisi jotakin: silloin mies laittoi arasti käden käsivarrelleni. Oltiin molemmat sohvalla, minä sen ääripäähän vetäytyneenä ja mies toisessa päässä, pieni kosketus meidän välissä.

Se riitti.

Ihan kohta

Aamuvuoron jälkeen olen kohta puolitoista tuntia lykännyt ulos menoa.

Viime viikosta asti on mielessä pyörinyt, että puoliskolle voisin ihan kohta sanoa vaikka kolme sanaa tästä parisuhteesta. Jotenkin vaan ei osaa... Tai ei ole pakko. Kun ei ole pakko, niin vältän kaikkia ääneen sanottuja tunneilmaisuja. Samalla tiedän, että olisi pakko oppia ilmaisemaan niitä tunteitaankin, muuten oleminen näivettyy. Nurinkurista, että "pakko" löytyy aina sillä hetkellä, kun tarpeeksi iso ahdistus tai kiukku pyrkii pintaan. Välittämistä ja r-sanoja voin vältellä ilmeisesti vaikka maailmanloppuun asti.

Ihan kohta kännykän akku on latautunut sen verran, että se jaksaa soittaa musiikkia pakkasessa. Silloin menen.

Ja illalla sanon ne vähintään kolme sanaa. Olen luvannut itselleni.

Pidänkö itse itsestäni?

Terapeutti heitti "pidätkö itse itsestäsi?" -kysymyksen tänään.

Osittain kyllä. Nyt enemmän kuin ennen. Vissiin en vieläkään ihan riittävästi.

Jos voisi luottaa itseensä ja omaan arvoonsa, niin ei olisi niin riippuvainen muiden ihmisten tykkäämisistä tai epätykkäämisistä.

Hiukan toisesta vinkkelistä kun katsoo, niin kysymys muuttaa muotoaan, siitä tulee: "Saanko olla oma itseni, olenko hyväksytty omana itsenäni?"

Minulla on turhan vähän kokemusta siitä, että olen hyvä omana itsenäni. Ainakin äidin silmissä olen kokenut olevani koko ajan jollain lailla väärin: liian paljon tai liian vähän tai liikaa kumminkin jotakin.

Heti kun menin tarpeeksi ulos jostakin äidin oletussapluunasta, niin hän oli vallan reagoimatta. Kun kannoin kotiin käsitöitä tai piirustuksia, niin ne eivät koskaan päätyneet näkyville. Ei. Niistä ei sanottu mitään ja ne pantiin kaapin perukoille piiloon.

Koin etten ollut tehnyt hyvin muiden mielestä, vaikka itse tehdessäni olisin ollut miten riemastunut tekemisestä.

Jälkikäteen haluaisin lobotomian siltä osalta minua, joka liian herkästi kuulee kielteistä palautetta ja sivuutuksia. Kun jään kiinni siihen kielteiseen tai sivuuttavaan, niin menetän onnistumisen tunteeni, kenties senkin, jos joku on kiittänyt, kehunut. Oikeasti en voi miellyttää kaikkia, tanssia jokaisen pillin mukaan. Eikä siitä ole miksikään elämän punaiseksi langaksi: hän eli muiden silmissä miellyttävää elämää. Uh!

Pidetäänkö minusta?

Terapia tuntuu livenneen vanhan puhumiseen, sellaisten asioitten pyörittelyyn, jotka suurimmaksi osaksi olen jollekin jo kerran puhunut.

Kai koen niiden asioitten puhumisen jollain lailla turvalliseksi. Omista asioista puhuminen on minulle vaikeaa, mieluummin olisin piilossa. Puhuisin vaikka muista ihmisistä, ihmettelisin heidän käytöstään ja olemistaan. Silloin voisin itse olla piilossa.

Oikeasti pitäisi puhua niistä tunteista, jotka tulevat tielle ihan arkipäivässä. Kuten siitä, että näyttelen kilttiä, näyttelen sellaista ihmisitä, joka todennäköisesti sopii kaikille. Näyttelen ihmistä, josta kuvittelen muiden pitävän. Pelkään, ettei minusta pidetä. Pelkään että minua inhotaan.

Juu, tiedänhän minä ettei ole väliä, vaikkei minusta pidettäisikään. Silti aina vaan menen mukaan miellyttämispeleihin.

Musiikki (vapaus, avaruus)

Murkkuiässä kirjat ja kasetit pitivät minua tolkullisena. Muihin teineihin en niiden avulla päässyt liittymään - paitsi kyllä joo, kuuntelin Dingoa ja Dingon konsertti oli se ensimmäinen keikka, jossa olen ikinä ollut. Dingon lisäksi ja jälkeen kuuntelin kaikkea listojen ulkopuolelta, mielellään kaukaa, ulkomailta, Englannista tai Amerikasta.

Siihen Dingon konserttiin pääsin vahingossa, kun keikkapaikka sattui olemaan kotikaupungissa. Olisin mennyt muillekin keikoille, mutta en päässyt (ja kiltisti sitten istuin kotona korvalappustereot täysillä sen sijaan että olisin matkannut bussilla sinne muutaman kymmenen kilometrin päähän keikkapaikalle). Kerran tosissani yritin, muistaakseni rääyin eteisessä kiukkua, kun Melrose jäi näkemättä. (Ja äiti esiintyi aivan kuin olisin ollut haluamassa helvettiin...)

Oli aivan ihana, kun pääsin opiskelemaan isoon kaupunkiin ja keikoille. Eikä tarvinnut selitellä menemisiä ja tulemisia kenellekään. Kun myöhemmin muutin pikkupaikkakunnalta toiselle, vanha tuttu ahdistava vahtoehdottomuus palasi: ei ollut keikkoja joilla käydä, ei ollut elokuvia, ei ollut teatteria.

En minä riennoissa jatkuvasti juokse, mutta tarvitsen edes mahdollisuuden. Ahdistaa, jos ei ole tarjolla kuin pururata, metsä ja kirjasto. Kovin tuttua lapsuudesta ja nuoruudesta.

Onneksi asun nyt taas kaupungissa. Inhoan pikkukaupunkeja, niissä ei ole maaseudun luontoa mutta eipä kaupunkikulttuuriakaan, lähinnä vain rumia taloja ja 1970-luvulla rakennettu ostari.

Runsaan tunnin päästä kuuntelen näitä. We yeah!

Paljastus

Tein äsken kronologisen luettelon tärkeinä pitämistäni vaiheista ja tallensin sen sille kolmannelle blogilleni, kun en äkkiseltään ymmärtänyt, voiko tänne bloggeriin lisätä sivuja, jotka eivät kokonaan näkyisi sivupalkissa.

Onpa tuolle suuli-osoitteellekin nyt jotain käyttöä. Kuvittelin pari vuotta sitten, että kirjaisin sinne runoja ja muita omia tuotoksia. Kirjoitusblokki ja ihana sisäinen itsekriitikko näivettivät sen kuvitelman aika rivakasti. Olkoon siellä nyt pelkästään Meri-henkilön vuosiluetteloa. Kenties se selventää uteliaille, miksi pyöritän täällä tiettyjä asioita eestaas ja miksi ne jutut ovat melko etäällä toisistaan (minähän ne linkkaan toisiinsa, äitinatinan ja opettamisnatinan esimerkiksi). Toivottavasti vielä lopetan menneisyyden jauhamisen. Luulisi että jossain vaiheessa käy tarpeettomaksi selittää itselleni, miksi esim. opettaminen oli niin mahdotonta ja miksi oli pakko hakeutua toisaalle. Tarvitsisihan sitä päästää irti vanhasta ja suunnata katse tulevaisuuteen...

Tulevaisuus on tuntunut epämääräisen pelottavalta. Minuun on pesiytynyt sota-ajan ihmisten huoli ja levottomuus: tulevaisuudesta ei tiedä, mitä pahaa se tuo tullessaan. Minun pitää paimentaa itseäni, sillä yhtä hyvinhän tulevaisuus voi tuoda hyvää. Ja - totta puhuen - harva asia on pelkästään paha tai hyvä. Milloin osaisin luopua mustavalkoisesta ajattelusta? Perin pohjin?

Miksi halusinkaan opettajaksi?

En tainnut haluta opettajaksi edes alussa. Se opettajaksi päätyminen oli vain helpoin vaihtoehto, se mitä suurin osa vuosikurssini opiskelijoista teki. Koin, että minun olisi pitänyt olla jotenkin erityinen ja parempi, jotta olisin voinut valita jotakin muuta (siis suunnitella ryhtymistä tutkijaksi tai toimittajaksi, kulttuurisihteeriksi tms.).

Opettajana olemisessa on kyllä tietty viehätys. Olen tuntenut itseni poissuljetuksi ryhmistä, ollut erillinen, irrallaan, outo, omituinen. Opettajan asemassa voisi olla keskipisteessä. Sitä kokemusta hain, keskipisteenä oloa. Toivoin että olisin saanut jonkin ryhmän varauksettoman huomion, kun aiemmassa elämässä olin näkymätön lapsi ja nuori ja aikuinenkin. En niin huippu missään, että olisin saanut taidoillani muiden huomion. En niin ongelmainenkaan, että olisin vaikeuksillani saanut sen saman huomion.

Opettaminen ei ratkaissut hankaluuksiani suhteessa ryhmiin. Se pahensi tilannetta, sillä ainakin murrosikäisten kanssa toimiessa ryhmän huomio pitää lunastaa itselle - ei se tule annettuna. Minä en riittänyt tuohon lunastamiseen, en mitenkään. En osannut olla muuta kuin näkymätön. Opettajana olin näkymätön heti kun tuli tarpeeksi vaikea konflikti. En osannut ratkaista ristiriitoja, en osannut asettaa rajoja, en osannut olla aikuinen lasten keskellä.

Miten ihmeessä olisin osannutkaan, kun olin aivan kesken, epäitsenäinen, omassa elämässäni? Matkustin viikonlopuiksi "kotiin" vanhempien luo. Ei minulla ollut omaa kotia, oli vain paikka, jossa kävin nukkumassa arkiyöt. Vanhempien kotona saatoin palata siksi kiltiksi pikkutytöksi, joka koittaa toteuttaa vanhempiensa unelmat (meidän tyttö on ihan kouluja käynyt! Se on opettajana nyt!).

Tapasin vähän ihmisiä ihan vapaaehtoisesti tuona aikana. Tuntui että ihmisten kohtaaminen on pakko ja velvollisuus, jossa ei ole mitään kivaa tai hauskaa. Ja tuntui myös, etten tule kuulluksi. Kerran liki aloin itkeä ihmetyksestä, kun istuin erään ystävän luona kylässä ja tämä ystävä kuunteli minua, siis katsoi kohti, osoitti ilmeillä, eleillä ja keskittymisellä kuuntelevansa.

Mietin taas eilen asemaani ryhmissä. Olin koulutuksessa, johon osallistui kymmeniä minulle vieraita ihmisiä eri puolilta maata. Iso joukko ihmisiä ja ihmisistä syntyvä hälinä ja pölinä saa minut hiukan pelokkaaksi ja varautuneeksi. Samalla vetäydyn, minusta tulee taas näkymätön osallistuja, jonka olemassaoloa tai poissaoloa ei kukaan huomaa. Istuin siellä takarivissä ja tarkkailin.

Ehkä tässä ei tarvitse kouluttaa itseään tämän kummemmin. Ehkä tarvitsee vain hyväksyä, että minä en viihdy ryhmissä, joissa on enemmän kuin 5 henkeä. Toisaalta voin ahdistumatta mennä teatteriin tai keikalle yleisön joukkoon - ihmiset sinänsä eivät minua häiritse, jos saan omassa osassani ja tiedän että aika on rajallinen ja tuntemattomien kanssa ei tarvitse sosiaalisesti seurustella esim. ruokapöydässä. Minusta tulee tarkkailija, jos ihmisiä on tarpeeksi paljon. Ryhmäkammo ei rajoita elämääni - en jää paitsi sellaisista asioista, joista luulisin nauttivani. Ryhmäkammo kyllä suuntaa valintojani: en halua työtä, jossa pitäisi joka päivä pitäisi esim. kouluttaa tai kasvattaa.

Ystävänpäivä, äh

En pidä ystävänpäiväkrääsästä. Inhoan sitä että "pitäisi" laittaa kortteja sarjatuotantona maailmalle jossain muodossa - paperisina tai e-kortteina. En tykkää edes värssytekstareista.

Aina tässä vaiheessa toivon, etten loukkaa ketään osallistumattomuudellani koko hommaan. Ajoittain, joinain vuosina, olen osin osallistunut: siis laittanut nettiin askarrellun kortin tai lähettänyt sähköisiä kortteja. Tällä kertaa sekin jäi tekemättä.

Sain postissa kaksi ystävänpäiväkorttia. Kumpikaan ei minun mittakaavallani ollut ystävältä. Toinen oli äidiltä, äiti lähettää ystävänpäiväkortin, joka vuosi, ja se kortti on aina kirjekuoressa ja kortin kylkeen on taiteltu 50 euron seteli. Nyt on päässyt käymään jokin freudilainen lipsahdus: olen avannut kirjeen, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä tein setelille. Lompakkoon en ainakaan ole sitä laittanut.

Toinen kortti oli tätipuoleltani, siltä jonka kanssa puhuin pari viikkoa sitten puhelimessa ensimmäistä kertaa ikinä aikuisena. Kaunis ajatus muistaa ystävänpäivänä, mutta en minä häntä tunne, eikä hän tunne minua. Oletan ystävyydeltä jonkinlaista tuntemista. Niin, ja oletan ystävyyden olevan jotakin muuta kuin sukulaissuhdetta. Sukulaisuus on pakko, ystävyys ei ole.

Sain myös yhden värssyviestin kännykkään. Se tuli tältä koulukaverilta, jonka kanssa tapaamiset koulun jälkeen ovat laskettavissa yhden käden sormissa. On ihan sievää häneltä muistaa, mutta en vaan tajua tämän lajin sosiaalisia ylläpitosuhteita. Minulla on kai jokin sokea piste tällä kohden.

Aikuisen silmin lapsi

Hiljan katselin sivusta, kun yksi esikouluryhmä teki piirustuksia. Joukossa yksi tarvitsi aikuista vierelle koko ajan piirtämisessä, halusi palautetta, halusi tukea tekemiselle.

Sen yhden piirustus oli lopulta hieno. Mutta. Se ei näyttänyt yhtään lapsen tekemältä. Se oli aikuisen näkemys talosta, pihapuusta, pensasaidasta, nurmikosta. Se vieressä istunut aikuinen oli kertonut lapselle, mitä kuvassa "pitää" olla. Miten "pitää" piirtää.

Suretti sen lapsen puolesta. Olisi hänellä ollut aikaa myöhemminkin oppia, miten "kuuluu" piirtää. Olisi vielä tehnyt punaisen taivaan ja taloon ikkunat isommat kuin talo itse.

Voi kun pääsisin omista "pitää" -vaatimuksistani eroon. Voi kun osaisin nähdä avoimesti ja antaisin mielikuvien virrata...

Vähin lisää häirinnästä

Heti seuraavana päivänä tämän kirjoituksen jälkeen tajusin oikoneeni mutkia suoraksi. Olin esimerkiksi unohtanut erään tilanteen viime kesältä töissä, siinä keski-ikäinen paksumahainen ukko tuijotti jonnekin kaula-aukon suuntaan. (Ei ollut avokaulaista kaula-aukkoa, ei... oli kyllä ne koko ajan etumuksissa mukana olevat ulokkeet, kun en niitä poiskaan saa, ja niiden kuppikoko on nykyisellään A75 suunnilleen, joten kookkaampia on aika monen etupuolella tarjolla. Hänellä itselläänkin taisi olla isommat.)

Oli pakko mennä ukon viereen opastamaan yhden palvelun käyttöä, ja hän puhui levottomia koko ajan, esim. yks kaks sanoi: "Kyllä mä susta tykkään, vaikka sää haisetkin valkosipulilta."

Voi elämä, kun minusta ei kerta kaikkiaan irtoa mitään spontaania nasevaa raja-aidan pystyttävää itse tilanteessa! Jälkikäteen vastauksia oli kyllä. Hänen minusta tykkäämiseni oli minusta asiatonta noin kahden minuutin tuttavuuden perusteella ja olisi hyväksi pitää moiset tuntemukset ihan vain omana tietonaan. Hänen hienhajunsa taas tursahteli turhan anteliaasti suuntaani enkä voinut sanoa tykkääväni siitä, että hän yritti päästä lähikontaktiin käsivarteni ja reiteni kanssa.

Vältin katsomasta häntä kohti ja vältin vastaamasta hänelle. Hoidin sitä opastusosuutta hyvin pelkistetysti ja toivoin pääseväni pois mahdollisimman nopeasti. Lopussa ukko vielä loihe lausumaan: "Tuliko sun kuuma, kun posket noin punottaa?"

Sujuvasti olen unohtanut sen vähemmän nasevan vastauksen, jonka hänelle annoin. Mutta voi elämä nro 2! Setäniljake oli takuulla sellainen tursas, joka kulkee vielä iloisesti hautaan asti siinä luulossa, että naisten punastelu ja vaitonaisuus hänen seurassaan johtuvat siitä, että daamit ovat vain niin vaikuttuneita hänen seurastaan. Oih!

Jos kukaan ei ollut siihen ikään (50+) mennessä onnistunut kertomaan hänelle asioiden todellista laitaa, niin en oikein jaksa uskoa, että minä olisin siihen pystynyt. Tilanne tuli puskan takaa, ei hänellä ollut vilkkuvaa "olen torvi"-valoa otsalla. Olisikin ollut. Olisin tiennyt varautua ennakolta. Jälkikäteen minua nolotti se, miten lampaana olin ollut tilanteessa. Kun myöhemmin viikolla puhuin tapauksesta työpaikkakokouksessa, niin minun oli vaikea olla omalla puolellani: tuntui, että minun piti itselleni todistella, etten nyt mitenkään ollut niljaketta yllyttänyt tai ylitulkinnut - kyllä, se asiakaspalvelutilanne oli oikeasti epämukava ja asiakas meni puheissaan ja eleissään sopivaisuusrajojen yli.

Pari kuukautta myöhemmin sama setä tuli taas ja sillä kertaa talon uusi työntekijä (nainen, minua 10 vuotta nuorempi) meni opastamaan ennen kuin ennätin hänelle sanoa mitään. Sedän jälkeen hän tuli naama punaisena takaisin, sanoi että asiakas oli ehdotellut "istu sinä tähän polvelle" ja taputellut takapuolelle.

Meidän onnemme, että tursas on häipynyt näiden kahden kerran jälkeen. Käyköhän se aina eri paikoissa ja valikoi itselleen vieraita (nais)naamoja, niitä jotka vielä ovat pahaa-aavistamattomia? Uhh...

Toki naisetkin osaavat ahdistella seksuaalisesti. Luulen kumminkin, että se ahdistelu kohdistuu jollain lailla tuttuihin (kollegoihin, sukulaisiin, ystävien kumppaneihin tms.), harvemmin tuntemattomiin. Tai mistä minä tiedän, kun en ole mies. Ne kuulemani tapaukset ovat kumminkin olleet tyyppiä, joissa ahdistelija on ollut tuttu ja tilanteet ovat olleet jollain lailla "ilmassa" jo ennen kuin mitään on konkreettisesti tapahtunut.

Epävarmuus

Kumman syvälle iskostunutta on huoli ja levottomuus minussa. Eilen illalla olin väsynyt ja mielestäni rentoutunut, torkuin sohvalla kirja kädessä jo ennen puoli ysin uutisia. Nukkumaan menin yhdentoista kieppeillä.

Pam! Hereille kolmen - neljän välillä yöllä. Päässä pyöri tuleva päivä, yksi stressaava työ. Edellinen päivä pyöri myös, puoliunessa pyörivät tiistaina sanotut sanat korvissa.

Mistä helkkarista tämä tulee? Stressi/huoli/pelko, herättämään aamuyöllä? Jokin jäänne vanhasta stressistä, siitä joka oli jatkuvana seuralaisena koulussa opena ollessa? Onko sillä syyllä väliäkään... kunhan se osaisi olla herättämättä...

Koitin puhella itselleni, että ihan hyvä kun huolehdin, mutta nyt ei ole syytä huolestua. Kaikki on hyvin, ihan hyvin. Voin nukahtaa uudestaan.

Pelkään jossain määrin noita aamuyön heräämisiä - on nimittäin ollut aikoja, jolloin olen nukahtanut sitten vasta aamulla (jotta voisin saman tien herätä uudestaan). Nyt olen luottavaisempi kuin ennen, uskon omiin voimiini ja itseeni edes ajoittain, edes joskus... Mutta milloin ihmeessä alitajuntakin alkaa luottaa?

On se nyt hullua, että itse väsyttää itseään valvomalla yökausia ja murehtimalla etukäteen omaa väsymystään. Sitten kun on väsynyt, niin on valmiiksi vähän pihalla ja hajamielinen ja stressaantunut... ja morkkaan itseäni huonosta olostani. Hieno kehä. Höh. Koko ajan luuraa taustalla kuvitelma: en osaa mitään, epäonnistun, en pärjää.

Kärsivällisyys

Oli hyvä terapiakerta, yleensä silloin on, jos mielessäni on jokin "tyhmä" asia josta en oikein kehtaisi puhua.

Tällä kertaa se tyhmä asia oli äiti, se etten ole niin vapaa äidistä kuin haluaisin olla, enkä keksi, mitä voisin tehdä päästäkseni vapaammaksi.

Terpan mukaan tarvitsen vain kärsivällisyyttä.

Hän taitaa olla oikeassa. Matka tähän pisteeseen asti on ollut polveileva, isoja ja pieniä etappeja täynnä. Viimeisin iso juttu oli syksyllä, kun ostimme miehen kanssa yhteisen asunnon (pankin oma tämä on vielä, pari neliötä taidamme ihan oikeasti omistaa...). Asunnon etsinnässä ja ostossa en edes ajatellut äitiä, en miettinyt hänen mielipiteitään asuntovelan ottamisesta tai siitä, miltä tämä asunto näyttäisi hänen mielestään. Pari viikkoa kauppakirjojen allekirjoituksen jälkeen ilmoitin äidille, että kohta muutamme. Se oli pelkkä ilmoitusasia.

Tähän viereen tilanne muutaman vuoden takaa: vanhempani olivat tässä kaupungissa käymässä ja tapasin miehen kanssa heidät. Etukäteen olimme (molemmat!) huolestuneita siitä, että miehen värikäs ja melko iso tatuointi näkyisi (se on käsivarressa ja kämmenselässä). Mies keksi peittää tatuoinnin sideharsolla ja selitteli ihan sujuvasti syitä. Kas silloin olin miehenkin vetänyt mukaan siihen kuvioon, ettei vanhempiani saa huolestuttaa (ja se että tytär seurustelisi tatuoidun miehen kanssa, oli kovin huolestuttavaa).

Sain tehtäväksi havainnoida niitä asioita, jotka ovat minulla (ja meillä) toisin kuin vanhemmillani on. En tosiaan ole vanhempieni kopio, minulla on oma identiteetti - vaikka äidissä kiinni roikkuminen ja hänen mielipiteittensä arvuuttelu on vieläkin totta. Kävin iltapäivällä yksin elokuvissa (äiti ei moista ole luultavasti ikinä tehnyt, ei hän tee yksin mitään... ja elokuvissa käyminen on hänen mielestään rahan haaskausta). Istuin leffan jälkeen kahvilassa syömässä täytetyn leivän (samat äiti-asiat pätevät tähänkin). Tulin bussilla kaupan kautta kotiin ja laitoin cd:n soimaan (äiti ei kuuntele musiikkia, hän ei omista yhtään cd:tä). Aloin laittaa ruokaa, sosekeittoa, johon tuli kotimaisten juuresten lisäksi chilitahnaa, kookosjauhetta ja banaani (niin, äiti tekee lihakeittoa, kesäkeittoa, kalakeittoa, kaikki kovin perinteisesti, ei mausteita). Istuin tietokoneelle ja avasin netin (äiti ei tietäisi edes, miten tähän koneeseen laitetaan virta päälle). Huomenna on työpäivä (äiti ei käynyt töissä naimisiinmenonsa jälkeen, hänen työkokemuksensa ovat 1960-luvun lopulta).

Joo, kärsivällisyyttä... Jossakin vaiheessa olen kokonaan oma itseni. Kokonaan vapaa siitä, mitä äidin mielestä pitäisi tai kuuluisi olla tai tehdä.

Ennen terapiaa

Vapaapäivä, ihan kohta lähden terapiaan. Monesti lähden viime tipalla, juoksen bussille, siinä bussissa sitten tuijotan kellotaulua ja päätän ensi kerralla lähteä aikaisemmin.

En tiedä, miksi on niin vaikea olla ajoissa. Kun kumminkin sitten stressaan ajoissa olemisesta, niin yhtä hyvin voisin olla ajoissa - kun se ajoissa oleminen on kumminkin minulle tärkeää.

Jos vielä jatkan, niin myöhästyn kumminkin...

Kiltteys

Toisaalla kirjoitin tällaisen lauseen pari päivää sitten: "Jos alat tehdä tekoja, joista epäilet vanhempiesi loukkaantuvan (mutta joita itse haluat tehdä), vahvistat samalla itseäsi."

Ei tuo ole vieläkään minulla ohitettu juttu, tuo vanhempien loukkaantuminen.

Tai en teidä, mistä tunteesta siinä lopulta on kyse. Kateudestako - siitä, että molemmat, isä ja äiti, ovat eläneet pientä elämää, olleet matkustelematta, muuttamatta, harrastamatta, erityisemmin toteuttamatta itseään - ja jos minä teen toisin, niin herätän heissä kateutta. Vai loukkaantumisesta - siitä, että vanhempieni kaltainen elämä ei ole minulle tarpeeksi.

Kirjoittaminen on minulle tärkeä ja mystinen juttu. En tarkoita blogikirjoittamista, vaan proosaa ja muuta kaunokirjallisuutta.

Tiedän että tällä hetkellä mielessäni on jarru. Vanhempani ovat joskus jotakin kirjoituksiani lukeneet, isä on niitä kehunut, äiti - no joo. Äiti on ollut sitä mieltä, että "pitäisi kirjoittaa hauskempaa".

Se tarina, joka minulla on mielessäni - ja josta tulisi kenties romaani - ei ole erityisen hauska. Siinä on myös paljon äidistäni vaikutteita saanut henkilöhahmo (jollain lailla äidin kommentit ovat niin karrikoituja, että olen alkanut nähdä ne tietynlaisen, melko yksinkertaisen ja yksiulotteisen kirjallisen hahmon sanomina... ehkä tämä on minun tapani etäännyttää hänen puheitaan ja olla ottamatta niitä niin kamalan henkilökohtaisesti).

Tiedän että menen asioiden edelle. Mikään ei estä minua kirjoittamasta - ongelma äidin kanssa syntyy vasta jos äiti joskus jostain syystä tekstini lukee. Mutta mielessäni se äidin loukkaantuminen kummittelee jo nyt, vaikka hän ei edes tiedä minun kirjoittavan henkilöstä, joka puhuu hänen suullaan.

Minua ei erityisemmin kannustanut sekään, mitä äiti sanoi erään ystäväni teoksen arvosteluista (työtä kehuttiin noin yleisesti, mutta valtakunnan päälehdessä oli sattumoisin moittiva arvio). Äiti: "Ei sen N.N.:nkään kirjaa kehuttu. " Ei se lauseena kuulosta kovin pahalta, mutta äänensävy oli ilkeä ja äiti jätti sujuvasti huomiotta kehut - joita niitäkin oli ihan äidin kotiin kannetussa maakuntalehdessä - ja sen, että teos oli palkintoehdokkaana. Aiemmin äiti oli minulta kysellyt: "Meinaako se N.N. vaan kirjotella?"

Äiti ei siedä sitä, että ihmiset astuvat yli rajojen. Äidin mielestä pitäisi kulkea kohdusta hautaan sama palttoo päällä. Muuten on vähintäänkin epäilyttävä tapaus, jollain lailla pyrkyri tai nousukas. Ja sellainen taas on huonon tai epäilyttävän ihmisen merkki.

Niin... Saisinpa siivet nousta äidin yläpuolelle, piittaamattomuuteen. Ottaa vastuun omasta elämästäni ihan kokonaan. Tällä menolla kitisen viisikymppisenä, miten olisin voinut tätä ja tuota 2000-luvulla, mutta kun äiti oli vielä elossa enkä voinut vanhan ihmisen mieltä pahoittaa...

Havainto mielialasta

Haa, pääsen nykyisellään kohtuullisen hyvin irti pahasta olosta ja ahdistuksesta. Iltapuolella ahdisti kovin, alkusysäys oli sinänsä pienissä Jutuissa, jotka alkoivat mielessäni suureta "Aina minä kumminkin" -tyyppisiksi.

Tilitin Jutut puoliskolle, tosin en kovin painokkaasti puhunut ahdistuksesta. Taisin sanoa, että vituttaa. Samaan aikaan yritin poistaa tikkejä vasemman käden sormesta - en suosittele sitä toimintaa kenellekään, jos vähänkin ärsyttää tai turhauttaa.

Puoliskossa on se loistopiirre, ettei hän suurentele tai ala ees taas pyöritellä. Itse teen turhaa psykoveivausta ihan riittämiin.

Puolisko löysi minua ilahduttavan tiedon ihan toisaalta - Nits tulee taas Suomeen. Sitten avasin koneen ja onnistuin hömppäämään sillä toisella blogillani kepeähkön kirjoituksen. Nyt en enää ihan tiedä, mikä muutama tunti sitten laukaisi sitä ylivuotavaa angstia.

Oi, kun en jäisi vellomaan niihin pahoihin oloihin. Eivät ne siitä paremmaksi muutu, jos niihin tekee pesän ja käy nukkumaan tuska tassussa. Nyt sentään jossain määrin kykenen tietoisesti siirtymään johonkin mielihyvää tuottavaan. Aina se ei ole ollut mahdollista - ei ole ollut muuta mielialaa, kuin ahdistus tai masennus.

Sanoja, asiasanoja, luokkasanoja

Olen muutamaan otteeseen vaihtanut tämän blogin kuvailusanoja blogilistalla. En tiedä, vastaavatko ne mitään muuta kuin omia mielikuviani näistä kirjoituksista.

Luultavasti tänne on eksynyt eräitä lukijoita sanojen seksuaalisuus, ruumiillisuus, sukusalaisuus, toipuminen -sanojen takia.

Ei, täällä ei ole raiskaus-, insesti-, seksipaljastus-, pettämisjuttuja.

Minulla on ongelma siinä, miten kirjoittaa seksuaalisuudesta tai ruumiillisuudesta. On oikeastaan kovin vähän tapahtumia tai tilanteita, joita voisin tähän kirjata. Sukusalaisuudestakin on kovin vähän konkreettista kerrottavaa: on tuffa, jota en ole koskaan tavannut.

Katsoin pari päivää sitten pikkuelokuvan, jonka sivujuonne avasi yhdenlaisen näkökulman. Siinä mies muisteli ensi-ihastusta teini-iässä, ihastus oli ollut molemminpuolinen, murrosikäiset olivat sopineet, että he vielä aikojen päästä joskus tapaisivat. Mies oli vuosia elänyt siinä luulossa, että sovittu tapaaminen vielä toteutuisi. Olisi elokuvan mittainen tarina kertoa, miksi tapaamista ei tullut. Oikea elämä oli kuljettanut miehen ja naisen sivupoluille ja aina vaan etäämmäs toisistaan (etäämmäs myös niistä melko onnellisista nuoruuskuvista).

Elämäni tuntuu kelaantuvan toisin päin. Nuorena ei ollut ketään oikeaa ihastusta. Oli se yksi tyttö, jota ihailin. Oli myös yksi luokan poika. Tietääkseni näillä ihailemillani luokkakavereilla oli lievä romanssi joskus lukiossa. Olin itse ihan sivussa, en osannut olla muuta kuin sivussa.

Tunsin itseni poikkeavaksi. Muut elivät, minä poikkesin - vaikka miten olin koulussa, kuosissa, hyvissä arvosanoissa.

Miten kirjoittaa sivullisuudesta, kun päähenkilöstä väkisinkin tulee keskipiste?

Sanoilla selittämisen vaikeus

Sanat ovat vaikeita. Ne rajaavat ja luovat mielikuvia, joista poispääseminen taas on joskus vaikeaa.

Opettaja on minulle tolkuttoman vaikea sana. Opettaja on se joka tietää ja on varma. Opettaja opettaa muita - hänen siis pitää itse osata. Opettaja on hiukan jakkupuku, hiukan viranomainen, hiukan pikkutarkka.

En opettamisessa päässyt irti noista opettaja-mielikuvista. En saanut itseäni mahtumaan siihen, mitä "olisi pitänyt olla" (ei siis yleisesti vaan omassa mielessäni).

Olin ylikuuliainen oppilas. Kauhistuin jos vahingossa tein jotakin väärin tai kun olin unohtanut vaikka penaalin kotiin. Ihan ensimmäisiltä kouluvuosilta muistan lähinnä näitä kauhuhetkiä: miten olinkin ruokatunnilla luokassa kaatanut maitomukini, maito oli valunut pulpettiin ja virsikirjan sivut olivat liiskaantuneet yhteen. Sen virsikirjan, joka oli juuri omaksi saatu ja josta oli sanottu että se olisi meillä koko ajan, kaikki yhdeksän kouluvuotta...

Opetusharjoitteluvuotena tajusin, että hirvittävän moni opiskelukaverini oli opettajaperheestä. Äiti, isä tai molemmatkin olivat opettajia. Minun lapsuudessani opettajat olivat niitä paremmin toimeentulevia ja vähän herraskaisia - vanhempieni sukupuolvelle opettaja oli isoin auktoriteetti jumalan, papin ja lääkärin jälkeen. Oli liian iso muutos siirtyä itse sille paremmalle puolelle. Koin näytteleväni, esittäväni jotakin muuta kuin mitä olin.

Yksin en pysty

Terapian ihana puoli on siinä, ettei tarvitse niin täysin yksin miettiä elämäänsä ja opetella uusia keinoja.

Joskus aiemmin kuvittelin, että riittäisi kunhan minä vaan kirjoittaisin päiväkirjaa, hankkisin tietoa, yrittäisin itse löytää tien itsenäiseen elämään (ja samalla tien muiden ihmisten luo).

Olen kuvitellut olevani yksin viihtyvä ihminen. Pah. En ole. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, mutta erakoksi minusta ei olisi. Yksinäisimpien vaiheittenkin aikana olen kaivannut muita ihmisiä, kaivannut sitä että pääsisin irti itsestäni ja omista lukoistani, saisin muilta vaikutteita, malleja, rakennuspalikoita (millä nimellä niitä nyt kutsutaankin).

Hyi minua, valmiina apinoimaan ketä tahansa, vai?

Ei vaan... Jos olen yksin niin olen omien rajojeni vanki. Perspektiivi kapenee, "unohdan" sen että rajat ovat vain omassa mielessäni. On aivan ihanaa päästä likelle sellaisia ihmisiä, jotka järkyttävät rajojani ja uskomuksiani, niitä joiden mukaan olen pysyvästi tietynlainen, asia x sulkee pois asian y...

Olisin murrosiässä ja nuorena aikuisena tarvinnut ulkopuolista apua seksuaalisuuden hyväksymiseen ja fyysisen olemuksen hyväksymiseen. Vanhemmat olivat tahoillaan siltä kohden rikki ja vinossa, eivät he osanneet auttaa. On surullista, että niitä muita ihmisiä taas ei ollut. Jäin jumiin moneksi vuodeksi. En kyennyt elämään omien halujeni kanssa enkä sietänyt sitäkään, että joku voisi haluta minua.

Kuvittelin, että minun pitäisi ratkaista itse alusta loppuun koko solmu: se että hävetti kaikki fyysinen ja sukupuolinen, se että inhosin ruumistani, se että ällötti ajatus seurustelusta tai yhteisestä kodista tai perheestä.

Nuo häpeät ja inhot ovat kai jossain määrin kaikille tuttuja murrosiässä, mutta minä kiersin samassa kehässä vielä 25-vuotiaana. En osannut päästä eteenpäin.

Jälkikäteen tuntuu että vika oli juuri siinä, että yritin yksin avata liian isoa solmua. Se alkoi aueta vasta kun pääsin ensimmäisen masennuskauden seurauksena mielenterveystoimiston psykologille. Suurimman osan aikaa kaikki kiersi työasioissa, mutta kun psykologi varovasti yritti kysellä muusta elämästä, ajatuksistani ihmissuhteista, parisuhteesta yms., niin tuntui kuin olisin pudonnut tyhjyyteen. Ei ollut sanoja - ei minulle ollut missään vaiheessa kirkastunut, että sukupuolisuudesta, haluista, parisuhteesta voi puhua.

Muistan kirjoittaneeni sille psykologille rinnoista ja ruumiistani, miten hävettävältä se oli tuntunut ala-asteen viimeisillä luokilla. Kiertokautta yritin ilmaista, että samat tunteet olivat edelleen olemassa.

Se oli alku.

Armottomuus

Aamulla ajatus (kissa tarpoo mahan päällä, kehrää).

Yritän liikaa. Kuvittelen että pitäisi koko ajan jotakin - pitäisi edetä, pitäisi ratkaista, pitäisi...

Sitten kun mitään näkyvää ei tapahdu, turhaudun. Heti. Teen mustan tulkinnan: ei tästä mitään tulekaan.

Jospa nyt vaan olisin ja hengittelisin.

Se riittää.

Huono minä

Niin, se huono minä on ollut olemassa riippumatta koulunumeroista tai opintomenestyksestä.

Huono minä on yhteydessä vanhempiin, sosiaalisiin pelkoihin ja sukupuolisuuteen. Huono minä on se pikkutyttö, joka halusi saada kiitosta vanhemmilta (mutta ei saanut). Huono minä on se Meri, joka oli yksin kun kaikki muut olivat jo valittuja pesäpalloon/jalkapalloon/koripalloon/lentopalloon. Huono minä on se Meri, joka häpesi sitä että on nainen ja halusi rohkaisua ja ihailua (mutta ei saanut).

Huonous tulee minun ja muiden ihmisten väliin. Koen etten ymmärrä - eikä minua ymmärretä. Ja kun en ymmärrä (näkymättömiä sosiaalisia sääntöjä, pelejä, koreografiaa), niin olen tyhmä ja huono, enkä voikaan ymmärtää tai tulla ymmärretyksi.

Taannoin seurasin, miten äitini toimi yhden ystäväni pienen lapsen kanssa. Hirvitys... Hän ei kuunnellut hiukkaakaan sitä, mitä lapsi yritti sanoa. Hän selitti jatkuvasti ääneen sitä, mitä lapsi hänen mielestään halusi - eli hän selitti omia kuvitelmiaan.

On huono uskomus uskoa, etten tule ymmärretyksi. Se on ollut totta joskus lapsuudessa ja myöhemminkin, mutta sen ei tarvitsisi olla totta enää. Kun vaan saisin uskoni toiseksi...

Miten uskonkin niin helposti itseni kannalta huonoja asioita itsestani. Hirmu hyvä olen uskomaan... omasta mielenterveydestä piittaamatta. Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat. Olen kai saanut mallin myös tähän itsestä pahan uskomiseen ja puhumiseen äidiltä.

Uh. Tässä on liian monta äiti-lausetta. Ei äiti näillä miksikään muutu. Enkä minä. Jollain lailla olen hukassa sen kanssa, miten saisin tunnemaailmani muuttumaan.

Ei mitään uutta

Terapia tuntui kiertävän niitä samoja juttuja kuin ennenkin. Hämärä tunne siitä, että olisi tarvinnut uskaltaa jotakin enemmän, mutta en saanut kiinni asiasta. Puhuin, kyllä joo. Puhuinko oikeaa asiaa, en tiedä.

Pidän itseäni muita huonompana. Se uskomus on vahva, se ei tunnu kumoutuvan, vaikka paljon hyvää ja toivottua on tapahtunut. En tiedä, voiko ajan kanssa kasvaa itsearvostus, hyväksyntä ja luottamus, vai onko tämä vaan... mahdotonta.

Seurasin sivusta, kun yksi tuttu täytti sähköistä työpaikkahakemusta ja naputteli sinne arvosanojaan: ei ollut kovin hääppöinen yo-todistus hänellä, eivät ne muutkaan todistukset. Itsekseni mietin, miksei huonommuudentunteeseeni ole vaikuttanut koulumenestys. Olin hyvä kielissä, reaaliaineissa ja kuvaamataidossakin. Niissä 'huonoissakin' aineissa olin keskikastia (liikuntaa lukuunottamatta).

Jotenkin sattumalta kirjoitin ällän paperit ja pääsin suoraan sisään yliopistoon, sain tutkinnon valmiiksi, syventävistä opinnoista erinomaiset tiedot ja gradusta magnan, toista pätevyyttä tehdessä taas tipahti erinomaiset tiedot. Miten monta vahingossa menestymistä voi huonon ihmisen kohdalle tulla? Missä vaiheessa minulla on tarpeeksi todistusaineistoa siitä, että olen ihan kelpo, jopa ajatteleva?

Työmaalla työni on sellaista, että siihen riittäisi opistotason koulutus. (Eri asia, että minulla taitaa olla oikeasti hyötyä sekalaisista opinnoistani ja kaikesta siitä koulutuksesta, jossa olen pyörinyt.) Muutamat ovat udelleet koulutustaustaani, olen sitten vastannut ja herättänyt ilmeistä hämmästystä. Niin... Eihän se päälle näy, etenkin kun näytän ikäistäni nuoremmalta ja puhun "musta tuntuu että--" -tyylillä. Inhoan sellaista akateemista diivailua, jossa osoitetaan omaa sivistystasoa tunkemalla joka kolmannen tarpeellisen sanan väliin jokin sivistyssana.

Tiedän, ettei huonommuudentunteilleni ole perusteita ainakaan minkään ulkoisen mittarin mukaan. Mutta eihän huonommuudentunne minkään faktamittarin mukaan synny...

Vaitonaisuus on tapa suhtautua

Tv on auki, taustalla kuuluu jo tämä.

Unettaa mutta taidan katsoa ainakin alun.

Vuosi 1918 on yksi niistä vanhoista puhumattomuuksista suvussa. Tajusin vasta hiljan, että molempien vanhempien suvut ovat paikkakunnilta, joissa iso osa ikäluokkaa kuoli tai joutui leireille tuolloin.

En tiedä, ketä muistimme, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Lakkiaispäivänä ,eillä marssittiin koulusta hautausmaalle kaikki kirjoittajat, vanhempia oli mukana seuraamassa. Sankarivainajien kohdalla hiljennyttiin hetkeksi, sitten hajaannuttiin kuka minnekin - valokuvaan, juhlavalmisteluihin... Isä sanoi silloin: Viedään ruusu sen toisen sodan muistolle.

Punaisten muistokivi on sivussa, melkein risukon keskellä.

En tiedä, keille se ruusu oli. Kumpikaan vanhemmista ei näistä ole puhunut.

Terveisiä ei-terveeltä työpaikalta

Ajattelin ensin kirjoittaa pitkän pätkän työkaverista. Sitten ajattelin, ettei hänestä kirjoittaminen ole olennaista. Olennainen on pelkistettävissä paljon pienempään.

Siis: työkaverissa on täydellisyydentavoittelijaa ja kontrolloijaa. Minussa on myös täydellisyydentavoittelijaa, mutta kontrolloija en ole, ainakaan samalla lailla. Stressaamme molemmat kovasti heti kun jokin ei mene 'hyvin'. Minä hätäännyn, tämä työkaveri taas suuttuu.

Työkaverilla on syntipukki. Syntipukki on yhtä kuin työpaikan työllistetty. Viimeksi tänään työkaveri sanoi, miten ihanaa on, että työllistetty kohta lopettaa. Työkaveri ei sanojensa mukaan kestäisi enää ollenkaan tuota työllistettyä (joka on ollut paikassa kohta vuoden, tullut siis ennen kuin minä aloitin).

Ahdistuin jollain lailla työllistetyn puolesta. Minusta hänen työntekemisessään ei ole mikään erityisen pielessä, hän vaan ei ole samanlainen perfektionisti kuin työkaveri on. (Jos hän olisi yhtä perfektionisti, niin... hirvitys, eihän meidän toimipisteessä muuta kuin stressattaisiin ja huudettaisiin.) Teki mieli puolustaa työllistettyä, mutta en osannut muuta kuin todeta yleispäteviä: Sinua tuntuu tosiaan häiritsevän työllistetty. Mä en osaa ottaa siitä paineita...

Työkaveri muistutti tässä vaiheessa, että kyllä Merikin silloin olisi raivona, jos olisi jo melkein vuoden katellut työllistetyn hommia, se on niin laiska, käy töihintulon jälkeen ensimmäisenä aina kahvilla (niin muuten moni muu työmaalla myös... mutta työkaveri itse ei kahvia juo).

Työkaveri on minusta aika ikävä ihminen. Herättää muistumia äidistäni. Ensimmäiset kuukaudet kuvittelin, että työkaveri on vihainen jostakin, hänen puheensa kun on ajoittain niukkaa ja töksähtelevää (runsaasti hiljaisuuksia, siis). Koin että hän arvostelee minua - ihan mahdollista on, että hän arvostelikin esim. esimiehelle, mutta minulle suoraan hän ei kritiikkiä esittänyt (rivien välistä vain olin kuulevinani sitä). Nythän hän moittii minulle tuota työllistettyä.

En hirveästi haluaisi osallistua näihin selän takana haukkumsiin. En osaa jämäkästi niistä vetäytyäkään. Olen vähän ameebana en kenenkään puolella.

Työkaveri on liki ikäiseni, ei siis mikään teini. En ymmärrä, miten hän on noin kyvytön näkemään omaa käytöstään ja miten hän ei osaa asettua toisen asemaan. Eiväthän nuo varsinaisesti ole minun ongelmiani, mutta kun hän on vihainen, niin minunkin on vaikea säilyttää omaa mielenrauhaa.

[Edit. Kirjoitin näemmä sittenkin pitkästi työkaverista. Olkoon... En jaksa tiivistää.]

Vaitonaisuus

Terapian jälkeen tuntui siltä, että olen löytänyt taas yhden kaikenkattavan selityksen, paikan jossa olen vääntynyt vinoon.

Tulkitsen ihmisten hiljaisuuksia ja vaitonaisuutta, varmasti kaikki tulkitsevat. Mutta minä tulkitsen muiden hiljaisuuden itseni kautta: minua arvostellaan (ei vaan osata suoraan sanoa asiaa), minusta ollaan huolestuneita, minua paheksutaan, minulle ollaan vihaisia. Hiljaisuus on täynnä kielteistä minuun liittyvää puhetta.

Tiedän, että kuvittelen. Tiedän etten oikeasti tiedä, mitä itse kunkin hiljaisuus tarkoittaa. Mutta nuo tunnetulkinnat syntyvät automaattisesti. Ryhmässä sanojeni jälkeen seuraa hiljaisuus -> nyt mokasin, sanoin jotakin tyhmää. Työkaveri ei tervehdi ohi mennessään -> mistä se on suuttunut, siitäkö, että asia x on hoitamatta? Istumme hiljaa miehen kanssa autossa, mies ajaa -> se olis varmaan mieluummin yksinään, minä häiritsen sitä...

Muiden vaitonaisuus saa minut tuntemaan itseni syylliseksi. Syylliseksi ihan vain siihen, että olen mikä olen. Tilanteesta ei ole ulospääsyä niin kauan kuin muut pysyvät hiljaa - jos täytän puhumalla hiljaisuutta, niin moitin itseäni lörpöttelijäksi. Jos olen hiljaa, niin käyn mielessäni hiljaista oikeudenkäyntiä. Paikkani on syytettyjen penkillä, mutta rikos on epäselvä.

Tämä sopii kovasti yksiin vanhempien hiljaisuuksien ja kasvatusmetodien kanssa.

Tässä kuviossa on se huono puoli, että hiljaisuuksia syntyy aina silloin tällöin, väistämättä. Hiljaisuuksia luultavasti on enemmän kuin huutoa tai kovaa ääntä (ymmärrän, että ne voivat synnyttää ihan vastaavanlaisia tulkintoja).

Jollain lailla on pakko muuttaa tulkintoja. Helvatti, koko ikäni olen tulkinnut noin.

Tarvitsisi napata kiinni näistä tulkinnoista. Ihanko totta työkaveri oli vihainen minulle? Miten niin mies haluaisi olla rauhassa minusta?

Seksuaalisesta häirinnästä

Kurkistus blogistaniaan palautti mieleen eduskunnan seksuaalinen häirintä -kohun ja sen roiskeet. Ensinnäkin tuntuu käsittämättämättömältä, että tilanteita selitetään pelkiksi väärinymmärryksiksi tai häirityn yliherkkyydeksi (näin muuten käyvi myös tämänpäiväisen HS:n jutussa, jossa toimittaja oli jalkautunut peräti Keminmaalle kansan pariin). Toiseksi sekä iltapäivälehdet että Helsingin Sanomat ovat ansiokkaasti kaivaneet esiin julkkiksia/poliitikkoja, jotka eivät ole tutkimukseen osallistuneet, mutta muussa yhteydessä tuoneet esiin häirintäkokemuksiaan. Noiden juttujen perusteella alkoi vaikuttaa siltä, että avustajat ja harjoittelijat nyt ovat yhtä kuin "tyttö-ei-kukaan", ei heistä tarvitse välittää. Mutta saadaanpa kirjailija tai oikea kansanedustaja puhumaan samasta asiasta, se on jo jutun arvoista!

Ja sitten omaan. Oikeastaan vasta tänään häirintäjuttuja lukiessani tajusin, miksi se minun ensimmäinen kesätyöpaikkani oli henkisesti aivan järjettömän ahdistava. Olin leipomossa, olin 17 v. ja paikka oli pikkuyritys, muutama työntekijä. Paikan työnjohtajana oli toinen omistajista, viisikymppinen nainen.

Hän melskasi mennen tullen alaisten koskemattomuudesta välittämättä. Sain kuulla esim. olevani niin laiska, että minua ei kukaan muu kattelisi. En kuulemma koskaan saisi miestäkään (!!), kun olen niin paska. Kuulemma mustat neekeriv*n huorat tekisivät hommat paremmin (tai jotakin... en muista miten hän sai samaan lauseeseen tungettua ihonvärin, sukupuolielimen ja huorin tekemisen).

Edes ne työpaikan vanhat konkarit eivät puuttuneet omistajan solvaamiseen. Joku vanhempi täti muistaakseni mulle sanoi, että kyllä kaikkeen tottuu, antaa vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Omistaja huusi kaikille, mutta minulle oli erityisesti varattu herjoja miesten saamattomuudesta ja huorista jotka olisivat parempia. Minun oli tarkoitus olla leipomossa koko kesä, mutta olinkin vain kolme viikkoa. Jälkikäteen kuulin, että paikan työilmapiiri oli jonkinlainen julkinen salaisuus - sinne ei työvoimatoimistonkaan puolesta annettu työhön osoituksia.

Tuosta on 20 vuotta aikaa, mutta sen jälkeen en ole joutunut vastaavaa sanallista saastetta kohtaamaan. Vain yhden kerran olen joutunut yhtä järjettömän verbaaliaggressiivisuuden kohteeksi. Silloin olin ollut kuuntelemassa keikkaa ja kuvitellut tilanneeni taksin ulko-ovelle (narikkamies oli luvannut). Menin ystäväni kanssa ulos odottelemaan ja sattumoisin paikalle ajoi auto, jossa oli kaksi parikymppistä romanimiestä ja ajajana vanhempi nainen. Miehet alkoivat herjata aivan poskettomasti, puhuivat visvaa valuvista v*sta jne. Olin (ja ystävä oli) niin kertakaikkisen hämmentynyt, etten osannut muuta kuin olla ja odottaa taksia, seistä siinä samalla kun herjat (kaikki naisen ruumiiseen ja eritteisiin liittyviä) yltyivät ja yltyivät.

Taksi ei tullut. Me lähdimme kävellen pois - ne pojat autossa taisivat jäädä paikalleen. Muistan pelänneeni että auto tai sen sisältö lähtisi peräämme.

Kaikki ne kerrat, jotka lasken jonkinlaiseksi seksuaaliseksi häirinnäksi, ovat minulla olleet sinä aikana, kun yritin olla mahdollisimman näkymätön ja pukeutua neutraalisti tai sukupuolettomasti. Minusta tuntuu, että juuri se sukupuolettomuus ärsytti häiritsijöitä. Erään kerran yksi humalainen tissien kourija sanoikin: "Ootko sää nainen vai miäs".

Tämän naisen ruumiista

Puhuin eilen terapiassa luulotautejani ja sen oikean sairastamisketjun, joka alkoi kystasta toisen opiskeluvuoden syksyllä ja jatkui seuraavaan kevääseen asti - lääkärit, taudit ja hoidot vain vaihtuivat.

Ensimmäistä kertaa olin tavallaan irti noista ajoista niin, että puhuessa ei alkanut hirveästi ahdistaa. Muutama vuosi sitten puhuin näitä samoja asioita terapeutille, jolla periaatteessa olisi ollut parempi työkalupakki käytössä (hän kun oli seksuaaliterapeutti myös), mutta muistaakseni ne puhumiset jäivät pariin yritykseen. Tuli häpeää ja itseinhoa, putosin takaisin niihin tunteisiin, jotka tuohon aikaan liittyvät.

Ehkä olen hyväksymässä ne omat nais-omituisuuteni. Rintoja olen piilotellut parhaani mukaan, sukuelimetkin olivat rumemmat kuin kellään, huulet roikkuvat ja epäsymmetriset, karvoitus alkaisi navasta jollen kerran viikossa harventaisi sitä. Olen hävennyt aikaista kuukautisten alkamista, sitä etten ole kyennyt käyttämään tamponia (en ole saanut tamponia sisääni millään), sitä että tuli tirkistelijän lähentely ensimmäisenä opiskeluvuotena, sairastamistani toisena opiskeluvuotena, sitä että olen ollut niin vanhaksi kokematon, sitä että kuukautiset ovat olleet niin rajut, sitä että yhdynnässä on monesti sattunut. Nuo oman ruumiin olot ja muodot ja kohdatut tilanteet ovat kauhean kaukana siitä, mikä esitetään tavalliseksi tai normiksi.

En usko, että kovin moni parikymppinen kokematon nainen on kelannut samanlaisen tutkimusrumban läpi. Lukemieni/kuulemieni juttujen perusteella monen ensimmäinen seksikerta on ollut vähän niin kuin mikä tahansa kerta - tai pettymys, tai jotakin jota ei ole edes muistanut ihan kunnolla. Vuosin kuin pistetty sika - ja koin, että kroppa "petti" minut - en nimittäin ollut kokemattomuuttani sille toiselle etukäteen kertonut. (Olin ajatellut, että silloin vasta selitellä pitäisi, jos kertoisin olevani 31v vee ja neitsyt.) Myöhemmin tiputteluvuodot ja yhdyntäkivut jatkuivat ja jatkuivat taas. Sitten oli eräs kerta, ei edes kivulias kerta, kun sain limakalvorepeämän yhdynnässä ja vuosin taas kuin pistetty sika. Seuraavana päivänä kohtasin hölmistyneen gynekologin, joka totesi, ettei tällaista"pitäisi" olla, mutta joskus on kumminkin.

Tuo limakalvorepeämäkerta oli hirveä, putosin sen jälkeen yksin kotona jonkinlaiseen psykoosiin. Nykyhetki ja lapsuus sekoittuivat, olin seuraavan yön aivan sen pikku-Merin nahoissa, joka kymmenvuotiaana luuli kuolevansa kun sisältä valuu verta, haavasta jota ei näy. Itkin ja keinuttelin puolelta toiselle, odotin että yö kuluisi ja tulisi aamu ja voisin soittaa johonkin.

Entä nyt, tänään? Aamupäivällä kirkasvalolampun alla vahvasti tunsin, että nuo asiat ovat takana, ohi, menneisyyttä. Olen selvinnyt niistä. Nyt on nyt. Nyt olen enemmän minä.

Terveeksi todettu

Kolmas viesti perä jälkeen nakutettuna rajoittautuneella sormikunnolla. Äsken viimein tipahti se papa-näytteen paperi postiluukusta lattialle: oli näemmä normaali solukuva.

Det är kiva det. Vielä kun osaisin olla skitsoamatta tätä väliaikaa ennen tuloksen saamista. Eihän se mihinkään vaikuta (vaikka omassa mielessän taikausko vallitsisikin, siis etten saisi olla luottavainen, silloin kyllä vähintään syöpäsoluja löytyisi...)

Toisaalta minulla on kokemuksia siitäkin, että noista testeistä löytyy yllättäviä tuloksia. Tai että yks kaks päätyy kolposkopiaan, vaikka on kuvitellut että hieman vaan ultraäänellä tutkittaisiin. Silloin kun parikymppisenä kolposkopiassa ja laserhoidossa olin, niin ne herättivät minussa hirveää ahdistusta. En uskaltanut lääkäreiltä kysellä tarpeeksi (minun on yleensäkin vaikea kysellä "tyhmiä" kysymyksiä). En uskaltanut kenellekään ääneen puhua mielessä pyörivistä tunteista. Vihasin niitä osia ruumiistani, jotka määrittelivät minut naiseksi (hm, tai ehkä se ei ollut vihaa, vaan häpeää? Häpeää ensin ja sitten vihaa...). Muistan ajatelleeni, että jos minulla ei olisi kohtua eikä vaginaa, niin eipä minua voisi repiä rikki niiltä osin eikä minulla olisi niitä kipuja, joita oli (oli hoitojen aiheuttamia kipuja ja ne tavalliset kuukautiskivut myös). Tuntui mahdottomalta, että sukupuolisuudesta olisi mitään iloa.

Niin, samaan aikaan tuntui mahdottomalta ajatella minkäänlaista seksiä todellisessa elämässä, oli se seksi sitten osana yhdyntää tai ilman yhdyntää.

Ei mikään ihme, että elin niin kovin älyn maailmassa - opiskelin, luin, opiskelin. Oli helpompi niin, oli vähemmän ahdistusta ja pelkoa.

Teen kohta lähtöä terapiaan. Nolottaa hiukan ennalkolta, että saatan matkan varrella törmätä työkavereihin. Nääh - ihan niin kuin sairasloma olisi yhtä kuin kotoapoistumiskielto. Tosi voimakkaana tämä on ollut silloin, kun olen pääni takia ollut saikulla. On ollut esim. vaikea mennä ruokakauppaan ostamaan maitoa, kun olen pelännyt että joku hoksaa ja alkaa kysellä kuulumisia. Koomisinta oli, kun psykiatri ohjeisti liikkumaan sairaslomalla, ja minä odottelin täyttä pimeyttä ennen kuin poistuin kotoa - pimeässä kiertäminen tuntui hyväksyttävämmältä kuin se, että olisin kävellyt päiväsaikaan.

Sairastumisen pelko

Ei kannata yrittää kirjoittaa kipeällä sormella - sen huomasin äskeisen kirjoituksen jälkeen.

Mutta eilisestä vielä yksi huomio lisää. Tuossa telomishetken jälkeen puolisko oli nopea ja järjestelmällinen: istutti minut tuoliin, haki sidetarpeita ja toppasi sormen suikaleineen sellaiseen pakettiin, että päivystyshoitaja tarvitsi saksia, kun se varsinaisen hoidon aika tuli.

Hämmästyin taas kerran puoliskon tyyneyttä, vaikka joo-o, tiedän että hän on älyttömän hyvä pienemmissä ja isommissa kriiseissä. Noilla hetkillä nimittäin itse oletan, että muut ihmiset ahdistuvat, pelästyvät ja hätääntyvät - ja minä sitten lopulta päädynkin rauhoittelemaan heitä.

Tämä juontaa juurensa lapsuuteen ja siihen, että vanhemmat pelkäsivät kovin puolestani. Ettei minulle vain sattuisi mitään pahaa!

Jos jotakin oikeasti sattui (niin kuin lapsena joskus sattuu), niin en saanut turvaa vanhemmista. He olivat itse tolaltaan. Muistan erään kerran, kun olin 7 tai 8 vanha, olin leikkinyt naapurin tytön kanssa, tyttö oli tönäissyt (en muista miksi, kai me kinastelimme jostain), olin kaatunut ja ottanut kädellä vastaan sillä seurauksella, että käsi kipeytyi. Sitä kipeää kättä itkin vanhemmille, muistan että pelotti. Muistan että oli iltapäivä, kun käden satutin, yöllä valvoin kun käsi oli kipeä aina vaan (anteeksi äiti ja isä, mutta ei se ole terve, se käsi, se sattuu!), seuraavana päivänä isä vei minut mökiltä kaupunkiin lääkäriin. Lääkärissä pelkäsin röngenlamppua enkä uskaltanut jäädä sen koneen kanssa kahden kuvan ottamisen ajaksi (pelkäsin että se sattuu), lopulta isä taisi jäädä minun kanssani sinne. Jälkikäteen sain moitteita siitä, että miten nyt minä, iso tyttö, käyttäydyin niin huonosti siellä lääkärissä ja kiukuttelin.

Luulen kirjoittaneeni tämän jo tänne jonnekin, mutta en pikakatsomisella löytänyt. Se on ainoa sellainen tapaus, jonka muistan selkeästi: olin hätäännyttänyt vanhempia loukkaamalla itseni ja sitten vielä käyttäytynyt lääkärissä väärin.

Olin kovin herkkä ottamaan asioita itseeni. Myöhemmin (ala-asteen viimeisillä luokilla) ratkaisin kipujani ja oireita niin, etten ainakaan vanhemmille niistä mitään puhunut. Minulla oli kaikkea outoa psykosomaattista vaivaa: pissatti usein, niskat menivät välillä aivan lukkoon, päätä särki ja eniten pelotti se, kun joskus kakatessa tuli verta (jälkikäteisdiagnoosi: minulla oli ummetusta, maha kovalla, kenties peräpukamat). Tuon viimeisimmän asian takia muistan, että kävin terkkarilla joka yritti selittää ruokavaliota ja antoi lapulle ummetuslääkkeen nimen, kotona piti vielä antaa se lappu äidille, kun en osannut itse apteekista lääkettä hakea (ei olisi ollut rahaakaan jolla sitä maksaa... olin kai 11 tai 12?).

En oikein muista, miten siinä ummetuslääkkeessä kävi niin, ettei sitä äiti apteekista hakenut. Eikä se ruokavaliokaan miksikään muuttunut. Samat oireet siis jatkuivat ja mikään ei muuttunut.

Edelleenkään en ihan tajua, millä logiikalla äiti silloin toimi. Tai kenties se oli tämä hänen tavallinen mallinsa: suljetaan silmät, jos ei ole aivan pakko jollain lailla reagoida. Minun kannaltani se ei kumminkaan auttanut.

Ei ole mikään ihme, että suhde omaan ruumiiseen on ollut kummallinen ja neuroottinen. Olen "löytänyt" itsestäni kaikenlaisia vaivoja ja taudinoireita, joita en ole lähtenyt selvittelemään mitenkään. Olen vain tuntenut taustalla mahdollisen kuolemansairauden varjon ja suhtautunut elämään niin kuin milloin tahansa voisi pahin mahdollinen tulla eteen... Kai tuo kuolemansairauden pelkokin on kotoa opittua, isän kuolemaahan minun lapsuudessani pelättiin, minä ja äiti pelkäsimme sitä molemmat. Isällä on verenpainetauti ja sydäntauti. Katselin monta kertaa vierestä, miten hänen ilmeensä muuttui tuskaiseksi ja hän kaivoi nitrot taskusta, sitten piti odottaa, menisikö kohtaus ohi.

Hajonnut kaava

Edellisessä kirjoituksessa luettelin kovin varmasti, mitä eilen ja tänään teen. Eipä pitänyt se kaava paikkaansa ja töitten sijasta istun kotona potemassa tikattua sormea. Tapaturman yksityiskohtia en viitsi enää toiseen kertaan toistaa, kirjoitin ne jo tänne.

Sänkyyn pääsin vasta likellä yhtä yöllä. Sänkyyn pääseminen ei tarkoittanut nukahtamista, vaan valvoin melkein koko yön. Osin särystä, osin siitä, että eilinen muistutti kaiken epävarmuudesta - iski jonkinlainen turvattomuus ja olo hallinnan menetyksestä.

Se vaativa osa minua oli ylen äänekäs yöllä: se moitti ja marisi (sormijuttu oli ihan oma moka, ei sellaista olisi saanut tapahtua) ja se myös oli vaatimassa minua seuraavana päivänä töihin, vaikka tikannut lääkäri oli kirjoittanut perjantain sairaslomaa ja optioinut vielä seuraavaakin työpäivää sanomalla "Kuulostele nyt, miltä se maanantaina tuntuu". Vaativa osa minua stressasi työmaalle soittamista aamulla, mitä sanoisin, miten esittäisin asian (Tässä kävin niin ikävästi, että mulla on nyt sormi kipeänä ja sairaslomaa tämä päivä... ehkä hieman vähättelevä lausahdus... mutta eihän tämä ole mikään iso juttu, kyllä mun oikeastaan pitäisi mennä töihin... jne, jne.)

Yöllä kuulin mielessäni kuvitteellisia dialogeja. Niissä kollegat päivittelevät, miten olen hankkinut itselleni saikkua olematta oikeasti sairas - eihän sitä vasemman käden keskisormea duunissa tarvitse... Laiskuuttaan se Meri vaan jätti tulematta.

Tämä sairasloma-asia taitaa vaatia puhumista terapiassa. Mielessäni on ihan liian iso kynnys sille, milloin "saa" jäädä pois töistä. Ja itselleni kriteerit ovat erilaiset kuin muille: saatan flunssaiselle työkaverille sanoa, että päivän poteminen kotona auttaisi. Omalle kohdalle en sitä potemista sallisi.

Tämä nykyinen pesti alkoi viime toukokuun alussa. En ole sinä aikana ollut kertaakaan poissa töistä. Jos nyt olisin jollakin lailla työkykyinen myös tämän viime iltana tikatun sormen kanssa, niin entä sitten? Joskus voisin antaa itselleni luvan olla ja toipua ilman huonoa omaa tuntoa. Kyllä ne siellä töissä päivän pärjäävät ilman sormipuolta työpanostani.

Toinen puoli minusta (se ei-vaativa) selittää kaikkea mystiikan ja intuition kautta. Ja se toinen puoli sanoo, että veitsi saattoi lipsahtaa yliväsymyksen ja stressin takia. Aiemmin olen vähän vastaavissa tuntemuksissa esim. kaatunut ja loukannut jalkojani niin, että on ollut pakko hidastaa tahtia. Oikeasti tarvitsinkin sen yhden päivän toipumisajan ja pitkän viikonlopun tuoman tauon - tämä ja viime viikko ovat olleet henkisesti väsyttäviä.

Ja taas toisella puolen on se sisäinen itsekriitikko, joka ei antaisi armoa, ei ei ei. Hmp. Toivottavasti pääsen tähän käsiksi terapiassa tänään - sinne menen, vaikka miten olisi sairasloma.