Joulunalusrönsyilyä

Kiire.

Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.

Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.

Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.

Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.

Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?

Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.

En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?

Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.

Ruuvit putoavat päästä

Voi elämä tätä päätä ja putoilevia ruuveja.

Oli maanantaina aamuvuoro (aamu-unisen yh tähän väliin). Oli myös vahtimestariton aamu - eli lisää työtä jollekulle toiselle (joku toinen = mää).

Kello kahdeksalta olin jo leimannut itseni sisään, hakenut kantokopat ja postilaatikon avaimen ja marssinut paikalliselle ostarille kauppaan ostamaan iltapäivälehdet.

Olin erityisen keskittynyt tässä kohden, sillä viimeksi, edellisellä viikolla, olin melkein kadottanut iltapäivälehtien ostokuitin (se varastoidaan yhteen vahtimestarien lukemattomista mapeista). Kuitti oli silloin lehtipinon päällimmäisenä ja tuulenpuuska puhalsi sen pois kantokopasta. Juoksin kuitin perässä vähän niin kuin kirmaileva varsa (paitsi etten ollut ollenkaan notkea, oli sumuista ja märkää ja kuitti oli lentänyt ajotielle, piti väistellä autoja sen mitä kirmaamiselta ennätti).

Sitä edellisellä kerralla kaupassa olin joutunut kaivamaan työpaikan tilinumeroa muistilapusta.

Nyt olin keskittynyt: tilinumero kassalle, kuittiin allekirjoitus, kuittikopio minulle, kuitin asemointi tukevasti kantokopan pohjalle - kiitos.

Kello 08.15 olin postilokerolla numero tämä ja tuo, kantokopat täyttyivät lehdistä.

Hetkeä myöhemmin palasin töihin ja aloin järjestellä lehtiä. Pinosin aikakauslehdet yläkertaan menevien pinoon, sanomalehdet aakkosiin, merkitsin päivämääriä ja lukumääriä saapumislistaan. Kävin valmistelemassa asiakastilan ryhmää varten (laiton tietokoneet päälle), päästin ryhmän sisälle, kävin toisessa kerroksessa viemässä aikakauslehdet.

Tässä kohden olin tyytyväinen tehokkuudestani ja totesin ehtiväni vielä lehtikaappien siivouksenkin ajallaan ennen avaamista.

Kello 9.15 aloin ihmetellä. Missä #%#&#^¤ ne kuitin osoittamat iltapäivälehdet olivat?

Juoksin yläkertaan. Jospa jokin käsittämätön ajatuskupru oli saanut minut laittamaan iltapäivälehdet samaan pinoon Diên dàn phu nu:n ja kumppanien kanssa?

Ei, -sanomat tai -lehti eivät olleet yläkerrassa. Eivät myöskään lojuneet alakerrassa lehtilukusalin pöydän alla.

Kello 9.25 olin takaisin ostarissa sen saman kaupan kassalla saman kassan edessä. Täti sanoi arvanneensa, että jossakin vaiheessa tulisin takaisin hakemaan ostoksiani.

Niinpä.

Se siitä kiireettömyydestä, tuohon operaatio unohdukseen tuhraantui kaikkineen kai puoli tuntia.

Loppuhuipennus tuli vasta töiden jälkeen. Kävelin kauppakassin kanssa kotipihaan ja aloin etsiä avaimia. Mitä löytyi? Kotiavaimet, juu. Myös toiset avaimet, ne työpaikan postilokero-osoitteen avaimet, joiden paikka on visusti työmaalla ja joita käytetään joka armas arki-aamu jahka postilokerojen sisäänkäynti on avattu.

Eikun takaisin työmaalle viemään niitä avaimia...

Sietäisi jo tulla pari "ylimääräistä" vapaapäivää. Muuten unohdan oman nimenikin.

Tekisi mieleni halata minua

Minun on vaikea tarttua hetkeen, myös sellaisiin hetkiin, joita olen jo ennakoinut ja joihin olen varautunut. Menen lukkoon ja jumiin, en saa sanottua omaa mielipidettä, kerrottua mitä minä tunnen, sanottua ei sen sijaan että vain hymyilisin ja nyökkäilisin...

Jälkikäteen olen itselleni vihainen ja ahdistunut. Tunnen etten voi luottaa itseeni. En voi luottaa siihen, että olisin itse itseni puolella. Monta lukkiutumisen ja vaitiolon ja hymyn hetkeä on mennyt sisäisessä irvistyksessä.

Äsken oli päinvastainen hetki. Tekisi mieleni halata minua. Minulla on toivoa, sittenkin. Voin sittenkin ajoittain selvitä noista pelottavista hetkistä, joina minä uhkaan paljastua - minä en olekaan se, jolle kaikki käy, en olekaan se näkymätön, jota ei tarvitse ottaa huomioon, olen minä.

Yksi ajatus auttoi minua. Minä olen turvassa. Sitä lausetta toistelin mielessäni. Tällä kertaa se ei ollut pelkästään hokema, vaan myös tunteena totta.

Levottomat unet

Juuri ennen nukkumaanmenoa muistan, että näin viime yön levottomia unia tai melkein painajaisia. Levottomissa unissa oli mukana yksi vanha ystävä. Olen ollut kirjoittamassa tai viestimässä hänelle viime viikot, vieläkin on tekemättä tämä... En saa aloitettua, kun sellaisen pitemmän kirjeen tai sähköpostin kirjoittaminen ei minulta synny ihan tuosta vaan, jään kumminkin etsimään sanoja. Lykäistä "moi, kivaa kuuluu" -viestiä taas pidän hiukan yhdentekevänä.

Ystävältä tuli muutama viikko sitten juuri sellainen moikkelis-viesti, joka ei sisältänyt kummempia ajatelmia. Kai pitäisi vastata samalla tyylillä. En vaan ole kovin hyvä tässä pikaviesteilyssä tai rupattelussa.

Melkein painajainen oli tuttu. Näen samanlaisia melkeinpainajaisia harvakseltaan. Niissä vuodan verta kuin kuukautisverta, vuoto alkaa varoittamatta ja unessa olen varma, ettei se johdu kuukautisista. Tässäkin oli samat ajatukset kuin ennen: en voi lopettaa tätä vuotoa mitenkään ja mitä tämä on, kun tätä ei pitäisi olla, sairaus, kuolema, jokin. Hetken katsoin itseäni etäältä: tässä sitä vuodetaan.

Onnekas olen

Tänään olen ainakin parin verkkolehden sivuilta lukenut uutista nuorille masennuksen takia myönnettyjen sairaslomakausien lisääntymisestä.

Niin, minun onnekkuuteni taitaa olla siinä, että aloin potea masennusta jo 90-luvun lopulla. Kun samat kelat alkoivat uudestaan pyöriä mielessäni 2005, niin minulla oli jo osoittaa, että tätä ja tuota on kokeiltu, näitä pillereitä syöty, mielenterveystoimistossa hoitsun kanssa juteltu. Tahdon terapiaan, kiitos, se on vielä kokematta.

Onneksi en ole arvoiltani erityisen suomalainen. Pari viikkoa sitten ainakin iltapäivälehdissä ja maakunnallisissa julkaisuissa revittiin juttua yhden viestintätoimiston tekemästä kyselystä. Siinä selviteltiin sata statusasiaa, joita suomalaiset arvostavat. Hiukan referointia kyselyn tuloksista (kaikki tulokset täältä, ykkönen siis nauttii kaikkein suurinta statusta, sadas kaikkein pienintä):

Ensimmäisellä sijalla oli "olla hyvä työssään"
Toisella sijalla oli "olla rakentanut omaisuutensa itse"
Sijalla 36 on "olla lapsia, jotka ovat hyvässä koulussa"
Sijalla 53 on "olla hoikka"
Sijalla 69 on "kauniit lapset"
Sijalla 61 on "omistaa arvostettuja merkkivaatteita ja asusteita"
Sijalla 98 on "käydä terapiassa"

Terapiassa käyminen on luettelossa samassa sarjassa golfin pelaamisen ja aidon turkistakin omistamisen kanssa.

Ei kai ole ihme, että lääkitys on mielenterveyden ongelmissa se kaikkein käytetyin keino. Pillereillä vältetään esim. kiusalliset statuskysymykset, eikä tarvitse tunnustaa läheisilleen (tai työnantajalle tai vaikka naapurin Martta-mummolle) tarvitsevansa henkistä apua. Mieluummin kallisarvoisia koruja, kiitos (ne ovat listalla 60) tai viinikellari (listan sijalta 73).

Jokainen joka hiukan lähemmin minut tuntee, tietää terapiastani. Ystäväni taitavat olla aika outoja hekin, en nimittäin saa heitä sovitettua statusluetteloon.

Mutta hei, onhan listalla kaksi asiaa, joita arvostetaan vielä vähemmän kuin terapiassa käymistä.

Sijalla 99 on "olla vähintään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa" ja
sijalla 100 "parantaa ulkonäköään lääketieteellisin apukeinoin"

Viiraako silmissäni, vai näenkö jotain yhteyttä nuorten mielenterveysongelmien ja tämän statusluettelon kanssa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän (toivottavasti) tartun siihen, mitä "muut" ajattelevat. Miten muka "pitäisi" elää. Mitä asioita hankkia kuuluakseen "joukkoon". Mutta nuorena... olin kovin arka tekemään mitään omaa. Tuntui turvalliselta myötäillä muita. Edelleenkin tuntuu ajoittain. Mutta... koko ajan harjoittelen aidosti omana itsenä olemista.

Vaaka

Koitan sopeutua elämään vaa'an (siis sellaisen elektronisen henkilöpunnitusvälineen) kanssa. On pakko, vaikka joitain vuosia sitten päätin, etten suostu hankkimaan sellaista vempelettä omaan kotiin.

Olin asunut solussa ja kämppäkaverini oli varsin varustautunut: hän oli sijoittanut eteiseen kokovartalopeilin ja peilin alle vaa'an. Huomasin punnitsevani itseäni joka päivä, joskus useita kertoja päivässä. Kun painoin enemmän kuin ennen, masensi. Kun painoin vähemmän kuin ennen, olin hiukan riehakas. Molempi pahempi - minun on pakko (muka) tietää, paljonko painan juuri sinä päivänä, juuri sillä tunnilla.

Vaakailu loppui, kun muutin (ja kämppis muutti vaakansa mukanaan). Tuossa vaiheessa mietin, mitä ihmettä teen tiedolla, että olen tänään 200g kevyempi kuin eilen. Mitä merkitystä sillä on - ne puuttuvat 200g eivät ole käytössäni jossain muussa muodossa, paino ei vaikuta olemiseeni millään lailla - vain se painon mittaaminen vaikuttaa, eikä välttämättä erityisen hyvin. Olin enemmän painon päivinä joskus päivän syömättä. Illalla tein voileivän, toisen, kolmannen, neljännen. Toisina enemmän painon päivinä heittelin roskiin "vääriä" ruokia, niitä joissa oli liikaa energiaa ja rasvaa. Joskus ahmin - jos kerran olen jo muutenkin lihonut 200 grammaa, niin yhtä hyvin voin lihoa vielä lisää.

Kämppiksestä on seitsemisen vuotta aikaa. Vaa'attomana aikana olen laihtunut. Kai olen jossain vaiheessa lihonutkin, mutta ne lihomisen hetket ovat jääneet minulta ikuistumatta. Olen punninnut itseäni satunnaisesti vanhempieni luona pari kertaa vuodessa.

Nyt meillä on vaaka.

Sillä punnitaan kissoja. Tai ensin punnitaan ihminen ja sitten punnitaan ihminen kissan kanssa, laskutuloksena saadaan kissan paino.

Taannoin kun vanhin kissa alkoi oireilla, selvisi eläinlääkäripäivystyksessä, että katti oli muutamassa kuukaudessa laihtunut yli kilon (siis viidenneksen painostaan). Emme olleet huomanneet laihtumista. Jos ja jos ja jos. Jos laihtuminen olisi huomattu, olisi kenties huomattu sekin, että kissa on tavallista väsyneempi. Olisi kenties kuljetettu kissa lääkäriin jo ennen kuin munuaiset lakkasivat täysin toimimasta ja oli liian myöhäistä.

Tunnustan, että vaakasin itsenikin tänään. Viimeksi olen vaakannut, kun kävin vanhempien luona alkusyksystä. Painoin sen saman kuin syksyllä.

Vieläkin joskus pelkään lihomista. Inhottaa ajatus siitä, että muuttuisin fyysisesti yhtä painavaksi kuin ennen. Vaikka tiedän, ettei se kävisi noin vain - ei ihminen voi yli 30 kiloa lihota vuorokaudessa tai parissa viikossa - niin silti yks kaks paisuminen tai turpoaminen tuntuu mahdolliselta.

Vaa'an käyttöohjeessa neuvotaan punnitsemaan "oikein". Ja mitä sitten on "oikein"? Vaa'an mukaan pitäisi punnita aina ilman vaatteita ja aina samaan aikaan vuorokaudesta. Voi elämä! Koko maailma on sairastunut minun neuroosiini, jossa pitäisi tietää oma painonsa grammalleen juuri nyt ja pitäisi painaa mahdollisimman vähän - painohan määrää, millä mielellä ollaan, mitä syödään, miten ruokaan suhtaudutaan, miten omaan itseen suhtaudutaan...

Mies lupasi piilottaa vaa'an sängyn alle ja vartioida sitä. Käytettävä vain kissatarkoituksiin. Hyvä.

Hyvä

Irtautuminen yhdestä tekemisestä ja siirtyminen toiseen on helpompaa kuin ennen. Keskittyminen on helpompaa kuin ennen. Pitkästä aikaa netissä kiinnostavat muut jutut enemmän kuin mielenterveys- ja ihmissuhdeaiheisten keskustelujen seuraaminen. (Noh, olen siis koukussa LibraryThingiin).

Ihana, olen jo kuukausia kyennyt aidosti keskittymään romaaneihin. Lukeminen on tuntunut hyvältä, kevyeltä. Olen voinut vaikka aamulla ennen töihin lähtöä lukea hetkisen.(Joskus ennen en ole ahdistukseltani kyennyt keskittymään, tai olen enemmän keskittynyt sivumääriin/ajan kulumiseen kuin sisältöön... Tai olen itkeskellyt heti hiukankin liikuttavassa kohdassa.)

On ollut hirveä ikävä tätä lukutilaa, sitä että kykenen siirtymään eri maailmaan. Minusta lukeminen on jonkinlaista meditaatiota. Siinä siirtyy sivuun omista ajatuksistaan. Minulle parempaa todellisuuspakoa kuin vaikka tv tai pelit tai netti. (Peleistä tulen ärtyneeksi, kiihdyn ja hakkaan näppistä tai hiirtä heikkopäänä.)

Bueno. Etenkin kun nyt on marraskuu ja tässä kuussa elän päivän kerrallaan. Mielessä on vieläkin jokin kuvitteellinen kalenteri, jossa vedän yli ohi menneitä, suoritettuja marras-päiviä (aikaisemmin olen oikeastikin vetänyt kuulakärjellä yli päiviä ja toivonut, että sillä lailla ajan kulku nopeutuisi). Olen monena (monenako? viitenä? kuutena - riippuu laskutavasta) vuotena marraskuussa pudonnut isommin tai pienemmin, joko ollut itku-unettomuus-voimattomuus-kierteessä tai toimintakyvytön, sairaslomalla. Epäilen jo ennakolta jokaista myöhäissyksyä, kun on saattanut kestää seuraavat puoli vuotta päästä jonkinlaiseen tasapainoon.

Nyt on kesken Emma Juslinin Frida ja Frida ( Teos & Söderströms 2008). Sitä vielä ihan hetki ennen nukkumaanmenoa...

Ikiä

Marc Chagall: Les Trois Acrobates, 1926 (Olga's Gallery).

Katsoin pitkästä aikaa Kotikatsomoa, Älä unta nää.

Loistavan tragikoominen tarina.

Päähahmolla Eijalla on yhdessä vaiheessa synttärit (40 v tai jotakin sinne päin). Hänellä on myös lukiota käyvä tytär ja tyttärellä poikaystävä.

Minulla on hiukan pakkomielteinen tapa laskea ihmisten ikiä ja lasten syntymävuosia ja seurusteluikiä. Jotenkin kai yritän tajuta sitä, että niin, suurin osa nuorista alkaa 14-15 -vuotiaina ihastella ja seurustella ja pariutua keskenään, nopeimmilla on kaksikymppisinä jo ns. oma perhe.

Faktoina tiedän tuon, mutta muuten en vain oikein tajua. En tajua sitä, että noiden ihmisten elämä on perustavanlaatuisesti erilaista, kuin minun oli murkkuiässä tai nuorena tai aikuisena. Ihan käsittämätöntä, jos olisi aikuiselämässä koko ajan ollut jokin suhteentapainen olemassa, tulollaan tai loppumassa. Ja vielä käsittämättömämpää on, jos teinivuosilta olisi jotakin muutakin kuin nolostushäpeäahdistuskokemuksia seksuaalisuudesta ja ne kokemukset olisivat yhteisiä jonkun toisen kanssa.

Hm, minun varhaiset hauskat kokemukset sukupuolisuudesta ovat hetkiä, jolloin olen eka- tokaluokkalaisena tyttökaverini kanssa minun kotivessassa. Emme tainneet edes muodon vuoksi leikkiä lääkäriä, vaan tutkiskelimme pelkästään, miten samanlaisilta ja erilaisilta ruumiimme näyttivät. Murrosiässä nuo leikkimiset olivat jo loppu ja mitään iloa tuottavaa ei tullut tilalle. Oli vain kamalan paha olo omassa kropassa.

Ja voi elämä, kohta täytän 39 ja voisin olla vaikka kolmen teini-ikäisen äiti. Paitsi etten voisi, ei ollut parikymppisenä ketään eikä mitään oiretta edes suhteesta, ei ollut vuosiin kahden kympin jälkeenkään.

Aivan kuin olisin soittanut tätä samaa levyä joskus ennenkin... ehkä vielä joskus vaihdan kappaletta, toivottavasti! Lupaan yrittää.

Olisi yksinkertaisempaa, jos olisin jatkanut sitä samaa yksineläjän elämää aina vaan. Tässä kohden tuntuu siltä, etten sovi mihinkään joukkoon. Puolituttujen joukossa vaivaudun, kun lähdetään muistelemaan "nuoruutta". En voi muistella exexex-suhteita tai sitä ns. nuoruutta, kun nuoruuteni on lähinnä romaanien lukemista ja päiväkirjan sivuja. Kuuluisin joukkoon "omituiset yksineläjät", jos edelleen eläisin yksin, silloin se kokemani nuoruus olisi sopiva palanen kuvassa. Jos olisin elänyt sellaisen yleisen kaavan mukaan, niin olisi ehkä selkeämpi vastata siihen, kuka oikein olen ja minne menen. Nyt taas... Ihan kaikki omassa elämässäni on ollut muuttuvaa. Olen muuttanut sinne tänne paikkakunnalta toiselle, olen ollut opiskelijana, töissä, työttömänä, vaihtanut ammattia... Ulkoinen olemus on painossa mitattuna vaihdellut liki 90 kilon ja hiukan yli 50 kilon välillä, kuppikoko d:n ja a:n välillä, kengännumero säilynyt... Kroonisesti minua vaivaa sellainen tunne, että olen ulkopuolinen ja hiukan ulalla. En tiedä, mikä on syytä, mikä seurausta, mikä on objektiivinen tosiasia, mikä omaa (yli)tulkintaa.

Lisätään tähän nyt sekin, että tämän levyn soitossa päädyn joka kerta samaan lopputulokseen: en olisi nuorena osannut enkä kyennyt mihinkään edes etäisesti seurustelua muistuttavaan tai edes pelkkään seksiin. Olen myös hyvin onnellinen siitä, että nyt on mitä on. Ainoa mikä vaivaa on ulkopuolisuuden tunne - vaikka niin, minähän pelkään yhteen joukkoon kuulumista. Pelkään, että joutuisin menettämään itsenäisyyteni, joutuisin sidotuksi velvoitteisiin ja vastuisiin. Niin että...

Terapiaa

Miehen mahan päällä makaa kahden kissan kollikasa.

Väsyttää ja pingottaa yhtä aikaa (PMS tai YMS).

Terapiassa olin täynnä sisäistä tyytymättömyyttä tai vaille jäämistä ja aloin purkaa kaikkea kiukkua ja pettymystä... terppa kaivaakin niitä hetkiä, joissa olen sitten kaikesta vanhempien viksahtaneisuudesta huolimatta selvinnyt, kyennyt, pystynyt, onnistunut, iloinnut, kokenut yhteyttä, ollut näkyvä... En päässytkään jumittumaan siihen, miten paljon on ollut pielessä tässä tai tuossa tilanteessa suhteessani vanhempiin.

Terapia toimii paremmin kuin kirjoittaminen. Kirjoitan kyllä näkyviin muistoja ja tunteita, mutta samalla jään kiinni niihin kipeisiin muistoihin ja tunteisiin. On kuin railo mielessä, siihen putoaa ja vajoaa aina vaan syvemmälle, kun havainnoi sen railon muotoja ja omia olojaan. En osaa vieläkään itse nostaa itseäni - mutta sentään tartun köyteen, kun minulle sitä ojennetaan.

Ainakin kaksi psykologia on tätä ennen yrittänyt samaa kuin tässä tämä terppa, ja olen ahdistunut ja turhautunut aina vaan lisää, kokenut pettäväni terpan uskon ja toivon, kun en ole kyennyt edes avun kanssa näkemään muuta kuin pahaa oloa eri olomuodoissa. On ollut kaksin verroin toivoton olo, kun on sen alkuperäisen ahdistuksen lisäksi kärsinyt ahdistusta siitäkin, ettei pääse pois ahdistuksestaan, vaikka terapeuttikin siinä tekee voitavansa.

En osaa selittää, miksi tämä tässä nyt toimii. Terapiakerran jälkeen olin taas vapaa - vapaa kaunoista ja kiukusta ja omista sisäisistä ristiriidoistani. Olin vapaa siitä yli-isosta velvollisuudentunnosta, joka tekee asioista suorittamista ja puurtamista. Tiedän että kaikki paska ja ristiriidat ovat vieläkin minussa, mutta tällä hetkellä taustalla, sivussa, asioina, jotka eivät pyöritä minua ympäriympäriympäri.

Ei saa?!

Miten paljon minussa itsessäni - piilossa - vaikuttavat vanhempien maailmankuva, heidän arvonsa, asenteensa, uskomuksensa?

Hetkittäin tuntuu, että olen loputtomassa painiottelussa. Tuo työpaikanhaku on siitä lähin esimerkki. Laajemmin tässä on kysymys siitä, mitä minun on lupa tavoitella ja haluta. Jos on jo työpaikka, niin onko lupa pyrkiä toiseen paikkaan, vai pitäisikö pysyä ruodussaan? Ja voiko lähteä toteuttamaan jotakin ihan muuta vain sen takia että haluaa?

Ei samassa työssä pysyminen ole ole "hyvä" tai "paha", se on pelkästään yksi valinta, josta seuraavat asiat ovat osin positiivisia, osin negatiivisia. Mutta vanhempieni maailmassa muuttumattomuus, paikallaan pysyminen, minkään ison tavoittelemattomuus on itsessään hyve. Pitää olla vaatimaton. Ei saa olla pyrkyri. Ei saa olla ahne (siis haluta asioita, olivat ne sitten materiaa tai aineettomia asioita). Ei saa haihatella

Vaikka selkeämmin näen vanhempieni asenteet, niin samat asenteet ovat minussa itsessäni myös. Ne tulevat näkyviin, kun joudun vastakkain omien halujen ja sen mitä "saa" ja "ei saa" kanssa. Pitkän pätkän mietin, onko minun mitään mieltä hakea sitä työpaikkaan. Haaveilenko turhia (eh, onko haaveissa erikseen "turhia" ja "ei -turhia"?)? Eikö minun pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt, sen sijaan että pyrkisin jonnekin toisaanne?

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka osaavat tavoitella asioita kyselemättä jatkuvasti "saanko", "onko lupa", "voinko". Olen niin tolkuttoman nöyristelevä, en osaa tuoda esiin sitä mitä osaan, kun sisäisesti olen epävarma siitä, osaanko oikeastaan yhtään mitään (eh, osaanhan minä... mutta samaan aikaan kun on tiedon määrä kasvanut, on kasvanut myös tietoisuus siitä, että osaamattomiakin asioita on... paljon).

Isä oli 35 vuotta samassa työssä, työssä jota hän sanoi inhoavansa. Silti hän vaan toteutti velvollisuuttaan, ei tietääkseni koskaan edes hakenut muualle (eikä hakenut edes tuohon työpaikkaan, se osoitettiin hänelle sotien jälkimainingeissa, olihan hän kätensä menettänyt invalidi). Niin että... Vanhempien jalanjäljissä - sillä erotuksella, etten tätä tämänhetkistä työtä inhoa, tosin se ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehtokaan.

Vanhemmat, ah...

Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.

Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.

Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.

Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.

Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.

Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.

Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?

Vaihteeksi jotain muuta

Urho on häkellyttävä kissa.

Se taisi tällä viikolla täyttää kaksi vuotta.

Vuoden ja kymmenen kuukautta se inhosi käpälöiviä ihmisiä. Se lähestyi ihmisiä vain tehdäkseen ruokatilauksia (raksuja! mössöä! sydäntä! seitä!). Syliin se ei tullut ikinä.

Viimeiset kaksi kuukautta se on oppinut uusille tavoille. Se tulee miehen mahan päälle makaamaan. Kun se näkee minut tai miehen istumassa sohvalla, se saattaa juosta kiireesti sohvalle ja syliin. Parhaassa tapauksessa se on kiertänyt vuorotellen kummankin sylissä.

Se kehrää ja tarpoo.Oi. Miten se on noin - onnellinen?

Tein porkkana-taatelileipää. Kuuntelen Morphinea. Tässä pieni otos musiikista.

Vanhemmat ystävinä?

Tuo tuossa sivussa on Hieronymus Boschin Christ Child with a Walking-Frame (1485-1490). Kävin Olgan galleriassa.

Olen pari päivää jumittanut HS:n Oman elämän Vanhemmat - aikuiset lapset -keskustelussa (henkinen ähkäisy tässä kohden). En tiedä, miksi koen jollain lailla uhkaavana ja ahdistavana sen, jos jotkut muut kokevat vanhempansa ystäviksi ja ovat siihen tyytyväisiä. Eihän se, että joku muu tekee noin, tarkoita, että minunkin pitäisi. Ei sen pitäisi heiluttaa minua, jos joku sanoo olevansa ystävä vanhempiensa kanssa.

En oikein usko sitä, että omien vanhempien kanssa voisi olla ystävä samalla tavalla kuin ystävien kanssa... Vai onko muilla ihmisillä parempia vanhempia, sellaisia jotka hyväksyvät, tukevat, eivät vaadi aikuisia lapsia toteuttamaan vanhemman pelkoja tai unelmia tai toiveita?

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, isä päätyy siihen, että hän toivoisi minulta lasta. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että isä haluaisi olla isoisä ennen kuolemaansa. (Isän ensimmäinen avioliitto oli lapseton, vaikka lasta toivottiin ja yritettiin vuosia.) Minä taas en ole toistaiseksi halunnut lasta, joskus pelkkä ajatuskin mahdollisesta raskaudesta on herättänyt isoa pelkoa ja tuskaisuutta.

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, äiti päätyy siihen, että hän pelkää minun puolestani. Hän pelkää, ettei "kaikki ole hyvin". Hän pelkää, että saankin ykskaks lopputilin työpaikastani (joka on vakituinen ja toimi kunnassa, niin vakaa kuin mikään työpaikka ikinä voi olla). Hän pelkää, että puolisoni on huono (eh, miehethän huijaavat ja ryyppäävät ja lyövät, noin kategorisesti ja yleisesti... isä vaan on poikkeus). Hän pelkää, etten pärjää taloudellisesti (ks. kohta työpaikka). Pelkää pelkää pelkää.

Niin että... Onneksi ystävät eivät toivo minulta lapsia tai laajamittaista huolen ja pelon poistamista. Pelkkä ajatus siitä, että vanhemmat olisivat kuin ystäviä, ahdistaa. He ovat vanhoja, he ovat omissa solmuissaan (ja toivovat minun ratkaisevan solmunsa), heidän kanssaan on kamalan vähän yhteistä. Jotkut vanhemmat ja aikuiset lapset voi koulutus tai ammatti yhdistää. Isä ja äiti ovat lopettaneet koulunsa kansakoulun pakollisiin luokkiin. Molemmat ovat aika suoraan ilmaisseet inhonneensa ammattejaan. He halusivat minun opiskelevan, jotta pääsisin "parempaan" ammattiin, sellaiseen, joka nauttisi yleistä arvostusta ja olisi kenties työnäkin vähemmän inhottava (opettaja olisi ollut oikein hyvä heidän mielestään, nousua yhteiskuntaluokasta toiseen).

Lapsuudessani ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen kaikki kouluun ja opintoihin liittyvä on ollut vanhemmille "vierasta kieltä", se on erottanut minua enemmän kuin yhdistänyt. Kaikesta muusta selvisin aika helposti itse, mutta matematiikassa olisin tarvinnut jotakin selittäjää, opetusta peräti. Peruskouluaikanani oli vielä tasokurssit, ja olin valinnut pitkän matematiikan (vai laajaksiko sitä nimitettiin?), se olisi kuulemma jatkossa hyödyllistä. Ongelma oli, etten tajunnut asioita itse ja opettaja taas ei varsinaisesti tunneilla opettanut... Opettajaa nimitettiin Plösöksi, hän oli 40+ pullea nainen, joka olisi varmaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin pitää matemaattisten aineiden tunteja yläasteella. Tunnit olivat yleistä riehuntaa, kun Plösö oli paikalla, ja vähän rajumpaa riehuntaa, kun Plösö oli sairaslomalla (tätä sattui usein, meillä oli välillä kuukauden tai kaksikin sijaisia, siis oman kylän poikia ja tyttöjä, jotka olivat juuri päässeet lukiosta ulos ja pitivät välivuotta). Summa summarum: tunneilta ei tullut apua siihen, miten ratkaista toisen asteen yhtälöitä tai muuta kivaa. Kotona vanhemmat ymmärsivät tehtävistä vielä vähemmän kuin minä.

Taidetta makuuhuoneen seinältä

Tämä maalaus - jäljennöksenä ja taidemuseon näyttelytekstillä varustettuna - on muutosta alkaen ollut nuppineuloilla kiinnitettynä makuuhuoneeni seinällä.

Se (siis Iba N'Diayen Jazz in Manhattan, 1984), on löytynyt joskus 90-luvun alussa museokaupasta Tampereella. Värit ovat lähempänä oranssia ja keltaista kuin tuossa kuvassa. Muistan että juliste maksoi naurettavan vähän (kympin markoissa?). Varsinainen Ndiayen näyttely oli silloin jo ohi, kuva taas on täältä.

Maalaus on kulkenut mukanani rullalla muutosta toiseen ja kolmanteen. Ensin se matkasi Jyväskylään, jossa se oli kolmessa osoitteessa. Sitten Hattulaan, Hattulasta Kankaanpäähän, Kankaanpäästä Orivedelle, Orivedeltä taas Tampereelle. Tämä on Tampere-ajan neljäs koti. Muut saman aikakauden taidejulisteet ovat päätyneet roskiin tai kaapin pohjalle, Jazz on seinällä, kulmista taittuneena ja rei'itettynä ja tahraisena. Siinä yhdistyy kaksi olennaista, tai kolmekin: värit, musiikki ja rytmi.

Hassua. Olen totisen rytmitajuton - en osaa tanssia tai muuta rytmillistä liikuntaa. Silti ihastelen musiikin rytmejä ja etsin rytmiä itse. Kävelen mieluusti yksin, sillä silloin pääsen oman liikkeen rytmiin. Kielestä etsin sanojen, lauseiden ja virkkeiden rytmiä. Kutomisessakin on rytmi: kun hain mallia viimeisimpään käsityöväkerrykseen, ihastuin tietyn kuvion rytmiin. Se tuntui käsissä hyvältä, aivan kuin olisi soittanut.

Erinäisiä kertoja on pitänyt googlata Iba N'Diaye, taiteilija, jonka teokset tuota yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuntemattomia. Tänään googlasin - Iba N'Diaye oli ranskalais-senegalilainen taidemaalari. Hän kuoli tänä syksynä.

Jos olisin saanut sen työpaikan...

Maalaus on Dod Procterin Morning vuodelta 1926 (täältä).

Tänään töissä mietin, miten sen yhden työpaikan menettäminen voi olla hyväksi. Olen ollut tässä nykyisessä duunissa vasta runsaat puolitoista vuotta - ja sitä ennen olen maksimissaan kaksi vuotta ollut samassa työpaikassa. Se kaksi vuotta oli ammattikoulun ja iltalukion opettajana olemista. Odotin joka päivä, että löytäisin pakoreitin pois. Mietin aamuisin, voisinko vain jättää menemättä. Jos kävelisinkin kotoa työpaikan sijaan linja-autoasemalle ja ostaisin lipun ihan minne vaan rahat riittäisivät. Jos vain jäisin menemättä töihin ja jättäisin soittamattakin - katsoisin, miten pitkään kestää, ennen kuin joku reagoisi (ja kuka joku se reagoija olisi). Jos jättäytyisin tien varteen odottamaan rekkaa ja heittäytyisin alle.

Ja sitten se sivu suun mennyt työpaikka. Tässä nykyisessä työnkuvaan kuuluu lyhytkurssien vetäminen - kurssilaiset siis tulevat kodeistaan kurssitettaviksi ja ovat ihan aikuisia, suurin osa jo eläkeläisiä. Noiden kurssien pitäminen ahdistaa jossain määrin, mutta ryhmät ovat koostumukseltaan niin pieniä ja epäkoulumaisia, että koen selviäväni - ja selviytymisen kokemusta opettamisesta en ole ikinä ennen saanut. Sivu suun menneessä työpaikassa olisi periodeittain pitänyt käydä kouluissa pitämässä tunteja ryhmille (siis tavallisille koululaisille). Nuo periodit ovlisivat olleet lyhyitä... Silti pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi olla koululuokassa opettamassa, ahdistaa. Tiedän selviäväni koulusta hengissä, mutta mielelläni en sinne mene. Työhaastattelussa en koulu- ja luokkakammosta puhunut, viittasin vain esiintymisjännitykseen. Osatotuus... Jännittäminen on vielä aika positiivinen juttu, sen yleensä hallitsen. Sen sijaan en usko että kovin pitkään kykenen jaksamaan, jos päädyn vanhoihin opetus-ahdistus-tuntemuksiini.

Nyt kun en enää ole päätoimisesti opettajana, kehtaan selittää ääneen tuntemuksiani koulumaailmasta. Kun olin ensimmäisessä opettajan paikassa yläasteella, en kyennyt myöntämään tunteitani edes mielenterveyden asiantuntijoille. Koin hirveän "pitäisi" vaatimuksen - pitäisi olla työlleen omistautunut ja innostunut, pitäisi pitää oppilaista, vaikka iso osa heistä edusti sellaista mölisevää tai kikattavaa laumaa, josta olin jo omassa nuoruudessa jäänyt ulkopuolelle ja jonka koin vieraaksi. Hävetti, kun en pystynyt edes tunnetasolla täyttämään vaatimuksia - saati että olisin ollut edes kohtuullisen hyvä opettaja (siis: hyvin asiansa jäsentävä, jämäkkä, kannustava, faktatiedot hallitseva...). Sisäinen kokemukseni työn sujumisesta erkani jatkuvasti kauemmas siitä, mitä minun olisi ollut tarkoitus tehdä (oli tarkoitus, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä tarkoitusta, kun olin niin jumissa). Jumiuduin häpeään ja siihen etten osannut opettaa.

Jossakin vaiheessa vaihdoin sähköpostilla kokemuksia yhden sairaseläkkeelle päätyneen opettajan kanssa. Hän kertoi tragikoomisen tilanteen työvuosiltaan: oli pitänyt aamulla oppitunnin, sen jälkeen hyppytunnilla ajanut autollaan koululta järven rantaan ja päättänyt hukuttautua, rannalla kumminkin epäröinyt, ajanut takaisin koululle ja pitänyt iltapäivän tunnit. Koko päivästä ulkopuolinen näki rikkumattoman kuvan: oli aamun tunnit, poistuminen koululta asioita hoitamaan, paluu ja taas iltapäivän tunnit. Kaikki hyvin.

Nykyinen duuni on unelma päätoimiseen opettajana olemiseen verrattuna. Lähden mielelläni töihin, kaipaankin sitä tiettyä toimeliaisuutta, joka siellä vallitsee. Kotona tähän vuodenaikaan venyn, vanun, rämetyn. Saatan puoliksi maata tunnin sohvalla tekemättä mitään. Tai kävellä jääkaapille närhimään juustokimpaleesta palaa (juu, syön juustoa ihan paljaaltaan). Tai pyöriä netin huuhaakeskusteluissa. Tai kulkea rapsuttamassa jotakuta nelijalkaista.

Pysti

Sain tällaisen pystin Karitamarialta.

Säännöt ovat tässä:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Eli siis... Täältä pysti matkaa Carelianalle, Silumiinille, Kiirunalle, Tainalle ja Katariinalle.

Päh

Maalaus on Ella Gurun The Queen's Speech täältä.

Jännitin. Perusolotila oli kumminkin positiivinen - se tämän lafkan haastatteluissa on etuna, että niissä keskitytään minusta enemmän vahvuuksiin ja osaamiseen kuin siihen, mitä puutteita itse kullakin hakijalla on.

Hiukan ennen neljää tuli työsähköpostiin kohteliaasti muotoiltu "emme valinneet sinua".

Olisi ollut kiva, jos olisi ollut kiva. No, ehkä tuossa paikassa oli sellaisia huonoja puolia, joista en ollut tietoinen. Se nyt vain ei ollut tarkoitettu minulle...

Lohduttauduin tilaamalla bookplusista sarjakuvaromaaneja.

Pitänee mennä maate, on työviikonloppu.

Työhaastattelu

Kohta (puolilta päivin) on työhaastattelu.

Tiedän että minulta kysytään, miksi juuri minut pitäisi valita.

Hmp. Paikkaa on hakenut moni sellainen, jolla on noista töistä minua enemmän kokemusta. Mutta en koskaan tule saamaankaan kokemusta, jos valinnat tehdään vain aikaisemman työkokemuksen perusteella.

Tässä nykyisessä työssä työkokemus karttuu vain näistä tämän toimen tehtävistä, joilla ei ole oikein mitään tekemistä koulutukseni kanssa. Olen asiakaspalvelussa ja opetan tiettyjen internetpalveluiden käyttöä, teen materiaalit noille kursseille ja lisäksi opastan tietokoneohjelmien käyttöongelmien kanssa.. Olen eläissäni suorittanut yhden lukion atk-kurssin ja toisen yliopistolla, sen jälkeen itseopiskellut juttuja. Päädyin vähän vahingossa sijaisuuden kautta tähän paikkaan - tämä ei siis ole ihan sitä, mitä haluaisin. Samalla logiikalla kuin olen ihan "pätevä" nykyisessä työssä, voisin opettaa esim. englantia - kyllähän minä sitäkin osaan käyttää ja olen lukiossa/yliopistossa siitä pari kurssia suorittanut.

Haluaisin vieläkin kauemmas opettamisesta. Hakemassani paikassa olisi sitä puolta paljon vähemmän kuin tässä. Pääsisin myös oikeasti tekemään hommaa, jossa voisin hyödyntää kaiken tähänastisen opiskeluni - ei pelkästään niitä kahta pakollista atk-kurssia ja opetusharjoittelua.

Perästä kuuluu...

1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois

Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

Itsessäni

Kirjoitin toisaalle yhden kirjoituksen ja havaitsin: kas, olen ajatuksissani itsessäni.

En aina ole ollut. Olen miettinyt, mitä vanhemmat tekevät (etenkin iltaisin, viikonloppuisin). Olen miettinyt, mitä yleensä ihmiset tekevät (etenkin iltaisin, viikonloppuisin, lomilla). Mutkan kautta se oma oleminen on näyttäytynyt jotenkin vääränlaisena ja tylsänä tai huonona. Miljoona "pitäisi"-ajatusta on puikkinut mieleen: olisi pitänyt käydä vanhempien luona, eihän minulla ollut mitään tärkeää omaa tekemistä (omat tekemiseni eivät ole tuntuneet tärkeiltä). Opiskeluaikana tuntui, että olisi pitänyt käydä bileissä (joissa en käynyt, mutta kuvittelin muiden käyvän). Vähintäänkin olisi tarvinnut viikonlopuksi ostaa jotakin viiniä - kun kerran oli viikonloppu.

Ja sitten joskus kun yritin olla niin kuin muut tai niin kuin "kuului" (mielestäni) tehdä, niin olikin ahdistunut ja eksynyt olo. Se jokin suorittamisen vaatimus pakeni edellä, siirtyi johonkin seuraavaan asiaan.

Nyt on voittopuolisesti ihan samantekevää, mitä muut (vanhemmat, tutut, tuntemattomat ikäiseni, työpaikan kollegat) tekevät. Kuuluisiko tehdä näin tai noin. Minä nyt olen tässä, kirjoitan tätä. Hiukan aikaisemmin katsottiin puoliskon kanssa tv:tä. Heiluttelin kissahärpäkettä yhden paksukaisen (Urhon) pään päällä. Kudoin. Luin romaania. Laitoin ruokaa (ei reseptiä). Kävin ruokakaupassa. Olin töissä. Minun päiväni. Arkinen sellainen. Kohta nukkumaan, aamun herätys 6.50.

Vestis, vaihteeksi

Frida Kahlon Flower on life (1944) on napattu täältä.

Kokeiltiin eilen, miltä yhdyntä tuntuu ilman puudutusgeeliä.

Antaisin aika paljon, jos pääsisin kivusta eroon. Eilisen perusteella tilanne on sama kuin oli ennen geeliä. Tarkkaan ottain ei yhtä kivulias kuin viime talvena (silloin kun menin lääkäriin asti), mutta tuntuu kumminkin.

Äh. Turhauttaa. Turhauttaa se, ettei minulla ole mitään keinoa päästä pois tästä. Ainoa mitä voin, on pitää itsestäni huolta - siis olla rypemättä itsesäälissä, olla suurentelematta asiaa. Olla miettimättä sitä, miten "kaikki muut" (noh, melkein kaikki muut) elävät ilman tällaisia ongelmia, korkeintaan kokevat näitä joskus tilapäisesti.

Edelleen ajattelen, että mieluummin ottaisin minkä tahansa ruumiillisen pysyväisriesan kuin tämän. Tämä tulee kiusallisesti minun ja miehen väliin. En osaa puhua siitä, ei minulla oikein ole sanoja sille, miltä tuntuu - enkä edes usko, että toinen sitä voisi kokonaan ymmärtää. Eipä se kokonaan ymmärtäminen silti todellisuutta muuttaisi.

Äh, menin selaamaan vanhoja kirjoituksiani, ja ihan samoja asioita olen kirjoittanut ennenkin. Ajatteleminen ei taida liikauttaa minua mihinkään. Terapiassakin olen tätä pyörittänyt - jonkin teorian mukaan koko vestibuliitti on pelkästään korvien välissä, ja loppuu, kunhan nainen säätää päätään. Yleistä ahdistusta asiasta terapia on helpottanut, mutta eipä se itse vaivaa ole pois taikonut.

Pelko, pelko, pelko pelko

Tuo tuossa sivussa on Magritten Lovers, 1928 (täältä).

Perjantainen koulutuspäivä ei ollutkaan niin paha kuin mitä olin pelännyt. Oikeasti se ei ollut ollenkaan paha. Taisin viihtyä. Taas olin pelännyt omiani, pelännyt jotakin muuta kuin todellisuutta.

Kahden varjon kanssa painin, molemmat vanhemmilta, molemmat vuosikymmenten opettelun tulosta.

Ensimmäinen varjo on huoli ja pelko siitä, etten pärjäisi tai selviäisi - en elämässä yleensä tai jossakin tietyssä tilanteessa.

Toinen varjo on kiltin tytön varjo - minä en saisi loukata/suututtaa/huolestuttaa/ärsyttää muita ihmisiä.

Menen perjantaina työhaastatteluun. Tämänkin tilanteen olen päässäni kääntänyt moneen kertaan niin, että jos minut nyt vahingossa erehdyksessä paikkaan valittaisiin, niin sitten juuri siinä paikassa mokaisin itseni ja olisin suunnilleen Suomen surkein.

Samaan aikaan kumminkin haluaisin sen paikan. Haluaisin päästä eroon siitä kiusallisesta tunteesta, joka tässä nykyisessä duunissa on jatkuvasti (en ole erityisen kiinnostunut tekniikasta ja nykyisessä työssä pitäisi olla kiinnostunut joka halvatun kämmenmikrosta ja navigaattorista ja taas uudesta ohjelmapäivityksestä 7.211). Unohdan asioita, jotka olen opiskellessa käynyt läpi tai joita olen oppinut parin sijaispätkän aikana. En haluaisi unohtaa.

Angstipallo pyörii

Odilon Redon, Green Death. n. 1905 (Olen siis käynyt täällä.)

Hermostuttaa huominen, sen epätavanomaisuus.

Huomenna on koko henkilökunnan koulutuspäivä, ja minä ja puolisko olemme molemmat paikalla.

En ole tottunut moiseen. Olen vasta vuoden ja risat ollut tuolla töissä, puolisko taas kohta 15 vuotta. Hän tuntee melkein kaikki ja minä taas tiedän tasan ne lähimmät kollegat.

Puolisko ilmoitti jo viikkoja sitten aikovansa hengata omien tuttujensa kanssa - ja minulla taas ei kovin isosti tuttuja ole. Tämä on juuri sentapainen sosiaalinen kuvio, joka hermostuttaa minua - huomenna tapaan kymmenittäin etäisesti melkein tuttuja ihmisiä. Joittenkin kanssa olen joskus puhunut puhelimessa tai vaihtanut sähköpostia, varsinaisesti en tunne heitä, en edes niin hyvin, että muistaisin nimiä (minulla on huono nimimuisti). Väliaikoina pitäisi kai sosiaalisesti seurustella ja juuri se puoli hirvittää. Noh, se on sentään vain yksi päivä... Eikä minun tarvitse millään lailla olla esillä tai kouluttaa itse. Siinä suhteessa huomattavasti helpompaa oloa tiedossa kuin ns. normaalina työpäivänä.

Fyysisyyspäivitys

Kuvassa Hugo Simbergin Haukotteleva käärme 1899.

En vihaa enää mitään osaa itsessäni. Rintoja olen vihannut murkkuiästä alkaen. Myöhemmin se vihaaminen muuttui vain vastenmielisyydeksi. Nyt sekin on poissa. Tai siis - rinnatkin ovat osa minua, eivätkä ne ole vastenmieliset tai vihattavat. Ne OVAT.

Voi minua. Oppisin vielä rakastamaan ruumistani. Mieluusti jotenkin muuten kuin tavaran kautta. Jotakin naistenlehteä selatessa silmiin osui kosmetiikkatuotepäällikön haastattelu, päällikkö päivitteli, että suomalaiset ostavat kosmetiikkaa vain 15 eurolla kuukaudessa ja hänen tehtävänsä on saada tuo summa isommaksi. Hm. En käsitä, miten tässä maailmassa voi ajattelukykyinen ihminen pitää kuluttamisen lisäämistä päämääränä. Mutta nyt tämä luisuu sivuun, tämä juttu...

Hirveän kömpelö olen edelleen. Yksi kaunis päivä löin töissä pääni pylvääseen. (Arkkitehtonisen älynväläyksen seurauksena työmaalla on pylväs keskellä asiakaspalvelutiskin puoliympyrää, siitä pylvään sivusta sitten vilkuillaan ovelle ja pylvään juurella on tavallinen toimistotyötaso, laatikosto, roskakori ja muuta mukavaa.)

Jännitän niskaa ja hartioita ja selkää ja polvia - siis suoraan sanottuna koko kroppaa. Kun keskityn, pääsen jännityksestä sellaiseen pakottuneeseen rentouden tilaan, joka ei kumminkaan oikeaa rentoutta ole. Jännitys ei ole pysyvää, mutta iskee helposti eikä poistu kovin nopeasti.

Reagoin ruumiilla herkästi. En tiedä onko näin ollut aina - on kai. Lapsena kamalimpia vaatekappaleita olivat sukkahousut, ei niitä saanut puettua ilman ylimääräistä kierrettä, ja se kierre tuntui jaloissa. Villan kutina. Se kun äiti kampasi ja letitti hiukseni aamuisin - sattui päänahkaan, sattui vielä kampaamisen jälkeenkin, jos letti oli liian kireä.

Epämieluisien ihmisten seurassa menen ihan tönköksi. Mieluisienkin ihmisten seurassa voin mennä tönköksi jännittäjäksi, mutta vain tilapäisesti.

Ikinä ennen en ole ollut tällaisessa tilanteessa. Pari työkaveria lievästi flirttailee minulle. (Kukaan ei flirttaillut minulle koko 90-luvulla selvin päin.) Se tuntuu hiukan hassulta - tekisi mieleni sanoa heille, että sitä lievää imartelevaa huomiota olisi totisesti tarvittu kymmenen vuotta sitten. Nyt uskallan ottaa vastaan sen viestin, että olen haluttava. Aikaisemmin se oli se oli hirvittävän pelottavaa - se johti mielessäni kaikkiin niihin epämääräisiin uhkiin, joista minua oli varoitettu teininä - niin, mitään muita eväitä en saanutkaan, kuin epämääräisiä varoituksia "huonoista teistä" ja "onnettomuuksista".

Retkeilyä mielen sisällä ja ulkona

Kuvassa Otto Mäkilän Ihmisiä itsessään, noin 1950

Tänään ennen iltavuoroa kävelyllä. Peräti toinen kerta tänä syksynä (siis toinen kerta kävelyä ennen iltavuoroa.)

Jossakin taka-alalla hulluja ajatuksia siitä, että minun pitäisi olla kotona varustautumassa töihin. Tai jos ei varustautumassa, niin ainakin valmiustilassa. Ennen töitä ei ole lupa olla vapaalla... Kun nyt olen vapaalla, niin yks kaks myöhästyn tai kaadun ja katkaisen jalkani tai auto ajaa päälleni ja sitten en pääsekään töihin ja se on oma vika, mitäs en pysynyt kotona varustautumassa ja valmistautumassa.

Vähän olen näemmä taas ahdistusteni keskellä. En niitten vallassa kumminkaan, kun omat kelaukset huvittivat. Töissäkin huvitti aloituksessa: otin takin pois pukuhuoneessa ja laitoin hanskat naulakkoon. Hanskat putosivat lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon. Penteleet putosivat uudestaan lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon... Näin mielessäni, miten ne putoavat taas ja käyn raivokkaaseen painiin naulakon kanssa (se on lattiamalli, valkoinen metallinen miehenmittainen hökötys).

Lauantaina olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Ajatus kirjamessujen tungoksesta ahdisti, en siis mennyt (ei ole vapaa-ajalla pakko tehdä ahdistavia asioita... vapaa-ajalla saa olla vapaalla). Kävin katsomassa Wardin töitä, oli vähän vähempi tungos, selvisin yksin kaupunkibussilla Kuusisaareen ja sieltä takaisin keskustaan. (Vieraassa paikassa bussilla liikkumiset hermostuttavat minua, mutta eivät ole samalla lailla vastenmielisen ahdistavia kuin ihmistungos messuilla on.)

Wardin värit ovat hienoja. Ja ihana oli nähdä muutokset töissä: ne kolme vanhinta näyttelyn taulua olivat abstrakteja, harmaahkoja, ahdistavia. Niistä vanhimmista nykyhetkeen on valtava muutos. Mitä se minulle merkitsee? Ettei tarvitse olla mestari alusta lähtien. Saa muuttua, saa tehdä toisin kuin alussa - ja on hyvä, että muuttuu. Voi kulkea ulos ja sisään mielen huoneissa, ei se ensimmäinen ole yhtään sen omempi tai parempi tai enemmän "itseä" kuin kaikki muut. Eikä alku tarkoita sitä, ettei voisi lopussa olla jossakin aivan toisaalla, kaukana.

Kävin Ateneumissakin. Portaikossa on Charles Sandisonin Sinuhe, siis projektoreilla kattoon ja seiniin heijastettuja sanoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. (Sanat ylhäällä - ihminen niiden alapuolella - sanoilla tavoitetaan kohti henkeä, jotakin enemmän kuin mitä on...) Näyttelyissä muiden joukossa tuo Mäkilän maalaus, jonka löysin netistä.

Lauantain lopuksi tapaaminen kahden ystävän kanssa. Alun perin meidän piti tavata kirjamessuilla, mutta ketään ei huvittanut. Yksi meistä oli sentään käynyt paikan päällä. Se yksi sanoi jaksaneensa paikan henkeä 20 minuuttia ja paenneensa sitten. Kirjojen ympärillä tarvitaan hiljaisuutta.

Ikuistus ja ikuisuusongelmia

Erääseen otokseen olen hyvin ihastunut.

Noin muuten... palasin ikuisuusongelmien pariin. Tänään iltapäivällä isohko sosiaalinen ahdistuskohtaus, itketti, pyörrytti, keuhkoja painoi. Oli sille otolliset edellytykset: väsymystä, vieras ympäristö. Matkalla sinne vieraaseen ympäristöön (eli kokoukseen työasioista) olin hetken aikaa eksyksissä. Paikka oli sellaisten uudehkojen kromi-, lasi-, betonitoimitalojen kompleksissa, erehdyksessä olin ensin naapuriyrityksen parkkipaikalla ja sieltäpä ei päässytkään toiselle puolen kuin nurmikkoa pitkin loikkimalla.

Perillä paria poikkeusta lukuunottamatta vieraita ihmisiä, ei kovin monta, mutta kymmenkunta, tarpeeksi jotta alkaisin jännittää. Oli se klassinen esittelykierros, jossa jokaisen piti sanoa, kuka on ja ketä edustaa, missä merkeissä on paikalla. En ollut varautunut, hermostutti.

Minut oli lähetetty paikalle tyyliin "mene nyt tapaamaan niitä, saat kahvia ja pullaa", kokoontumisessa vasta selvisi, että koollekutsujat halusivat lobata osallistujille yhdenlaista koulutusta. Tunsin aika kohtuutonta antipatiaa tätä koulutusta markkinoivaa tyyppiä kohtaan, kuulin sen tyypin puheessa itseni joskus silloin kun olin amiksessa opettamassa yhteisiä aineita ja jouduin pitämään markkinapuheita viestinnän tärkeydestä. Se tyyppi sanoi toisaalta että kaiken voisi räätälöidä meidän lähtökohdista, mutta selitti kovin yksityiskohtaisesti koulutusta jo ihan valmiina pakettina.

Mitä sitä enää räätälöimään, hän selvästikin tiesi meitä paremmin, millainen koulutuksen kuuluu olla. Se tyyppi oli ylemmyydentuntoinen ja aliarvioiva ja falski.

Tuli henkisesti helvetin huono olo, kun en osannut kuin niellä vastalauseita sisäänpäin. Samaan aikaan tajusin, että ajatus kaikenlaisesta tutkinnonosia ja arvosanoja sisältävästä opiskelusta ahdistaa minua määrättömästi. Olen suorittanut ihan liikaa kursseja ja tenttejä ja esseitä ja portfolioita ja etäopiskelutehtäviä. Vuosia ja vuosia ja vuosia. En tahdo yhtään tenttipaniikkia enää lisää. En tahdo yhtään arvosanalla arvioitua suoritusta.

Niin, se markkinoijatyyppi kauppasi meille lähinnä teknis-kaupallisen alan peruskoulutuksen osia, ja samaan aikaan meidän joukossa istui pari pirun pitkässä koulutusputkessa aivan hiljan ollutta (minä ja yksi etäisesti tuttu kollega) ja pari vanhempaa aikaisemmin hänen kauppaamiaan koulutuksia tehneitä. Emme ihan olleet oikeaa kohderyhmää, tai sitten en vaan tajunnut homman ydintä.

Loppuviimeksi piti mennä kokouksen jälkeen lähimpään tavarataloon vessaan tärisemään ja rauhoittumaan ja itkeä tihrustamaan.

Taisi tulla pienet tunneöverit tuosta. En tiedä opinko mitään. Ikuisuusongelma on se, miten opin olemaan ahdistumatta mielestäni ylimielisistä ja falskeista ihmisistä. Miksi koen itseni niin uhatuksi joissain tilanteissa, miksen osaa itse arvostaa ja tukea itseäni, miksi hätääntyminen vyöryy ja vyöryy?

Tämänpäiväisen jälkeen päätin, että enpä menekään Helsingin kirjamessuille. Menen sen sijaan tänne katsomaan Wardin maalauksia. En nyt juuri siedä ajatusta tungoksesta katetussa tilassa, vaikka ohjelma olisi miten mielenkiintoista.

Harrastus?

Käykö nukkuvan kissan katselu harrastukseksi? Määräisin sitä lääkkeeksi kaikille... Unettomuuteen, stressiin, lokakuun harmauteen, ahdistukseen, murehtimiseen - katso kissaa!

Tuo tuossa on meirän Mäkinen :)

Rukoilevat kädet

Eräitä murheita, ihan turhia sellaisia, pyörii mielessä.

Pieni havahtuminen, tänään, suihkussa. Minulla roikkuu aina kaulalla pieni riipus, sen etupuolella rukoilevat kädet, kääntöpuolella tyyneysrukous

Jumala suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa
rohkeutta muuttaa, mitkä voin
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Pitää aika ajoin oivaltaa, ettei siinä ole kyse muusta kuin vastaanottamisesta. Tyyneys ja rohkeus ja viisaus tulevat, kunhan ne suostuu ottamaan vastaan. Ja miten voi ottaa vastaan? Niin ettei kasvata mielessään pelkoa, levottomuutta, pikkumaisuutta... Minä helposti kasvatan kärpäsistä härkäsiä, liioittelen huonoja puolia, näen harmaan sävyjä kokonaan mustina.

Oikeasti ei tarvita kuin kovin pieniä asioita. Pari lausetta puolisolle esimerkiksi. Ei se mitään, vaikka ne eivät tulleetkaan ihan täydellisellä hetkellä. Tärkeämpää että tulivat, rakentavat lisää rohkeutta, vähentävät pelkoa.

Yäk

Vanha opinahjoni on näemmä päässyt otsikoihin.

Varsinais-Suomi - Satakunta -Pohjanmaa -akseli nostattaa henkiset niskavillani pystyyn. Ja aina kun kuulen jonkun puhuvan siitä, miten mukavia ja turvallisia pienet yhteisöt ovat, mieleeni tulee, miten nurkkakuntaisia ja kyräileviä ja sisäänpäinlämpiäviä ne myös voivat olla.

Ei toistaiseksi tämän enempää tästä. Ei ole mitään henkevää sanottavaa siitä, että koluissa voidaan pahoin ja tietyillä alueilla voidaan erityisen pahoin.

Paluu vanhaan

Kutominen tuntuu nyt hyvältä. Tarvitsen osin mekaanista tekemistä, sellaista stressitöntä. Kokeilin taannoin taas paria nettipeliä, mutta hakkaan niitä lopulta ihan hullun lailla - tai jos ovat järkeilytyyppisiä, niin tietyssä pisteessä jään junnaamaan enkä viitsi enää yrittää. Niitä monimutkaisempia taas en jaksa toista ohjevirkettä pitemmälle.

Riistin yhden vanhan neuleen, joka on lojunut vuosia kaapissa (se on liian iso, helmat roikkuvat joka suuntaan). Teen sitä uusiksi - kärsimättömänä haluaisin sen valmiiksi melkein heti kohta. Hiukan pitää kumminkin pakertaa.

Onneksi huomenna on terapia. Kaipaan sinne - tuntuu että taas on elämää määrättömästi viime kerran ja huomisen välissä. Viimeksi puhuimme etäisyydestä ja eristäytymisestä ja siitä, miten minulla on tapana väistellä puoliskon kanssa puhumista. Mieluusti selvittäisin kaiken oman mieleni sisällä ja olisin sanomatta omista väännöistäni tai meitä molempia koskettavista asioista. Minulla on kovin vahva malli siihen, että itsekseen pitäisi pärjätä - ja puhumatta, se olisi paras vaihtoehto. Puhuminen on muiden "vaivaamista", huomion hakemista, asioiden kaatamista muiden niskaan. Ehkä joskus noinkin on. Mutta minulla on taipumus ihan toisenlaiseen käytökseen: vetäytymiseen, penseyteen, piiloutumiseen. Sovin tekeväni eräitä harjoituksia tällä viikolla, mutta enpä ole tehnyt, en ainakaan kovin järjestelmällisesti.

Tunteitten torjumisesta

Olen kamalan iloinen (ilo ja kamaluus samassa, tosiaan) siitä, että terapiassa uskallan tuntea. Minulla on tunneyhteys itseeni ja se on merkittävää. Terapiahuoneen ulkopuolella minun pitää erikseen muistuttaa itseäni, etten muuttuisi robotiksi.

Kun kävelin perjantaina töiden jälkeen portaita kotiin kolmanteen kerrokseen, ajattelin, että saan tuntea mitä vaan. Ajattelin, että maailma pysyy, että olen turvassa, että olen hyväksytty. Olen hyväksytty vaikka miten itkisin tai huutaisin tai olisin vaiti ja ahdistuksessa. Saan olla juuri niin surullinen kuin olen - ei tarvitse pidätellä, selitellä, olla järkevä.

On ollut kummallista jakaa suru toisen ihmisen kanssa. Aikaisemmat suruni ovat olleet yksin minun, henk. koht., jotakin sellaista, jota muut ihmiset eivät ole tavoittaneet. Terapiassa surut ovat tulleet julki ja terapeutti on tunnistanut ne suruksi, mutta hänkin on katsonut tunnettani ulkopuolelta, olematta itse osallinen.

Me taidamme molemmat kissan lisäksi surra myös muita surujamme. Surulle on nyt tila ja lupa.

Kun puhuin eilen äidin kanssa puhelimessa, puhuin myös kissan kuoleman. Puhuessani en tuntenut yhtään mitään. Oli aivan kuin kaupassa käyntiä olisin selittänyt. Nada. Kylmä järkevä asiallinen minä - se on se, millainen minut on opetettu olemaan. Tajusin tilanteen samalla kun puhuin, yritin pysähtyä, kuunnella. Ei yhtään mitään.

En minä uskalla näyttää äidilleni tunteita. Torjun kaiken heti kun olen äidin kanssa tekemisissä. Tunnistin itsessäni vain ärtymystä.

Äiti sanoi: No onhan teillä vielä kolme kissaa.
Minä: Eipäs kun neljä.
Äiti: Kolmehan niitä on.
Minä: Neljä, kyllä mää nyt niiden määrän tiedän. Sää et vaan ole nähnyt nuorinta.
Äiti: Ai jaa. On teillä niitä monta. Älkää vaan uutta ottako, nyt jo on niin monta.

Ärtymys, vanha tuttu. Äiti ei (minusta) kuuntele (tai ymmärrä tai tajua) asioita, joita hän ei ole itse nähnyt. On turhauttavaa puhua tuuleen - puhua asioita, joita toinen ei kuule / ymmärrä.

Olo on kohtuullinen. Surun lisäksi kiusaa taikausko. Pelkään, että kissan kuolema oli jonkinmoinen katastrofigeneraattorin alkuyskäisy, ja jatkossa seuraa paljon pahempia asioita. Pelkoni ovat melko älyttömiä (kumminkin tunnistettavia). Tänään aamulla kävellessäni töihin muistin että olin siirtänyt kirkasvalolampun pikku lipaston päätyyn - kissat varmaan pudottaisivat sen sieltä ja lamppu hajoaisi, Mäkinen (tai Vieteri tai Urho tai Pipsu) loukkaantuisi tai kuolisi. Töitten jälkeen odotin miestä saapuvaksi, hän oli myöhässä. Ajattelin että puolisko on siis ajanut kolarin ja kuollut tai alkanut ryypätä. Blääh, voisin ottaa jostakin varapään, sellaisen, jossa ei niin helvetin helposti pyörisi negatiivinen kuvitelmakela.

Kissan kuolema

Meiltä kuoli kissa tänään.

Juuri olin kehinyt uuden blogin, jonka ajattelin pyörivän kissaviisikon ympärillä. Kolme kuvaa ja lyhyttä tekstiä olin sinne laittanut, ja nyt piti kirjoittaa yhtä aikaa sekä esittely- että kuolinpostaus.

Eilen oltiin päivystävällä eläinlääkärillä iltakymmenen jälkeen. Tänään menin kahdeksaan töihin, miehellä oli vapaapäivä, hän vei kissan uudestaan lääkäriin.

En osannut jättää kunnolla hyvästejä aamulla. Tarkoittaa: en lähtiessäni osannut ajatella, etten enää näkisi kissaa. Vaikka se vaikutti kovin kipeältä, niin kumminkin samaan aikaan kuvittelin, että se toipuisi ja selviäisi.

Meillä on ollut täällä kollektiivinen itkukuoro. Vaikka muuten ollaan jähmyjä ja minulla on tämä itkemisen vaikeus (no kun hävettää, ei kehtaa, ei uskalla, on tyhmää itkeä), niin kissan kuolemaa saa surra. Miehelle se oli 14 vuotta kaverina, minä tunsin sen alle puolet noista vuosista. Ihan alussa kuvittelin, että juuri Trotski inhoaa minua. Se saattoi piiloutua minulta, se saattoi väistää, joskus se taisi läppästä tassulla.

Minusta se kissa oli kuin angstinen suomalainen. Vetäytyi välillä eristykseen, kiersi välillä naukumassa ahdistustaan, väisti ruokakupeilta muiden kissojen edestä pois, lahjoitti lelunsakin muille (en mää mittään tartte, ottakaa te vaan).

Yllätin itseni

Ostin töitten jälkeen lankaa ja nyt on tämmöinen pötkylä tuloksena. Pötkylä tarvitsee vielä kaverin ja hiukan muotoilua, ennen kuin se pääsee käyttöön.

(Siis, en yrityksistä huolimatta ole kaupasta löytänyt kohtuupitkiä ranteittenlämmittimiä. Minulla on yhdet, mutta ne ovat jotakin keinokuitua ja ympäriinsä nuppaantuneet. Töissä on kylmä ja minulla sormet/ranteet jäässä.)

Eli oli pakko alkaa askarrella. En ole yli kymmeneen vuoteen virkannut tai kutonut mitään. Parikymppisenä kudoin jatkuvasti, aina oli vähintään yksi pusero työn alla. Sitten tuli tympääntyminen ja kyllästyminen - tai oikeastaan tuli se ensimmäinen masennus, joka vei ilon pois kaikesta tekemisestä. En ole oikein osannut palata kutomiseen tai neulomiseen sen masennuskauden jälkeen.

Oli kivaa - sen verran kivaa, että voisin hommata yhdet langat ja tehdä oman mukaelman yhdestä Novitan neuleesta. Sikäli mikäli tämä inspis nyt jatkuu sen toisen pötkylän jälkeenkin.

Hiukan lapsekas ja yksinkertainen

On paljon helpompi olla töissä hiukan lapsekas, yksinkertainen, kyselevä ja ilmeilevä.

Ahdistaa, kun rupean tärkeileväksi, selittäväksi, totiseksi. (Miksi rupean? Pelko, pelko pelko, pelko. Mikäpä muu. Pelko pienen lapsekkaan minän puolesta vetää vakavaksi.)

Onneksi en osaa kovin paljon. En voi olla kovin tärkeänä ainakaan kovin pitkään.

Hidaaas

Että olen hidas ihminen.

Vuosikausia olen mielessäni hätäillyt ja ahdistunut likellä olosta miehen kanssa. (Eikä kyse ole siitä, etten haluaisi olla likellä.) Jollain lailla se toisen likellä olo on kumminkin uhannut minua, huteraa minuuttani - olen uhannut kadottaa itseni, hajota.

Vasta nyt osaan noissa tilanteissa rauhoittaa itse itseäni, puhua itselleni turvallisen olon. (Niin, koko aikana mitään todellista uhkaa ei ole ollut, se uhka on noussut mielestäni. )

Miten olenkin säikky, arka, pelkäävä.

Miten kovasti olen yrittänyt piilottaa sitä säikkyä, arkaa, pelkäävää. Olen torjunut, työntänyt pois, ahdistunut oman itseni "huonoudesta". Päällepäin sitten näyttänyt jäykältä, kovaltakin.

Se mitä olen, alkaa lähetä sitä, mitä näytän ulospäin.

Hiljainen kapina

En ihmeemmin pidä mölyä mielipiteistäni.

Vedän omia rajoja hyvin hiljaa. En tarvitse todistuksia siitä, vaikuttaako yksittäinen valintani laajemmin johonkin. Minulle vain tulee siitä tunne, että olen tehnyt edes jotakin.

Taidan lopettaa vuodatus.net -tilini käytön, nyt kun Vuodatus siirtyi Alma Median omistukseen. En välitä olla missään tekemisissä Alma Median kanssa sen jälkeen kun tämä eräs Telanne kertoili näkökulmiaan.

Erosin kirkosta, kun en sietänyt kuulua yhteisöön, jossa vängätään vuosikausia siitä, pitääkö pastorilla olla munat (ja munallisuutta perustellaan kaksi tuhatta vuotta vanhoilla teksteillä).

En ole tainnut kymmeneen vuoteen käydä McDonaldsissa tai muissa hampurilaispaikoissa.

Viimeksi olen risteillyt Ruotsiin, kun minut ylipuhuttiin ammattikoulun oppilaiden matkan valvojaksi noin vuonna 1999. En oikein tajua, mitä kivaa on mennä vesille ryyppäämään tai ostamaan jättirasioita karkkia.

Broileria ostan noin kerran vuodessa. Aina marinoimattomana. Tämän vuoden kerta toteutui juuri viime maanantaina.

Kammoan verkostomarkkinointitilaisuuksia. En aio mennä yksillekään Tupperware- tai Avon-kosmetiikkakutsuille ikinä.

Puolisolla on auto. Minusta taas maailmassa on jotain mätää, jos kahden hengen aikuistalous ei kaupungissa selviä yhdellä autolla. Meidän talous selviäsi mielestäni vallan mainiosti ilman autoa, mutta mies on mukavuudenhalussaan mielistynyt henkilöautolla työmatkan tekoon ja olen päättänyt olla puuttumatta asiaan - itsepä auton ajaa ja huollattaa.

Nämähän eivät liity yhtään mihinkään, nämä asiat. Ovatpa vain yhdenlaisia valintoja.

Siivekäs olento

Kävin eilen töiden jälkeen hakemassa kotiin tämän olennon.

Se matkusti kanssani bussissa, se oli kassissa muovirasian ja sanomalehtien ympäröimänä. Sen kuljettaminen juuri noin riemastutti minua.

Onneksi ei ole pakko (liikunnasta)

Onneksi ei ole pakko harrastaa ryhmäliikuntaa.

Tänään olisi ollut viimeinen mahdollisuus mennä mukaan siihen joogaryhmään, jossa kävin kerran muutama viikko sitten.

En mennyt. Sen sijaan levitin makuualustan tuohon olohuoneen lattialle ja tein mukaelman liikkeitä.

Jossain ihannemaailmassa kävisin sporttisena ties millä liikuntatunneilla ja nauttisin niistä sosiaalisen ahdistuksen sijaan. Mutta tämä ei ole ihannemaailma. En jaksa suorittaa tässä kohden väkisin. Mieluummin liikkuminen ilman ahdistusta kuin liikkuminen ja sen lisäksi henkinen vääntö, olkoonkin että se ohjattu liikkuminen ehkä kenties olisi tehokkaampaa. (Eh, en tahdo olla tehokas liikkuja.)

Vaikeneminen kultaa

Raahaan mukanani tätä vanhempien arvomaailmaa, vaikka omassa elämässä olen huomannut, etten kykene elämään sen mukaan.

Esimerkki tältä päivältä: puhuin äidin kanssa puhelimessa, hän sanoi lauseen kouluampumisista, totesi että se on niin kauheaa, ettei siitä voi puhua.

Niin, sanoin.

Ei minulla ollut tarvetta puhua asiasta äidin kanssa. Mutta toisaalla, muuten putoan tähän ansaan: Olisi sen parempi, mitä enemmän ratkaisisin asiat vain mieleni sisällä, itsekseni, puhumatta niistä kenellekään. Puhuminen on luovuttamista, heikkoutta.

Miehen kanssa törmään vähän väliä näihin asioihin, joita jään mielessäni hautomaan. En puhu. Olen jopa tyytyväinen, kun en ole "häirinnyt" toista höpinöilläni, vaan hillitsen itseni. Kas kummaa, jonain päivänä - taas - huomaan, ettei meillä oikein ole mitään yhteistä, puhumme lähinnä kissoista ja jostain muista turvallisista aiheista, ne muut jutut ovat mielessäni siirtyneet vain osiksi sisäistä puhetta. Siihen sisäiseen puheeseen taas toisella ei ole pääsyä. Ja kun en ole läpinäkyvä, niin alan tuntea itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, koen ettei toinen ymmärrä minua. Miten voisikaan ymmärtää, jos en puhu asioitani julki. Ihan itse olen kaivanut tämän haudan.

Kuka käskee istua turpa kii?

Äiti. Tai se vanhempien sukupolven kulttuuri.

Joka kerralla joudun pakottamaan sanat ulos itsestäni. Perkele. Minä haluan olla minä, en mikään mini-äiti.

Ulos kartalta

Putosin tänään töissä kokonaan ulos kartalta hetkeksi. Olin vetovastuussa yhdestä ryhmästä ja yks kaks hukkasin punaisen langan, en muistanut miten jatkaa. Mahdoton hätäännys iski: ajattelin että minun on pakko jatkaa, mutta kun en osaa enkä tiedä, miten jatkaisin. En, vaikka olin samankaltaista juttua käynyt läpi monta kertaa. Sisällön piti olla tuttu. Jäsentelyn piti olla tuttua. Tilanteen ei pitänyt olla mitenkään erityisen jännittävä. Ryhmänkin olin tavannut ensimmäistä kertaa jo pari päivää sitten.

Hirveän pitkään olen ajatellut, että noita putoamisia ei saisi tulla. Putoamiseen liittyy lukkiutuminen, joka kai on tyypillistä sosiaaliselle fobialle - päässä humisee tyhjää, tuntuu ettei saa sanaa suusta. Silloin joskus peruskouluvuotena kuvittelin, että putoamiset johtuivat järjestyshäiriöistä, ilkeä olo taas olisi ollut vain isoa syyllisyyttä siitä, etten kyennyt hallitsemaan ryhmää. Mutta sama voi käydä oikein sympaattisen ryhmän kanssa.

Minä jännitän. Jumalauta että jännitän ryhmävetoa joka armas kerta. Jos en jännitä etukäteen, niin sitten alankin jännittää kesken kaiken. Ajatukset eivät toimi. Huomaan puhuvani ihan höpöjä. Toistan samaa asiaa. Havaintokyky sumentuu.

En osaa olla järjestelmällinen tai tarkka. Putoilen ulos kartalta ja kun se putoaminen tuo tullessaan ikävän tunteen, niin osa ajasta menee oman olon korjailuun.

Tämä on minua. Jollain lailla tämän kanssa tarvitsee tulla toimeen - tai sitten hakeutua niihin töihin, joissa ei vakituisesti joudu vetämään yhtään minkäänlaista opetus-perehdytys-kurssitusjuttuja. On tämä lahjakastakin: miten onnistunkin putoilemaan, vaikka jäsentely on tuttu ja materiaalit myös ja tekniikkakin toimii?

Aivoluteilun perusteet

Teen kovin helposti päätelmiä rivien väleistä ja lausumattomuuksista. Kuvittelen että toinen tarkoittaa lausumuksellaan jotakin (ja jätän sitten varmentamatta, onko tulkintani ollenkaan pätevä).

Nielen kysymyksiä. En uskalla kysyä, jos epäilen, että kysymykseni voisi osua mutkikkaaseen tai arkaan aiheeseen. Kysymisen sijaan aivoluteilen. Aivoluteilu on kuulunut minun kasvatukseeni yhtä isosti kuin jollakulla toisella vaikka pöytätapojen hienosäätö (minulla etiketissä on aukkoja... oikeasti puolisko oli ensimmäinen ihminen, joka selitti esim. että aterimet jätetään kello viiden asentoon, jos on lopetettu ruokailu). Etiketin sijaan olen oppinut miettimään seuraavaa:

Onko sopivaa puhua?
Saako tästä kysyä?
Loukkaantuuko joku tästä puheenaiheesta tai kysymyksesta?
Pidetäänkö minua tyhmänä, kun kysyn?
Kannattaako kysyä?
Suuttuuko joku, jos kysyn?

Jos haluaa lapsesta hiljaisen ja mukautuvaisen, niin kannattaa arvostella lapsen sanomisia ja nolata häntä. Kannattaa myös olla vastaamatta kun lapsi kysyy tai vastata muunneltua totuutta.

Olisi kiva kasvaa aikuiseksi tässä kohtaa ja päästää irti siitä painolastista, mitä kannan mielessäni. Olisi ihana päästä vapaaksi, lakata pelkäämästä kasvojen menettämistä. Itse minä itsessäni tätä häkkiä ylläpidän. Joskus aikaisemmin kaikki varovaisuus on ollut tarpeellista ja turvaa tuovaa. Nykyhetkessä se kapeuttaa ajatuksia ja vuorovaikutusta.

Yksi kissa sylissä

Näistä asemista on hiukan vaikea kirjoittaa blogia. Yksi kissa sylissä, häntä kainalossa ja pää tuossa kannettavan hiirikentän kohdalla.

Lupasin taas vaihteeksi itselleni, että puhun miehen kanssa ne muutamat jutut, jotka olin mielessäni siirtänyt "näistä ei tarvitse puhua" -osastoon. Voisin oikeasti oppia, että aina joutuessani miettimään pitempään pitäisikö jostakin puhua, niin ihan turhaa on se mietintä. Puhuisin vaan suoraan. (Mutku, ähku, eiku...)

"Näistä ei tarvitse puhua" -osastossa on kolme aihetta tällä hetkellä. Jokaisen kohdan olen selitellyt puhumattomaksi (ei kannata, nyt ei ole oikea aika, joskus toiste, miten minä tämänkin sanoisin...). En halua kirjoittaa niitä tänne, kun niiden ruotiminen toisaalla voisi taas vähentää tarvetta puhua ne ääneen auki miehen kanssa. Tiedättehän, jotakuta mietityttää lähi-ihmisen käytös ja sen sijaan että asiaa kysyisi, miettijä alkaakin spekuloida jonkun kolmannen kanssa.

Annoin itselleni aikarajan: tämän viikon loppuun mennessä on päästävä noista puhumattomuuksista eroon. (Tänäänkin olisi ollut mahdollista, mutta toinen osapuoli ei ole ihan vireessä vaan potee viimeviikkoisen flunssan uusintakierrosta.)

Seksiä ja suojautumista

Möh. Parin tunnin takaisesta olisi saanut sketsin tai kaksikin.

Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.

Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.

Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.

Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.

On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.

Heittäytymisestä

... ja vastaanottamisesta? Sitähän heittäytyminen on: ottaa vastaan sen mitä tulee (vaikka ei voikaan ennakolta kontrolloida tai määrätä, mitä tulee).

Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.

Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.

Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.

Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.

Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.

Pikakelaus

Yritin aloittaa harkitsematta ja lennokkaasti postauksen kirjoittamisen - no, harkitsemattomuudesta tuli harkintaa. Sitä samaa harkintaa, mikä tulee minun ja lähi-ihmisten tielle.

Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?

Piti kirjoittaa: ihana kuva

Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).

Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...

Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.

Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.

Mikä auttaa - vai auttaako mikään?

Olen kovin lähellä haikeutta ja haikeudesta on lyhyt matka alakuloon, alakulosta masennukseen.

En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.

Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.

Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.

Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.

Opettelen hoitamaan itseäni

Opettelen hoitamaan itseäni.

Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.

Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.

Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.

Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.

Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.

"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)

Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.

Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).

Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.