Vanhempien hyväksyminen

Terapeutti kysyi tänään, voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina ihmisinä kuin he ovat antamatta sen heidän ominaislaatunsa haitata.

Vastasin jotakin myöntävän mutisevaa. Periaatteessa kyllä. Käytännössä se on vaikeampaa, sillä tuntuu, etteivät vanhemmat puolestaan anna minulle tilaa olla sitä mitä olen, vaan suhtautuvat minuun kuin itsensä elimelliseen jatkeeseen. Pitäisi olla heidän ehdoillaan, isän kanssa pitäisi osallistua äidin suojelemiseen ja äidin kanssa taas pitäisi ylläpitää hänen kuvitelmaansa siitä, että olen pysyvästi hiukan surkea ja apua tarvitseva.

Olen aika pitkälle ratkaissut tilanteen ottamalla etäisyyttä. Yksi puhelu kerran viikossa on pieni hinta siitä, että saan muuten olla rauhassa ja vapaa. Muutaman tunnin kylässäkäynti muutaman kuukauden välein on vielä sietämisen rajoissa.

En tiedä, mitä tapahtuu sitten kun vanhempien fyysinen terveys oikeasti romahtaa. Ainakin äidin suvussa on kuoltu hitaasti hivuttumalla, äidin äiti makasi viimeiset vuotensa sokeana ja dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kävin katsomassa häntä siinä vaiheessa, kun hän ei enää tunnistanut minua. Olisi kai mahdollista kokea vierailut tarpeellisiksi, vaikkei toinen tajuaisikaan, kuka sängyn vieressä istuu. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut hankala ja etäinen, eikä nykyhetkessä ole enää yhteistä havaintomaailmaa, niin... mikä silloin liittäisi toiseen ihmiseen?

Lokeroituminen on surettavaa: vanhukset omissa asunnoissaan, työikäiset omissaan, nuoret yhtäällä, lapset tarhattuina. Mutta ei pitäisi tehdä vanhoista ihmisistä muita pyhempiä. Ei vuodeosaston henkilökunta tiedä taustaa sille, mikseivät sukulaiset käy katsomassa jotakuta harmaahapsista herraa tai rouvaa.

Miehen isä sai viime vuonna aivoinfarktin ja oli melko pitkään sairaalassa. Mies kävi häntä muutaman kerran katsomassa, tuli joka kerralla järkkyneessä mielentilassa pois, jupisi puoliääneen: Se on vielä pahempi kuin oli 1970-luvulla, se ei ole ikinä kuullut ketään muuta kuin itseään. Itse asiassa minun vanhempani ovat helppoja verrattuna miehen vanhempiin, miehen isä on viettänyt suurimman osan elämäänsä isommassa tai pienemmässä humalassa ja sattuman oikusta pysynyt hengissä päälle 7-kymppiseksi. Kenties ei tästä sen enempää - miehen ja minun perheolot eivät kovin helposti ole vertailtavissa.

Vaikka minulla ja vanhemmilla on puhevälit ja kai joihinkin toisiin sukuihin verrattuna ihan hyvätkin välit, niin minusta meillä ei ole perheenä oikein koskaan puhuttu tärkeistä asioista. Kenties jokin lause on vaihdettu kaksin: minä ja isä tai minä ja äiti olemme puhuneet, tai vanhemmat keskenään ovat puhuneet, mutta kokonaisena perheenä meillä on vaiettu asioita kuoliaaksi. Äidin isä ja äidin lapsuus. Isän sotakokemukset ja ensimmäinen avioliitto. Äidin kotiäitiys, isän eläkkeelle jääminen. Minun murrosikäni ja muuttoni pois kotoa. Äidinpuoleisen suvun tulehtuneet suhteet. Vanhuus.

Pahimpana olen kokenut kaksoisviestinnän, sen että yhtäältä ääneen puhutaan yhtä ja toisaalta rivien välistä annetaan ymmärtää jotakin ihan muuta.