Ennenkokematonta: uniongelmia lomalla. Menin eilen puoli yhden aikaan nukkumaan, heräsin puoli seitsemältä. (Ei, en ole lyhytunista sorttia. Normioloissa 8-9 tuntia unta on hyvä määrä.) Edeltävinä öinä olen nukahtamisen jälkeen herännyt kolmen jälkeen ja valvonut sitten tunnin, kaksi.
Luulin että unettomuuteni johtuu kissa- ja ihmispotilaasta, mutta kumpikaan ei ole enää kovin kipeä.
Taidan suorittaa lomaa. Tämän tästä saa, kun ensin on puolitoista vuotta yhtä soittoa töistä. Siinä ajassa ehdin pantata kaikenlaisia tekemissuunnitelmia loma-ajaksi. Nyt kun on se loma, niin tämä vapaan valinnan mahdollisuus ahdistaa: tiedän, etten ehdi kaikkea sitä, mitä olen ajatellut kenties tekeväni. Tarvitsisi siis luopua jostakin. Mutta minähän en halua luopua mistään - joten luovun yöunesta...
Tekemiseni eivät muuten ole erityisen suurisuuntaisia: muutama ystävä pitäisi tavata täällä lähitienoolla ja hiukan kauempana, mökillä olla, kirjoja lukea, vanhempien luona poiketa, olisi tarkoitus kirjoittaa, leipoa... Ja ikävämpiä: pitäisi järjestää paperit parista rojulaatikosta, varata hammaslääkäri tai -hoitaja, pestä oman makkarin ikkuna, perata vaatekaapista risoja ja käyttämättömiä rättejä pois...
Aamulla minut herätti suunnitelma c. Se kuuluu asioihin, joita ainakaan en saa normiarkena tehtyä. Voisin ja haluaisin selvittää pari asiaa äidin puoleisesta suvusta. Olen ajatellut matkata etelän syrjäiseen rannnikkokaupunkiin, sillä serkkuni asuu sillä tienoolla. Hän on minua liki kymmenen vuotta nuorempi, isänsä on äidin veli. Serkun isä kuoli jo 1990-luvulta, joten häneltä en voi kysyä mitään. Serkulta haluaisin kysyä, mitä hänelle on kerrrottu isoisästään (vai onko mitään).
Suunnitelma c on muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta. Ensimmäisen askelen ottaminen on ylen työlästä. Serkku oli viime syksynä minun ja miehen häissä, mutta silloin emme ihmeitä ehtineet jutella. Ennen häätapaamista taas olen puhunut hänen kanssaan joskus isänsä hautajaisissa suunnilleen. Emme siis pidä yhteyttä. Tuntuu vaikealta soittaa hänelle noin vain - tämä on juuri sellainen tilanne, jota varten minun pitäisi kirjoittaa konsepti mahdollisista repliikeistäni etukäteen paperille. Voisin tietysti laittaa sähköpostia, mutta en tiedä, miten aktiivisesti hän lukee postiaan. ÄÄÄH. Tässä kohden ajatusketjua alan miettiä, onko serkun tapaamisella niin väliä. Tuffa on joka tapauksessa kuollut ja kuopattu, onko silläkään enää edes minun kannaltani väliä, millaisia tietoja (tai tietämättömyyttä) serkulla on (omista tuffatiedoistani yhtäällä ja toisaalla).
Noh, tämän päivän lopputulos oli, että lähdin ennen yhdeksää tikkana torille (tämäkin asia, jonka ajattelin lomalla tehdä: jonain aurinkoisena aamuna olisi kiva istua torikahvilla ja sen jälkeen ostaa perunaa ja porkkanaa ja muuta tuoretavaraa). Ennen puolta päivää olin jo takaisin. Kahdelta aloin operaatio siivouksen puolittaisena kiitoksena siitä, että puoliso oli raivannut keittiön tasot, ladannut ja käynnistänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt hellan. Keittiön järjestäminen on minulle mahdoton tehtävä - sotkeminen sen sijaan sujuu. Neljältä keitin perunoita. Voi että olenkin ollut puuhakas. Äh.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuffa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tuffa. Näytä kaikki tekstit
tiistai 12. elokuuta 2008
torstai 17. tammikuuta 2008
Lehtisilmäilyä
Pikaluin aamulla töissä Hyvä terveys -lehden uusinta numeroa (1/08), jossa on juttu sukusalaisuuksista.
Samaisen artikkelin lyhennelmä on verkossa ja pääsin lunttaamaan ne aamulla mieleen jääneet lauseet. Kas tässä:
"Salaisuuden ylläpitäminen tuo ihmissuhteisiin varovaisuutta. Asia vaikuttaa alitajuisesti myös niihin perheenjäseniin, jotka vain aistivat salaisuuden."
Samaisen artikkelin lyhennelmä on verkossa ja pääsin lunttaamaan ne aamulla mieleen jääneet lauseet. Kas tässä:
"Salaisuuden ylläpitäminen tuo ihmissuhteisiin varovaisuutta. Asia vaikuttaa alitajuisesti myös niihin perheenjäseniin, jotka vain aistivat salaisuuden."
(Hilkka Lahti, Hyvä Terveys 01/08)
Vanhempani ovat aika käsittämättömällä hartaudella vaalineet perhesalaisuutta. Äidin isä, minun tuffa, on ollut se aistittava salaisuus, josta en kumminkaan lapsena saanut otetta. Äiti ei ikinä sanonut mitään isästään eikä omasta lapsuudestaan. Ne muutamat kerrat, kun olen äidiltä tuffasta kysynyt, olen tuntenut että sanat jumittuvat kurkkuun. Lauseita on ollut fyysisestikin vaikea sanoa.
Olen tiennyt, että äiti salaa jotakin, mutta en ole tiennyt, mitä. Olen ollut loukkaantunut siitä, ettei äiti ole puhunut minulle. Puhumattomuus on tuntunut torjumiselta ja ylenkatsomiselta - etenkin kun se on jatkunut aina vaan, vaikka olen kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi.
Itsekseni olen aikoja sitten, pienenä päätellyt, että äiti inhoaa minua. Ei puhu minulle, ei vastaa kun kysytään = inho. Muulla lailla en ole osannut sitä selittää. Olen kuvitellut, että vaikenemisen syy on minussa, vaikka tietenkin se on ollut äidissä itsessään.
Kolmisen vuotta sitten minulle selvisi, etteivät vanhempani ole keskenäänkään äidin isästä puhuneet. Isäni on nuorena miehenä ollut huoltomiehenä mielisairaalassa ja äidin isä on ollut siellä hoidossa. Tällaista pikku yksityiskohtaa isäni, aviomies, kumminkaan ei ole äidille, siis vaimolle, kertonut. Isä ei tiedä, tietääkö äiti tästä. Hullua, päätöntä.
En tarkoita, että puolisojen pitäisi jakaa kaikki. Mutta kun on jokin vaikea asia, koko ajan olemassa ja läsnä, niin ei se olemattomaksi muutu sillä, että pysytään vaiti. Päinvastoin, sehän muuttuu aina vaan voimakkaammaksi ja hallitsevammaksi.
Välillä isä ja äiti ovat yhteen ääneen jollekin uteliaalle ymmärtämättömälle urkkijalle Merin tuffasta selittäneet 'kuoli kun Merin äiti oli kahden'.
Minua ahdistaa sellainen epämääräinen varovaisuus, joka tulee minuun kun olen vanhempien luona käymässä tai kuin puhun äidin kanssa puhelimessa. Sama epämääräinen välttely ja väistely koko ajan, turvallisia puheenaiheita on kovin vähän. Mutta niin se on ollut kaiken aikaa - puhuminen on ollut vaarallista. On pitänyt valita sanansa tarkkaan, sovitella jokainen lause huolella mielessään, sitten sen jälkeen miettiä vielä sävy ja kokonaisuus. Se nyt vaan ei sovi, että puhuisi mitään sukkelia tai omitusia juttuja - ja kaikki ei-turvallinen on ollut omituista, sukkelaa.
Vanhempani ovat aika käsittämättömällä hartaudella vaalineet perhesalaisuutta. Äidin isä, minun tuffa, on ollut se aistittava salaisuus, josta en kumminkaan lapsena saanut otetta. Äiti ei ikinä sanonut mitään isästään eikä omasta lapsuudestaan. Ne muutamat kerrat, kun olen äidiltä tuffasta kysynyt, olen tuntenut että sanat jumittuvat kurkkuun. Lauseita on ollut fyysisestikin vaikea sanoa.
Olen tiennyt, että äiti salaa jotakin, mutta en ole tiennyt, mitä. Olen ollut loukkaantunut siitä, ettei äiti ole puhunut minulle. Puhumattomuus on tuntunut torjumiselta ja ylenkatsomiselta - etenkin kun se on jatkunut aina vaan, vaikka olen kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi.
Itsekseni olen aikoja sitten, pienenä päätellyt, että äiti inhoaa minua. Ei puhu minulle, ei vastaa kun kysytään = inho. Muulla lailla en ole osannut sitä selittää. Olen kuvitellut, että vaikenemisen syy on minussa, vaikka tietenkin se on ollut äidissä itsessään.
Kolmisen vuotta sitten minulle selvisi, etteivät vanhempani ole keskenäänkään äidin isästä puhuneet. Isäni on nuorena miehenä ollut huoltomiehenä mielisairaalassa ja äidin isä on ollut siellä hoidossa. Tällaista pikku yksityiskohtaa isäni, aviomies, kumminkaan ei ole äidille, siis vaimolle, kertonut. Isä ei tiedä, tietääkö äiti tästä. Hullua, päätöntä.
En tarkoita, että puolisojen pitäisi jakaa kaikki. Mutta kun on jokin vaikea asia, koko ajan olemassa ja läsnä, niin ei se olemattomaksi muutu sillä, että pysytään vaiti. Päinvastoin, sehän muuttuu aina vaan voimakkaammaksi ja hallitsevammaksi.
Välillä isä ja äiti ovat yhteen ääneen jollekin uteliaalle ymmärtämättömälle urkkijalle Merin tuffasta selittäneet 'kuoli kun Merin äiti oli kahden'.
Minua ahdistaa sellainen epämääräinen varovaisuus, joka tulee minuun kun olen vanhempien luona käymässä tai kuin puhun äidin kanssa puhelimessa. Sama epämääräinen välttely ja väistely koko ajan, turvallisia puheenaiheita on kovin vähän. Mutta niin se on ollut kaiken aikaa - puhuminen on ollut vaarallista. On pitänyt valita sanansa tarkkaan, sovitella jokainen lause huolella mielessään, sitten sen jälkeen miettiä vielä sävy ja kokonaisuus. Se nyt vaan ei sovi, että puhuisi mitään sukkelia tai omitusia juttuja - ja kaikki ei-turvallinen on ollut omituista, sukkelaa.
lauantai 22. joulukuuta 2007
Salailun maantiede
Kävin tänään vanhempien luona. Herätys ennen seitsemää, juna lähti samaan aikaan kuin oli vuoden pimeimmän päivän auringonnousu. Kirkasta, sinistä, kajastusta.
Perillä ne vanhat ihmiset, kaksin. Isällä on tullut jokin kasvannainen korvalehteen, taas. Edellinen leikattiin vuosi sitten pois, tämä näyttää isommalta ja ilkeämmältä.
Sympatiaa minulta, periaatteessa. Käytännössä sitten sain taas muistutuksia siitä, että vanhemmat pelaavat omilla säännöillään ja kun olen heidän luonaan, he olettavat, että minä olen yhtä kuin he, samanlainen, samassa pelissä.
Isä ilmoitti heti, että hänellä on asiaa ja pitäisi puhua kahden kesken. (Tavanomaista tämä, kolme on jo ihan liian iso yksikkö, kun on salailusta kyse.) Isä oli kumminkin niin huonokuntoinen, ettei jaksanut ulos asunnosta lähteä, eli hän höpisi asiaansa olohuoneessa niinä hetkinä kun äiti oli keittiössä.
Kummitätini oli soittanut vanhemmille tuossa taannoin. Isä katsoi asiakseen ilmoittaa: Älä vaan puhu sille naiselle mitään tuffastasi. Olin hetken hölmistynyt, tunsin miten itsessäni pieni lapsi panikoi, sillä olin jo aikaa sitten kertonut kummitätille kaiken tietämäni, siis toiminut juuri niin kuin isän mielestä ei olisi saanut tehdä.
Minun ei tarvitse noudattaa vanhempien sääntöjä. Saan tehdä omat säännöt.
Sanoin, että pari vuotta sitten selitin kummitätille kaiken mitä tuffasta tiedän, enkä ala niitä sanoja takaisin vetämään. Olin ollut kummitätin luona kylässä, hän oli alkanut muistella ensimmäistä avioliittoaan (kummitäti oli naimisissa äidin veljen kanssa) ja ihmetteli tiettyjä asioita. Ne asiat liittyivät aviomiehen isään, minun tuffaani. Silloin kerroin tuffasta mitä tiesin. Kerroin sen mielisairauden ja avioeron ja kunnalliskodissa asumisen, senkin ettei lähisuku vissiin pitänyt sairastuneeseen mitään yhteyttä.
Isähän ei voinut mitään enää - sanottu mikä sanottu. Hänen oma mielensä tuli selväksi: tuffasta ei saa puhua kenellekään (korkeintaan hän voi minun kanssani tästä epähenkilöstä puhua). Jos tuffasta puhutaan ääneen, niin jotakin hirveää tapahtuu, lähinnä minun äitini ei kestä sitä.
Ei kai ole mikään ihme, että vanhempieni liitossa on isoja salaisuuksia. Niille on ollut otolliset olosuhteet. Mutta on helvetin tuskallista elää näkymättömien mörköjen keskellä. Ei tule yhteyttä tai läsnäoloa, kun se näkymätön tunkee ihmisten väliin, jättää möykkyjä, käsittelemättömiä tunteita ja oloja.
Äiti sanoi myöhemmin juuri ennen lähtöäni taas yhden syyllistyslauseen: No tuli yksinäinen joulu sitten.
En reagoinut siihen mitenkään, ymmärrän tavallaan sen, että äiti on yksin. Äiti on yksin ollessaan isänkin kanssa. Olen ollut vanhempieni kanssa monta joulua. Lapsuuden joulut olivat osin onnellisiakin, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän näkymättömät möröt häiritsivät. Vaikka isä ja äiti olivat koko ajan paikalla, niin minusta tuntui, että olen yksin. Emme me puhuneet siitä, mikä olisi ollut tärkeää. Emme me puhuneet siitä, missä tarvitsimme apua - ja varmistamme vaiti olemisella sen, ettemme mitään apua tai muutosta saaneet.
Perillä ne vanhat ihmiset, kaksin. Isällä on tullut jokin kasvannainen korvalehteen, taas. Edellinen leikattiin vuosi sitten pois, tämä näyttää isommalta ja ilkeämmältä.
Sympatiaa minulta, periaatteessa. Käytännössä sitten sain taas muistutuksia siitä, että vanhemmat pelaavat omilla säännöillään ja kun olen heidän luonaan, he olettavat, että minä olen yhtä kuin he, samanlainen, samassa pelissä.
Isä ilmoitti heti, että hänellä on asiaa ja pitäisi puhua kahden kesken. (Tavanomaista tämä, kolme on jo ihan liian iso yksikkö, kun on salailusta kyse.) Isä oli kumminkin niin huonokuntoinen, ettei jaksanut ulos asunnosta lähteä, eli hän höpisi asiaansa olohuoneessa niinä hetkinä kun äiti oli keittiössä.
Kummitätini oli soittanut vanhemmille tuossa taannoin. Isä katsoi asiakseen ilmoittaa: Älä vaan puhu sille naiselle mitään tuffastasi. Olin hetken hölmistynyt, tunsin miten itsessäni pieni lapsi panikoi, sillä olin jo aikaa sitten kertonut kummitätille kaiken tietämäni, siis toiminut juuri niin kuin isän mielestä ei olisi saanut tehdä.
Minun ei tarvitse noudattaa vanhempien sääntöjä. Saan tehdä omat säännöt.
Sanoin, että pari vuotta sitten selitin kummitätille kaiken mitä tuffasta tiedän, enkä ala niitä sanoja takaisin vetämään. Olin ollut kummitätin luona kylässä, hän oli alkanut muistella ensimmäistä avioliittoaan (kummitäti oli naimisissa äidin veljen kanssa) ja ihmetteli tiettyjä asioita. Ne asiat liittyivät aviomiehen isään, minun tuffaani. Silloin kerroin tuffasta mitä tiesin. Kerroin sen mielisairauden ja avioeron ja kunnalliskodissa asumisen, senkin ettei lähisuku vissiin pitänyt sairastuneeseen mitään yhteyttä.
Isähän ei voinut mitään enää - sanottu mikä sanottu. Hänen oma mielensä tuli selväksi: tuffasta ei saa puhua kenellekään (korkeintaan hän voi minun kanssani tästä epähenkilöstä puhua). Jos tuffasta puhutaan ääneen, niin jotakin hirveää tapahtuu, lähinnä minun äitini ei kestä sitä.
Ei kai ole mikään ihme, että vanhempieni liitossa on isoja salaisuuksia. Niille on ollut otolliset olosuhteet. Mutta on helvetin tuskallista elää näkymättömien mörköjen keskellä. Ei tule yhteyttä tai läsnäoloa, kun se näkymätön tunkee ihmisten väliin, jättää möykkyjä, käsittelemättömiä tunteita ja oloja.
Äiti sanoi myöhemmin juuri ennen lähtöäni taas yhden syyllistyslauseen: No tuli yksinäinen joulu sitten.
En reagoinut siihen mitenkään, ymmärrän tavallaan sen, että äiti on yksin. Äiti on yksin ollessaan isänkin kanssa. Olen ollut vanhempieni kanssa monta joulua. Lapsuuden joulut olivat osin onnellisiakin, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän näkymättömät möröt häiritsivät. Vaikka isä ja äiti olivat koko ajan paikalla, niin minusta tuntui, että olen yksin. Emme me puhuneet siitä, mikä olisi ollut tärkeää. Emme me puhuneet siitä, missä tarvitsimme apua - ja varmistamme vaiti olemisella sen, ettemme mitään apua tai muutosta saaneet.
Tunnisteet:
lapsuus,
parisuhde,
sukusalaisuus,
tuffa,
äiti
tiistai 18. joulukuuta 2007
Hulluus
Rakastan miestä monesta syystä. Yksi niistä on kyky nauraa itselle ja kipeille asioille. Kun eilen jupisin työterveystarkastuksen esitietolomakkeen mahdottomuutta (Täällä luetellaan kaikki mahdolliset vaivat, äh!), niin mies sanoi: Kysytäänkö siellä: Oletteko hullu? Miten hullu olette?
Jokin mittari luokittelee minut ja miehen ainakin varttihulluiksi. Mies on käynyt Kelan terapiassa kaksi vuotta ja minä käyn omaani parhaillaan. Molemmilla on kokemusta mielialalääkkeistä - noin toisilla treffeillämme vertailimme innolla kokemuksia yhdestä ns. uuden polven masennuslääkkeestä.
Oli aika, jolloin kuvittelin, etteivät hulluudet liity meidän sukuun millään lailla. Siinä vaiheessa kun itse sairastuin, loukkaannuin äidin reaktiosta. Hän ainakin puheen tasolla kielsi koko asian, tiputteli fraaseja: Koit ny vaan tehrä tyäs. Semmost se o, töitte tekemine. Täytyy kai sun tyäs tehrä.
Kului muutama vuosi ja isäni päätti avautua. Olin kävelyllä hänen kanssaan, melkein tutiseva einsteintukkainen mies, ikää 80, järki vielä kohtuullisesti tallella. Isä kaarteli ja kierteli ensin, sanoi että hänen mielestään äidin olisi kuulunut puhua, mutta äiti ei sitten taidakaan puhua. Se mistä äiti ei tainnut puhua oli äidin oma isä. Itsekseni olin päätellyt, että äidin isään liittyy jotakin kiellettyä. Lapsuudessa minulle opetettiin sana isoisä, se oli 'tuffa'. Tuffa oli yhtä kuin äidin isä, se toinen tuffa oli jo kuollut.
Mutta sitten kerrottiin, ettei tämä tuffa olekaan äidin isä, vaan äidin isäpuoli.
Oikea tuffa, mitä sille on tapahtunut?
Oikea tuffa on kuollut.
Milloin?
Vuosikymmenet sitten, silloin kun äiti oli kahden vanha.
Mihin se kuoli?
Ei sitä köyhien taureista kukkaan selvää ota.
Ei vai?
Ei sitä lapsil kerrottu.
Tuo oli virallinen meidän perheen totuus. Se rakoili, kun äidin veli teki sukututkimusta ja kirjasi näkyviin, että äidin isä olikin elänyt vuoteen 1976 asti.
Sota-aikaan äidin äidille ja isälle oli myönnetty avioero, ja siihen maailmanaikaan eroaminen oli harvinaista. Kuvittelin, että toinen totuus johtui pettämisestä, jostakin toisesta naisesta ja uudesta perheestä.
Isä kertoi äidin isästä sen mitä tiesi minulle kolmisen vuotta sitten. Äidin isä oli ollut pienikokoinen, loistavan älykäs mies (isä sanoi nähneensä kiertokoulun todistuksen, kaikki numerot kymppejä). Kun äiti oli kaksi vuotta ja äidin veli vuoden (tämä oli 1930-lukua), niin tämä pienikokoinen älykäs isä tuli hulluksi ja vietiin naapurikunnan mielisairaalaan. Minun isäni kohtasi hänet siellä (isä oli nuorena miehenä mielisairaalassa lämmittäjänä).
No millanen se oli?
Hiljanen mies. Pieni. Rauhallinen. En mää tiedä, mikä sitä vaivasi. Se päästettiin pois monen vuoden jälkeen, muttei se pärjänny yksin. Se asu kunnalliskodissa sitte siihen asti kun kuoli.
Siinä se tiivistetysti. Lisärönsyinä isä pohti sitä, ettei hän ollut vaimonsa kanssa koskaan isästä puhunut, siitäkään että oli tämän pienen hiljaisen miehen mielisairaalassa tavannut. Se puhumatta oleminen oli hänestä jotenkin outoa - oli heidänkin suvussa ainakin yksi hullu, se oli olemassa hulluudestaan huolimatta ja sitä kävi suku sairaalassa katsomassa. Minun tuffa oli sairastumisen jälkeen pyyhkiytynyt pois suvusta tai ollut olemassa vain kielteisessä mielessä. Äidin sisarpuolet vissiin haukkuivat äitiä hullun lapseksi ja pitivät itseään parempana. Isän mukaan äidin suvussa sama tauti on miespuolisilla jotenkin periytynytkin, yksi äidin isän veljistä (äidin eno siis) ei hulluudeltaan kyennyt töissä käymään ja lapselleen on käynyt samoin. Niin että kyllä kuulemma isää jännitti, tuleeko minusta ihminen lainkaan.
Nyt enää ei tunnu oikein miltään, kun ajattelen tätä äidin isää. Alussa olin vihainen ja surullinen siitä, etten ole koko ihmistä nähnyt, vaikka hän on ollut olemassa ja kohtuullisen lähellä (naapurikunnassa) elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. En tiedä, tiesikö hän itse, että hänellä on lapsenlapsi. Minulle ei ole annettu mahdollisuutta tutustua häneen.
Vasta äidin isän jälkeen tajusin, miksi jotkut asiat meidän perheessä ovat niin järjettömän vaikeita. Miksi on ollut kiellettyjä kysymyksiä ja omituisia selityksiä. On edelleenkin. Joku viisas on sanonut, että kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Meillä tuo tuffa on iso osa onnettomuutta.
Jokin mittari luokittelee minut ja miehen ainakin varttihulluiksi. Mies on käynyt Kelan terapiassa kaksi vuotta ja minä käyn omaani parhaillaan. Molemmilla on kokemusta mielialalääkkeistä - noin toisilla treffeillämme vertailimme innolla kokemuksia yhdestä ns. uuden polven masennuslääkkeestä.
Oli aika, jolloin kuvittelin, etteivät hulluudet liity meidän sukuun millään lailla. Siinä vaiheessa kun itse sairastuin, loukkaannuin äidin reaktiosta. Hän ainakin puheen tasolla kielsi koko asian, tiputteli fraaseja: Koit ny vaan tehrä tyäs. Semmost se o, töitte tekemine. Täytyy kai sun tyäs tehrä.
Kului muutama vuosi ja isäni päätti avautua. Olin kävelyllä hänen kanssaan, melkein tutiseva einsteintukkainen mies, ikää 80, järki vielä kohtuullisesti tallella. Isä kaarteli ja kierteli ensin, sanoi että hänen mielestään äidin olisi kuulunut puhua, mutta äiti ei sitten taidakaan puhua. Se mistä äiti ei tainnut puhua oli äidin oma isä. Itsekseni olin päätellyt, että äidin isään liittyy jotakin kiellettyä. Lapsuudessa minulle opetettiin sana isoisä, se oli 'tuffa'. Tuffa oli yhtä kuin äidin isä, se toinen tuffa oli jo kuollut.
Mutta sitten kerrottiin, ettei tämä tuffa olekaan äidin isä, vaan äidin isäpuoli.
Oikea tuffa, mitä sille on tapahtunut?
Oikea tuffa on kuollut.
Milloin?
Vuosikymmenet sitten, silloin kun äiti oli kahden vanha.
Mihin se kuoli?
Ei sitä köyhien taureista kukkaan selvää ota.
Ei vai?
Ei sitä lapsil kerrottu.
Tuo oli virallinen meidän perheen totuus. Se rakoili, kun äidin veli teki sukututkimusta ja kirjasi näkyviin, että äidin isä olikin elänyt vuoteen 1976 asti.
Sota-aikaan äidin äidille ja isälle oli myönnetty avioero, ja siihen maailmanaikaan eroaminen oli harvinaista. Kuvittelin, että toinen totuus johtui pettämisestä, jostakin toisesta naisesta ja uudesta perheestä.
Isä kertoi äidin isästä sen mitä tiesi minulle kolmisen vuotta sitten. Äidin isä oli ollut pienikokoinen, loistavan älykäs mies (isä sanoi nähneensä kiertokoulun todistuksen, kaikki numerot kymppejä). Kun äiti oli kaksi vuotta ja äidin veli vuoden (tämä oli 1930-lukua), niin tämä pienikokoinen älykäs isä tuli hulluksi ja vietiin naapurikunnan mielisairaalaan. Minun isäni kohtasi hänet siellä (isä oli nuorena miehenä mielisairaalassa lämmittäjänä).
No millanen se oli?
Hiljanen mies. Pieni. Rauhallinen. En mää tiedä, mikä sitä vaivasi. Se päästettiin pois monen vuoden jälkeen, muttei se pärjänny yksin. Se asu kunnalliskodissa sitte siihen asti kun kuoli.
Siinä se tiivistetysti. Lisärönsyinä isä pohti sitä, ettei hän ollut vaimonsa kanssa koskaan isästä puhunut, siitäkään että oli tämän pienen hiljaisen miehen mielisairaalassa tavannut. Se puhumatta oleminen oli hänestä jotenkin outoa - oli heidänkin suvussa ainakin yksi hullu, se oli olemassa hulluudestaan huolimatta ja sitä kävi suku sairaalassa katsomassa. Minun tuffa oli sairastumisen jälkeen pyyhkiytynyt pois suvusta tai ollut olemassa vain kielteisessä mielessä. Äidin sisarpuolet vissiin haukkuivat äitiä hullun lapseksi ja pitivät itseään parempana. Isän mukaan äidin suvussa sama tauti on miespuolisilla jotenkin periytynytkin, yksi äidin isän veljistä (äidin eno siis) ei hulluudeltaan kyennyt töissä käymään ja lapselleen on käynyt samoin. Niin että kyllä kuulemma isää jännitti, tuleeko minusta ihminen lainkaan.
Nyt enää ei tunnu oikein miltään, kun ajattelen tätä äidin isää. Alussa olin vihainen ja surullinen siitä, etten ole koko ihmistä nähnyt, vaikka hän on ollut olemassa ja kohtuullisen lähellä (naapurikunnassa) elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. En tiedä, tiesikö hän itse, että hänellä on lapsenlapsi. Minulle ei ole annettu mahdollisuutta tutustua häneen.
Vasta äidin isän jälkeen tajusin, miksi jotkut asiat meidän perheessä ovat niin järjettömän vaikeita. Miksi on ollut kiellettyjä kysymyksiä ja omituisia selityksiä. On edelleenkin. Joku viisas on sanonut, että kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Meillä tuo tuffa on iso osa onnettomuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
