Mirror, mirror...

Tähän alkuun lainatut kysymykset (kiitos Vakkari siellä jossakin...):

Ainoastaan sitä jäin miettimään, millä tavalla terapeutti toimii peilinä, millä tavoin peili manifestoituu? Hän auttaa näkemään itsen ja oman sisäisen maailman sellaisena kuin todellisuudessa on? Vai sellaisena kuin minä sen koen ja kuinka vääristynyt se kokemus ehkä on?

Mistä minä siis huomaan, kun terapeutti peilaa? Miksen näe omaa kuvaani hänessä? Enkö osaa vai enkö halua/uskalla?

En tiedä, voiko kuka tahansa terapeutti toimia peilinä. Epäilen että ne minun ensimmäiset tutustumiskäyntiterapeuttini olisivat olleet omalta kannaltani vääristäviä peilejä. Joku kai puhuisi ihmisten kemioitten kohtaamisesta tai samalla aaltopituudella olemisesta. Ne itselle "väärät" terapeutit suhteettomasti painottavat jotakin asiaa tai jokin piirre heissä herättää isoja tunteita. Tätä Kelan terapiaa edeltänyt terppa päätyi tulkitsemaan, että ongelmani johtuvat hyväksikäytöstä. Olin kertonut hänelle teini-iässä tapahtuneen lähentelystä, saunahiipparista ja rajojen loukkaamisesta töissä. Tapasimme vain parin viikon välein, ja tuntui siltä, että hän takertui noihin tapahtumiin ja ohitti kaiken muun. Vaikka tapaamiset omalla tavallaan olivat merkityksellisiä, ne olivat kovin suppeita.

Terapeutin olo peilinä tarkoittaa monessa kohdin pelkästään sitä, että terapeutti on ollut todistajana. On asioita, joita olen itsekseni ajatellut ja miettinyt, mutta en ole ääneen puhunut kenellekään. Näkymättömissä ovat olleet etenkin omat tunteeni - olen kyllä aiemmin ketterästi selittänyt, millainen on lapsuudenperheeni ja miten olen elänyt nuoruuteni ja noineespäin, mutta en ole kertonut sitä, miltä minusta on tuntunut. Aina en ole edes tiennyt, miltä on tuntunut. On tärkeää, että edes joku on kuunnellut esim. niistä syyllisyyksistä, jotka heräsivät kun ensimmäinen oikea työpaikka tuntuikin hirveältä. Tässä terapiassa olen mennyt uudestaan niihin tunteisiin, joita olen kokenut - ja jotka ovat jääneet silloin aikanaan pelkästään sisälleni. Olen huomannut, että kestän tunteeni. Se taitaa olla aika olennainen havainto jatkon kannalta: tunteet tulevat ja menevät, en enää pelkää niitä tai samalla lailla ahdistu omista ahdistuksistani kuin ennen.

Terapeutti on ollut paitsi todistaja, myös oikaisija. Hän on esim. sanonut, että hätäilen tilanteissa, joissa ei mitään todellista hätää ole. Hän on ehdottanut tapoja, joilla voisin kenties päästä irti paniikeistani - on tehty mielikuvaharjoituksia, on haettu turva-asentoa, mietitty itseä rauhoittavia sanoja.

Olen ollut ajattelematta sitä, että terapia loppuu toukokuun lopussa. Viime vuonnahan kuvittelin lopettavani, luulin että kaksi vuotta Kelan tukea riittää, ja kolmatta en edes yritä anoa. Viime hetkellä sitten havahduin, huomasin, että jollain lailla olin taas pudonnut esittämään hyvää potilasta, suorittamaan terapiaa. Vieläkin on taukojen jälkeen vaikea tuntea mitään ja vaikea puhua, välttelen tunteita ja välttelen epämääräisten, jäsentymättömien asioiden käsittelyä. Väkisin pitää yrittää välttelyn ja teeskentelyn yli, jonnekin aidompaan. Nykyisellään minulla on terapian jälkeen rento, hyvä olo. Aiemmissa keskusteluterapioissa on jälkiolo ollut joko ahdistus (syntynee siitä, etten ole uskaltanut paljastaa itseäni) tai kiihtymys (mieleni on käynyt ylikierroksilla ja analyysimylly on jäänyt pyörimään päähän terapian jälkeen). En ihan tiedä, miten helposti saavutan hyvän olon sitten kun terapia on loppunut. No, se on sen ajan asia.

Terapian merkitys?

Katsoin maanantaina Voimalan terapiakeskustelun. Se oli minusta vähän tylsä ja samalla myös kiusaannuttava - kiusaannuttava oli tämä Blomsterin ajatus rukoilun yhdistämisestä terapiaan. Muutama vuosi sitten luin Musta, valkoinen häpeä -kirjan, ja kirjoitettuina sanat Jumala, armo ja rukous häiritsivät vähemmän kuin tuossa keskustelussa.

Miten minä käsitän terapian? Pakko kirjoittaa klisee: se on näkyväksi tulemista. Saan siinä kuulijan ja peilin itselleni - ja se on tärkeämpää kuin asioiden tulkitseminen tai analysoiminen. Joskus kuvittelin, että paranisin, kunhan vain osaisin ajatella oikein (tarpeeksi analyyttisesti ja monipuolisesti). Suhtauduin masennukseen ja elämään vähän niin kuin pulmakulmaan: kun vaan tarpeeksi ajattelisin ja kirjoittaisin ja miettisin, niin keksisin selitykset ongelmiini. Terapiassakin oli tärkeää olla mahdollisimman ajatteleva ja tulkitseva (tarkkaan ottain en tuolloin ollut terapiassa, vaan kävin harvakseltaan keskustelemassa psykologin tai mielenterveyshoitajan, myöhemmässä vaiheessa taas psykologin kanssa). En tullut näkyväksi, vaan esitin mielikuvaani selviytyvästä potilaasta. (Tajusin tämän vasta myöhemmin - kenties ne keskustelut olisivat olleet auttavampia, jos - ja jos ja jos...)

Kun aloin hakea terapeuttia Kelan terapiatukea varten, minusta tuntui, ettei minun pitäisi etsiä sellaista terapeuttia, jota aikaisemmin olisin arvostanut (siis analyyttistä, järjestelmällistä, älykkään oloista). Osasin mielestäni riittävästi tehdä introspektiota, mutta en osannut tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. Etsin terapeuttia, joka olisi empaattinen, lämmin, kannustava. Löysin.

Terapeuttini on omanlaisensa (vanha, nainen, peruskoulutukseltaan psykologi).Terapia on periaatteessa kognitiivista, mutta en tarkalleen tiedä, mikä siitä kognitiivista tekee. Ehkä se, että olen joskus terapiassa tehnyt mielikuvaharjoituksia ja olen saanut ehdotuksia ja harjoituksia terapeutilta. Suurin osa terapia-ajasta on puhetta. Välillä olemme dialogissa, suurimmaksi osaksi minä puhun, terppa kuuntelee.

Merkitys? Minun maailmani fokus alkaa nyt olla minä itse. Terapian alussa muut ihmiset huojuttivat minua kovin - pitkät pätkät puhuin vanhemmistani, etenkin äidistä. (Minulla on taipumus suunnata analysoiva katse etenkin muihin ihmisiin, se kun on vielä helpompaa kuin oman itsen analysointi.) Terapia taitaa olla minun tapani kasvaa aikuiseksi - vaikka päällimmäisiä, Kelan papereihin kirjattuja syitä ovat masennus, ahdistuneisuushäiriö ja estyneen sekä vaativan persoonallisuushäiriön piirteet.

Au Wau

Vincent van Goghin Kengät, 1887 (esim. täältä)

Epähuomiossa olin järjestänyt arkipäivät niin, että jouduin neljänä päivänä viidestä joko työn tai terapian takia bussimatkailemaan keskustaan ja takaisin. Se on runsas puoli tuntia suuntaansa, viimeksi tänään aamulla vuoro oli niin täynnä, että seisoin lähtöpysäkiltä keskustaan käytävällä.

Väsy. Stressi myös. Toissayönä heräsin kahden jälkeen, enkä saanut nukuttua. Mielessä työ, seuraavan aamun fysioterapia, viikonlopun tekemiset, kaikki.

Sain eilen tukipohjalliset. Au ja wau. Au siitä, että nyt kampura jalkaterä vetäytyy koko ajan kippuraan, jos ei ole kenkää ja pohjallista estämässä. Wau siitä, että ensimmäistä kertaa ikinä askellukseni tuntuu kevyeltä, sujuvalta, kampurajalan polvi ei taivu taaksepäin kävellessä, vaan ojentuu juuri sopivasti (ojentamista en ilman korottavaa pohjallista pysty tekemään).

Toistaiseksi olen pitänyt pohjallisia vain ulkokengissä. Kippuroinnista päätellen tarvitsen aikaa totutteluun.

Hämmentää vieläkin, miten äkkiä - ja hitaasti - tämä on mennyt. Kolme viikkoa sitten työterveyslääkäri lähetti fysioterapeutille, nyt on jo pohjalliset. Mutta sitä ennen meni vuosia ja vuosia ja vielä vuosia. Juttelin jaloistani työkaverin kanssa, hän sanoi huomanneensa, että kävelen paino enemmän toisella kyljellä. Minä olen "huomannut" epäkeskon kävelyni, mutta olen luullut, ettei sille voi tehdä mitään. Vanhempani taas... luulen että hekin ovat huomanneet. Muistan isän kanssa puhuneeni jaloista eräitä kertoja. Jonain kaatuilukautena isä taisi ääneen sanoa "pitäisikö ne sun jalat tutkia". Jonain toisena kertana hän ihmetteli jalkateriani, joissa jänteet ovat jatkuvasti pingottuneet.

Äiti ei taas ole sanonut mitään.

Lapsuudessa olisi kai ollut tilaisuuksia selvitellä, miksei lapsi pysy pystyssä ja miksi tyttö kulkee vinossa. Ei sitä pidetty tarpeellisena. Vanhempieni mielestä kaikki lääkärin ja muiden palvelujen käyttö on "herraskaista" ja epäsopivaa, jos ilmankin tullaan toimeen. Ja minähän tulin. Otin itseeni kaikki kömpelyys- ja vinouskommentit. Tiesin, etten ole niin kuin muut ja tunsin syyllisyyttä. Nolostelin itseäni vanhemmillekin - totta kai olisin halunnut olla ketterä ja nopea ja ryhdikäs.

En olisi voinut selvitellä jalkojani aikaisemmin. En kehdannut. Tasapaino-ongelmat ja kömpelyys piti visusti salata muilta, myös lääkäreiltä. Järjettömän logiikan mukaan kuvittelin, että lääkäri tai muu asiantuntija syyttäisi minua, jos huomaisi ongelmani. Psykoterapiassa olen kumminkin huomannut puhuvani paljon kömpelyydestä, liikkumisen noloudesta, siitä miten en tunne itseäni luontevaksi. Huomaamattani olen saanut hälvennettyä häpeää. Muuttuminen - tässäkin kohden - on alkanut tuntua mahdolliselta.

Silti olen häpeän rajalla edelleen. Fysioterapeutti on näyttänyt jumppaliikkeitä ja pyytänyt minua tekemään niitä nähtensä - minä pelkään että teen väärin ja huonosti (ja pilaan mahdollisuuteni hoitaa jalkoja). Asiaa ei yhtään auta se, että tuossa oikeassa jalassa on tuntohäiriöitä, enkä tunne venytyksiä normaalisti. Usko siihen, että jalkoja voi hoitaa ja liikkumiseni voi helpottua, on aika heiveröistä.

Niin - liikkuminen muiden nähden. En kykene siihen. Hävettää, jos joku näkee minun juoksevan, nostelevan puntteja tai venyttelevän. Sentään kykenen nykyhetkessä venyttelemään tai joogaamaan tai liikuttamaan käsipainoja, vaikka puoliso olisi likellä ja näkisi. Yhteiselämän alkuvaiheessa en kyennyt - piti odottaa, että toinen lähtisi, että saisin olla ihan yksin ja rauhassa, katseilta suojassa.

Puhki

Olen aika puhki. En haluaisi töihin, haluaisin pysäyttää ajan, olla vaan. Kuulostella, tunnustella.

Torstain fysioterapiassa oli sitten kolme henkeä minun lisäkseni, FT kävi alun jälkeen hakemassa kaksi kollegaansa paikalle. He laittoivat minut tekemään juuri ne minulle mahdottomat jutut - notkistamaan polvia niin, että kantapää pysyy lattiassa, kyykistymään, seisomaan yhdellä jalalla. Tiesin että nuo tietävät, mitä tekevät, liikkeet osuivat niin täysin kohdalleen. Ryhtitarkastuksissa ei muistaakseni ole tarvinnut muuta kuin seistä ja korkeintaan kävellä muutama askel. Olen osannut aina sen hetkisen yrittää seistä ja kävellä ryhdikkäästi. On ollut tärkeää salata oma kömpelyys - sehän on johtunut omasta muka-huonoudestani ja velttoudestani.

Yhdessä vaiheessa kävelin juoksumatolla ja nämä fysioterpat puhuivat ympärilläni käsittämätöntä kieltä, selittivät termeillä kävelyäni. Kuulemma osaan hyvin peittää ja peesata kampuran tuomat motoriset ongelmat. Terve jalka tekee tuplasti työtä, jotta pääsisin liikkumaan kohtuullisen normaalisti.

Jokin muistikuva jostakusta hoitsusta, hän paheksui tapaani kumartua. (Kumarrun pelkästään taivuttamalla selkää, en jousta polvista. En osaa joustaa polvista, sillä siinä liikkeessä kampura jalkani kääntyy heti varvustamaan ja uhkaan tösähtää nenälleni.) Kuulin saarnan siitä, miten pilaan selkäni ja rasitan sitä turhaan. Enpä rohjennut hänelle selittää, että se selkää säästävä tapa on minulle mahdoton.

Toinen muistikuva, olin tai ji - ryhmässä. Ensimmäiset kerrat sujuivat, mutta jossakin kymmenennen liikkeen jälkeen tulee yhdellä jalalla seisomista ja kääntymistä yhden jalan varassa. Minä en vaan kyennyt tekemään liikettä, katselin sivusta, kun muut tekivät, kuka taitavammin ja kuka kömpelömmin, mutta tekivät kumminkin. Vetäjä kierteli ja minä selitin, miksen tee oikein mitään. Hän katseli hetken yrityksiäni ja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt tuollaiseen (tarkoitti siis jalkaani).

Fysioterapian jälkeen kävelin bussille, bussissa itkin matkan kotiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tämä sai nimen. Ensimmäistä kertaa useampi ihminen näki ja ymmärsi, mistä on kysymys. Kukaan - edes minä itse - ei ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minäkin olen luullut, että liikkumisen hitaus ja tasapainon katoaminen ovat vain huonoa kuntoa, lihavuutta, harjoituksen puutetta, huolimattomuutta, sitä etten yritä tarpeeksi...

Yksi muistikuva ajalta ennen kouluikää, ehkä olin kuuden ikäinen. Olin vanhempien kanssa kylässä maatalossa, paikalla ikäisiäni ja vähän vanhempia lapsia. Yhteiseen leikkiin liittyi se, että piti pissata metsässä (se oli kai viidakko- tai aarniometsäjuttu, elämää kaukana huussien tavoittamattomissa). Voi hirveä häpeä, kun en kestänyt edes pissan aikaa kyykkysilleni, vaan horjahtelin niin, että pikkuhousut tulivat litimäriksi. Sitten piti mennä äidille sanomaan, että pissasin housuun. Sitä en sanonut, etten osannut kyykkysillään olla - ja muut tytöt osasivat.

Jalajallajalajalavei

En ole oikein pystynyt tekemään harjoituksia, joita fysioterapeutti ohjeisti tekemään.

En muista niitä. En muista, missä asennossa pitäisi jalkaterän, kantapään, polven, muun kropan olla. Minulla ei pelaa mikään luontevuuden muisti, kun kaikki liikkeet tuntuvat jollain lailla kummallisilta. Tulee tosi tyhmä olo tästä - ne FT:n ohjeistamat liikkeet eivät ole monimutkaisia.

Viikonloppuna ristiselkä esivaroitteli iskiaskivusta, enkä suin surminkaan halua aiheuttaa selkäkipua itselleni.

Huomenna menen FT:lle uudestaan. Vähän on huonon oppilaan olo - tuntuu, että jalkani ovat lähinnä lisäoireilleet (jalkaterän lihaksia nyppii tai sitten nyppimisestä tulee kramppeja). Ja pohkeitten venyttäminen - pah. Ei tapahdu mitään tuossa oikeassa jalassa, se on ihan jumissa, vailla joustamisen hiventäkään. Selkä joustaa mutkalle ja polvi taipuilee, mutta oikea pohje, se on kuin luuta.

Kysyin äidiltä, onko minun jaloissani koskaan lapsena ollut mitään kummaa. Ei kuulemma ole. Ihmetteli isosti sitä, miten jalkani voivat olla eri pituiset. No, ovat ne. Googeltin kampurajalan. Ei oikea jalkaterä noin käppyrä ole, mutta, noh, lievässä määrin. Googlen poimimissa keskusteluissa joku nuorehko nainen kertoi, että hänen kampurajalkansa havaittiin 17-vuotiaana. Hm, mitäs tässä... 39 v.

Olen ihme!

No niin. Puoliso on palannut kotiin, kipuiluun on varattu kolme viikkoa sairaslomaa ja kaikki saunavision uumeniin toistaiseksi tallennetut - ja katsomatta jääneet - ohjelmat.

Minun henkinen hepulini helpotti heti kun puolisko raportoi leikkauksesta (siis jo tiistaina). Sen jälkeen on ollut vain tavanomainen vääntö ja kääntö ja vaikeaa herätä aamuvuoroon ja...

Olin tänään fysioterapeutin luona ensimmäistä kertaa koskaan. Herätin ihmetystä.
Eikö varmasti ole muita kipuja? (Olin valittanut oikeaa jalkaterää ja vasenta polvea.)
Eikö tuota jalkaa ole koskaan leikattu?
Hienosti sun kroppasi korjaa kaiken niin että olet ryhdikkäästi suorassa, vaikka toinen jalka on noin paljon lyhempi.
Sun jalat on oikein hyvinmuodostuneet polvista ylöspäin.

Tunnin käynnillä seuraavaa: varpaiden ja jalkaterän synnynnäistä vikaa (nimityksen olen unohtanut), laskeutunut jalkaholvi, kampurajalan kaltainen oikea jalka, kierrettä säärissä, eripituiset reisiluut ja skolioosi.

Tiesin ennestään, että kävelen kummallisesti ja jotkin yksinkertaiset liikeradat ovat mahdottomia tehdä. (Vai enkö vain osaa? Olenko tyhmä? Kuvittelenko vaan, että raajani toimivat oudosti?)

Nähtävästi ei ole pelkästä ylipainosta ja liikkumattomuudesta johtuvaa, että olen ollut lapsena (ja olen vieläkin) kömpelö ja kompuroiva. Lisätään siihen lapsuuteen vielä vanhemmat, jotka pelkäävät liikkuvan lapsen loukkaavan itsensä, niin saadaan yksi vaikuttava tekijä lisää.

Tein ennen kouluikää joitain lättäjalkaisuuden ja pihtipolvisuuden korjaamiseen tarkoitettuja harjoituksia (jumppaa siis, suomeksi sanottuna). Koulussa se kaiken huomion keskipiste oli paino - siitä puhuttiin ja sitä tarkkailtiin. Tuntuu, ettei minusta nähty terveydenhoitajan tai lääkärin tarkastuksissa muuta kuin vaa'an lukema. Tosin jalat vaivasivat silloin vain epäsuorasti (siis liikunnassa, siinä etten kyennyt luistelemaan tai hiihtämään tai muuten liikkumaan muiden tahdissa - ja ne ongelmat minäkin kuvittelin johtuviksi painosta ja omasta huonoudesta).

Hassua. On kuin olisin saanut jonkin jälkikäteisarmahduksen. Kun kömpelyyden ja tasapaino-ongelmien takana on fyysisiä selityksiä (kuten eripituiset reisiluut ja jalkaterän asentovirhe), en olekaan huonompi kuin muut. Olen epäyhteensopivista osista koottu ja niiden osien saattaminen yhdessä liikkuviksi tekee yksinkertaisista asioista (esim. kävelemisestä ja juoksemisesta) monimutkaista.

Valitin fysioterapeutille, että nyt kun painan 30 kg vähemmän kuin ennen, niin vasenta polvea särkee enemmän kuin ennen. Ft sanoi, että moinen on tyypillistä. Ylipaino löystyttää niveliä ja kun paino laskee, niin löysyys jää - ja aiheuttaa kipua. Eikä tästä yleensä puhuta - laihtumisen kun pitäisi poistaa kiputilat ja olla ratkaisu vähän kaikkeen.

Ensi viikolla menen uudelleen ft:lle sovittamaan tukipohjallisia. Silloin seuraa jonkinlainen apinanäyttely - tänään ft pyysi, että saisi "ensi kerralla" kutsua paikalle pari kollegaansa, jotka eivät ole koskaan nähneet käytännössä, mitä minun oikean jalkani "kampura" aiheuttaa. Minähän sanon juu mihin tahansa muuhun kuin siihen, että lauma gynekologeja marssii katsomaan revaani - paitsi että äh, olen sanonut juu myös laumalle kandeja, jotka marssivat katsomaan alapääni ultraäänikuvaa sillä välin kun makasin siinä tutkimustuolissa.

Vitutus ja askelvirhe

Varsinainen maanantai. Aamulla mentiin perhekuntana molemmat työterveyteen, minä ihan varatulle ajalle ja mies päivystykseen. (Kohdallani tämä oli se käynti, jolle varasin paniikkiolossa aikaa puolitoista viikkoa sitten.)

Nyt mies on edelleen sillä päivystysreissulla ja olen kotona yksin. Mies makaa keskussairaalassa aivan samoin kuin viime keväänä, odottaa pääsyä leikkaukseen, joka on samanmoinen kuin viimeksi.

Keväällä meni neljä vuorokautta, nyt kuulemma vaikutti samanmoiselta meno. Hän makaa ja odottaa. Ja minulla on - samoin kuin silloin keväällä - juuri tällä viikolla töissä ylimääräistä stressiä. Teki mieleni kirkua, kun kuulin väliaikatiedot. En nyt millään jaksaisi olla yksin enkä jaksaisi ottaa yhtään ylimääräistä painetta mistään. (Kitinää, natinaa.) Ei helvetti. Viimeksi en saanut unta öisin, piti muutaman tunnin välein havahtua tarkistamaan, että aika kuluu ja maailma on toistaiseksi paikoillaan, mitään hälytysviestejä ei ole putkahtanut puhelimeen (eh, ei niitä keskellä yötä kukaan laittaisi, jos mies itse ei pystyisi... silti on taas mahdottoman levoton olo).

Taisin viimeksikin kirjoittaa, miten avuttomalta tuntuu. En kerta kaikkiaan voi tehdä mitään, voin vain pyytää tyyneyttä ja rohkeutta ja viisautta ja olla olemassa.

Se oma lääkärikäyntini oli lähinnä koominen. Lääkäri oli taukoamatta papattava enintään kolmekymppinen mies, joka oli riemumielin kirjoittamassa minulle lähetettä jalkafysioterapeutille. Tiesinkin, että näin siinä todennäköisesti kävisi, jos menen valittamaan oikean jalkaterän kipeytymistä ja jalkapohjan kovettumia ja vasemman polven kipeyttä. Sitä en arvannut, että lääkäri heti alkaisi mittailla jalkojani ja epäillä, että oikea jalka on himpun vasenta lyhyempi. Hmp. Sitäkö minun kömpelyyteni ja kaatuiluni läpi lapsuuden, nuoruuden ja osin aikuisuuden on, erimittaisten jalkojen kanssa huojumista? Menen perjantaina ensimmäiselle fysioterapeuttikäynnille. Siihen tuntuu olevan vielä ikuisuus - siihen mennessä miehen sairaalamatkakin kaiken järjen mukaan on ohitse.