Ruokapolitiikkaa

Jokin syömisissäni mietityttää. Leivoin kesäkurpitsaleipää, eikä se mennyt ihan nappiin: taikina kohosi uunissa reunoilta niin, että sitä valui yli, keskusta taas läsähti. Silti söin sitä klittaantunutta keskustaa.

Toinen leipomiskokeilu näin lomalla. (Ensimmäinen onnistui paremmin, tein kurpitsansiemensämpylöitä.) Molemmilla kerroilla iski himo ahmia tuoretta leipää ja olin pettynyt itseeni. Luulin päässeeni isoimmista ahmimisoloista kokonaan. Onko minun ainoa selviytymisstrategiani vieläkin siinä, että olen vaan leipomatta? Jo ennen lomaa olin livennyt ruodusta, sillä työpaikalla on kahvipöytätraditioita, joihin en osannut olla osallistumatta. Ne ovat hiukan ahdistavia ja huvittavia, mutta niillä voi myös päteä: lomalle lähtijät tuovat ennen lomaa jotakin kahvipöytään, samoin nimi- ja syntymäpäiväsankarit. Tietenkin voi ostaa myös kaupasta, mutta eniten huomiota herättävät kaikki itsetehdyt herkut. Noudatin toissaviikolla kahden nuoremman naiskollegan esimerkkiä (enhän voinut jäädä huonommaksi, eh) ja tein itse täytekakun. Sitä en sentään itse maistellut etukäteen, mutta taikinakulhot nuolin huolella.

Ruokaa laitan, kun tässä lähellä ruokapaikat ovat lähinnä pizzerioita ja valmisruoista en pidä. Tietyissä rajoissa pidän ruuanlaitosta (ne rajat ovat: jos raaka-aineita ei tarvitse lähteä metsästämään kaupasta, työvälineet ovat valmiina saatavilla eikä operaation jälkeen tarvitse siivota jälkiään ainakaan tiskaamisen muodossa). Työpaikalla ei ole ruokalaa, joten joka päiväksi paketoin eväät mukaan. Keittiössä hellan ääressä maistelen puolikypsää ruokaa kerran ja kaksi, kaavin kattilat ja vuoat syömällä puhtaiksi. Noihin maisteluihin ei kumminkaan liity samanlaista hallitsemattomuutta kuin tuoreeseen leipään tai makeisiin leipomuksiin. Mitään makeaa en ole tehnyt pelkästään kotiin moneen vuoteen (eiku - tein joulun aikaan taatelikakun). Vaikka miten pakastaisin valmiit, niin äkkiäkös ne pullat/piirakat/muffinsit mikrossa sulattaisi. Olisin moisten herkkujen olemassaolostakin kiusallisen tietoinen.

Noh, tästä voi kai päätellä, ettei suhteeni ruokaan ole ihan mutkaton. Syömisessä oli yksi syy lopettaa alkoholin juominen liki täysin. Pikku hiprakassa saatan syödä ihan älyttömästi. Kylläisyyden tunne hukkuu silloin. Pikku hiprakassa olen myös muutaman kerran oksentanut bulimisesti - ja jatkanut sitten syömistä.

On paljon ruokaa, jota en osta, kun en kykenisi kumminkaan säilyttämään sitä kotona. Suolaiset ja makeat keksit. Pikkuleivät. Suklaat. Chipsit. Isot jäätelöpaketit. Hyvät juustot (tarkoittaa auraa ja chèvreä ja rasvaista fetaa). Litran jogurttipaketit.

Ei ole kiva, jos kotona pitää koko ajan muistaa olla syömättä sitä eilen ostettua kermajäätelöä. (Ja miksi sen oikein ostin, jos sitä ei ole tarkoitus syödä?)

Kaikesta huolimatta syöminen on ihan kohtuullisella tolalla tälläkin hetkellä. Sitä klittaista kurpitsaleipääkin on vielä jäljellä (pitänee pakastaa loput, kunhan puolisko on ottanut siitä iltaleipänsä).

Kun aloitin tämän, oli tarkoitus kirjoittaa eilisestä kylästelystä myös. Meillä oli kollektiivisesti kivaa - eikä tällä kertaa tullut niitä kiusaannuttavia nolostumisia vastaan. Hyvä.

Vierailun jälkipyykki

Äiti tuli ja meni. Onneksi on ohi se kylästely.

Istuttiin sohvalla, käytiin kävelyllä, syötiin, juotiin kahvit, katseltiin kissojen touhua.

Miten hirvittävän vähän sanottavaa meillä on toisillemme. Näin se on ollut ennenkin ja näin se ilmeisesti tulee olemaan elämän loppuun asti. Äiti on omassa kuplassaan. Hän ei varsinaisesti keskustele. Hän puhuu tavaroista (vanhasta romusta häkkikellarissa, polkupyörästä, kelkasta, talvitakkinsa iästä) ja muista ihmisistä (ei ole kuulunut mitään x:stä, y:stä eikä z:stä, naapuri on sairaalassa, isä voi jotenkuten), siitä mitä ympärillä tapahtuu (ohhoh tota kissaa, se loikkasi kirjahyllyyn kovaa kyytii). Hän ei puhu tunteista, itsestään tai omista ajatuksistaan.

Äiti on kyvytön kehumaan mitään minuun liittyvää. Syömme lohipiirakkaa (josta sivumennen sanoin tuli sairaan hyvää) ja salaattia (sekin oikein hyvää, monen salaattilajikkeen sekoitusta). Sitten syömme kaupan mämmiä kerman kanssa. Äiti kehuu mämmiä, miten se onkaan maistuvaa.

Kun mies on mennyt toisaanne, äiti hiljentää ääntään ja kaivaa kassista tukun viisikymppisiä, sanoo: Ostat sitten itselles vaikka vaatteita.

Hetki on epätodellinen. Olen siirtynyt nyrjähtäneeseen näytelmään, jossa minä olen mukana äidin juonessa - en siis puhu niin lujaa, että mies kuulisi ääneni naapurihuoneeseen. Vastustelen, äiti tyrkyttää. Näitä samoja kuvioita on käyty sata kertaa, eri äänensävyillä. Hetken päästä mies menee parvekkeelle tupakalle ja kävelee ohitsemme, äiti pitelee setelitukkoaan selän takana ja on vaiti. Hetkeä myöhemmin jatketaan.

Ei tälle ole mitään loppua tai muutosta. Minusta vaan ei tunnu enää miltään. Mitä välii, vaikka äiti kuvittelee, että elän kurjuudessa ja köyhyydessä. Mitä välii, vaikkei äiti usko, että sain vakiviran. Mitä väliä äidin harhoilla on minulle? Ei mitään väliä, jos en joudu kovin usein tekemisiin hänen kanssaan.

Jossitella voin sillä, että jos olisinkin puhunut äidin kanssa isoon ääneen, olisi mies tullut paikalle ja meidän vanhaan tuttuun näytelmään olisi tullut uusi muuttuja. Nyt olen taas kelpuuttanut puolet äidin seteleistä ja voisin käväistä lahjoittamassa enemmän tarvitseville.

Ruoka

Yksi hankala puoli nykyhetkessä on:

Myös uudet ruuat ja maut kiinnostavat, vähän kohtuuttoman paljon. On vaikea laittaa rajaa syömisille (ja myös kokkaamisille). Tällä menolla perustan vielä neljännen blogin, jolle alan kerätä ruokaohjeita.

Tarvitsisi vissiin rajoittaa ruokakaupassa käymiset lähi-lähikauppaan, joka on pieni pelkistetty Vapaa Valinta, eikä tarjoa kovin eksoottisia valintoja. Nimimerkillä 'miksiostinkaanhummusiavaikkajääkaapissaonjomuutakinleivänpäällystä'. Ja heti kun ostan jotakin kiinnostavaa, pitää sitä saman tien maistella - nimimerkillä 'juurihummusleipiäsöinvaikkeiollutyhtäännälkä'.

En aina muista, että mahaani mahtuu vähänlaisesti ruokaa kerralla. Ylensyönnistä tulee sairaan paha olo, ja kun olen siinä sairaan pahassa olossa, olen ärtynyt ja apaattinen. Ei se mitään masennusta ole, mutta tunnen epämukavuutta omissa nahoissani. Ahdistusta myös. Hitto, miksi pitää mennä hakkimaan ruokakrapulaa...

[Edit. 3.3.: Näemmä kirjoitin Vapaa Valinta ja tarkoitin Valintataloa. No, on siinä alkukirjaimet ihan paikallaan...]

Sisäinen läski tunkee ulos kaapista

Tänään ruokatunnilla joku puhui painosta ja joku toinen siihen tokaisi: Merillä nyt ei ainakaan ole paino-ongelmaa.

Siinä kohden avasin suuni. Sanoin: Juu, se ongelma on ollut aiemmin. Ja se on ollut liki 90 kiloa isoimmillaan.

Olisiko tarvinnut olla hiljaa? Kernaasti ottaisin siron, kevyen ja notkean Meri-menneisyyden. Mutta jos olen hiljaa vaan kiloista ja koosta, niin minusta se hiljaisuus on likellä häpeää. Hys, hys, unohdanpa itseni ja massani. Kumminkaan en voi unohtaa - pitäisi muokata muistot uusiksi.

Toinen joku tokaisi, ettei usko. Se joku sanoi: Tuo valokuva!

Heh, minähän puoliksi kuvittelen, että vanha olemukseni kuultaa uuden lävitse. Minusta muka huomaisi, että olen 'tilapäisesti' ja 'poikkeuksellisesti' nyt hoikka. En taida olla ihan niin luettavissa.

Lihava nainen laihassa ruumiissa

Luin Hannele Harjusen artikkelin 'Lihavuus välitilana' tuosta Koolla on väliä -opuksesta ja nyökyttelin itsekseni tälle lauseelle:

"Monet niistä tutkimusaineistoni naisista, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai heidät on lapsena leimattu lihaviksi, ovat tulleet tietoisiksi lihavuudestaan koulun alkaessa. Näyttää siltä, että hyväksyttävän ja kelpaamattoman naisruumiin rajat opitaan usein nimenomaan koulun vertaissuhteiden, terveydenhoidon ja liikuntakasvatuksen kautta."

Ennen koulua en muista, että olisin kokenut itseäni mitenkään erityiseksi noin fyysisesti. Olin kyllä tarhassa ja kerhossa hiukan sivussa, mutta se oli enempi arkaa hämmennystä lapsijoukossa olemiseen kuin tunnetta siitä, että olisin fyysisesti poikkeava. Tarhassa minulla oli iso ihastuskin, Riku, jonka kanssa leikin kotia ja olin kovasti menossa naimisiin (suunnitelma oli koko kuusivuotiaan vakaumuksella tehty).

Koulussa oli liikuntatunteja ja kilpailuja, olin se jonon viimeinen ja samaan aikaan piti olla niin kuin ei olisikaan - eihän se viimeiseksi tuleminen tuntunut missään, ehei. Toisella luokalla oli hiihtokilpailut juuri sen jälkeen kun olin saanut silmälasit, muistan maanneeni rähmälläni alamäen lumikinoksessa näkemättä muuta kuin huurua rillien läpi - ei ladusta tietotakaan. Ja sitten punnittiin ja aina olin kymmenen kiloa isompi kuin viimeksi (tämä kohta ei voi pitää paikkaansa, muuten olisin peruskoulun loppuun mennessä ollut 150-kiloinen). Ruumiini oli kerta kaikkiaan erilainen kuin muiden: eivät muut pullistuneet samalla lailla kuin minä.

Kun luokka teki biologian tunnilla kenttäretken suolle, niin minähän olin vähällä upota. Muistaakseni suosta piti ensin kiskoa minut ja erikseen sitten kumpparit. Hävetti.

Harjusen artikkelissa lihavat tai lihavuutta kokeneet naiset samaistuvat voittopuolisesti laihoihin, he pitävät laihtunutta ruumista 'normaalina' tai tavoiteltavana. Minä pidän itseäni lihavana, joka nyt viimeisimmät vuodet on ollut tilapäisesti laiha. Alkuaikoina olin hiukan hysteerinen, pelkäsin että yks kaks (noin yhdessä yössä) repeäisin yhtä isoksi tai isommaksi kuin ennen. Nyt tuntuu vain oudolta niiden ihmisten seurassa, jotka eivät ole tunteneet minua kauempaa kuin muutaman vuoden.

Töissä yksi heinäsirkan kokoinen kollega (siis n. 150-senttinen hoikka nainen) käy netissä kalorilaskurisivulla tarkistelemassa energiamääriä. Samainen persoona sanoi mahataudissa laihtuneensa kaksi kiloa - siis kävikö hän vaa'alla tarkistamassa, vai mistä hän kilomäärän tiesi? Jos tuo on yhtä kuin 'normaali', niin en halua osallistua siihen. En halua olla osallisena missään loppuelämän kestävässä kalorinlaskentaprojektissa.

Minulla on ruumiiseen ja syömiseen liittyviä kehtaamisia. En yleensä kehtaa juosta muiden nähden, sillä juostessa kuvittelen hyllyväni jotenkin epämääräisesti ja luulen myös, että muut näkevät minusta, miten 'väärin' juoksen. En ole innolla lähdössä työpaikan sählyjoukkueeseen tai uimahalliin - minusta kimppaliikunta on ahdistavaa, samoin bodypumpit, spinnigit, kuntosalit - en siedä mitään sellaista, joka muistuttaisi etäisestikään kouluajasta. Minun on helpompi syödä yksin kuin seurassa, kiusaannun etenkin jos syömiseeni kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi ravintolassa koen olevani ihan vieraalla maaperällä - vierasta ruokaa ja ympäristö, paljon huomiota ruuassa.

Äärimmäisessä kuvitelmassa voin nähdä itseni yksin hölkkäämässä tai hiihtämässä. Niissä mielikuvissa kukaan ei katso minua, saan rauhassa olla ja tehdä niin kuin teen, ilman 'oikeaa' tai 'väärää'.

Ruumis ja mielikuvat

Olen aika lailla pulassa, jos en pääse muutamaa kertaa viikossa tunniksi - pariksi kävelemään. Paikallaan olo, istuminen, sohvalla oleminen, ne ovat sellaista passiivista olemista, jossa ruumis ei 'tunnu' mitenkään.

Kun en tunne omia liikeitäni - olen vaan aloillani - niin kadotan yhteyden siihen, minkäkokoinen olen nyt. Vanhasta muistista tulee vanhan ruumiin paino, koko, muodot. Pääni sisällä lihon siihen painoon, jossa olen ollut suurimman osan ikääni (se on jotakin 75:n ja 85:n kilon välillä). Näytän nyt normaalipainoiselta, mutta tämä paino ei ole minun tähänastisen ikäni tavallisin paino. Painoin jo ala-asteella 70 kiloa ja risat.

Muistan kerran, kun oli terveydenhoitajan tarkastus, hän punnitsi minut ja näytti sitten hyväätarkoittavasti painokäyrästä tilannetta: Katsos, täällä ovat muut ja TUOLLA olet sinä, olet menossa kokonaan ulos mittataulukon ylälaidasta. Muistan sen avuttomuuden tunteen, en osannut tehdä mitään, jotta olisin ollut niin kuin muut, sen kokoinen kuin olisi kuulunut. Painokäyrä piirsi omaa kuviotaan minun tekemisistäni riippumatta.

Tai tietysti tekemiseni vaikuttivat, mutta äitihän meillä ruuan laittoi. Ja minä söin, kun se oli ainoaa huolenpitoa, jota äidiltä sain yltäkylläisesti.

Viimeksi kävelyllä (eilen siis) tulin ajatelleeksi, että vaikka takana on monta ruumiinkuvani kannalta huonoa kokemusta (lapsuudesta ja nuoruudesta on kovin vähän niitä hetkiä, jolloin olen kokenut olevani voimakas, terve, kaunis, hyväksytty), niin juuri nyt voin suurimmaksi osaksi hyvin. On voimaa lähteä kävelylle, on keveyttä askelissa, on tunne siitä, että olen hyvä ja riittävä näissä nahoissa. Eihän elämää voi hallita, ja joku niistä luokan urheilullisista, jotka ovat tottuneet luottamaan kroppaansa ja pitämään sitä mallikelpoisena, on luultavasti joutunut sairauden, onnettomuuden tms. kohtaamaksi ja joutuu sulattelemaan sitä muutosta. Minulla on nämä vanhat kipupisteet, jotka eivät edes ole näkyvillä muille ihmisille. Jos olisin ollut se täydellinen lapsiurheilija, niin joutuisin luopumaan - tai treenaamaan entistä isommin estääkseni iän tuomat muutokset.

Kirja painosta ja koosta

Puolisko toissaviikolla huikkasi minulle: Sä varmaan laitat tän heti varaukseen.

Mistä se tiesikin?

Nyt kirja on käsissä, lukemaan kun vielä ennättäisin.

Ruoka, ruoka, ruoka

Nyt muistin sen, mistä alun perin ajattelin kirjoittaa. Ruoka, jouluruoka, ruokavarastot.

Kaksi vuotta sitten Vieteri-kissa oli ollut meillä kuukauden verran ja vietettiin ensimmäinen joulu yhdessä, minä ja mies. Miehellä joulu on yhtä kuin tietyt ruuat, lähinnä kinkku ja kalat. Hän laittaa ne alusta loppuun asti, laittoi silloin pari vuotta sitten myös.

Olin ihan pihalla moisesta. Lapsuudenkodissa äiti oli laittanut jokaisen ruuan kaloja lukuunottamatta. Se kaiken laittaminen - ja siitä laittamisesta voihkiminen - on ollut erottamaton osa joulua.

Oli vaikea uskoa, että mies laittaa ihan omasta halusta ruokia (eikä siinä ole mukana jotakin p.s.:ää 'pakkohan minun on kun sinä et kumminkaan kinkkua paistaisi'). Ja oli vaikea antaa toisen tehdä ja itse 'vain' olla (minulle jäi korkeintaan leipomispuuhastelua, makeiden ruokien tekemiseen mies ei kajonnut). Huomasin etten ole ollenkaan niin rationalisti, kuin olen kuvitellut. Tunnepohjainen malli jylläsi: minähän olen se 'nainen' ja 'naisen' kuuluu hoitaa ruokapuoli, etenkin jouluna. (Äskeisellä ei juurikaan ole tekemistä sen kanssa, mitä itse haluaisin tehdä - kuuluu-vaatimus jyrää omat halut kovin helposti.)

Toinen vaikeus liittyy ruokaan ylipäänsä ja syömiseen, nälän tunteen tunnistamiseen. Olen syönyt kiusallisiin tunteisiin, kaikkiin sellaisiin epämääräisiin oloihin, joista en ole oikein tiennyt, mitä ne ovat - innostusta, jännittämistä, epävarmuutta, ärtymystä... Silloin kaksi vuotta sitten jouluna olin erityisen jumissa monestakin syystä (esimerkiksi tuosta miehen ruuanlaitosta), ja suunnilleen joulupäivästä alkaen söin änkyräksi itseäni.

Änkyräsyömistä edeltää omanlaisensa olotila, tunnistan sen kun olen menossa syömään. Se on päämäärätietoista ja pakonomaista - nyt syön, syöminen on 'valmis' sitten kun ruokaa ei enää ole (tavallisessa syömisessä syöminen loppuu kun olen kylläinen). Joulunaikaan ruokaa jääkaapissa ja kaapeissa riittää, ei se lopu yhdellä tai kahdellakaan änkyrä-ahmimis-kerralla. Ahdisti ja söin ja sitten syömisen jälkeen ahdisti taas lisää ja taa söin (se kun oli sillä hetkellä ainoa 'ratkaisu' ahdistus-tunteeseen).

Hip, hip, hip - voisiko huutaa hurraa myös?! Nimittäin tällä kertaa ei ole yhtään änkyrää koko jouluna, pyhinä tai pyhiä seuraavina päivinä. Kahdesti olen syönyt yli määräni taatelikakkua, mutta siinä kaikki - enpäs jatkanutkaan sen kakun jälkeen kinkkuun ja sinappisilakoihin ja juustoon, niin kuin änkyräsyömisessä olisin jatkanut.

Voi kun hienoa.