Pyhä jysäys sentään

Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.

Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...

Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.

Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).

Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).

Viimeinen kerta

Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.

En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.

Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.

Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.

Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.

Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.

En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).

Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.

Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.

Tekisi mieleni halata minua

Minun on vaikea tarttua hetkeen, myös sellaisiin hetkiin, joita olen jo ennakoinut ja joihin olen varautunut. Menen lukkoon ja jumiin, en saa sanottua omaa mielipidettä, kerrottua mitä minä tunnen, sanottua ei sen sijaan että vain hymyilisin ja nyökkäilisin...

Jälkikäteen olen itselleni vihainen ja ahdistunut. Tunnen etten voi luottaa itseeni. En voi luottaa siihen, että olisin itse itseni puolella. Monta lukkiutumisen ja vaitiolon ja hymyn hetkeä on mennyt sisäisessä irvistyksessä.

Äsken oli päinvastainen hetki. Tekisi mieleni halata minua. Minulla on toivoa, sittenkin. Voin sittenkin ajoittain selvitä noista pelottavista hetkistä, joina minä uhkaan paljastua - minä en olekaan se, jolle kaikki käy, en olekaan se näkymätön, jota ei tarvitse ottaa huomioon, olen minä.

Yksi ajatus auttoi minua. Minä olen turvassa. Sitä lausetta toistelin mielessäni. Tällä kertaa se ei ollut pelkästään hokema, vaan myös tunteena totta.

Vanhemmat, ah...

Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.

Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.

Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.

Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.

Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.

Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.

Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?

Paluu vanhaan

Kutominen tuntuu nyt hyvältä. Tarvitsen osin mekaanista tekemistä, sellaista stressitöntä. Kokeilin taannoin taas paria nettipeliä, mutta hakkaan niitä lopulta ihan hullun lailla - tai jos ovat järkeilytyyppisiä, niin tietyssä pisteessä jään junnaamaan enkä viitsi enää yrittää. Niitä monimutkaisempia taas en jaksa toista ohjevirkettä pitemmälle.

Riistin yhden vanhan neuleen, joka on lojunut vuosia kaapissa (se on liian iso, helmat roikkuvat joka suuntaan). Teen sitä uusiksi - kärsimättömänä haluaisin sen valmiiksi melkein heti kohta. Hiukan pitää kumminkin pakertaa.

Onneksi huomenna on terapia. Kaipaan sinne - tuntuu että taas on elämää määrättömästi viime kerran ja huomisen välissä. Viimeksi puhuimme etäisyydestä ja eristäytymisestä ja siitä, miten minulla on tapana väistellä puoliskon kanssa puhumista. Mieluusti selvittäisin kaiken oman mieleni sisällä ja olisin sanomatta omista väännöistäni tai meitä molempia koskettavista asioista. Minulla on kovin vahva malli siihen, että itsekseen pitäisi pärjätä - ja puhumatta, se olisi paras vaihtoehto. Puhuminen on muiden "vaivaamista", huomion hakemista, asioiden kaatamista muiden niskaan. Ehkä joskus noinkin on. Mutta minulla on taipumus ihan toisenlaiseen käytökseen: vetäytymiseen, penseyteen, piiloutumiseen. Sovin tekeväni eräitä harjoituksia tällä viikolla, mutta enpä ole tehnyt, en ainakaan kovin järjestelmällisesti.

Vaikeneminen kultaa

Raahaan mukanani tätä vanhempien arvomaailmaa, vaikka omassa elämässä olen huomannut, etten kykene elämään sen mukaan.

Esimerkki tältä päivältä: puhuin äidin kanssa puhelimessa, hän sanoi lauseen kouluampumisista, totesi että se on niin kauheaa, ettei siitä voi puhua.

Niin, sanoin.

Ei minulla ollut tarvetta puhua asiasta äidin kanssa. Mutta toisaalla, muuten putoan tähän ansaan: Olisi sen parempi, mitä enemmän ratkaisisin asiat vain mieleni sisällä, itsekseni, puhumatta niistä kenellekään. Puhuminen on luovuttamista, heikkoutta.

Miehen kanssa törmään vähän väliä näihin asioihin, joita jään mielessäni hautomaan. En puhu. Olen jopa tyytyväinen, kun en ole "häirinnyt" toista höpinöilläni, vaan hillitsen itseni. Kas kummaa, jonain päivänä - taas - huomaan, ettei meillä oikein ole mitään yhteistä, puhumme lähinnä kissoista ja jostain muista turvallisista aiheista, ne muut jutut ovat mielessäni siirtyneet vain osiksi sisäistä puhetta. Siihen sisäiseen puheeseen taas toisella ei ole pääsyä. Ja kun en ole läpinäkyvä, niin alan tuntea itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, koen ettei toinen ymmärrä minua. Miten voisikaan ymmärtää, jos en puhu asioitani julki. Ihan itse olen kaivanut tämän haudan.

Kuka käskee istua turpa kii?

Äiti. Tai se vanhempien sukupolven kulttuuri.

Joka kerralla joudun pakottamaan sanat ulos itsestäni. Perkele. Minä haluan olla minä, en mikään mini-äiti.

Aivoluteilun perusteet

Teen kovin helposti päätelmiä rivien väleistä ja lausumattomuuksista. Kuvittelen että toinen tarkoittaa lausumuksellaan jotakin (ja jätän sitten varmentamatta, onko tulkintani ollenkaan pätevä).

Nielen kysymyksiä. En uskalla kysyä, jos epäilen, että kysymykseni voisi osua mutkikkaaseen tai arkaan aiheeseen. Kysymisen sijaan aivoluteilen. Aivoluteilu on kuulunut minun kasvatukseeni yhtä isosti kuin jollakulla toisella vaikka pöytätapojen hienosäätö (minulla etiketissä on aukkoja... oikeasti puolisko oli ensimmäinen ihminen, joka selitti esim. että aterimet jätetään kello viiden asentoon, jos on lopetettu ruokailu). Etiketin sijaan olen oppinut miettimään seuraavaa:

Onko sopivaa puhua?
Saako tästä kysyä?
Loukkaantuuko joku tästä puheenaiheesta tai kysymyksesta?
Pidetäänkö minua tyhmänä, kun kysyn?
Kannattaako kysyä?
Suuttuuko joku, jos kysyn?

Jos haluaa lapsesta hiljaisen ja mukautuvaisen, niin kannattaa arvostella lapsen sanomisia ja nolata häntä. Kannattaa myös olla vastaamatta kun lapsi kysyy tai vastata muunneltua totuutta.

Olisi kiva kasvaa aikuiseksi tässä kohtaa ja päästää irti siitä painolastista, mitä kannan mielessäni. Olisi ihana päästä vapaaksi, lakata pelkäämästä kasvojen menettämistä. Itse minä itsessäni tätä häkkiä ylläpidän. Joskus aikaisemmin kaikki varovaisuus on ollut tarpeellista ja turvaa tuovaa. Nykyhetkessä se kapeuttaa ajatuksia ja vuorovaikutusta.

Yksi kissa sylissä

Näistä asemista on hiukan vaikea kirjoittaa blogia. Yksi kissa sylissä, häntä kainalossa ja pää tuossa kannettavan hiirikentän kohdalla.

Lupasin taas vaihteeksi itselleni, että puhun miehen kanssa ne muutamat jutut, jotka olin mielessäni siirtänyt "näistä ei tarvitse puhua" -osastoon. Voisin oikeasti oppia, että aina joutuessani miettimään pitempään pitäisikö jostakin puhua, niin ihan turhaa on se mietintä. Puhuisin vaan suoraan. (Mutku, ähku, eiku...)

"Näistä ei tarvitse puhua" -osastossa on kolme aihetta tällä hetkellä. Jokaisen kohdan olen selitellyt puhumattomaksi (ei kannata, nyt ei ole oikea aika, joskus toiste, miten minä tämänkin sanoisin...). En halua kirjoittaa niitä tänne, kun niiden ruotiminen toisaalla voisi taas vähentää tarvetta puhua ne ääneen auki miehen kanssa. Tiedättehän, jotakuta mietityttää lähi-ihmisen käytös ja sen sijaan että asiaa kysyisi, miettijä alkaakin spekuloida jonkun kolmannen kanssa.

Annoin itselleni aikarajan: tämän viikon loppuun mennessä on päästävä noista puhumattomuuksista eroon. (Tänäänkin olisi ollut mahdollista, mutta toinen osapuoli ei ole ihan vireessä vaan potee viimeviikkoisen flunssan uusintakierrosta.)

Seksiä ja suojautumista

Möh. Parin tunnin takaisesta olisi saanut sketsin tai kaksikin.

Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.

Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.

Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.

Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.

On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.

Pikakelaus

Yritin aloittaa harkitsematta ja lennokkaasti postauksen kirjoittamisen - no, harkitsemattomuudesta tuli harkintaa. Sitä samaa harkintaa, mikä tulee minun ja lähi-ihmisten tielle.

Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?

Piti kirjoittaa: ihana kuva

Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).

Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...

Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.

Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.

Äidin varjot

Äiti kummittelee mielessäni nyt enemmän kuin aikoihin.

Kummallista - kun olin vanhempien luona käymässä, niin se lihaa ja verta oleva äiti herätti minussa lähinnä haaleaa myötätuntoa. Haalean myötätunnon ilmentymänä vein tuliaisiksi romaanin (voi mitä turhuutta!) ja leikkokukkia (nekin vielä!).

Kirjoitin jo siitä, miten pääsin isän kanssa puhumaan kaikessa rauhassa. Äidin kanssa oli samanmoinen tilanne myöhemmin, kun lähdimme ulos ostamaan mansikoita.

Äiti puhui koko ajan mutta ei sanonut mitään. Hän on hirveän taitava rupattelija, sanoo ääneen kaikkia havaintojaan (penkillä istuvat papparaiset, kukkaistutukset papparaisten vieressä, paikallisen liikekeskuksen hiljentyminen, naapuriasunnon uusi asukas - kaikki tämä tulee äidistä ulos).

Äidistä ei tule ulos mitään henkilökohtaista. Ei sanaakaan siitä, miltä tuntuu. Ei muisteluksia omasta menneisyydestä. Ei toiveita, pelkoja, suunnitelmia. (Eipäs, tulipas! Kun puhuin meidän kissoista, äiti sanoi painokkaasti: Älkää ny vaan lisää kissoja hankkiko! Niin... Äidin toiveet ovat usein ei-muotoisia ja kohdistuvat minuun. Et sää viälä ole täynnä! hän sanoi, kun vetäydyin ruokapöydästä.)

Kuuntelin sujuvasti kaiken. Lievästi suretti, lievästi heräsi myötätuntoa. Äidin täytyy pelätä minua ja kaikkia muitakin ihmisiä. (Tai sitten tulkitsen väärin, ehkä se pintahöpötys ei olekaan merkki pelosta, ehkä se vaan on puhetta puheen vuoksi, vailla rivinvälimerkityksiä.)

Äidin ääni minussa ei puutu kaikkiin asioihin, onneksi ei. Vaikka vallan hyvin tiedän äidin mielipiteet esim. kodin sisustuksesta, vaatetyylistä, musiikista yms, niin noilla kohdin voin rauhassa tehdä mitä lystään. Äidin ääni on lauseissa, jotka kuvaavat minua tai muita ihmisiä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa äiti sorkkii päässäni. Lauseet ovat parhaimmillaan pahantahtoisia ja pahimmillaan ilkeitä.

Niinpä. Juuri ihmissuhteissa äidin vaikutus on oikeastikin isoa, kaikkein isointa siinä, millaiseksi naiseksi itseni tunnen (vai tunnenko naiseksi ollenkaan). Äh. Vieläkin on minussa kipeä paikka tässä kohtaa. Jonkinlainen häpeä siitä, että olin äidin pikku tyttö jonnekin 28-vuotiaaksi asti. (Kun olin 28, oli toinen työvuoteni koulussa, yritin silloin hoitaa edes sukupuolista kokemattomuutta, seurusteluun asti en yltänyt edes kuvitelmissa.)

Eihän se äidin vika ole, etten ole osannut päästä omaan elämään. Ei hän itsekään ole päässyt omaan elämään - siis jos omalla elämällä tässä tarkoitetaan itsenäistä elämää, jossa oma menneisyys on vain menneisyyttä ja tulevaisuus avoin, nykyhetki tässä ja nyt.

Aivan kuin olisin pyörittänyt tätä samaa ajatuskehää ennenkin.

Vanhempien luona käymässä

Olin vanhempien luona käymässä. Heti loman alusta lähtien olen ajatellut, että pitää käydä - kaksi viikkoa tämä "pitää" ehti kerätä minussa tyytymättömyyttä. Monikin asia sinne menemisessä hidastaa ja estää lähtöä: laiskuus (pitää nousta aamulla ennen seitsemää, jotta ehtisi bussille jotta ehtisi junaan), pelko (siitä että huomaisin perillä putoavani johonkin vanhoihin tunteisiin, siitä että vanhemmat ovat likellä kuolemaansa), voimattomuus (en voi muuttaa heitä, ja heissä on piirteitä, joita minun on vaikea sietää).

Hengissä selvisin. Jopa olen osin seesteisessä mielentilassa: siellä perillä vanha ärtymys ei ollut yhtä isoa kuin ennen, tunsin aitoa myötätuntoa. En pyöritellyt tätä "minun pitäisi ymmärtää joten jätän nyt sanomatta mitä ajattelen" -levyä mielessäni.

Ärtymys heräsi heti kun jälkikäteen hiukan kuvasin yksityiskohtia puolisolle. Noh, niin mielelläni haluaisin, että vanhempani olisivat hiukan fiksumpia ja kypsempiä ja - aikuisempia. Tai ainakin hiukan vähemmän jämähtäneitä. Ja toivoisin sitäkin, että perheensisäiset suhteet olisivat yksioikoisempia.

Merin perheen kommunikaatiokuvioita: isä puhuu tunnepuhetta, äiti ei. Silti äiti haluaisi kuulla, mitä isä puhuu ja kontrolloida isän puhetta. Joskus muinoin kun isä jaksoi vielä liikkua, lähdin hänen kanssaan kaksin kävelylle. Tänään sain kahdenkeskistä puheaikaa, kun äiti oli sattumoisin hammaslääkärissä.

Tuo puhekuvio on yksi niistä asioista, joiden kohdalla olen voimaton. Asetelma on nurinkurinen: olen isän uskottu, kuulen isältä asioita, joita hänen pitäisi käsitellä äidin kanssa. Vuosia olen yrittänyt avata äitiä, saada häntä puhumaan samalla lailla kuin isä puhuu - puhuisi sitten edes minulle, jos kerran ei isälle puhu - mutta äiti ei puhu, äiti jutustelee. Hän puhuu ilmoista ja hedelmien hinnoista ja siitä, kuka on muuttanut naapuriin.

Toinen asia, jonka kohdalla olen voimaton: isän suhtautuminen äitiin. Isän mielestä hänen pitää olla tuottamatta äidille "pahaa mieltä". Tänään kuunnellessani isän puhetta (hän muisteli 70 vuoden takaisia aikoja) tajusin ilmiselvän asian: jostain on isälle syntynyt sellainen luulo, että hänen pitää suojella muita pahalta mieleltä. Isä ei näe, että siinä olisi mitään mätää - hän ihan oikeasti kuvittelee, että muiden paha mieli johtuu hänen tekemisistään tai sanomisistaan. (Aikaisemmin kuvittelin, että isä olisi vain äidin kanssa silkkihansikkain - mutta se sama kaikkien miellyttämisen ja kilttinä olemisen pyrkimys näkyy kovin monessa asiassa.)

Kolmas asia, jonka kohdalla olen voimaton: äidin suhtautuminen minuun. Äiti ei usko minun kokemuksiani itsestäni tosiksi. Kuulostaa hullulta, mutta on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, etenkin suhteessa syömiseen. Kaikkien ruokailujen (kahvin, päivällisen, toisen kahvin) jälkeen käytiin sama kuvio. Kiitin ja sanoin olevani kylläinen. Äiti ilmoitti, etten ole. Ota nyt vielä! Et sää vielä täynnä ole!

Neljäs asia, jonka kohdalla olen voimaton: vanhemmat salailevat asioita toisiltaan ja ne salaillut asiat ovat kumminkin tiedossa, niihin vain ei puututa. Isoimmassa mittakaavassa taas päädyn äidin isään. Pienemmässä mittakaavassa on yhtä ja toista, josta ei puhuta. Kun soitin vanhempien ovikelloa, isä tuli avaamaan hiukan hämillisenä. Selvisi, että hän oli juuri tullut Alkosta ja oli nostamassa kassillista viinaa eteisen yläkaappiin. En tiennyt, että isällä on oma varasto siellä. Kuulemma äiti tietää kyllä. Kun kysyin, mikseivät pullot yhtä hyvin voi olla jossakin helpommassa paikassa (alakaapissa), en oikein saanut järkevää vastausta. Ilmeisesti pullojen pitäminen piilossa kaapissa, jota ei muuten käytetä, saa äidin suhtautumaan niihin kuin niitä ei olisikaan olemassa (vaikka ne ovat olemassa ja vaikka äiti tietää niiden olevan olemassa). Älyttömintä pullopiilottelussa on se, ettei isällä tietääkseni ole alkoholiongelmaa. Äidillä vain on yliherkkä suhde kaikkeen alkoholipitoiseen: hän esim. ei voi viedä tyhjiä lasipulloja kassissa kierrätykseen, kun hänen mukaansa naapurit tulkitsevat, että viinapullot siellä kalisevat.

Ihan aikuisten oikeasti vanhempieni meno ei ole ihan tervettä. Onneksi en enää koe asiakseni saada heitä muuttumaan - se olisi mahdoton tehtävä. Nyt kun kirjoitin nämä tähän näkyviin, aloin taas uuden tulkinnan: häpeästäkö tässä pohjimmiltaan on kysymys. Häpeä ainakin saa aikaan mitä omituisimpia välttelyitä ja kääntelyitä.

Mallioppiminen

Haluaisin kokonaan irti lapsuudenkodin malleista. Ne ovat kipeitä ja ne ovat niin ei-minua, etten selviä niiden kanssa. Mutta vaikken selviä niiden kanssa, niin silti minun on vaikea nähdä elämää mallien ulkopuolella.

Pari päivää sitten minulla ja miehellä oli keskustelua aiheesta kotityöt, tarkemmin sanottuna roskien viennistä. (Aivan! Sarjassamme elämää suurempia asioita.) Homma täällä uudessa kodissa on päässyt luisumaan siihen, että minä olen ollut talouden ainoa roskavastaava, ja vien jokikisen pussin kompostiin, sekajätteeseen, pahvinkeräykseen, paperinkeräykseen, metallijätteeseen... Olen ottanut sen kontolleni joskus syksyllä, silloin kun pari kertaa oli tuossa eteisessä valmis roskapussi haisemassa, kun tulin kotiin. (Roskapussin haju ei miehelle ole mikään signaali, sillä hänellä ei erään vuonna yksi ja kaksi päähän osuneen iskun seurauksena ole hajuiaistia lainkaan. En siis voi jättää roskia haisemaan ja luottaa siihen, että kyllä ne miehenkin nenä kohta huomaisi.)

Olen oikeasti ottanut mielensisäisiä raivareita roskista. Ei nimittäin ole kiva, kun minulta kestää asunnosta poistuminen puoli tuntia - sen puoli tuntia kokoan jonkinlajin jätettä pussiin tai pinoon (eiväthän ne valmiiksi pusseissa ole, ei, niitä pitää keräillä hyllyltä tai tiskipöydältä tai nostella kissanhiekkalaatikoista). Mies ei ole havainnut koko operaatiota, kun roskikset kulkevat sinne jätesäiliöön minun toimestani, simsalabim.

Mielensisäiset raivarini ovat menneet aika mahdottomissa sfääreissä, sellaisissa etten ole niiden pohjalta uskaltanut ottaa koko asiaa puheeksi. Olen pelännyt, että mopo karkaa käsistä ja alkaisin vain huutaa ja raivota. Ilmeisesti olin päässyt jonkinmoiseen seestymykseen, kun kykenin nyt puhumaan ihan tolkullisesti ja ymmärrettävästi. Ja mies kuuli. Ja minäkin kuulin.

Koko ilmiö on minulle vieras, täysin muualta, kirjallisuudesta, elokuvista, jostain. Eivät minun vanhempani puhuneet mistään. Eivät etenkään asioista, joissa olisi ollut jonkinlaista eripuraa. Tilanteet menivät muistini mukaan niin, että molemmat vetäytyivät ja äiti alkoi mököttää, kun jotakin kiristyksen aiheitta oli hiukan lähestytty.

Minun on vaikea luottaa siihen, että kiistakysymyksistä puhuminen johtaisi johonkin. Siksi on niin kamalaa, kun huomaan, että jokin asia hiertää, olen suuttunut, ärtynyt, hermostunut ja siitä pitäisi puhua. Yritän selitellä tunteitani pois - eihän tässä ole mitään syytä, pillastun turhasta, mitä minä nyt kitisen... Mitätöin mielessäni itseäni erittäin tehokkaasti, sillä en vieläkään osaa uskoa, että ärtymyksenaiheeni olisi lupa nostaa esille ja se voisi tulla kuulluksi.

On tässä opettelemista. Ja jokin osa minusta on kateellinen kaikille niille, joiden ei tarvitse tämänikäisinä tällaista opetella - siis niille, jotka osaavat jo, ovat kenties osanneet koko aikuisen ikänsä. No, ehkä tämä kateus on positiivista.

B-lausuntoa hakemassa, taas

Tänään iltamyöhällä on psykiatri. Yritin töitten jälkeen miettiä, mitä tarvitsisi puhua. Toisaalta pitäisi vaikuttaa terveeltä, mutta silti sairaalta... Eh. Tietääkseni kolmatta vuotta ei myönnetä, jos aiemmista ei ole positiivista näyttöä osoitettavissa. Jos sitä näyttöä on "liikaa", niin silloinkin katsotaan, että kolmas vuosi on tarpeeton.

Ehkä jätän tämän laskelmoinnin toisaalle.

Ihan rehellisesti olo tuntuu vakaammalta kuin vuosi sitten. Silti haluaisin sen kolmannen vuoden varmistamaan, että vakaus ei heti ensimmäisen stressaavan ajanjakson sattuessa haihdu. Tiedän ennakolta, että syksy ja talvi töissä ovat raskaita - työajat muuttuvat hankalammiksi ja minulla on vastuita enemmän kuin oli vuosi sitten. Viime syksynä oli peräkkäinen sarja hyviä muutoksia, nyt on (ennakolta) tiedossa silkkaa arkea. Olen huono jaksamaan sitä arkea, helposti stressaannun ja alan tuntea itseni heikoksi ja voimattomaksi.

Terapiassa en ole juuri lainkaan puhunut minun ja miehen suhteesta. Ei sitä kauhean isosti ole tarpeen puhua, mutta jotakin olisi hyvä yrittää sanoa. Parisuhde tuntuu vaikeammalta puhua kuin puhtaasti omat asiani. Suhteesta jos puhun, niin joudun pakostakin selittämään toisen tekemisiä ja olemista ja se taas tuntuu hiukan juoruilevalta. Luultavasti tässä kuvittelen omiani, kuvittelen että terppa asettuisi tuomitsemaan miehen, sillä sellaisen asenteen äitini joskus otti minun kaikkia mahdollisia miessuhteitani kohtaan. Siispä vaikka minun ja miehen suhteessa ei olisi kovin paljon terapoitavaa, niin puhuminen voisi olla tärkeää terapiasuhteelle.

Hohhoh, ollaanpa sitä taas analyyttisiä. Oikeammin oli tarkoitus sanoa, etten uskalla puhua parisuhteesta. Uskallan puhua jostakin menneistä tapahtumista suhteessa ja ajasta ennen suhdetta, mutta nykyhetkestä... en oikein. Minulla on ihan hullu pelko siitä, että terppa tuomitsisi meidän suhteen vääräksi, väärälaiseksi (tämähän on ihan sama pelko, kuin minulla on suhteessa omaan naiseuteen... etten osaa olla sillä lailla oikea nainen, kuin pitäisi tai kuuluisi... Ilmankos pelkään parisuhteenkin olevan "väärä").

Vääräksi suhteen voisi tehdä muutama yksinkertainen juttu: meillä on omat makuuhuoneet ja omat sängyt, emme tee yhdessä paljon mitään arkisin, emme halaile tai pusuttele tai sano toisillemme rakkautta.

Emme osaa olla symbioosissa. Se kai se on, meidän suhteen kummallisuus. Missään vaiheessa, alussakaan, emme ole olleet kiinni toisissamme. Tuota on vaikea selittää, tuntuu että psykologiankin suhdekuvaukset lähtevät siitä lilluvasta symbioosista, jossa minän ja toisen rajat katoavat - vähintään alkuhuuman ajaksi. (No, alussa olin kyllä huumautunut ja leijuin ihastuspilvessä, mutta en määrättömästi halunnut olla vaan toisen kyljessä, niin kuin noin yleensä keskimäärin vissiin halutaan... halusin erilleen ja irti ja omaksi itsekseni vähintäänkin vuorokauden jälkeen. ) Niin, alan tässäkin puolustella tapaamme olla yhdessä. Nytkin mies meni töistä tultuaan päiväunille omaan makkariinsa, ehkä nousee sieltä ennen kuin lähden psykiatrikäynnille, ehkä ei. Minun mielessäni siinä "normaalissa" suhteessa töitten jälkeen puuhastellaan yhdessä ja istutaan kyljikkäin. En minä halua puuhastella yhdessä, haluan roikkua kirjoittamassa tätä ja jonain toisena päivänä haluan lukemista tai kävelyretken, mutta niin monesta tuutista kuuluu puhetta siitä, miten parisuhteessa pitää olla yhteistä aikaa ja pitää tehdä yhdessä ja pitää puhua. Pääh. Me puhumme äärimmäisen harvoin parisuhteesta. Itsestämme kyllä puhumme.

Minulle tärkeintä on, että toinen arvostaa ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Yritän itse samaa toiselle.

Hartiat eivät vieläkään voi hyvin

Päätin pysytellä poissa koneelta ja netistä vapaalla. Töissä en kumminkaan voi.

Tämä on siis poikkeus ja koitan selvitä lyhyellä istumisella. Koitan olla rönsyilemättä ihan mahdottomasti.

Ei taida hirveästi olla edes asiaa.

Paitsi että pitääkö minun suhtautua kaikkeen niin kokonaisvaltaisesti? Kaikki on tässä nyt minun ja miehen suhde. Ei tarvita kuin sattuneista syistä (syyt = tässä miehen leikkaushaava) muutamien viikkojen seksitauko, niin johan alan ylitulkita ja alireagoida asioihin.

Esimerkki eiliseltä:

Olin iltapuolella kävelyllä tuossa lähitienoolla, poissa kotoa runsaan tunnin. Kun tulin takaisin, niin mies oli sohvalla katsomassa Simpsoneita. Menin siihen sivuun ja kun Simpsonit loppuivat, käänsin ykkösen uutisiin. Mies lähti saman tein omalle tietokoneelleen pelaamaan pasianssia. Voi elämä! Kun hävisin persoonan säkenöivyydessä pasianssille, niin päättelin, että 1) mies välttelee minua ja 2) se ei halua olla kanssani ja 3) pahennan vaan asiaa, jos lausun edes puolikkaan sanan päätelmästä yksi tai kaksi.

Eli en siis tehnyt mitään, paitsi keräsin jotakin ylimääräistä painetta itseeni.

No, ehkä tämä... tästä.

Matkaan...

Menen huomenna vanhempien luo käymään.

Ristiriitainen olo koko käynnistä. Edellisestä kerrasta on monta kuukautta, ja olen tässä matkan varrella taas unohtanut, miten vanhoja ja raihnaisia he ovat (vaikka tässä muistutan itseäni siitä, niin kumminkin jokin osa minusta muistaa heidät kai ikuisesti suunnilleen kuusikymppisinä). Tavallaan toivoisin, että puoliso tulisi mukaan - silloin en olisi yksin toisella puolen (siis omalla puolellani, sic!). Mutta puoliso vaivaantuu vanhempieni seurassa, ei heillä ole oikein mitään muuta yhteistä kuin minä. Minä taas väännän itseäni mutkille, kun vaistoan että paikalla on vaivaantuneita ja jännittyneitä ihmisiä. Koen että minun pitäisi ratkaista tilanne... Paras kai, että puolisko pysyttelee erillään vanhemmistani.

Puoliskon ja vanhempieni välille tunkee monta asiaa, lähinnä sellaisia, joista olen pitänyt vanhempani erossa ja tietämättöminä. (Tai, niin, isälle olen jotakin puhunut, en kovin paljon enkä kovin suoraan kumminkaan.) Puolisolla ei ole silkoinen menneisyys tai suku - puolet suvusta on alkoholisteja (vaikka ovatkin vakaata keskiluokkaa, koulutettuja ja taloudellisesti kohtuumenestyneitä). Puolison veli kuoli huumeisiin vuosituhannen vaihteessa. Puoliso itse on ollut mielisairaalassa toipumassa useammin kuin kerran ja katkolla myös. Nuo ovat asioita, joita meidän suhteen alkuvaiheessa puhuttiin paljonkin. Taisimme aloittaa suhteen kummankin sairaskertomuksilla. Puolisolla on muutenkin tapana olla salaamatta taustaansa tai sukuaan. Niin että... Laitetaan puoliso samaan kahvipöytään vanhempieni kanssa - puoliso sekoaa sukkiinsa, kun kaikki se mitä hän voisi kenelle muulle tahansa sanoa, on käsittämätöntä ja piilotettavaa ja torjuttavaa vanhempieni maailmassa.

Välillä tuntuu siltä, että asioilla on tarkoituksensa. Jos minun nyt on yleensä tarkoitus selvitä ulos siitä puhumattomuuden ilmapiiristä, joka vanhemmillani on ollut, niin mikäs tässä olisi parempaa koulua kuin eläminen puolison kanssa. (Ja tämä nyt ei mitenkään tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa tai puhua ääneen puolisolle... Mutta oman elämän kipupisteet, pakostihan ne tulevat näkyviin suhteessa... joko puhuttuina tai piilotettuina. Vanhemmillani ne ovat koko ajan jäytäviä solmuja, piilossa.)

Sekametelisoppaa

Ah, käynyt elokuvissa. Ja nähnyt ystävää monen kuukauden tauon jälkeen (hän oli laskenut tänään, että tulee kahdeksan vuotta siitä kun tutustuimme. Aika on tässä kohden lyhyt - minusta siitä kun tapasimme erään kansanopiston ala-aulassa ei mitenkään voi olla noin monta vuotta).

Ja sitten otin omat henkiset hevarit aivan pienestä asiasta. Ja hevareitten seurauksena taas päätin, että minun pitää opetella puhumaan.

Aivan pieni asia meni näin: mies oli eilen töiden jälkeen käynyt kaupassa, sanoi laittavansa tänään ruokaa, nosti pakastimesta lihaa sulamaan. Minä sanoin juu, kysyin tarvitaanko vielä jotain (kaupat olivat silloin auki, itselleni halusin salaattia). Mies mutisi perunoista. Kävin ruokakaupassa. Katsastin että jääkaapissa oli paketti herkkusieniä, viimeinen myyntipäivä 30.4. Mies sanoi laittavansa ne huomiseen ruokaan, kyllä päivän vielä säilyisivät. Ookoo, odottakoon. Olisin ollut valmis paistamaan ne saman tien.

Tänään menin sitten kahdeksi keskustaan tapaamaan ystävää. Tulin takaisin kolmisen tuntia myöhemmin (kahvia, simaa ja munkin nauttineena). Olin nälkäinen jo ennen lähtöä keskustaan, olin tarkoituksella säästellyt nälkää. Mies taas ei sitten tehnyt elettäkään ruuan laittamiseksi, minä älysin lopulta kysyä, aikooko hän värkätä jotain. "No en mää kun söin just makkaraa. Laitan vasta viikonloppuna lihan."

No höh. En olisi mitenkään ollut ruuanlaittovireessä, olin lähinnä nälkävireessä (saan helposti päänsäryn jos en syö oikein mitään ja nyt otsanahassa juili). Ja ne herkkusienet, ne olisivat viikonloppuna käyttökelvottomia, pakkohan minun on ne laittaa...

Happamena värkkäsin sitten ruokaa ja mietin, miten tästä ärtymyksen tilasta pääsisin pois. Ärsytti kun jääkaapissa oli oikeita ruokia mätänemässä ja toinen veti makkaraa sen oikean ruuan sijasta ja jätti minulle sen raaka-aineista asti värkkäämisen, vaikka toisin oli puhunut. (Toisaalta itsepä olin ostanut ne sienet, mutta olisin laittanut ne jo edellisenä päivänä, jollei mies olisi luvannut käyttää niitä tänään.)

Diibadaa. Koitin olla ajattelematta asiaa, mutta ketutti vähän kaikki. Mutta sitten taas - miksei toinen saisi muuttaa mieltään? Ja pakkoko minun on itku kurkussa näitä sieniä palotella - ei mies ainakaan siihen minua pakota?

Kun ruoka oli jo valmista ja hyväksi havaittua (päästäni sävelsin sieni-sipuli-chili-paprika-porkkanamuhennosta ja keitin nuudeleita lisukkeeksi), tajusin sanoa:

On mullakin ongelma. Ei olisi yhtään huvittanut ruuan laittaminen tänään, mutten siedä sitä että ruokaa mätänee kaappiin.

Ja mies siihen:

Joo ja mä olisin laittanut sen lihan, mutta kun en tiennyt moneltako sää tulet, eikä se lämmitettynä ole hyvää. Sitten mun vaan tuli nälkä ja söin makkaraa.

Voi elämä. Miksei noitakin lauseita vähän aiemmin tullut suusta ulos? Vaikka hyvä kai, että edes kärvistelyjen jälkeen...

Onneksi meidän ongelmat on lähinnä "pilaantuneet herkkusienet" -tasoa. Nääkin on ihan tarpeeksi haasteellisia.

Seksipuheesta

Minua pelottaa aina kun törmään omaan kyvyttömyyteeni selittää asioita ääneen. Seksistä puhuminen puoliskon kanssa on ollut ja nähtävästi tulee olemaankin vaikeaa.

Ihmeen hyvin selviämme ilman sanoja, mutta meillä on aika kummallisia rutiineja, joilla tavallaan korvaamme puhetta.

Joskus aikaa sitten sovimme, että sunnuntai on hyvä seksille - tämä johkaantuu molempien halusta irtautua työstä ihan kunnolla (olemme molemmat säännöllisen epäsäännöllisesti lauantaisin töissä, sunnuntai on aina varmuudella vapaapäivä). Emme varsinaisesti kai sopineet sitä, että käymme erikseen suihkussa ennen seksiä, siitä vain tuli tapa. Ja suihkun jälkeen tuli tavaksi, että kohtaamme toisemme olohuoneen sohvalla ja siitä sohvalta siirrymme puoliskon parisänkyyn (joskus erityisen innokkaina hetkinä ei sänkyyn ole siirrytty ollenkaan).

En osaa puhua yhtään mitään siinä vaiheessa kun olemme tuonne sohvalle päätyneet ja tiedän, että seuraavaksi rakastellaan. En minä tiedä, mistä ihmiset puhuvat keskenään, kun he tietävät että he ihan kohta harrastavat seksiä. Luultavasti puhuvat jostakin, luultavasti kehuvat toisiaan? Hiljaisuuden keskellä tuntuu, että minulta tai meiltä puuttuu olemisen käsikirjoitus, puuttuvat vuorosanat, joita tässä tilanteessa "kuuluisi" käyttää (vaikka en haluaisi valmiita vuorosanoja, haluaisin omat sanat tuohon tilanteeseen, enkä pysty tavoittamaan niitä).

Sohvalla ennen seksiä meillä ollaan hiljaa tai sitten sanotaan lause ja toinenkin lause kissoista, siitä missä mustat tällä kertaa nukkuvat, missä punkero nuorukainen makaa ja missä on raitakatala.

Kaikki sanat tuntuvat tuossa tilanteessa minusta typeriltä ja naurettavilta - se sisäinen itsekriitikkoni on erityisen valpas ja erityisen arvosteleva, se pitää huolen siitä, ettei mielessäni edes liiku mitään "puhumisen arvoista", ei seksiin liittyvää eikä mihinkään muuhunkaan liittyvää. Joskus minulla on ollut ennakolta mielessä jokin sanomisen arvoinen asia - toive tai havainto - ja senkin sanominen on vaatinut tosi vääntöä. Monesti olen jättänyt sen seksin jälkeisiin hetkiin, ajatellut että sen läheisyyden jälkeen olisi helpompi puhua. Pöh, yleensä itsekriitikko on napannut sanoistani kiinni, sotkenut ajatukseni ja laukaissut tolkuttoman ahdistuksen.

Minähän haluaisin kyetä puhumaan avoimesti ja tunnen itseni jokseenkin rajoittuneeksi ja estoiseksi ja tympeäksi ja vaikka miksi, kun en vaivattomasti siihen kykene (aina en kykene edes vaivan kanssa). Ja miten helvetissä kaikki viehtymykseni sanallisiin hölmöilyihin ja verbaaliseen hupiin katoavat, kun s-sana tulee mukaan? Onko ihan pakko olla tosikko vakavikko?

Seksin aikanakaan emme puhu jollei ihan pakko ole. Luulen että mies voisi puhuakin, mutta hän peilaa minun puhumattomuuttani - kun en juuri sano mitään, niin eipä hänkään ala itsekseen rupatella.

Jonain kertana terapiassa puhuin yleisemminkin puhumisijumeistani ja sain kiinni siitä, mistä tuossa on kysymys. Jollain lailla lapsuuden ilmapiiri ja näistä-asioista-ei-puhuta-se-on-vaarallista -mentaliteetti livahtaa mieleeni huomaamatta, enkä sitten pystykään toimimaan omana aikuisena itsenäni. Rupean lapseksi jälkeen, rupean noudattamaan lapselle asetettuja sääntöjä.

Vaitonaisuus on tapa suhtautua

Tv on auki, taustalla kuuluu jo tämä.

Unettaa mutta taidan katsoa ainakin alun.

Vuosi 1918 on yksi niistä vanhoista puhumattomuuksista suvussa. Tajusin vasta hiljan, että molempien vanhempien suvut ovat paikkakunnilta, joissa iso osa ikäluokkaa kuoli tai joutui leireille tuolloin.

En tiedä, ketä muistimme, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Lakkiaispäivänä ,eillä marssittiin koulusta hautausmaalle kaikki kirjoittajat, vanhempia oli mukana seuraamassa. Sankarivainajien kohdalla hiljennyttiin hetkeksi, sitten hajaannuttiin kuka minnekin - valokuvaan, juhlavalmisteluihin... Isä sanoi silloin: Viedään ruusu sen toisen sodan muistolle.

Punaisten muistokivi on sivussa, melkein risukon keskellä.

En tiedä, keille se ruusu oli. Kumpikaan vanhemmista ei näistä ole puhunut.

Vanhempien hyväksyminen

Terapeutti kysyi tänään, voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina ihmisinä kuin he ovat antamatta sen heidän ominaislaatunsa haitata.

Vastasin jotakin myöntävän mutisevaa. Periaatteessa kyllä. Käytännössä se on vaikeampaa, sillä tuntuu, etteivät vanhemmat puolestaan anna minulle tilaa olla sitä mitä olen, vaan suhtautuvat minuun kuin itsensä elimelliseen jatkeeseen. Pitäisi olla heidän ehdoillaan, isän kanssa pitäisi osallistua äidin suojelemiseen ja äidin kanssa taas pitäisi ylläpitää hänen kuvitelmaansa siitä, että olen pysyvästi hiukan surkea ja apua tarvitseva.

Olen aika pitkälle ratkaissut tilanteen ottamalla etäisyyttä. Yksi puhelu kerran viikossa on pieni hinta siitä, että saan muuten olla rauhassa ja vapaa. Muutaman tunnin kylässäkäynti muutaman kuukauden välein on vielä sietämisen rajoissa.

En tiedä, mitä tapahtuu sitten kun vanhempien fyysinen terveys oikeasti romahtaa. Ainakin äidin suvussa on kuoltu hitaasti hivuttumalla, äidin äiti makasi viimeiset vuotensa sokeana ja dementoituneena terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kävin katsomassa häntä siinä vaiheessa, kun hän ei enää tunnistanut minua. Olisi kai mahdollista kokea vierailut tarpeellisiksi, vaikkei toinen tajuaisikaan, kuka sängyn vieressä istuu. Mutta jos suhde on alun perinkin ollut hankala ja etäinen, eikä nykyhetkessä ole enää yhteistä havaintomaailmaa, niin... mikä silloin liittäisi toiseen ihmiseen?

Lokeroituminen on surettavaa: vanhukset omissa asunnoissaan, työikäiset omissaan, nuoret yhtäällä, lapset tarhattuina. Mutta ei pitäisi tehdä vanhoista ihmisistä muita pyhempiä. Ei vuodeosaston henkilökunta tiedä taustaa sille, mikseivät sukulaiset käy katsomassa jotakuta harmaahapsista herraa tai rouvaa.

Miehen isä sai viime vuonna aivoinfarktin ja oli melko pitkään sairaalassa. Mies kävi häntä muutaman kerran katsomassa, tuli joka kerralla järkkyneessä mielentilassa pois, jupisi puoliääneen: Se on vielä pahempi kuin oli 1970-luvulla, se ei ole ikinä kuullut ketään muuta kuin itseään. Itse asiassa minun vanhempani ovat helppoja verrattuna miehen vanhempiin, miehen isä on viettänyt suurimman osan elämäänsä isommassa tai pienemmässä humalassa ja sattuman oikusta pysynyt hengissä päälle 7-kymppiseksi. Kenties ei tästä sen enempää - miehen ja minun perheolot eivät kovin helposti ole vertailtavissa.

Vaikka minulla ja vanhemmilla on puhevälit ja kai joihinkin toisiin sukuihin verrattuna ihan hyvätkin välit, niin minusta meillä ei ole perheenä oikein koskaan puhuttu tärkeistä asioista. Kenties jokin lause on vaihdettu kaksin: minä ja isä tai minä ja äiti olemme puhuneet, tai vanhemmat keskenään ovat puhuneet, mutta kokonaisena perheenä meillä on vaiettu asioita kuoliaaksi. Äidin isä ja äidin lapsuus. Isän sotakokemukset ja ensimmäinen avioliitto. Äidin kotiäitiys, isän eläkkeelle jääminen. Minun murrosikäni ja muuttoni pois kotoa. Äidinpuoleisen suvun tulehtuneet suhteet. Vanhuus.

Pahimpana olen kokenut kaksoisviestinnän, sen että yhtäältä ääneen puhutaan yhtä ja toisaalta rivien välistä annetaan ymmärtää jotakin ihan muuta.