Taidetta makuuhuoneen seinältä

Tämä maalaus - jäljennöksenä ja taidemuseon näyttelytekstillä varustettuna - on muutosta alkaen ollut nuppineuloilla kiinnitettynä makuuhuoneeni seinällä.

Se (siis Iba N'Diayen Jazz in Manhattan, 1984), on löytynyt joskus 90-luvun alussa museokaupasta Tampereella. Värit ovat lähempänä oranssia ja keltaista kuin tuossa kuvassa. Muistan että juliste maksoi naurettavan vähän (kympin markoissa?). Varsinainen Ndiayen näyttely oli silloin jo ohi, kuva taas on täältä.

Maalaus on kulkenut mukanani rullalla muutosta toiseen ja kolmanteen. Ensin se matkasi Jyväskylään, jossa se oli kolmessa osoitteessa. Sitten Hattulaan, Hattulasta Kankaanpäähän, Kankaanpäästä Orivedelle, Orivedeltä taas Tampereelle. Tämä on Tampere-ajan neljäs koti. Muut saman aikakauden taidejulisteet ovat päätyneet roskiin tai kaapin pohjalle, Jazz on seinällä, kulmista taittuneena ja rei'itettynä ja tahraisena. Siinä yhdistyy kaksi olennaista, tai kolmekin: värit, musiikki ja rytmi.

Hassua. Olen totisen rytmitajuton - en osaa tanssia tai muuta rytmillistä liikuntaa. Silti ihastelen musiikin rytmejä ja etsin rytmiä itse. Kävelen mieluusti yksin, sillä silloin pääsen oman liikkeen rytmiin. Kielestä etsin sanojen, lauseiden ja virkkeiden rytmiä. Kutomisessakin on rytmi: kun hain mallia viimeisimpään käsityöväkerrykseen, ihastuin tietyn kuvion rytmiin. Se tuntui käsissä hyvältä, aivan kuin olisi soittanut.

Erinäisiä kertoja on pitänyt googlata Iba N'Diaye, taiteilija, jonka teokset tuota yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuntemattomia. Tänään googlasin - Iba N'Diaye oli ranskalais-senegalilainen taidemaalari. Hän kuoli tänä syksynä.

Retkeilyä mielen sisällä ja ulkona

Kuvassa Otto Mäkilän Ihmisiä itsessään, noin 1950

Tänään ennen iltavuoroa kävelyllä. Peräti toinen kerta tänä syksynä (siis toinen kerta kävelyä ennen iltavuoroa.)

Jossakin taka-alalla hulluja ajatuksia siitä, että minun pitäisi olla kotona varustautumassa töihin. Tai jos ei varustautumassa, niin ainakin valmiustilassa. Ennen töitä ei ole lupa olla vapaalla... Kun nyt olen vapaalla, niin yks kaks myöhästyn tai kaadun ja katkaisen jalkani tai auto ajaa päälleni ja sitten en pääsekään töihin ja se on oma vika, mitäs en pysynyt kotona varustautumassa ja valmistautumassa.

Vähän olen näemmä taas ahdistusteni keskellä. En niitten vallassa kumminkaan, kun omat kelaukset huvittivat. Töissäkin huvitti aloituksessa: otin takin pois pukuhuoneessa ja laitoin hanskat naulakkoon. Hanskat putosivat lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon. Penteleet putosivat uudestaan lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon... Näin mielessäni, miten ne putoavat taas ja käyn raivokkaaseen painiin naulakon kanssa (se on lattiamalli, valkoinen metallinen miehenmittainen hökötys).

Lauantaina olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Ajatus kirjamessujen tungoksesta ahdisti, en siis mennyt (ei ole vapaa-ajalla pakko tehdä ahdistavia asioita... vapaa-ajalla saa olla vapaalla). Kävin katsomassa Wardin töitä, oli vähän vähempi tungos, selvisin yksin kaupunkibussilla Kuusisaareen ja sieltä takaisin keskustaan. (Vieraassa paikassa bussilla liikkumiset hermostuttavat minua, mutta eivät ole samalla lailla vastenmielisen ahdistavia kuin ihmistungos messuilla on.)

Wardin värit ovat hienoja. Ja ihana oli nähdä muutokset töissä: ne kolme vanhinta näyttelyn taulua olivat abstrakteja, harmaahkoja, ahdistavia. Niistä vanhimmista nykyhetkeen on valtava muutos. Mitä se minulle merkitsee? Ettei tarvitse olla mestari alusta lähtien. Saa muuttua, saa tehdä toisin kuin alussa - ja on hyvä, että muuttuu. Voi kulkea ulos ja sisään mielen huoneissa, ei se ensimmäinen ole yhtään sen omempi tai parempi tai enemmän "itseä" kuin kaikki muut. Eikä alku tarkoita sitä, ettei voisi lopussa olla jossakin aivan toisaalla, kaukana.

Kävin Ateneumissakin. Portaikossa on Charles Sandisonin Sinuhe, siis projektoreilla kattoon ja seiniin heijastettuja sanoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. (Sanat ylhäällä - ihminen niiden alapuolella - sanoilla tavoitetaan kohti henkeä, jotakin enemmän kuin mitä on...) Näyttelyissä muiden joukossa tuo Mäkilän maalaus, jonka löysin netistä.

Lauantain lopuksi tapaaminen kahden ystävän kanssa. Alun perin meidän piti tavata kirjamessuilla, mutta ketään ei huvittanut. Yksi meistä oli sentään käynyt paikan päällä. Se yksi sanoi jaksaneensa paikan henkeä 20 minuuttia ja paenneensa sitten. Kirjojen ympärillä tarvitaan hiljaisuutta.

Paluu vanhaan

Kutominen tuntuu nyt hyvältä. Tarvitsen osin mekaanista tekemistä, sellaista stressitöntä. Kokeilin taannoin taas paria nettipeliä, mutta hakkaan niitä lopulta ihan hullun lailla - tai jos ovat järkeilytyyppisiä, niin tietyssä pisteessä jään junnaamaan enkä viitsi enää yrittää. Niitä monimutkaisempia taas en jaksa toista ohjevirkettä pitemmälle.

Riistin yhden vanhan neuleen, joka on lojunut vuosia kaapissa (se on liian iso, helmat roikkuvat joka suuntaan). Teen sitä uusiksi - kärsimättömänä haluaisin sen valmiiksi melkein heti kohta. Hiukan pitää kumminkin pakertaa.

Onneksi huomenna on terapia. Kaipaan sinne - tuntuu että taas on elämää määrättömästi viime kerran ja huomisen välissä. Viimeksi puhuimme etäisyydestä ja eristäytymisestä ja siitä, miten minulla on tapana väistellä puoliskon kanssa puhumista. Mieluusti selvittäisin kaiken oman mieleni sisällä ja olisin sanomatta omista väännöistäni tai meitä molempia koskettavista asioista. Minulla on kovin vahva malli siihen, että itsekseen pitäisi pärjätä - ja puhumatta, se olisi paras vaihtoehto. Puhuminen on muiden "vaivaamista", huomion hakemista, asioiden kaatamista muiden niskaan. Ehkä joskus noinkin on. Mutta minulla on taipumus ihan toisenlaiseen käytökseen: vetäytymiseen, penseyteen, piiloutumiseen. Sovin tekeväni eräitä harjoituksia tällä viikolla, mutta enpä ole tehnyt, en ainakaan kovin järjestelmällisesti.

Yllätin itseni

Ostin töitten jälkeen lankaa ja nyt on tämmöinen pötkylä tuloksena. Pötkylä tarvitsee vielä kaverin ja hiukan muotoilua, ennen kuin se pääsee käyttöön.

(Siis, en yrityksistä huolimatta ole kaupasta löytänyt kohtuupitkiä ranteittenlämmittimiä. Minulla on yhdet, mutta ne ovat jotakin keinokuitua ja ympäriinsä nuppaantuneet. Töissä on kylmä ja minulla sormet/ranteet jäässä.)

Eli oli pakko alkaa askarrella. En ole yli kymmeneen vuoteen virkannut tai kutonut mitään. Parikymppisenä kudoin jatkuvasti, aina oli vähintään yksi pusero työn alla. Sitten tuli tympääntyminen ja kyllästyminen - tai oikeastaan tuli se ensimmäinen masennus, joka vei ilon pois kaikesta tekemisestä. En ole oikein osannut palata kutomiseen tai neulomiseen sen masennuskauden jälkeen.

Oli kivaa - sen verran kivaa, että voisin hommata yhdet langat ja tehdä oman mukaelman yhdestä Novitan neuleesta. Sikäli mikäli tämä inspis nyt jatkuu sen toisen pötkylän jälkeenkin.

Siivekäs olento

Kävin eilen töiden jälkeen hakemassa kotiin tämän olennon.

Se matkusti kanssani bussissa, se oli kassissa muovirasian ja sanomalehtien ympäröimänä. Sen kuljettaminen juuri noin riemastutti minua.

Heittäytymisestä

... ja vastaanottamisesta? Sitähän heittäytyminen on: ottaa vastaan sen mitä tulee (vaikka ei voikaan ennakolta kontrolloida tai määrätä, mitä tulee).

Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.

Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.

Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.

Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.

Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.

Siivet

Kävisin tekemässä keramiikkaa, jos voisin. (Jos siis töiltäni pääsisin aina keskiviikkoiltaisin kaupunkiin). Tuntui mahdottoman hyvältä pyöritellä savea tänään ja eilen. Silti lähteminen on kynnyksen ylittämistä - aivan kuin en soisi itselleni sellaista luovaa tekemistä, jossa ei ole mitään järkeä.

En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.

Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?

Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.

Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.

Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).

Mitä tästä opin?

Eilen tänne kirjasin tämän päivän ohjelmaa. No eipä toteutunut se ohjelma sellaisena kuin olin kuvitellut. Menin töistä suoraan bussille ja bussissa vasta kaivoin kännykän käteen: terapeutti oli soittanut aamulla. Puhelinkammoisena menin terpan työhuoneelle asti ja odottelin siellä hiukan yli sovitun ajan, ennen kuin soitin hänelle.

Flunssa. Aika peruttu.

Löntystin sitten keskustan toiseen laitaan. Oli itku kurkussa, terpan työhuoneen rappukäytävässä kuljin silmät märkinä. Juuri ennen töistä lähtöä olin saanut kohtuuttoman ahdistuksen vaikean kollegan takia (hän komenteli aika tylysti muutamaa asiakasta ja minulle tuli tunne, että haluan kadota jonnekin piiloon, paikkaan johon hän ei ulottuisi).

En tiedä, miksi vaikean kollegan kiukku pelottaa minua. Eihän hän edes kiukkua minulle (ei tänään ainakaan). Olenko vain tottumaton siihen, että kiukkua voisi ilmaista jollain lailla? Osaan näyttää vihaisuuteni vain lähi-ihmisille ja vain ääritilanteessa. Kateellinenko olen, kun toinen uskaltaa äksytä ja tylyttää eikä yhtään edes yritä olla hyväntahtoinen asiakkaille, jollei hyvää tahtoa ole ensin ansaittu esim. kohteliaalla käytöksellä? Vai kuvittelenko, että minun pitäisi saada lepytettyä kollega - nauravaiseksi, hyvälle tuulelle?

Rauhoituin kävellessä, menin syömään salaatin.

Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa kuvanveiston luokassa - kaikki on mahdollista, kaikki muodot ja värit - ei, vielä en ole tehnyt mitään. Olen vasta silpunnut paperia ja ihmetellyt mahdollisia maailmoja.

En ehdi olemaan itsessäni

Tulossa ja menossa ja minä itse siinä välissä. En oikein hengitä rauhassa.

Kahdeksaan asti töissä. Töistä ruokakauppaan. Kotiin. Luin hetken kirjaa. Pakkomielteinen ruuanlaittovelvollisuus iski, tein porkkanakeittoa, josta saan huomisen ja ylihuomisen eväät. Jossakin välissä kirjoitin keskusteluketjuun, johon olen jämähtänyt inttämään. Sitten piti käydä toisaalla hiukan modettamassa. Kurkin puoliskon olan yli tv:n ajankohtaisohjelmaa. Vastasin pariin sähköpostiin. Siivosin kissojen hiekkalaatikon.

Ja koko ajan kello kiitää ja huomenna on aamuvuoro, aamuvuoron jälkeen terapia ja terapian jälkeen - ah - työväenopiston paperisavikurssin ensimmäinen kerta. Kurssiin liittyy myös absurdi pelko: entä jos en keksikään mitään, entä jos olen ihan tyhjä, entä jos en saa mitään tuntumaa saveen, entä jos se muu ryhmä on sitä mummoporukkaa, joka tekee pikkusieviä kuppeja krumeluurikoristeilla? Entä jos iskee ahdistus ja suorituspaine eikä ole ollenkaan hyvä olo? (Olen nyt ollut puolitoista vuotta tekemättä keramiikkaa, sitä ennen tein... fantasiahahmoja, eläimiä, joita ei ole olemassa - paitsi että nyt on, ne hahmot ovat tuolla kirjahyllyssä.)

Oletettu kotiinpaluuaika huomenna illalla yhdeksän jälkeen.

Juuri näiden ajatusten takia en pidä aikatauluista. Ahdistun niistä etukäteen, kun mietin, missä olen huomenna ja miten pitää ennättää esim. nyt terapiasta sinne keramiikkapaikkaan. Huomisen menemiset ja tulemiset ovat mielessäni jo alkaneet, vaikka tässä välissä on vielä yö.

Jospa hengittäisin vaan. Venyttelisin. Olisin hetken ennen nukkumaan menoa.

Hiukan uuvuttavaa

Sataa. Urho puhinasta löytyi mökkiseikkailun jäljiltä haava nivusissa, se tikattiin tänään nukutuksessa ja kissa on - no, kipeä. Miehellä taas on käsi (se purtu) kipeänä, jyrkimmät mahdolliset antibiootit päällä ja taustalla käsky mennä päivystyksen kautta sairaalaan tiputukseen, jos turvotus pahenee (tänään jo hiukan näkyy rystysiä). Minä heräilen keskellä yötä ja valvon valvon valvon (tietämättä mikä nyt ressaa vai ressaako mikään).

Eilen illalla olin katsomassa tanssia. Alkuperäinen ajatus oli kaapata mukaan jokin ystävä, mutta yksi oli reissussa ja toisella oli muuta menoa ja kolmannelta en sitten lopulta edes kysynyt, kun hän on enempi perinteisen näytelmän ystävä. Puoliso taas sanoi esittelytekstistä: "Kuulostaa kauheelta", kun kysyin, että mikä niin, niin hän sanoi: "Varmaan taidetta ja mä en ymmärrä mitään". Minä siihen, että polttomoottorikin on taidetta, jos taiteen määritelmä on, ettei siitä ymmärrä mitään.

No, menin siis yksin, My imaginary friend was with me. Olin jollain tapaa herkässä vireessä, isot pehmohahmot enemmän itkettivät kuin naurattivat (joku takanani taas kikatti hahmoille herkeämättä), välipuheetkin itkettivät. Samoja asioita ne olivat, mitä itse olen miettinyt niissä väleissä, kun mieli on vaeltanut hiukan tulevaan. Jos joskus kirjoitan, niin mitä merkitystä sillä on. Maailmassa on niin järjettömiä ja isoja ongelmia (sodat, ilmaston lämpeneminen, ravinnon riittävyys), että eikö sitä pitäisi tehdä jotakin oikeasti merkittävää sen sijaan että haahuilee ja keksii juttuja omasta päästään. Juttujen keksiminenkin on ongelma: tässä ajassa kaikki on läsnä. On tolkuton yltäkylläisyys ja äärimmäinen köyhyys, yksilön vapaus ja ahtaat pakkopaidat, turvallinen pullamössö ja ankkojen pakkosyöttö. Kun yhden näkökulman valitsee, sulkee samalla pois muut - ja onko se yksi näkökulma parempi tai todempi kuin jokin muu tämän hetken todellisuuksista? Lopulta jää jäljelle vain jokaisen ihmisen oma todellisuus: henkilökohtainen kokemus.

Nautin muiden rohkeudesta tehdä älyttömiä asioita (lähinnä taidetta). Pukea nyt jättimäiset pehmohahmopuvut päälle ja mennä estradille tanssimaan, sisäisen itsekriitikkoni mielestä se on naurettavaa. Rohkeuden puutteeni on aika usein pienisieluista pelkoa siitä, että joutuisin naurettavaan valoon. Se on lapsen pelkoa. Jossain menneisyydessa lienee tilanteita, joissa olen ollut innostunut ja ihastunut (piirustuksesta, kirjoituksesta, laulusta--), mutta se into ja ihastus on kohdannut naureskelua. Minun tarvitsisi jollain lailla kasvattaa itseni ulos yliherkkyydestä muiden reaktioille. Vangitsen itse itseäni pikku häkkiin, kun en kehtaa tätä ja tuota. Vapautuisin, voisin paremmin, jos kehtaisin enemmän. Häpeäisin siis vähemmän...

Intuitio

Periaatteessa kaiken pitäisi olla kielen tavoitettavissa, mahdollista määritellä kerran ja toisen kerran.

Jäävuoren kokoinen osa minusta on tavoittamattomissa. Onneksi. Kiitos jollekin korkeammalle voimalle siitä, että joudun ihmettelemään itseäni ja yllättymään itsestäni.

Se mitä pystyn sanoilla määrittelemään, mistä pystyn tekemään tavoitteita, haaveita, mielikuvia... Se on itsekriitikkoni - tai armaan paskageneraattorin - näkyvillä. Siitä muusta, siitä pinnanalaisesta, itseriitikko ei saa otetta. Voin venkslata yksinkertaisten vaihtoehtojen välillä arjen pikku asioissa, miettiä ostaisinko nyt pussin kotimaisia porkkanoita vai maapallon toiselta puolen roudattuja viinirypäleitä (tällaisistakin asioista itsekriitikolla on mielipide). Mutta sitten voin yks kaks yhtään venkoilematta ilmoittautua vapaaehtoistyöntekijäksi KVT:n leirille (tapahtui nelisen vuotta sitten) tai mennä naimisiin tai ostaa asunnon tai... Isot asiat ovat sitten lopulta helppoja. Pienissä asioissa kadotan perspektiivin - tai pitkäkestoisissa asioissa, ne kun koostuvat pienistä paloista.

Intuition perusteella viehätyn joistakin ihmisistä ja välttelen toisia. Molemmille toiminnoille voin keksiä halutessani järkiperusteluja, mutta toiminta tulee jostakin tavoittamattomista.

Terapeutinkin valitsin silkalla intuitiolla. Ensin olin soitellut umpimähkään puhelinluettelossa ilmoittaville. Suurin osa soitoista oli huteja: ei ollut aikoja lainkaan tai oli joskus ikuisuuden päästä. Sitten sain sovittua kolme tutustumisaikaa. Kaksi ensimmäistä terapeuttia saivat minut ihan tolaltani. Järkisyitäkin oli monta, mutta pohjalla se intuitio. Nyt vasta kun ollaan näin pitkällä, siis likellä kahta vuotta, tiedän, miksi valitsin tämän terapeutin. Ne kaikki muut terapeutit koin arvosteleviksi, syyttäviksikin - ilmeisesti he ruokkivat vaativaa persoonan osaani (heillä tuskin oli tarkoitus toimia näin). Ja miksi käynkään terapiassa? Jotta pääsisin irti itsekriitikkoni liian isosta vallasta minuun... Se pyrkimys on mahdollisempi saavuttaa, kun tekee työtä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vahvista itsekriitikkoani.

Hassua. Joskus monta vuotta sitten pidin kovasti eräästä psykologista, joka oli kovin älyllinen, kriittinen ja kyselevä. Tämä nykyinen on aika lailla toisenlainen.

Blanco

Joskus toisella kerralla jotakin analysoivampaa. Tällä kertaa vain:

Musiikki on upeaa. En ihan tarkkaan tiedä, miten voi kahden hengen lavakarisma olla semmoinen, että täyttivät kirkkaasti koko Tampere-talon ja minä siellä parven ekalla rivillä lähinnä hymyilin hangon keksinä ja läpytin käsiä, miinus tästä ne kolme kappaletta, jotka saivat itkemään (Pelko, Peltirumpu, Laulu, puolisko henkäili Seitsemän päivän kohdalla raskaasti).

Onnistuin viimein sisäistämään, ettei ole Terho Majamäkeä - noin sen nimen olen lukihäröissäni tavannut ja onnistunut ajattelemaan Ismo Alanko Teholla -nimenkin jokseenkin erimerkityksiseksi.

Heh. Jostakin johkaantui mieleeni yksi matkan varrella kohdattu treffikaveri, joka sanoi ettei ymmärrä, miksi kuunnella musiikkia. Hänestä kun linnunlaulu oli kaunista, musiikki ei. Au. Puuttuikohan häneltä jokin kuulohermojen osa?

Kirjoittamisesta

Luin kirjan, ihan hyvän kirjan . Ei mitenkään ihmeellisen, kumminkin riittävän hyvän.

Jos uskoisin itseeni tarpeeksi, saisin valmiiksi oman.

Eilisessä innonpuuskassa avasin vanhan tiedoston, kirjoitin, muokkasin. On sitä liki 50 sivua. On siinä jotakin tolkkua. On on on.

Kun vain saisin itsekriitikkoni hiljenemään. Kun ei tarvitsisi itselle perustella jokaista kohtaa. Kun en olisi niin oman arvostelijani vietävissä - se tekee kirjoittamisesta tylsää pakertamista.

Hemmetti.

Katsomon eturivistä

Katsoin näytelmän. Olimme tosiaan katsomon eturivissä, yhdessä kohtauksessa päällemme satoi ranskanpastilleja.

En edes yritä analysoida sitä.

Jokin minussa riehaantuu silloin, kun taiteessa toteutetaan jotakin järjetöntä. Siis kun näyttämölle tuodaan myskihärkiä ja neandertahlin ihmisiä, esimerkiksi. Sama tapahtuu, kun rikotaan perustavanlaatuinen kaava, laitetaan vaikka naisnimiseen rooliin miesnäyttelijä, esimerkiksi.

Se on syvästi vapauttavaa. Sisäinen pienisieluinen kaavanlaatijani mykistyy hetkeksi ihan täysin. Pääsen irti.

Joskus vielä uskon itseeni tarpeeksi. Voin itse tehdä sitä, minkä katsomisesta tai lukemisesta nyt nautin. Jossain pisteessä tajuan perin juurin, ettei minun tarvitse olla sen kummallisempi, luovempi, taitavampi, lahjakkaampi, kuin olen. Se mitä olen riittää ja sillä mitä olen pääsen käsiksi siihen, mikä on pinnan alla, ytimessä.

Näytelmässä soi kummallinen versio vanhasta biisistä. Vuonna 1988 (tai -89) se soi minulla kasettimankalta, minulla oli koko kasetti Chapmania, olin ostanut ison kaupungin musiikkikaupasta. Ei kappale tuo mieleen ihmisiä (minulla harvemmin mikään kappale liittyy ihmisiin), mutta muistan täsmälleen sen ruskean vanhan Toyotan, jolla ajoin hetken aikaa ajokortin saamisen jälkeen. En ole koskenut auton rattiin 1990-luvun alun jälkeen.

" I love you
Is all that you can't say"

Ha, juuri näin... Minulla tai hänellä ei juuri ole tapana sanoa r-sanoja. En tiedä, onko sillä lopulta merkitystä - voi tehdä rakkaudellisia tekoja.

Aikuisen silmin lapsi

Hiljan katselin sivusta, kun yksi esikouluryhmä teki piirustuksia. Joukossa yksi tarvitsi aikuista vierelle koko ajan piirtämisessä, halusi palautetta, halusi tukea tekemiselle.

Sen yhden piirustus oli lopulta hieno. Mutta. Se ei näyttänyt yhtään lapsen tekemältä. Se oli aikuisen näkemys talosta, pihapuusta, pensasaidasta, nurmikosta. Se vieressä istunut aikuinen oli kertonut lapselle, mitä kuvassa "pitää" olla. Miten "pitää" piirtää.

Suretti sen lapsen puolesta. Olisi hänellä ollut aikaa myöhemminkin oppia, miten "kuuluu" piirtää. Olisi vielä tehnyt punaisen taivaan ja taloon ikkunat isommat kuin talo itse.

Voi kun pääsisin omista "pitää" -vaatimuksistani eroon. Voi kun osaisin nähdä avoimesti ja antaisin mielikuvien virrata...

Kiltteys

Toisaalla kirjoitin tällaisen lauseen pari päivää sitten: "Jos alat tehdä tekoja, joista epäilet vanhempiesi loukkaantuvan (mutta joita itse haluat tehdä), vahvistat samalla itseäsi."

Ei tuo ole vieläkään minulla ohitettu juttu, tuo vanhempien loukkaantuminen.

Tai en teidä, mistä tunteesta siinä lopulta on kyse. Kateudestako - siitä, että molemmat, isä ja äiti, ovat eläneet pientä elämää, olleet matkustelematta, muuttamatta, harrastamatta, erityisemmin toteuttamatta itseään - ja jos minä teen toisin, niin herätän heissä kateutta. Vai loukkaantumisesta - siitä, että vanhempieni kaltainen elämä ei ole minulle tarpeeksi.

Kirjoittaminen on minulle tärkeä ja mystinen juttu. En tarkoita blogikirjoittamista, vaan proosaa ja muuta kaunokirjallisuutta.

Tiedän että tällä hetkellä mielessäni on jarru. Vanhempani ovat joskus jotakin kirjoituksiani lukeneet, isä on niitä kehunut, äiti - no joo. Äiti on ollut sitä mieltä, että "pitäisi kirjoittaa hauskempaa".

Se tarina, joka minulla on mielessäni - ja josta tulisi kenties romaani - ei ole erityisen hauska. Siinä on myös paljon äidistäni vaikutteita saanut henkilöhahmo (jollain lailla äidin kommentit ovat niin karrikoituja, että olen alkanut nähdä ne tietynlaisen, melko yksinkertaisen ja yksiulotteisen kirjallisen hahmon sanomina... ehkä tämä on minun tapani etäännyttää hänen puheitaan ja olla ottamatta niitä niin kamalan henkilökohtaisesti).

Tiedän että menen asioiden edelle. Mikään ei estä minua kirjoittamasta - ongelma äidin kanssa syntyy vasta jos äiti joskus jostain syystä tekstini lukee. Mutta mielessäni se äidin loukkaantuminen kummittelee jo nyt, vaikka hän ei edes tiedä minun kirjoittavan henkilöstä, joka puhuu hänen suullaan.

Minua ei erityisemmin kannustanut sekään, mitä äiti sanoi erään ystäväni teoksen arvosteluista (työtä kehuttiin noin yleisesti, mutta valtakunnan päälehdessä oli sattumoisin moittiva arvio). Äiti: "Ei sen N.N.:nkään kirjaa kehuttu. " Ei se lauseena kuulosta kovin pahalta, mutta äänensävy oli ilkeä ja äiti jätti sujuvasti huomiotta kehut - joita niitäkin oli ihan äidin kotiin kannetussa maakuntalehdessä - ja sen, että teos oli palkintoehdokkaana. Aiemmin äiti oli minulta kysellyt: "Meinaako se N.N. vaan kirjotella?"

Äiti ei siedä sitä, että ihmiset astuvat yli rajojen. Äidin mielestä pitäisi kulkea kohdusta hautaan sama palttoo päällä. Muuten on vähintäänkin epäilyttävä tapaus, jollain lailla pyrkyri tai nousukas. Ja sellainen taas on huonon tai epäilyttävän ihmisen merkki.

Niin... Saisinpa siivet nousta äidin yläpuolelle, piittaamattomuuteen. Ottaa vastuun omasta elämästäni ihan kokonaan. Tällä menolla kitisen viisikymppisenä, miten olisin voinut tätä ja tuota 2000-luvulla, mutta kun äiti oli vielä elossa enkä voinut vanhan ihmisen mieltä pahoittaa...

Savi

Yksi ihme lisää: löysin muutama vuosi sitten saven. En ole kokenut itseäni erityisen näppäräksi tai käteväksi, en askartele, en ompele. Joskus kudoin, monta monta villapaitaa, mutta sitten kyllästyin.

Menin keramiikan alkeiskurssille työväenopistoon. Päässä melkein naksahti ensimmäisellä kerralla: vaikka en saanut aikaan symmetristä muotoa, en edes sellaista muotoa kuin tavoittelin, niin tekeminen tuntui vapauttavalta, riemulliselta. Hiukan kuin olisi jumalaa leikkinyt: kas, ensin oli möykky savea, sitten oli maailmassa yksi muoto lisää, ainutlaatuinen, juuri valmis.

Olen tehnyt kymmeniä keramiikkaolentoja. Niillä ei ole mitään käyttöarvoa, ne eivät käy kupiksi tai säilytysastiaksi. Niiden tekeminen on arvoitus itselleni, en tiedä mistä ne ottavat muotonsa enkä aloittaessani edes tiedä, mitä niistä tulee. Se juuri on parasta: kun ei ennakolta tiedä, mitä niistä tulee.

Jossakin haaveessa olen vanha nainen savipajassa. Tiedän kaiken lasitteitten sekoittamisesta ja savilaaduista, teen päivät hahmojani. Niillä on henki ja elämät.

Luovuus

On ihmeellistä että me olemme, me yhdessä ja erikseen.

Erinäisiä kertoja olen muitten ihmisten sanomana kuullut, että minä tai mies tai me yhdessä olemme luovia. Se sana töksähtää - luovia, miten niin, en ole taiteilija, ei hänkään, molemmilla kunnan pieni palkka, arki arkea, voisin nimetä monta luovempaa ihmistä.

Luovuus on jotakin liian isoa. Vähän niin kuin rakkaus. Molempia on, mutta molempien lausumista ääneen välttelee: jos se sana lipsahtaisi huulilta, niin manaisi pahaa silmää, huonoja enteitä. L- ja R -sanat kaikkoavat, jos niitä väkisin yrittää kutsua elämään.

Luovuus on selviytymiskeino. Alan kirjoittaa silloin, kun helvetisti pelottaa. Kirjoitan mitä tahansa, päiväkirjaa, kirjeitä, sähköpostia, tarinoita, mielipidekirjoituksen. Teen ruokia, joita ei löydy reseptikirjoista, leikin kameralla, piirtelen huvikseni. On hauskaa yhdistellä aineksia, katsoa mitä milloinkin syntyy.

Rakkaus on pelon vastakohta, väitettiin jossakin. Mitä vähemmän pelkää, sitä enemmän uskaltaa olla avoin, auki, vastaanottava, rakastava.

On ihme, että juoppo ja syöppö ovat yhdessä ja kumpikin on toipunut taudista niin pitkälle, että on vuosia jo kulkenut ulkoisesti taviskansalaisen kirjoissa. Alkoholisteistaa taitaa pari prosenttia selvitä pitempään raittiuteen, lihavilla syömisongelmaisilla prosentti on samanlainen. Suurin osa meistä lihoo ja laihtuu, lihoo ja laihtuu taas (tai ryyppää ja raitistuu, ryyppää taas ja raitistuu taas).

Kun tapasimme, niin minä oletin tapaavani jotenkin silminnähden juopon miehen, hän taas oletti tapaavansa lihavan syömärin. Yllätimme toisemme. Yllätämme edelleen.

Ehkä mahdottomien ovien aukaiseminen auttaa: kun kerran on ylittänyt mahdottoman, saman ylityksen voi tehdä aina uudestaan.