Rikon hiljaisuuden

En ole kirjoittanut aikoihin. En ole kirjoittanut mitään muutakaan. Tuntui siltä, että kirjoittaessani jään kiinni huonoihin oloihin. Oli helpompaa olla kirjoittamatta.

Eroaminen on mun kohdallani ollut pitkällistä. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi helpottaa, mutta vielä tämän vuoden keväällä olin viikon verran sellaisessa räytymiskohtauksessa, ettei mitään rajaa. Nyt, tällä hetkellä, on jo vaikea käsittää niitä senhetkisiä mielentiloja ja sitä, miksi oikein jäin kiinni epätoivoiseen junnaukseen. Yksitellen luettelin mielessäni, missä kohden epäonnistuin ja mitä asioita alun perinkin ex-miehen kanssa suhteeseen ryhtyessäni sivuutin. Oli hirveä tarve muuttaa menneisyys toisenlaiseksi, vaikka mahdotontahan se on.

Toukokuussa alkoi kirkastua pysyvämmin. Melkoinen paradoksi, että se varsinainen oivallus tuli antikliimaksin kohdalla. Oli kello kolme yöllä, olin juuri havahtunut asuntoni lattialta, päässä humisi, kylmä hiki valui pitkin ihoa ja epäilin kuolevani ihan kohta. Aiemmin, samana iltana, olin loukannut jalkani (sen kampuraisen). Yöllä en saanut jalalta nukuttua ja nousin hakemaan särkylääkkeitä. Ensimmäiset kolme askelta pääsin, sitten silmissä pimeni.

Kun kuvittelin kohta kuolevani, halusinkin elää. Ei tämä elämä näin saa loppua, surkeasti eteisen lattialle. Yksi vaikea ja eroon päättynyt suhde ei ole sen arvoinen, että sitä voisi jäädä hautomaan loppuiäksi. Mitä siitä, että koin tulleeni väärinkohdelluksi, se kohtelu on jo loppunut ja ohitse.

On ollut ihana huomata, että minä muutun. En ole enää se kosketuspelkoinen arkaujopiiloutuja. Jopa tuttu gynekologi sanoi, että tunnun erilaiselta kuin ennen (siis hänen näkökulmastaan, fyysisesti). Ensimmäistä kertaa ikinä on helppo koskettaa toista, halata, silittää, suudella, nukkua sylikkäin.En olekaan se aina yksinäisyyden kuplassa kelluva pikkutyttö. Aivan kuin olisin saanut uuden raajan. Hämmentävää ja hienoa.

Toivun...

Viime viikolla reissusin. Kävin kahden kaukana asuvan ystävän luona - heitä kaipasin talvella lähemmäs ja liki unohdin, että he ovat maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta olemassa.

Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.

En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.

Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.

Näkyväksi, ties monettako kertaa...

Poistelin täältä kymmenittäin viestejä taannoin. Olin jo lopettamassa tämän kirjoittamista - välillä ei huvita. Välillä kiusaa se, että ilmeisesti ex on lukenut tätä ja ehkä lukee vieläkin. Toisaalta jos hän tätä lukee, niin se on hänen asiansa. Maailmassa on miljoonia muitakin blogisivustoja, ei ole mitään pakkoa tulla juuri tänne luuraamaan.

Omassa pienessä päässäni olen osin kirjoittanutkin jotkut aikaisemmat tekstit sillä ajatuksella, että ex kenties ne lukee. Ei erityisen fiksua tai kypsää toimintaa - mutta en osannut tehdä muutakaan. Puin asioita lähinnä kirjoittamalla. Se on ensimmäinen tapa - siis jos kykenen löytämään sanoja. Todelliset ongelmat alkavat siinä kohdin, kun sanoja ei tavoita, kun en tajua, miltä tuntuu, kun on vain muodoton möykky. Koko viimeisimmän vuoden aviossa olo olo sellaista muodotonta möykkyä, jolle en löytänyt sanoja. Myöhemmin on selityksiä ja tunteita ja merkityksiä tullut tulvimalla.

Ajattelin jatkaa tätä, toistaiseksi. En halua leikkiä kuurupiiloa ja perustaa jonnekin uutta blogia x, jossa kirjoittaisin taas eri nimimerkillä. Minulla on paha taipumus piiloutua ja suojautua. Se, etten kirjoita omalla nimellä, on yhdenlaista suojatumista, mutta sen pitemmälle - kirjoittamisen lopettamiseen tai blogin vaihtoon - en ryhdy. Jos joku todellisen elämäni ihminen (ex tai joku muu) tätä lukee, niin lukekoon. Mitä sitten, jos lukee?

Makailin tänään ammeessa. Olin tajuavinani, että kirjoittaminen on se minun keinoni tulla näkyväksi. Se on syy kirjoittaa. Ei ole merkitystä sillä, mikä on kirjoittamisen muoto - fiktio, blogiteksti, kynällä kirjoitettu päiväkirja, kirje, sähköposti - pääasia, että kirjoitan. Jos en kirjoita, olen vielä enemmän hukassa kuin yleensä, vielä näkymättömämpi ja pienempi.

Pyhä jysäys sentään

Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.

Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...

Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.

Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).

Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).

Sorvin ääreen

En ole kirjoittanut kuukauteen.(Kiitos kommentoijat - sanon jotain myöhemmin, jos keksin, kivaa, että olette jättäneet puumerkkiä tänne!)

Kesäloma alkoi kesäkuun alussa (maanantaihin asti vielä tätä... kelluvaa olotilaa). Halusin pois koneen äärestä (kirjojen ääreen, heh - luin Kafkan rannalla ja Vesipuutarhat) ja mökille ja satunnaisiin ystävätapaamisiin.

Terapian loppu ei vieläkään ole todellista. Kuvittelen olevani kesätauolla. Kuvittelen että tapaan terapeutin ihan kohta.

Hän sanoi ajattelevansa, että jatkossa minulla olisi matala kynnys ottaa yhteyttä, jos on tarvis. Kuvittelen kynnyksen kumminkin isoksi, nythän pitäisi pärjätä, olla tasapainossa, terve?

Hmp. Tässä muutama päivä sitten ahdistelin tunteja sitä, miten tietyt typerät pelot säilyvät aina vaan, terapiasta huolimatta. Senhetkinen typerä pelko oli soittamiseen liittyvä. Olimme pikku reissulla minä ja puolisko, ja minun piti varmistaa hotellille saapumisaikamme. Yksinkertainen ja pikainen asia, jossa EI OLE mitään hirveää - paitsi minun mielessäni. Jälkikäteen ahdistuin, kun en ole päässyt pois edes näin pienistä ongelmista - miten sitten mistään isommista? Silti uskon, että tuossakin on kyse isommasta asiasta, siitä miten paljon vaadin itseltäni ja miten ankaria arvostelijoita kuvittelen muiden ihmisten olevan.

Jokin prosessi jatkuu, vaikkei terapiaa ole. Käyn kävelyillä, verkkaisessa rytmissä jatkan tunnin, puolitoista. Kolmesti tai neljästi on toistunut sama ajatus (ja iso tunnetila, vesi on noussut silmiin): Teen itselleni anteeksiantoa. Annan itselleni anteeksi... Isoja ja pieniä asioita. Annan anteeksi etten nuorena osannut irtautua vanhemmista. Annan anteeksi etten osannut hakea apua mielen ja ruumiin vaivoihin. Annan anteeksi että pelot ovat tehneet elämisestä välillä kovin kapeaa. Kävellessä on tuntunut, että joka askeleella olen lähempänä - ja joka askeleella olen kauempana itserankaisusta.

Terapian merkitys?

Katsoin maanantaina Voimalan terapiakeskustelun. Se oli minusta vähän tylsä ja samalla myös kiusaannuttava - kiusaannuttava oli tämä Blomsterin ajatus rukoilun yhdistämisestä terapiaan. Muutama vuosi sitten luin Musta, valkoinen häpeä -kirjan, ja kirjoitettuina sanat Jumala, armo ja rukous häiritsivät vähemmän kuin tuossa keskustelussa.

Miten minä käsitän terapian? Pakko kirjoittaa klisee: se on näkyväksi tulemista. Saan siinä kuulijan ja peilin itselleni - ja se on tärkeämpää kuin asioiden tulkitseminen tai analysoiminen. Joskus kuvittelin, että paranisin, kunhan vain osaisin ajatella oikein (tarpeeksi analyyttisesti ja monipuolisesti). Suhtauduin masennukseen ja elämään vähän niin kuin pulmakulmaan: kun vaan tarpeeksi ajattelisin ja kirjoittaisin ja miettisin, niin keksisin selitykset ongelmiini. Terapiassakin oli tärkeää olla mahdollisimman ajatteleva ja tulkitseva (tarkkaan ottain en tuolloin ollut terapiassa, vaan kävin harvakseltaan keskustelemassa psykologin tai mielenterveyshoitajan, myöhemmässä vaiheessa taas psykologin kanssa). En tullut näkyväksi, vaan esitin mielikuvaani selviytyvästä potilaasta. (Tajusin tämän vasta myöhemmin - kenties ne keskustelut olisivat olleet auttavampia, jos - ja jos ja jos...)

Kun aloin hakea terapeuttia Kelan terapiatukea varten, minusta tuntui, ettei minun pitäisi etsiä sellaista terapeuttia, jota aikaisemmin olisin arvostanut (siis analyyttistä, järjestelmällistä, älykkään oloista). Osasin mielestäni riittävästi tehdä introspektiota, mutta en osannut tuntea myötätuntoa itseäni kohtaan. Etsin terapeuttia, joka olisi empaattinen, lämmin, kannustava. Löysin.

Terapeuttini on omanlaisensa (vanha, nainen, peruskoulutukseltaan psykologi).Terapia on periaatteessa kognitiivista, mutta en tarkalleen tiedä, mikä siitä kognitiivista tekee. Ehkä se, että olen joskus terapiassa tehnyt mielikuvaharjoituksia ja olen saanut ehdotuksia ja harjoituksia terapeutilta. Suurin osa terapia-ajasta on puhetta. Välillä olemme dialogissa, suurimmaksi osaksi minä puhun, terppa kuuntelee.

Merkitys? Minun maailmani fokus alkaa nyt olla minä itse. Terapian alussa muut ihmiset huojuttivat minua kovin - pitkät pätkät puhuin vanhemmistani, etenkin äidistä. (Minulla on taipumus suunnata analysoiva katse etenkin muihin ihmisiin, se kun on vielä helpompaa kuin oman itsen analysointi.) Terapia taitaa olla minun tapani kasvaa aikuiseksi - vaikka päällimmäisiä, Kelan papereihin kirjattuja syitä ovat masennus, ahdistuneisuushäiriö ja estyneen sekä vaativan persoonallisuushäiriön piirteet.

Anna ajatukselle pikkusormi...

Voi hyvää päivää tätä päätä. Piti mennä hankkimaan ainakin yhden vuorokauden unettomuus ja parin ajatusmylly, ihan vaan koska muutakaan tekemistä ei ollut.

Pukkasin jo ajatukset ilmoille tuolla, joten en taida enää jaksaa vääntää tähän tiivistelmää.

Sitä myllyn käynnistänyttä ajatusta en ole tainnut näkyviin kirjoittaa. Se on tyyppiä "murehdin ennakolta asioita, joita on mahdoton tietää".

Siis: miten voisin varmistua siitä, etten esim. kymmenen vuoden kuluttua haikaile oman jälkikasvun perään ja olekin sitä mieltä, että oli virhe olla yrittämättä lisääntymistä?

Ei tuohon kysymykseen ole vastausta. Haluan taas mahdottomia. Ei ole olemassa mitään tunnemankelia, jonka läpi veivaamalla tuloksena olisi silkoisia ja huolella laskostuneita tunteita, juuri niitä mitä halusinkin.

Itsekseni pelkään tylsistymistä, elämän kapeutumista ja kaunaisuutta. Mutta kai nuo kolme kamaluutta voivat hiipiä elämään ihan ilman lapsia (tai lasten kanssa). Pitäisi vain osata luottaa. Ja osata olla kaunoittumatta.

Lapsettomuus on aika ehdoton asia miehen takia. Mies ei millään lailla edes harkitse lapsia, sillä hän ei siedä sitä mahdollisuutta, että lapsi myöhemmin elämässään sairastuisi alkoholismiin (niin kuin mies itse, miehen veli, miehen isä, miehen äidin veli, miehen äidin veljen poika... lista on aika loputon ja vakuuttava, osa on kuollut tautiinsa ja osa on hengissä mutta pää reikäjuustona).

En osaa kumota miehen logiikkaa, joka perustuu omaan kokemukseen. En minä tiedä alkoholismista kuin välillisesti ja etäältä. Ei minulla ole pokkaa mennä sanomaan, että mehän hoitaisimme sen lapsen (tai lapset) sukupuolesta riippumatta niin taidolla ja suojeluksessa, että geneettiset heikkoudet jäisivät piileviksi.

Se että ensinnäkin löytäisin itsestäni palavan halun saada lapsia ja sitten vielä lähtisin toteuttamaan tuota halua (eli etsisin lapsille jonkun muun biologisen isän kuin puolisoni), on ihan silkkaa scifiä. Omat lapsiajatukseni ovat niin häilyviä ja epämääräisiä, että niiden varaan ei rakenneta projektia, jossa etsitään mies, laittaudutaan raskaaksi ja siinä ohessa vielä sovitetaan monimutkaiset sosiaaliset velvoitteet ja vastuut kohdalleen.

Niin ja jos joku nyt ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei halua lapsia, niin... en minä ole halunnut lapsia. En viime vuonna, edellisenä tai viisi vuotta sitten. En koko ikänäni. Nyt viimeisimmän vuoden aikana on tullut lievä hiljainen ehkä. Sitä ehkää ei voi liian tarkkaan kuunnella, sillä en osaa elää sen mukaan. Olisi ehkä tullut aikaisemmin, vaikka kymmenen vuotta sitten, niin olisin ehtinyt varautua. Nyt tulisi vähän liian kiire.

Onnekas olen

Tänään olen ainakin parin verkkolehden sivuilta lukenut uutista nuorille masennuksen takia myönnettyjen sairaslomakausien lisääntymisestä.

Niin, minun onnekkuuteni taitaa olla siinä, että aloin potea masennusta jo 90-luvun lopulla. Kun samat kelat alkoivat uudestaan pyöriä mielessäni 2005, niin minulla oli jo osoittaa, että tätä ja tuota on kokeiltu, näitä pillereitä syöty, mielenterveystoimistossa hoitsun kanssa juteltu. Tahdon terapiaan, kiitos, se on vielä kokematta.

Onneksi en ole arvoiltani erityisen suomalainen. Pari viikkoa sitten ainakin iltapäivälehdissä ja maakunnallisissa julkaisuissa revittiin juttua yhden viestintätoimiston tekemästä kyselystä. Siinä selviteltiin sata statusasiaa, joita suomalaiset arvostavat. Hiukan referointia kyselyn tuloksista (kaikki tulokset täältä, ykkönen siis nauttii kaikkein suurinta statusta, sadas kaikkein pienintä):

Ensimmäisellä sijalla oli "olla hyvä työssään"
Toisella sijalla oli "olla rakentanut omaisuutensa itse"
Sijalla 36 on "olla lapsia, jotka ovat hyvässä koulussa"
Sijalla 53 on "olla hoikka"
Sijalla 69 on "kauniit lapset"
Sijalla 61 on "omistaa arvostettuja merkkivaatteita ja asusteita"
Sijalla 98 on "käydä terapiassa"

Terapiassa käyminen on luettelossa samassa sarjassa golfin pelaamisen ja aidon turkistakin omistamisen kanssa.

Ei kai ole ihme, että lääkitys on mielenterveyden ongelmissa se kaikkein käytetyin keino. Pillereillä vältetään esim. kiusalliset statuskysymykset, eikä tarvitse tunnustaa läheisilleen (tai työnantajalle tai vaikka naapurin Martta-mummolle) tarvitsevansa henkistä apua. Mieluummin kallisarvoisia koruja, kiitos (ne ovat listalla 60) tai viinikellari (listan sijalta 73).

Jokainen joka hiukan lähemmin minut tuntee, tietää terapiastani. Ystäväni taitavat olla aika outoja hekin, en nimittäin saa heitä sovitettua statusluetteloon.

Mutta hei, onhan listalla kaksi asiaa, joita arvostetaan vielä vähemmän kuin terapiassa käymistä.

Sijalla 99 on "olla vähintään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa" ja
sijalla 100 "parantaa ulkonäköään lääketieteellisin apukeinoin"

Viiraako silmissäni, vai näenkö jotain yhteyttä nuorten mielenterveysongelmien ja tämän statusluettelon kanssa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän (toivottavasti) tartun siihen, mitä "muut" ajattelevat. Miten muka "pitäisi" elää. Mitä asioita hankkia kuuluakseen "joukkoon". Mutta nuorena... olin kovin arka tekemään mitään omaa. Tuntui turvalliselta myötäillä muita. Edelleenkin tuntuu ajoittain. Mutta... koko ajan harjoittelen aidosti omana itsenä olemista.

Hiljainen kapina

En ihmeemmin pidä mölyä mielipiteistäni.

Vedän omia rajoja hyvin hiljaa. En tarvitse todistuksia siitä, vaikuttaako yksittäinen valintani laajemmin johonkin. Minulle vain tulee siitä tunne, että olen tehnyt edes jotakin.

Taidan lopettaa vuodatus.net -tilini käytön, nyt kun Vuodatus siirtyi Alma Median omistukseen. En välitä olla missään tekemisissä Alma Median kanssa sen jälkeen kun tämä eräs Telanne kertoili näkökulmiaan.

Erosin kirkosta, kun en sietänyt kuulua yhteisöön, jossa vängätään vuosikausia siitä, pitääkö pastorilla olla munat (ja munallisuutta perustellaan kaksi tuhatta vuotta vanhoilla teksteillä).

En ole tainnut kymmeneen vuoteen käydä McDonaldsissa tai muissa hampurilaispaikoissa.

Viimeksi olen risteillyt Ruotsiin, kun minut ylipuhuttiin ammattikoulun oppilaiden matkan valvojaksi noin vuonna 1999. En oikein tajua, mitä kivaa on mennä vesille ryyppäämään tai ostamaan jättirasioita karkkia.

Broileria ostan noin kerran vuodessa. Aina marinoimattomana. Tämän vuoden kerta toteutui juuri viime maanantaina.

Kammoan verkostomarkkinointitilaisuuksia. En aio mennä yksillekään Tupperware- tai Avon-kosmetiikkakutsuille ikinä.

Puolisolla on auto. Minusta taas maailmassa on jotain mätää, jos kahden hengen aikuistalous ei kaupungissa selviä yhdellä autolla. Meidän talous selviäsi mielestäni vallan mainiosti ilman autoa, mutta mies on mukavuudenhalussaan mielistynyt henkilöautolla työmatkan tekoon ja olen päättänyt olla puuttumatta asiaan - itsepä auton ajaa ja huollattaa.

Nämähän eivät liity yhtään mihinkään, nämä asiat. Ovatpa vain yhdenlaisia valintoja.

Siivet

Kävisin tekemässä keramiikkaa, jos voisin. (Jos siis töiltäni pääsisin aina keskiviikkoiltaisin kaupunkiin). Tuntui mahdottoman hyvältä pyöritellä savea tänään ja eilen. Silti lähteminen on kynnyksen ylittämistä - aivan kuin en soisi itselleni sellaista luovaa tekemistä, jossa ei ole mitään järkeä.

En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.

Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?

Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.

Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.

Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).

Jos... (masennuksesta ja peloista)

Välillä olen omasta mielestäni vallan hyvä tyyppi. Niinä hetkinä oma elämä ei näyttäydy hiukan säälittävässä valossa, niinä hetkinä menneisyyskin vaikuttaa valoisalta. Tai ne mustat pisteet eivät ole katastrofeja, vaan asioita, jotka ovat olleet välttämättömiä.

Jos en olisi masentunut silloin kun masennuin - opiskelun ja työelämään siirtymisen taitekohdassa - olisin nyt toisenlaisessa elämässä. Ilman masennusta ja ilman jonkinlaista järkkymistä en pystyisi rakkaussuhteeseen. Käsitykseni minusta ja muista ihmisistä olisi rajoittunut. Luulisin, ettei sellaista sairautta olekaan kuin masennus - kyse olisi jonkinlaisesta laiskuudesta tai haihattelusta, joka paranee itsestään, kunhan ihminen vaan velvollisuudentuntoisesti elää. En tuntisi ketään masentunutta, sillä en tunnistaisi masennusta sairastavia ihmisiä likelläni. Kukaan ei kertoisi minulle omasta masennuksestaan, sillä ihmissuhteeni olisivat etäisiä (olisi kenties pari vanhaa opiskeluaikaista ystävää joita tapaisin hyvin harvoin, ja työtuttuja, joiden kanssa puhuisin työasioita). Niissä etäisissäkin ihmissuhteissa stressaantuisin, sillä en oikein ymmärtäisi, miten minun pitäisi olla ja mitä muut minulta haluaisivat. Tasapainoni perustuisi lähinnä siihen, että kukaan ei tulisi kovin lähelle minua.

Kuvittelin ennen masennusta olevani järki-ihminen, sellainen jota tunteet eivät heiluttele. Selitin oman käytökseni järkeväksi tilanteissa, joissa olin aivan tunteen vallassa. Hyvä syy masentua - kyvyttömyys tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan.

Kas, näin voi käydä... Vaikka masennuksesta on seurannut vaikeita asioita, niin masennusta edeltänyttä elämää pidän umpikujana. Se on elämätöntä elämää, olemista, jossa lähinnä vaan pysyin hengissä. En uskaltanut oikein mitään, kun se ei (järkiselityksen) mukaan kannattanut. Nyt pelko ei enää samalla tavalla hallitse minua.

Eh, onhan noita... järjettömiä pelkoja, vieläkin. Mutta luottamus kasvaa vain tekemällä pelottavia asioita. Tässä kirjoitus pelosta. Olisivatkin pelkoni hämähäkkiosaston pelkoja, niitä olisi helpompi sormella osoittaa ja nauraa perään. Pelkään kun joudun menemään vieraitten ihmisten joukkoon. Pelkään kun pitää mennä lääkäriin. Pelkään että täytän väärin viralliset lomakkeet. Pelkään vieläkin ajoittain työpaikan kahvitaukoja. Pelkään että mokaan jollain käsittämättömän peruuttamattomalla tavalla töissä (esim. rikon tuhansien arvosta työmaan omaisuutta). Pelkään joinain hetkinä rakastelussa. Pelkään että myrkytän lähimmäiseni tarjoamallani ruualla (jos ruoka onkin jollain lailla pilaantunutta?). Pelkään että tapan vahingossa meidän kissat (jos ne vaikka vahingossa joutuvat pesukoneeseen ja kone päälle...). Pelkään autoja jotka pysähtyvät liian lähelle suojatietä. Pelkään korkeita paikkoja, joihin pitää kiivetä (keittiöjakkara on tarpeeksi korkea paikka). Pelkään läheisteni kuolemaa. Pelkään että jos joskus tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, niin tappaisin sen lapsen kumminkin. Pelkään sitä, että jonain hetkenä pelkäisin liikaa, kuolisin.

Rajat

Minulla on rajaongelma. Rajaongelma juontaa jonnekin lapsuudenkotiin, ilmapiiriin, siihen että vanhemmillani on ollut paljon kiellettyjä tai väistettäviä asioita, kiellettyä käyttäytymistä ja mutkikkaita sopivaisuussääntöjä . Edelleenkin, näin vanhana ja "isona" kaipaan ympärilleni sellaisia ihmisiä, jotka toimivat ei-rajoittavasti, ei-kieltävästi. Olen aivan järjettömän herkkä ärähdyksille, EI-lauseille ja kaikenlaiselle sivuuttamiselle.

Ja sama toiseen suuntaan: osaan rohkaista, osaan avata vaihtoehtoja, osaan antaa tilaa. Kaikki nämä hyvää ja hienoa. Se kääntöpuoli, ongelma, tulee, kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jollain lailla holtittomia, rajattomia, huomiota vaativia. En osaa olla rajaava, jämäkkä, määrätietoinen. En ymmärrä sitä tarvetta tarpeeksi ajoissa, jään odottelemaan että ihminen itse ymmärtäisi menneensä rajojen yli - ja välttämättä sellaista 'itse ymmärtämisen' tilannetta ei tule ikinä.

Koulussa iso osa työstä oli yhtä helvettiä tuon takia. Olisin selvinnyt vallan hyvin, jos minulla olisi ollut lauma estyneitä arkoja pelokkaita neuroottisia pikkutyttöjä ja -poikia. Olihan heitäkin, mutta oli myös ylirohkeita, levottomia, huomionhakuisia. Nuo jälkimmäiset veivät sitten kaiken tilan ja huomion, kun minä annoin niin tapahtua. Mikään huomio ei olisi joillekin ollut riittävästi - rajoja ei ollut ollenkaan.

Tässä nykyisessä hommassa samoja asioita tulee vastaan vähän pienempinä annoksina (onneksi näin, en kestäisi olla samassa määrin rajojenasettajan roolissa kuin opena olin). Viime viikolla esimerkiksi eräässä aikuisryhmässä kesken kurssin kurssilaisen (60+ nainen) kännykkä soi, hän vastasi ja selitti puhelimeen täyteen ääneen asioitaan. Minä (se turhan rajallinen persoona) en osannut puuttua. Olin näkemättä ja kuulematta. Korotin omaa ääntäni ja puhuin tädin äänen päälle, ajattelin Kyllä hän kohta älyää lopettaa. Pah. Hän lopetti sitten kun asia loppui - eli pulisi monta minuuttia. Sama ihminen myös huuteli kesken puheeni kaikkea mieleensä tullutta, eivätkä kommentit olleet erityisen positiivisia (siis eivät ne minuun liittyneet, mutta kurssiasiat olivat hänen mielestään kauhean vaikeita ja elämä yleensäkin menossa vaan huonompaan suuntaan ja kaikkia palveluja vain heikennetään jne). Peruspenseä ihminen, jonka annoin mellastaa mielin määrin, VAIKKA hänelle olisi pitänyt laittaa rajat.

Valikoin läheisimmiksi ihmisiksi sellaisia, joilla on kanssani samankaltainen käsitys rajoista. Ahdistun välittömästi, jos olen ystävystymässä ja se ystävyyden toinen osapuoli osoittaa halua jokapäiväiseen soitteluun/tapaamisiin/muuhun yhteydenpitoon. Minulla moinen menee yli rajojen. Samalla tavalla yli rajojen menee myös verkostomarkkinointi, en osaa suhtautua siihen, jos puolituttu esim. alkaa tarjota kosmetiikkaesitteitä tai kutsuja tupperiltaan - maailmassani on yksi tila markkinoinnille ja toinen ihmissuhteille, eivätkä nämä kaksi kohtaa.

Eksistentiaalinen äh

Puolisko leikattu ja kotona, viime viikon epätavallisuudesta palattu normaaliin.

Pari päivää olen taas vaihteeksi ihmetellyt blogin pitämisen mielekkyyttä. Oikeasti en tiedä, miksi tätä kirjoitan. Tavallaan kai yritän ratkaista elämiseen ja itseeni liittyviä ongelmia. Siis en yritä olla ketterä nokkela kiva hauska haircut-bloggari, sitäkin yritän aina välillä sillä toisella blogilla (jota en ole päivittänyt kai kuukauteen nyt).

Kun tapahtuu jotakin jonka edessä on ihan voimaton, niin hittojako viitsin mitään kirjoittaa, siitä. Voimattomuuden kohdalla edes minä en osaa teeskennellä, että sanat päiväkirjassa/blogissa/ihan millä tahansa virtuaalisella tai paperisella arkilla voisivat taikoa todellisuutta toisenlaiseksi.

Joutuisin vain kirjoittamaan auki sen, etten voi mitään.

Tai ettei puoliskokaan voi mitään. Me - kollektiivisesti! - emme voi mitään, ja sekös on tässä elämässä pelottavaa. Oma voimattomuus. Eihän sitä edes ole - kaikki on niin hallittavissa ja säädeltävissä (siis modernissa maailmassa, Suomessa, Länsi-Euroopassa, 2000-luvulla). Pitää vain osata tehdä oikeita valintoja ja kasvattaa itseään ja valikoida itselleen sopiva ympäristö ja olla olematta luuseri.

Heti kun hiukan helpottaa, niin sitä näppärästi työntää sivuun ja väistää oman avuttomuutensa. Sitä lähtee keräilemään ympärilleen vanhaa tuttua keinovarastoa ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuten esimerkiksi päivittää taas kerran blogin.

Mitä pitikin

Tämän olen huomannut ennenkin: ahdistukseni - olivat ne miten rajuja tahansa - ovat selkeärajaisempia kuin ennen.

Hiphei. Kiva että alkavat ja loppuvat, eivät vaan pyöri päässä...

Yllätin itseni tänään ajattelemasta, että olen terapiassa käynyt läpi sen mitä pitikin. Etenkin viimeisimmän vuoden aikana olen ollut likellä asioita, joiden tähden terapia tuntui välttämättömältä. Siis: on ollut pakko purkaa vanhoja työahdistuksia ja samoin on ollut pakko selvitellä oloja, jotka liittyvät "väärään" naiseuteen ja oman itsen häpeämiseen.

Toki olisi paljon muutakin. Olen aika lailla huono suojautumaan tai puolustamaan itseäni - ratkaisen ristiriitoja lähinnä pakenemalla paikalta, ja se ei esim. työmaalla ole edes erityisen mahdollista. Vieläkin pelkään olla muuta kuin kiltti tyttö, nöyristelen, koitan olla mukava joka suuntaan. Mutta tuo tuntuu tavallaan pikkujutulta kumminkin. Sitä paitsi en enää ihan kaikilla elämänalueilla ole erityisen kiltti.

Mitä enemmän uskallan näyttää aidon minäni, sitä helpompaa on elää. Kovin helposti vaan luisun kohtelemaan itseäni samalla tavalla kuin vanhempani ovat kohdelleet minua. Ja heti kun otan äidin ja isän äänen mittatikuksi, niin kutistun siksi lettipäätytöksi, joka ei heidän silmissään olisi koskaan saanut kasvaa naiseksi.

Valokuvaminä

Vein terapiaan tänään vanhoja valokuviani, yksi niistä oli minusta murrosikäisenä (noin vuonna 1983), muut opiskeluajalta ja ajalta hiukan valmistumisen jälkeen.

Terppa sanoi, ettei tunnistaisi minua, jos ei tietäisi että minä olen kuvissa mukana.

Olen muuttunut paljon (ulkoisesti siis). Jokunen vuosi sitten näytin punastellen noita kuvia miehelle - minua hävetti se, miltä olen näyttänyt. Hävettivät lyssyt hartiat, muodottoman väljät vaatteet, vaatteitten valjut värit, kilot, ihon finnit - kaikki. Mies sanoi niistä Etpä ole kovin hääviltä näyttänyt ja vieläkään en tiedä, olisinko loukkaantunut. Tottahan se oli. Ja kovin moni asia oli pielessä noissa kuvissa.

Vanhasta tulevat kaikki nuo "olen väärä" -ajatukset joihin jumiudun. Ne häiritsevät nykyhetkessä vieläkin, viimeksi tässä gynekologijutussa. Ajoittain olen vakavissani miettinyt, ettei tässä lääkäri voi mitään tehdä - pitäisihän minun uskoa, että olen vikapää eikä sopisi liikaa vaatia, sellainen kohtuullisen ongelmaton seksielämä esimerkiksi kuuluu muille, niille oikeille ihmisille, niille jotka elävät niin kuin kuuluu.

Tiedän, että silloin joskus lapsena päättelin omaa vääryyttäni siitä, miten äiti minua katsoi. Äiti ajatteli yksioikoisesti: lapsen pitää mahtua lasten kokomitoituksiin, kun ne kerran on lapsille tehty. Niinpä sitten vääntäydyin vaatekaupan sovituskopissa siihen lasten koossa isoimpaan uimapukuun, joka oli niin kireä että se soi. Uikkarit olivat oikean kokoiset - minä olin se väärä, se joka ei mahtunut. Samalla logiikalla lapsi ei äidin mielestä tarvinnut rintaliivejä, vaikka olikin saanut kuudesluokkalaisilta luokkakavereiltaan lällätyksiä löllyvistä tisseistä. Äidin maailmassa lapset nukkuivat aina yönsä hyvin - jos lapsi-Meri sanoi, ettei hän ollut nukkunut, niin ei sitä pitänyt uskoa. Kyllä lapset aina nukkuu yöt.

Jotakin hyvää tänään: ne vanhat valokuvat ja vanha minä eivät ahdista tai hävetä minua enää - eivät ainakaan samassa määrin kuin ennen. Se vanha minä on osa minua, yksi kerros joka on ollut näkyvillä - on edelleenkin muistoissa ja valokuvissa.

Omakuvan negatiivi

Terapiassa eilen taisin päästä käsiksi aika isoon ja monitahoiseen asiaan.

Kovin helposti vieläkin koen, että olisin väärä. Tuohon "väärään" liittyy erilaisuus, se ettei elämäni ole mennyt niin kuin keskimäärin tämänikäisten elämät. Väärää on myös henkisellä puolella - "pitäisi" olla sosiaalisempi, "pitäisi" olla itsevarma, "pitäisi" olla ahdistumatta ja masentumatta. Fyysisesti olen ollut "väärä" koko ikäni. Lapsena enemmän kuin nyt -lapsuuden väärään liittyvät epäonnistumiset liikunnallisissa leikeissa, hiihto-luistelu-palloilu-voimistelu -vaikeudet ja yleinen kömpelyys. Nuorena tuli rumuus ja lihavuus, väärä sukupuoli - tosin en olisi halunnut mieskään olla, olisin halunnut vapaaksi nais-leimasta, mutta en osannut siitä vapautua, osasin vain ahdistua siitä, miten väärä olen. Miten en osaa meikata, en pysy pystyssä korkokengissä, miten en kehtaa laittaa hametta päälle, miten epämukavia ovat rintaliivit, en osaa kuherrella miesten kanssa, olen tönkkö jähmeä kipsihymy vaan... Ja nyt taas: miten väärä olen kun seksissä on ahdistavaa ja vaikeaa, joku muu osaisi olla itsevarma vapaa valloittava riehakas aistikas sensuelli.

Eivät nämä "olen väärä" -ajatukset ole minulle hyväksi, mutta en osaa päästä niistä irtikään. Parhain selitykseni on ollut: en olisi voinut tehdä/tuntea/kokea muullakaan tavalla. Silti tuo "en olisi muutakaan voinut" on kuin kuravettä joisi, lievä paskan maku tuntuu viimeistään nielaisussa.

Terapeutti pyysi tuomaan ensi kerralle vanhoja valokuvia. Ensi kerta on maanantaina. Ne valokuvat ovat jossakin sekalaisessa pahvilaatikossa, joka on ollut sekalainen viimeisten viiden muuton ajan. En oikein kestä enkä siedä vanhoja valokuviani, näytän niissä jotenkin toisenlaiselta kuin mitä itse muistan.

Noh, mutta jotakin hyvääkin. Kävimme perjantaina katsomassa Einoa, joka oli ylen sievä kaikessa pentupörröisyydessään. Kesäkuun alussa Eino sitten muuttaa meille...

Terapian tarpeessa

Tekisi mieleni poistaa viimekertainen kirjoitus, kun jälkikäteen en sulata sitä. En sulata sitä, että rupesin itsediagnostisoimaan itseäni ja ahdistuin omasta diagnoosistani.

Olenpa ollut näppärä keksimään ahdistuksenaiheen.

Puhuin äskettäin miehen kanssa. Puhumisen ensimmäinen vaihe oli ihan skitso, minussa vyöryi älytön ahdistus, jonka määrää tai alkuperääkään en ymmärtänyt. Yleensä ahdistukseni helpottavat, jos uskallan sanoa ne ääneen. Tämä senkun jatkoi vaan.

Toisessa vaiheessa aloin tajuta jotakin, kenties, lievästi.

Taidan olla aika angstissa terapian loppumisesta, mutta en kehtaisi myöntää sitä. Taidan juuri nyt olla sillä lailla peloissani, että helposti ajattelen yhtä mustavalkoisesti kuin eräs Ä-ihminen Satakunnasta. Taidan myös käydä läpi tunteita, jotka jäivät jotenkin kesken 1990-luvun alussa.

Huomenna on terapiapäivä. Onneksi.

Kirjat, kirjat!

Kirjat ovat minulle tärkeitä. Tästä seuraa, että ajat jolloin en pysty lukemaan kirjoja, ovat kauheita.

Ensimmäinen sellainen aika oli, kun sairastuin 1997. Tilanne oli minulle ihan ennenkokematon: lukeminen oli aina ennen ollut seikkailua ja virkistystä ja pakoa arjesta ja rauhoittumista (monia keskenään vähän ristiriitaisiakin asioita). Kun en pystynytkään lukemaan - tai pystyin, mutta unohdin lukemani saman tien, sotkin henkilöt toisiinsa, kadotin juonen, en osannut eläytyä tarinaan - niin tuntui että olin menettänyt yhden maailman. Oli kuin ovi olisi paiskaistu kiinni nenän edestä.

Siis, olen lukenut aina siitä asti kun lukemaan opin (opin perinteisesti, vasta koulussa, ensimmäisellä luokalla). Sen jälkeen halusin kirjastokortin ja sen jälkeen kävin kerran viikossa hakemassa viikon kirjat. Luin melkein aina melkein kaiken. Harvoin jokin jäi kesken. Luulen etten olisi selvinnyt järjissäni lapsuuden lopusta ja murrosiästä ilman romaaneja. Ne olivat minun pakopaikkani, oma tila, jota kotona ei ollut. Kun otin kirjan käteen ja aloin lukea, niin pääsin pois, ulos, vapaaksi.

En ole koskaan ollut niin pahassa kunnossa, että olisin ollut vallan lukematta. Olen kyennyt lukemaan tietokirjoja, sanomalehtiä, keskustelupalstoja, blogeja... Mutta aina en pystykään lukemaan romaaneja, enää. Ahdistus ja masennus - minun tunteeni - tulevat minun ja tekstin väliin. Silloin saattaa jokin virke saada aikaan vartin itkukohtauksen, tai ajatukset harhaantuvat menneeseen tilanteeseen tai hetkeen.

Minulla on huono tapa jumittua esim. netin ääreen moneksi tunniksi - luen tiettyjä keskustelupalstoja, blogeja, verkkolehtiä. Se ei kumminkaan ole samaa kuin romaanit. Mieleni tarvitsisi sitä, että pääsisin irti itsestäni, toisaalle, muihin paikkoihin, aikoihin, eri ihmisten nahkoihin. En osaa paheksua ihmisiä, jotka uppoutuvat tietokonepeleihin. Luulen että heille pelit ovat sama kuin romaanit minulle.

Hyvä kirja odottaa (Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi). Se on vasta puolessa välissä, se riittää täksi päiväksi.

Omituisia yksityiskohtia

1. En ole käynyt koskaan jääkiekko-ottelussa enkä ostanut iltapäivälehteä.

2. Minulla on ollut silmälasit kahdeksan vanhasta, linssit -6 ja jotakin. En ole edes kokeillut piilolinssejä.

3. Permanetti saa minut näyttämään lampaalta. Kerran kokeiltu.

4. Minulla on ajokortti. En ole kokeillut autolla ajoa vuoden 1990 jälkeen.

5. Olen neljästi (eri vuosina) aloittanut Tai Chi -liikesarjan. Joka kerralla se on jäänyt potkuvaiheeseen.

6. En ole koskaan ollut kosmetologilla.

7. Olen ollut tatuoitavana.

8. En ole lukenut yhtään Potteria.

9. Minulla on kymmeniä päiväkirjoja.

Kas näin... Ensimmäinen kohta tuli tämänpäiväisen ja viimeviikkoisen työmaajutustelun seurauksena. Tänään kollega erehtyi kysymään, mitä joukkuetta kannatan, ja vastasin etten tiedä lätkästä mitään. Kollega taisi lopulta jäädä siihen uskoon, etten tiedä lätkästä mitään, kun kerran olen kotoisin sellaisesta pikkukaupungista, jossa ei ole pelattu edes puulaakitasolla. Eh. Vähän kamala oli huomata, että olin varttitunnin verran nakitettuna jaaritteluun, joka käsitteli jääkiekkojoukkueita. Kollegan päässä kulki ajatus, että tietyn joukkueen kannattajaksi tullaan asumalla joukkueen kotipaikkakunnalla tai sen liepeillä. Tuolla logiikalla voisin kannattaa ainakin Tapparaa, Ilvestä, Jypiä, HPK:ta, Ässiä ja Lukkoa.

Mutku lätkä ei kiinnosta.

Voiko masennuksesta toipua?

Sanoin tänään terapiassa ääneen sen, mitä viime viikkoina olen hiljaa mielessäni ajatellut: olen toipunut tästä masennuksesta, en enää ole masentunut.

En muista, milloin viimeksi makasin kotona sohvalla itkemässä. Tuossa puolitoista vuotta sitten olivat itkuttomat päivät harvinaisia. On kiinnostavaa musiikkia, kirjoja, elokuvia, teatteria. Saan lähdettyä keikalle, leffaan, teatteriin. Ystävän kutsuminen kylään ei saa aikaan ahdistusta tai siivouspaniikkia. En muista milloin viimeksi olen mielessäni kehitellyt käsittämättömän kiukun puoliskoa kohtaan. Pystyn lukemaan kokonaisia romaaneja. En mieti vapaalla työasioita.

Hitto. Tästä näemmä taas toipuu. Voi kokea iloa. Voi olla väsymättä älyttömästi, voi olla hautomatta ahdistavia asioita jatkuvasti, voi nukkua öitä hyvin, voi kävellä ulkona ilman 20 kilon henkistä reppua.

Pelottaa kirjoittaa tätä, sillä jokin taikausko pitäisi turvallisempana olla ihan hipihiljaa (ja varmuuden vuoksi vähän surkeana).

Olen pelännyt masennuksen yltymistä eniten viime syksynä, kun tuli monta isoa muutosta kerralla enkä ollut edellisestäkään mullistuksesta vielä ihan voimissani. Masennukseni ovat noudattaneet tiettyä kaavaa: ensin on iso mullistus (ensimmäisellä kerralla siirtyminen opiskelusta töihin yhdistettynä muuttoon vieraalle paikkakunnalle, toisella kerralla siirtyminen eri työpaikkaan ja taas vieraalle paikkakunnalle, kolmannella kerralla muutto avoliittoon ja yhteiseen asuntoon). Kaksi tai kolme kuukautta ison mullistuksen jälkeen olen alkanut masentua, kaikki uuden into on ollut poissa, kaikki toivokin on yks kaks ollut poissa, on vain ollut harmaata ja itkuista. Nyt on jo yli puoli vuotta häistä ja muutosta, jos vanhaa kaavaa noudattaisin, niin minun pitäisi jo olla masentunut. Vaan enpäs olekaan. Hähhää.

Vissiin tässäkin pääkopassa tapahtuu muutoksia.