Häpeästä

Terapeutti on ihana sillä lailla kuin samalla aaltopituudella oleva ihminen on. Minun terapiani ei kai ole ihan perinteisintä - kognitiivista se virallisesti on, mutta kahdesti viikossa. Ja kognitiivisuus taas - no, joskus teen mielikuvaharjoituksia ja terppa puhuu aika paljon itsekin, puhuu myös omista kokemuksistaan, jostakin tilanteista, joissa on kokenut samankaltaisia asioita.

Terppa on vanha nainen. Hän halaa minua terapian lopussa. Tapa alkoi joskus ensimmäisten kuukausien aikaan, kun oli ollut jokin aika syvälle mennyt terapiakerta ja olin itkenyt.

Eilen aloitin luovuudesta. Siihen oli tultu viime kerralla: joskus on hetkiä, jolloin huomaan yks kaks tekeväni asioita niin, että tekeminen vain 'tulee ulos' ilman ponnistuksia. Olen vapaa ja luottavainen, mikään omassa mielessäni ei estä minua.

Mikä estää, yleensä? Häpeän pelko. Epäilys siitä, että paljastun muiden silmissä naurettavaksi tai lapselliseksi tai tyhmäksi tms.

Alan ennakoida häpeää kovin herkästi. Ei auta, vaikka tiedän, että tiettyyn pisteeseen asti teen vain 'itselleni', ilman että kukaan muu saisi edes tietää, mitä teen, saati että alkaisi sitä arvostella. Ei auta, että järjellä, analyyttisellä tasolla voin erottaa tekemäni työn ja itseni toisistaan - vaikka työstä tulisikin jotenkin nolo, niin se ei kerro minusta ihmisenä.

Häpeä on kertakaikkisen kamala tunne. Silti minun on vaikea muistaa, onko lapsuudessa yksittäisiä tilanteita, joissa häpeä olisi vallannut isosti ja kohtuuttomasti tilaa. (Muistan kerran kakanneeni housuun, kun oli niin kamalan kivaa serkkutytön kanssa enkä malttanut mennä vessaan, mutta tuskin se on ollut häpeistä isoin.) Sen sijaan että olisi yksittäisiä tilanteita, on sellainen epämääräinen meidän perhettä koskettanut häpeäminen. On eletty sen varjossa, että muut ovat "parempia" ihmisiä. "Paremmilla" ihmisillä on enemmän rahaa, hyvä ammatti, kouluja käytynä. Me olimme aika lailla yksin kolmestaan, toisiimme käpertyneinä.

Vanhempani ovat lapsuudessaan olleet sosiaalisen häpeän leimaamia, eivätkä he itse ole voineet siihen millään lailla vaikuttaa. Isä oli äpärälapsi, äiti oli se hullun isän lapsi. Häpeä ja huonommuus on ollut olemassa oikeastaan aina, alusta asti. Lapsuudessani se näkyi pikkujutuissa: ei kutsuttu ihmisiä kylään (paitsi sukulaisia ja hekin pitkän pohjustuksen päätteeksi), kun meillä ei ollut "tarpeeksi hienoa". Tyhjiä limsapulloja - niitä pieniä, 1/3-litraisia - kertyi kaapiin, kun ei niitä kehdannut viedä kauppaan kuin yksitellen (useampi kilisi kerrostalon rappukäytävässä ja naapurit luulisivat ääntä kaljapullojen kilinäksi).

En ymmärrä sitä, millä mekanismilla mielessäni vaihtelee häpeä ja jokin vastatunne (hyväksyminen?). Niinä hetkinä kun huomaan vain tekeväni, helposti, kevyesti, olen vapaa häpeästä. Ja toisina hetkinä kaikki on tervassa tarpomista, olen yliherkkä muiden ihmisten mielipiteille ja mielenliikahduksille, en uskalla paljastaa itsestäni mitään, kun jokaisen 'paljastuksen' mukana on häpeän mahdollisuus.

Oman itsensä hyväksymistä ja arvostamista, sitä kun osaisi itsessä voimistaa.