Lainaan romaania...

Haluan tallettaa nämä lauseet johonkin.

Ei ihminen aina voi valita sitä miten toiseen tutustuu. Joskus joku tupsahtaa elämäämme siististi - kuin taivaalta, tai kuin suoralla lennolla taivaasta maahan - ja samalla äkkinäisellä tavalla me saatamme kadottaa ihmiset, jotka kerran tuntuivat kuuluvan elämäämme aina.
- John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä -

Vieläkin olen ihmetellyt sitä, miten sitkeästi olin takertunut minun ja ex-miehen suhteeseen. Olihan minulla syyni. Minulla oli vielä isompia asioita kesken suhteen aikana - päällimmäisenä se, kykenisinkö koskaan mihinkään työhön. Olin viisi vuotta täysin poissa työelämästä, ja ne lähtöä edeltävät vuodet olivat saaneet minut epäilemään, että minusta koskaan palkkatyöhön olisikaan. Avoliiton alun aikoihin pääsin pätkätöihin, mutta viimeistä kahta vuotta lukuun ottamatta olin kaltevalla pinnalla, sijaisena. Pelkäsin, että putoaisin lopullisesti työelämän kelkasta. Jossain kohden melkein toivoinkin sitä. Palkkatyöstä putoaminen olisi tarkoittanut suhteessa sitä, että olisin joutunut taloudellisesti toisen armoille. Ei minulla ollut rohkeutta kyseenalaistaa suhteen mielekkyyttä. Halusin että edes joku asia olisi selkeä ja olemassa - kun työ ei sitä ollut.

Olen kohdellut itseäni armottomasti ja julmasti. Toivon että jatkossa kykenen vähän parempaan.

Reikiä nolla hampaissa...

... päässä ja sydämessä saattaa olla useampi reikä.

On ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt parkua. Aamulla hammaslääkäri, hammaslääkärin jälkeen odottelemaan yhtä hyllykköä, jonka löysin kierrätyskeskuksesta maanantaina. Se saapui sopivasti ennen töihin lähtöä. Töissä ruokatauolla puhisin ääneen henkilökohtaisia ongelmiani tulevan henkilöstöpäivän suhteen, ja se helpotti oloa. Väänsin siitä vähän vitsiä, kun tilanne on sekä koominen että traaginen. Tajuan komiikan kyllä - mutta silti epäilen, että menen tragedian puolelle.

Iltavuoron päivystys oli piitkä ja tylsä. Kiersin ruokakaupan kautta kotiin, kotona aloin paistaa muikkuja pannulla. Sitten piti lääkitä Pihinä (pikkukissa, joka inhoaa lääkitystä) ja notkua netissä. Nyt olisi viisainta mennä nukkumaan. Alan muuten silkasta väsymyksestä skitsota jotakin.

Luiskahduksia vanhoihin oloihin

Minun tarvitsisi suhtautua tyynemmin omiin oloihini. Tulee hetkiä, jolloin tunnetasolla palaan vuosia sitten koettuihin hetkiin. Pelästyn noista vanhoista oloista, turhaudun. Pitääkö aina vaan rämpiä samassa tunnesuossa, milloin oikein opin regoimaan toisin?

Parisuhteessa siedän noita luiskahduksia paremmin. Kun puolisko eilen istui sohvalle ja katsoi hiukan sivuun, niin johan aloin miettiä, mitä hänen suustaan seuraavaksi tulee. Haluaako se erota niin kuin silloin, hm, vuonna 2004? Kääk. Apua. Vanha erokeskustelu jysähti nenäni eteen ilman ennakkovaroituksia. Eilen sivuun katsominen oli muuta. Ei kannattaisi tulkita jokaista katsetta ja kulmakarvan liikettä.

Töissä en kestä tilanteita, joihin liittyy liikaa samanlaisuutta opettajana keikkumisen kanssa. Jos tarpeeksi monta melkein teini-ikäistä lapsosta kiljuu ja renkkuu, niin matkustan mielessäni välittömästi aikakoneella yhdelle hämäläiselle yläasteelle. Tunnen, etten voi tehdä mitään ja samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi rauhoittaa tilanne. Klassinen ristiriitatilanne. En osaa palauttaa itseäni toimintakuntoon kaikesta päässä vellovasta ahdistuksesta ja syyllisyydestä, jota eivät aiheuta ne juuri nyt kirjaston lehtilukusalin läpi juoksevat esiteinit, vaan lukuvuosi 1997-1998.

Niin että. Tänään kesäloman viimeisiä viikkoja viettävät esiteinit olivat erityisen levottomia ja noin kymmenen hengen lössi kävi juoksentekemassa ja kiljumassa ovilla, rappukäytävissä ja muissa tiloissa. En ollut siinä tilanteessa ainoana henkilökunnasta, mutta luultavammin olen ainoa, joka kehi helevetin pahan olon itselleen.

Nettilakossa, 4 päivää

En ole viime keskiviikkoillan jälkeen laittanut kotona tietokonetta päälle.

Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.

Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.

Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.

Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.

Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.

Ja tämä kappale on loistava.

Pentu!

Kiva mennä äärimmäisyyksiin jossain asioissa.

Meillä äärimmäisyys on kissat.



Saatiin yllätyskissa, marraskuussa syntynyt pentu, joka ei tullut toimeen sijoituskotinsa lasten kanssa. Lauantaina mies oli netissä huomannut ilmoituksen, sunnuntaina haettiin kissa meille tästä läheltä, eilisen illan se orientoitui, tänään aamulla touhuili kuten kuvassa näkyy (pari kuvaa lisää täällä).

On se ihana, on. Noin keskimäärin olisi kaikenlaista työpohjaista ressiä ja ketutusta, mutta ei paljoa purista, kun on tuommoinen tassukas touhuamassa.

Ruuvit putoavat päästä

Voi elämä tätä päätä ja putoilevia ruuveja.

Oli maanantaina aamuvuoro (aamu-unisen yh tähän väliin). Oli myös vahtimestariton aamu - eli lisää työtä jollekulle toiselle (joku toinen = mää).

Kello kahdeksalta olin jo leimannut itseni sisään, hakenut kantokopat ja postilaatikon avaimen ja marssinut paikalliselle ostarille kauppaan ostamaan iltapäivälehdet.

Olin erityisen keskittynyt tässä kohden, sillä viimeksi, edellisellä viikolla, olin melkein kadottanut iltapäivälehtien ostokuitin (se varastoidaan yhteen vahtimestarien lukemattomista mapeista). Kuitti oli silloin lehtipinon päällimmäisenä ja tuulenpuuska puhalsi sen pois kantokopasta. Juoksin kuitin perässä vähän niin kuin kirmaileva varsa (paitsi etten ollut ollenkaan notkea, oli sumuista ja märkää ja kuitti oli lentänyt ajotielle, piti väistellä autoja sen mitä kirmaamiselta ennätti).

Sitä edellisellä kerralla kaupassa olin joutunut kaivamaan työpaikan tilinumeroa muistilapusta.

Nyt olin keskittynyt: tilinumero kassalle, kuittiin allekirjoitus, kuittikopio minulle, kuitin asemointi tukevasti kantokopan pohjalle - kiitos.

Kello 08.15 olin postilokerolla numero tämä ja tuo, kantokopat täyttyivät lehdistä.

Hetkeä myöhemmin palasin töihin ja aloin järjestellä lehtiä. Pinosin aikakauslehdet yläkertaan menevien pinoon, sanomalehdet aakkosiin, merkitsin päivämääriä ja lukumääriä saapumislistaan. Kävin valmistelemassa asiakastilan ryhmää varten (laiton tietokoneet päälle), päästin ryhmän sisälle, kävin toisessa kerroksessa viemässä aikakauslehdet.

Tässä kohden olin tyytyväinen tehokkuudestani ja totesin ehtiväni vielä lehtikaappien siivouksenkin ajallaan ennen avaamista.

Kello 9.15 aloin ihmetellä. Missä #%#&#^¤ ne kuitin osoittamat iltapäivälehdet olivat?

Juoksin yläkertaan. Jospa jokin käsittämätön ajatuskupru oli saanut minut laittamaan iltapäivälehdet samaan pinoon Diên dàn phu nu:n ja kumppanien kanssa?

Ei, -sanomat tai -lehti eivät olleet yläkerrassa. Eivät myöskään lojuneet alakerrassa lehtilukusalin pöydän alla.

Kello 9.25 olin takaisin ostarissa sen saman kaupan kassalla saman kassan edessä. Täti sanoi arvanneensa, että jossakin vaiheessa tulisin takaisin hakemaan ostoksiani.

Niinpä.

Se siitä kiireettömyydestä, tuohon operaatio unohdukseen tuhraantui kaikkineen kai puoli tuntia.

Loppuhuipennus tuli vasta töiden jälkeen. Kävelin kauppakassin kanssa kotipihaan ja aloin etsiä avaimia. Mitä löytyi? Kotiavaimet, juu. Myös toiset avaimet, ne työpaikan postilokero-osoitteen avaimet, joiden paikka on visusti työmaalla ja joita käytetään joka armas arki-aamu jahka postilokerojen sisäänkäynti on avattu.

Eikun takaisin työmaalle viemään niitä avaimia...

Sietäisi jo tulla pari "ylimääräistä" vapaapäivää. Muuten unohdan oman nimenikin.

Ei saa?!

Miten paljon minussa itsessäni - piilossa - vaikuttavat vanhempien maailmankuva, heidän arvonsa, asenteensa, uskomuksensa?

Hetkittäin tuntuu, että olen loputtomassa painiottelussa. Tuo työpaikanhaku on siitä lähin esimerkki. Laajemmin tässä on kysymys siitä, mitä minun on lupa tavoitella ja haluta. Jos on jo työpaikka, niin onko lupa pyrkiä toiseen paikkaan, vai pitäisikö pysyä ruodussaan? Ja voiko lähteä toteuttamaan jotakin ihan muuta vain sen takia että haluaa?

Ei samassa työssä pysyminen ole ole "hyvä" tai "paha", se on pelkästään yksi valinta, josta seuraavat asiat ovat osin positiivisia, osin negatiivisia. Mutta vanhempieni maailmassa muuttumattomuus, paikallaan pysyminen, minkään ison tavoittelemattomuus on itsessään hyve. Pitää olla vaatimaton. Ei saa olla pyrkyri. Ei saa olla ahne (siis haluta asioita, olivat ne sitten materiaa tai aineettomia asioita). Ei saa haihatella

Vaikka selkeämmin näen vanhempieni asenteet, niin samat asenteet ovat minussa itsessäni myös. Ne tulevat näkyviin, kun joudun vastakkain omien halujen ja sen mitä "saa" ja "ei saa" kanssa. Pitkän pätkän mietin, onko minun mitään mieltä hakea sitä työpaikkaan. Haaveilenko turhia (eh, onko haaveissa erikseen "turhia" ja "ei -turhia"?)? Eikö minun pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt, sen sijaan että pyrkisin jonnekin toisaanne?

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka osaavat tavoitella asioita kyselemättä jatkuvasti "saanko", "onko lupa", "voinko". Olen niin tolkuttoman nöyristelevä, en osaa tuoda esiin sitä mitä osaan, kun sisäisesti olen epävarma siitä, osaanko oikeastaan yhtään mitään (eh, osaanhan minä... mutta samaan aikaan kun on tiedon määrä kasvanut, on kasvanut myös tietoisuus siitä, että osaamattomiakin asioita on... paljon).

Isä oli 35 vuotta samassa työssä, työssä jota hän sanoi inhoavansa. Silti hän vaan toteutti velvollisuuttaan, ei tietääkseni koskaan edes hakenut muualle (eikä hakenut edes tuohon työpaikkaan, se osoitettiin hänelle sotien jälkimainingeissa, olihan hän kätensä menettänyt invalidi). Niin että... Vanhempien jalanjäljissä - sillä erotuksella, etten tätä tämänhetkistä työtä inhoa, tosin se ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehtokaan.

Jos olisin saanut sen työpaikan...

Maalaus on Dod Procterin Morning vuodelta 1926 (täältä).

Tänään töissä mietin, miten sen yhden työpaikan menettäminen voi olla hyväksi. Olen ollut tässä nykyisessä duunissa vasta runsaat puolitoista vuotta - ja sitä ennen olen maksimissaan kaksi vuotta ollut samassa työpaikassa. Se kaksi vuotta oli ammattikoulun ja iltalukion opettajana olemista. Odotin joka päivä, että löytäisin pakoreitin pois. Mietin aamuisin, voisinko vain jättää menemättä. Jos kävelisinkin kotoa työpaikan sijaan linja-autoasemalle ja ostaisin lipun ihan minne vaan rahat riittäisivät. Jos vain jäisin menemättä töihin ja jättäisin soittamattakin - katsoisin, miten pitkään kestää, ennen kuin joku reagoisi (ja kuka joku se reagoija olisi). Jos jättäytyisin tien varteen odottamaan rekkaa ja heittäytyisin alle.

Ja sitten se sivu suun mennyt työpaikka. Tässä nykyisessä työnkuvaan kuuluu lyhytkurssien vetäminen - kurssilaiset siis tulevat kodeistaan kurssitettaviksi ja ovat ihan aikuisia, suurin osa jo eläkeläisiä. Noiden kurssien pitäminen ahdistaa jossain määrin, mutta ryhmät ovat koostumukseltaan niin pieniä ja epäkoulumaisia, että koen selviäväni - ja selviytymisen kokemusta opettamisesta en ole ikinä ennen saanut. Sivu suun menneessä työpaikassa olisi periodeittain pitänyt käydä kouluissa pitämässä tunteja ryhmille (siis tavallisille koululaisille). Nuo periodit ovlisivat olleet lyhyitä... Silti pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi olla koululuokassa opettamassa, ahdistaa. Tiedän selviäväni koulusta hengissä, mutta mielelläni en sinne mene. Työhaastattelussa en koulu- ja luokkakammosta puhunut, viittasin vain esiintymisjännitykseen. Osatotuus... Jännittäminen on vielä aika positiivinen juttu, sen yleensä hallitsen. Sen sijaan en usko että kovin pitkään kykenen jaksamaan, jos päädyn vanhoihin opetus-ahdistus-tuntemuksiini.

Nyt kun en enää ole päätoimisesti opettajana, kehtaan selittää ääneen tuntemuksiani koulumaailmasta. Kun olin ensimmäisessä opettajan paikassa yläasteella, en kyennyt myöntämään tunteitani edes mielenterveyden asiantuntijoille. Koin hirveän "pitäisi" vaatimuksen - pitäisi olla työlleen omistautunut ja innostunut, pitäisi pitää oppilaista, vaikka iso osa heistä edusti sellaista mölisevää tai kikattavaa laumaa, josta olin jo omassa nuoruudessa jäänyt ulkopuolelle ja jonka koin vieraaksi. Hävetti, kun en pystynyt edes tunnetasolla täyttämään vaatimuksia - saati että olisin ollut edes kohtuullisen hyvä opettaja (siis: hyvin asiansa jäsentävä, jämäkkä, kannustava, faktatiedot hallitseva...). Sisäinen kokemukseni työn sujumisesta erkani jatkuvasti kauemmas siitä, mitä minun olisi ollut tarkoitus tehdä (oli tarkoitus, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä tarkoitusta, kun olin niin jumissa). Jumiuduin häpeään ja siihen etten osannut opettaa.

Jossakin vaiheessa vaihdoin sähköpostilla kokemuksia yhden sairaseläkkeelle päätyneen opettajan kanssa. Hän kertoi tragikoomisen tilanteen työvuosiltaan: oli pitänyt aamulla oppitunnin, sen jälkeen hyppytunnilla ajanut autollaan koululta järven rantaan ja päättänyt hukuttautua, rannalla kumminkin epäröinyt, ajanut takaisin koululle ja pitänyt iltapäivän tunnit. Koko päivästä ulkopuolinen näki rikkumattoman kuvan: oli aamun tunnit, poistuminen koululta asioita hoitamaan, paluu ja taas iltapäivän tunnit. Kaikki hyvin.

Nykyinen duuni on unelma päätoimiseen opettajana olemiseen verrattuna. Lähden mielelläni töihin, kaipaankin sitä tiettyä toimeliaisuutta, joka siellä vallitsee. Kotona tähän vuodenaikaan venyn, vanun, rämetyn. Saatan puoliksi maata tunnin sohvalla tekemättä mitään. Tai kävellä jääkaapille närhimään juustokimpaleesta palaa (juu, syön juustoa ihan paljaaltaan). Tai pyöriä netin huuhaakeskusteluissa. Tai kulkea rapsuttamassa jotakuta nelijalkaista.

Päh

Maalaus on Ella Gurun The Queen's Speech täältä.

Jännitin. Perusolotila oli kumminkin positiivinen - se tämän lafkan haastatteluissa on etuna, että niissä keskitytään minusta enemmän vahvuuksiin ja osaamiseen kuin siihen, mitä puutteita itse kullakin hakijalla on.

Hiukan ennen neljää tuli työsähköpostiin kohteliaasti muotoiltu "emme valinneet sinua".

Olisi ollut kiva, jos olisi ollut kiva. No, ehkä tuossa paikassa oli sellaisia huonoja puolia, joista en ollut tietoinen. Se nyt vain ei ollut tarkoitettu minulle...

Lohduttauduin tilaamalla bookplusista sarjakuvaromaaneja.

Pitänee mennä maate, on työviikonloppu.

Työhaastattelu

Kohta (puolilta päivin) on työhaastattelu.

Tiedän että minulta kysytään, miksi juuri minut pitäisi valita.

Hmp. Paikkaa on hakenut moni sellainen, jolla on noista töistä minua enemmän kokemusta. Mutta en koskaan tule saamaankaan kokemusta, jos valinnat tehdään vain aikaisemman työkokemuksen perusteella.

Tässä nykyisessä työssä työkokemus karttuu vain näistä tämän toimen tehtävistä, joilla ei ole oikein mitään tekemistä koulutukseni kanssa. Olen asiakaspalvelussa ja opetan tiettyjen internetpalveluiden käyttöä, teen materiaalit noille kursseille ja lisäksi opastan tietokoneohjelmien käyttöongelmien kanssa.. Olen eläissäni suorittanut yhden lukion atk-kurssin ja toisen yliopistolla, sen jälkeen itseopiskellut juttuja. Päädyin vähän vahingossa sijaisuuden kautta tähän paikkaan - tämä ei siis ole ihan sitä, mitä haluaisin. Samalla logiikalla kuin olen ihan "pätevä" nykyisessä työssä, voisin opettaa esim. englantia - kyllähän minä sitäkin osaan käyttää ja olen lukiossa/yliopistossa siitä pari kurssia suorittanut.

Haluaisin vieläkin kauemmas opettamisesta. Hakemassani paikassa olisi sitä puolta paljon vähemmän kuin tässä. Pääsisin myös oikeasti tekemään hommaa, jossa voisin hyödyntää kaiken tähänastisen opiskeluni - ei pelkästään niitä kahta pakollista atk-kurssia ja opetusharjoittelua.

Perästä kuuluu...

Angstipallo pyörii

Odilon Redon, Green Death. n. 1905 (Olen siis käynyt täällä.)

Hermostuttaa huominen, sen epätavanomaisuus.

Huomenna on koko henkilökunnan koulutuspäivä, ja minä ja puolisko olemme molemmat paikalla.

En ole tottunut moiseen. Olen vasta vuoden ja risat ollut tuolla töissä, puolisko taas kohta 15 vuotta. Hän tuntee melkein kaikki ja minä taas tiedän tasan ne lähimmät kollegat.

Puolisko ilmoitti jo viikkoja sitten aikovansa hengata omien tuttujensa kanssa - ja minulla taas ei kovin isosti tuttuja ole. Tämä on juuri sentapainen sosiaalinen kuvio, joka hermostuttaa minua - huomenna tapaan kymmenittäin etäisesti melkein tuttuja ihmisiä. Joittenkin kanssa olen joskus puhunut puhelimessa tai vaihtanut sähköpostia, varsinaisesti en tunne heitä, en edes niin hyvin, että muistaisin nimiä (minulla on huono nimimuisti). Väliaikoina pitäisi kai sosiaalisesti seurustella ja juuri se puoli hirvittää. Noh, se on sentään vain yksi päivä... Eikä minun tarvitse millään lailla olla esillä tai kouluttaa itse. Siinä suhteessa huomattavasti helpompaa oloa tiedossa kuin ns. normaalina työpäivänä.

Ikuistus ja ikuisuusongelmia

Erääseen otokseen olen hyvin ihastunut.

Noin muuten... palasin ikuisuusongelmien pariin. Tänään iltapäivällä isohko sosiaalinen ahdistuskohtaus, itketti, pyörrytti, keuhkoja painoi. Oli sille otolliset edellytykset: väsymystä, vieras ympäristö. Matkalla sinne vieraaseen ympäristöön (eli kokoukseen työasioista) olin hetken aikaa eksyksissä. Paikka oli sellaisten uudehkojen kromi-, lasi-, betonitoimitalojen kompleksissa, erehdyksessä olin ensin naapuriyrityksen parkkipaikalla ja sieltäpä ei päässytkään toiselle puolen kuin nurmikkoa pitkin loikkimalla.

Perillä paria poikkeusta lukuunottamatta vieraita ihmisiä, ei kovin monta, mutta kymmenkunta, tarpeeksi jotta alkaisin jännittää. Oli se klassinen esittelykierros, jossa jokaisen piti sanoa, kuka on ja ketä edustaa, missä merkeissä on paikalla. En ollut varautunut, hermostutti.

Minut oli lähetetty paikalle tyyliin "mene nyt tapaamaan niitä, saat kahvia ja pullaa", kokoontumisessa vasta selvisi, että koollekutsujat halusivat lobata osallistujille yhdenlaista koulutusta. Tunsin aika kohtuutonta antipatiaa tätä koulutusta markkinoivaa tyyppiä kohtaan, kuulin sen tyypin puheessa itseni joskus silloin kun olin amiksessa opettamassa yhteisiä aineita ja jouduin pitämään markkinapuheita viestinnän tärkeydestä. Se tyyppi sanoi toisaalta että kaiken voisi räätälöidä meidän lähtökohdista, mutta selitti kovin yksityiskohtaisesti koulutusta jo ihan valmiina pakettina.

Mitä sitä enää räätälöimään, hän selvästikin tiesi meitä paremmin, millainen koulutuksen kuuluu olla. Se tyyppi oli ylemmyydentuntoinen ja aliarvioiva ja falski.

Tuli henkisesti helvetin huono olo, kun en osannut kuin niellä vastalauseita sisäänpäin. Samaan aikaan tajusin, että ajatus kaikenlaisesta tutkinnonosia ja arvosanoja sisältävästä opiskelusta ahdistaa minua määrättömästi. Olen suorittanut ihan liikaa kursseja ja tenttejä ja esseitä ja portfolioita ja etäopiskelutehtäviä. Vuosia ja vuosia ja vuosia. En tahdo yhtään tenttipaniikkia enää lisää. En tahdo yhtään arvosanalla arvioitua suoritusta.

Niin, se markkinoijatyyppi kauppasi meille lähinnä teknis-kaupallisen alan peruskoulutuksen osia, ja samaan aikaan meidän joukossa istui pari pirun pitkässä koulutusputkessa aivan hiljan ollutta (minä ja yksi etäisesti tuttu kollega) ja pari vanhempaa aikaisemmin hänen kauppaamiaan koulutuksia tehneitä. Emme ihan olleet oikeaa kohderyhmää, tai sitten en vaan tajunnut homman ydintä.

Loppuviimeksi piti mennä kokouksen jälkeen lähimpään tavarataloon vessaan tärisemään ja rauhoittumaan ja itkeä tihrustamaan.

Taisi tulla pienet tunneöverit tuosta. En tiedä opinko mitään. Ikuisuusongelma on se, miten opin olemaan ahdistumatta mielestäni ylimielisistä ja falskeista ihmisistä. Miksi koen itseni niin uhatuksi joissain tilanteissa, miksen osaa itse arvostaa ja tukea itseäni, miksi hätääntyminen vyöryy ja vyöryy?

Tämänpäiväisen jälkeen päätin, että enpä menekään Helsingin kirjamessuille. Menen sen sijaan tänne katsomaan Wardin maalauksia. En nyt juuri siedä ajatusta tungoksesta katetussa tilassa, vaikka ohjelma olisi miten mielenkiintoista.

Hiukan lapsekas ja yksinkertainen

On paljon helpompi olla töissä hiukan lapsekas, yksinkertainen, kyselevä ja ilmeilevä.

Ahdistaa, kun rupean tärkeileväksi, selittäväksi, totiseksi. (Miksi rupean? Pelko, pelko pelko, pelko. Mikäpä muu. Pelko pienen lapsekkaan minän puolesta vetää vakavaksi.)

Onneksi en osaa kovin paljon. En voi olla kovin tärkeänä ainakaan kovin pitkään.

Ulos kartalta

Putosin tänään töissä kokonaan ulos kartalta hetkeksi. Olin vetovastuussa yhdestä ryhmästä ja yks kaks hukkasin punaisen langan, en muistanut miten jatkaa. Mahdoton hätäännys iski: ajattelin että minun on pakko jatkaa, mutta kun en osaa enkä tiedä, miten jatkaisin. En, vaikka olin samankaltaista juttua käynyt läpi monta kertaa. Sisällön piti olla tuttu. Jäsentelyn piti olla tuttua. Tilanteen ei pitänyt olla mitenkään erityisen jännittävä. Ryhmänkin olin tavannut ensimmäistä kertaa jo pari päivää sitten.

Hirveän pitkään olen ajatellut, että noita putoamisia ei saisi tulla. Putoamiseen liittyy lukkiutuminen, joka kai on tyypillistä sosiaaliselle fobialle - päässä humisee tyhjää, tuntuu ettei saa sanaa suusta. Silloin joskus peruskouluvuotena kuvittelin, että putoamiset johtuivat järjestyshäiriöistä, ilkeä olo taas olisi ollut vain isoa syyllisyyttä siitä, etten kyennyt hallitsemaan ryhmää. Mutta sama voi käydä oikein sympaattisen ryhmän kanssa.

Minä jännitän. Jumalauta että jännitän ryhmävetoa joka armas kerta. Jos en jännitä etukäteen, niin sitten alankin jännittää kesken kaiken. Ajatukset eivät toimi. Huomaan puhuvani ihan höpöjä. Toistan samaa asiaa. Havaintokyky sumentuu.

En osaa olla järjestelmällinen tai tarkka. Putoilen ulos kartalta ja kun se putoaminen tuo tullessaan ikävän tunteen, niin osa ajasta menee oman olon korjailuun.

Tämä on minua. Jollain lailla tämän kanssa tarvitsee tulla toimeen - tai sitten hakeutua niihin töihin, joissa ei vakituisesti joudu vetämään yhtään minkäänlaista opetus-perehdytys-kurssitusjuttuja. On tämä lahjakastakin: miten onnistunkin putoilemaan, vaikka jäsentely on tuttu ja materiaalit myös ja tekniikkakin toimii?

Opettelen hoitamaan itseäni

Opettelen hoitamaan itseäni.

Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.

Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.

Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.

Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.

Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.

"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)

Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.

Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).

Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.

Kroppa nitisee

Kävin perjantaina ennen töitten alkua työterveydessä. Lääkärillehän siellä ei yks kaks päässyt, hoitsu suositti syömään kuuriluotoisesti ibuprofeiinia (3 x 600 mg päivässä). Hän olisi kirjoittanut perjantain ja lauantain sairaslomaa, mutta en huolinut.

En olisi sietänyt sitä, että perjantai-ilta ja lauantai olisi jouduttu järjestelemään uusiksi (minulla oli se perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro). Meillä on vakituisesti neljä ihmistä ja kaksi vuorottelee joka toinen viikko (on siis meillä yhden viikon ja toisessa toimipisteessä toisen). Perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro hoidetaan yhdellä ihmisellä. Suunnitelman mukaan se yhdistelmä lankeaa kerran kuussa. Tämä viikonloppu oli jo valmiiksi hankala, kun meiltä oli pyydetty yhtä ihmistä hoitamaan toisen toimipisteen lauantaivuoro ja pari ihmistä oli jo valmiiksi ilmoittanut, että heillä on menoa lauantaina.

Oikeasti olisin halunnut lääkäriin selvittämään, mikä tätä kipua aiheuttaa. Se jatkuu edelleen särkylääkkeistä huolimatta, ei onneksi sentään yhtä voimakkaana kuin torstaina. En ole kovin kipeä noin keskimäärin, mutta tiettyinä hetkinä jokin liike (esim. vain seisovasta asennosta liikkeelle lähtö) vihloo ja jalat menevät voimattomiksi. Maha ei tykkää tuosta 3 x 600mg -kuurista, joten olen syönyt vähemmän. Levossa ei särje, sentään.

Minulla on omat luuloni siitä, että tämä voi olla yhteydessä jalka- ja tasapaino-ongelmiini. Tiedän että kävelen epäkeskosti ja kengänpohjat kuluvat epäsymmetrisesti (oikeaa jalkaa astun jollain lailla ulkosyrjälle). Vasen jalka on melkein kaksi kertaa paksumpi säärestä kuin oikea. Monena vuonna kaaduin vähintään kerran tai kahdesti vuodessa. Aina hyvällä kelillä, aina tasaisella maalla. Aina oli oikea jalka "pettänyt" ja olin päätynyt kumolleen sen vasemman polven päälle. Nyt ihan viime vuosina tasapaino on kai hiukan parantunut - viimeisin tasaisen maan kaatuminen on jostakin tämän vuosituhannen alkupuolelta.

Nämä tasapaino- ja kävelyasennot ovat aina jääneet toissijaiseksi. Kun niiden kanssa kumminkin pystyy elämään, niin en jaksa laukkoa niiden takia lääkärissä. Vähän myös epäilen, voiko noille mitään tehdäkään - ehkä jotakin tukipohjallisia laittaa kenkiin kenties.

Ei paranna oloa se, että olen pitkässä työputkessa. Vapaapäivä eilisestä lauantaista on vasta ensi perjantaina. En erityisemmin pidä kuusipäiväisistä viikoista. Viime vuonna meillä oli lauantain vapaa heti seuraavana maanantaina, mutta kiertoa muutettiin (en tiedä miksi). Joku kai tykkää urakkatyyppisestä systeemistä (ja siitä pitkästä viikonlopusta). Minulle se yksi vapaapäivä ei riitä pääsemään irti töistä. (Niin, ei varmaan auta sekään, että tässä kirjoitan työasioista... äh.)

Pitäisikö tietää?

Minua hämmästyttävät ja hiukan hirvittävätkin ne ihmiset, joilla on elämänsä suunnat selvillä. He ovat tavallaan ihanneyksilöitä, sillä esim. ammatinvalinnan linjauksia tehdään kovin nuorena. 14-vuotiaan pitäisi jo tietää, haluaako hän suuntautua taideaineisiin, kieliin vai luonnontieteisiin.

Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.

Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.

Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.

Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.

Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.

Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.

Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.

En ehdi olemaan itsessäni

Tulossa ja menossa ja minä itse siinä välissä. En oikein hengitä rauhassa.

Kahdeksaan asti töissä. Töistä ruokakauppaan. Kotiin. Luin hetken kirjaa. Pakkomielteinen ruuanlaittovelvollisuus iski, tein porkkanakeittoa, josta saan huomisen ja ylihuomisen eväät. Jossakin välissä kirjoitin keskusteluketjuun, johon olen jämähtänyt inttämään. Sitten piti käydä toisaalla hiukan modettamassa. Kurkin puoliskon olan yli tv:n ajankohtaisohjelmaa. Vastasin pariin sähköpostiin. Siivosin kissojen hiekkalaatikon.

Ja koko ajan kello kiitää ja huomenna on aamuvuoro, aamuvuoron jälkeen terapia ja terapian jälkeen - ah - työväenopiston paperisavikurssin ensimmäinen kerta. Kurssiin liittyy myös absurdi pelko: entä jos en keksikään mitään, entä jos olen ihan tyhjä, entä jos en saa mitään tuntumaa saveen, entä jos se muu ryhmä on sitä mummoporukkaa, joka tekee pikkusieviä kuppeja krumeluurikoristeilla? Entä jos iskee ahdistus ja suorituspaine eikä ole ollenkaan hyvä olo? (Olen nyt ollut puolitoista vuotta tekemättä keramiikkaa, sitä ennen tein... fantasiahahmoja, eläimiä, joita ei ole olemassa - paitsi että nyt on, ne hahmot ovat tuolla kirjahyllyssä.)

Oletettu kotiinpaluuaika huomenna illalla yhdeksän jälkeen.

Juuri näiden ajatusten takia en pidä aikatauluista. Ahdistun niistä etukäteen, kun mietin, missä olen huomenna ja miten pitää ennättää esim. nyt terapiasta sinne keramiikkapaikkaan. Huomisen menemiset ja tulemiset ovat mielessäni jo alkaneet, vaikka tässä välissä on vielä yö.

Jospa hengittäisin vaan. Venyttelisin. Olisin hetken ennen nukkumaan menoa.

Keksin pyörän uudelleen

Huomenna alkaa töissä kurssiohjelma pyöriä. Se koulusta tuttu tympeä maku tuli suuhun, huomaan että huokailen itsekseni. Ahdistaa.

Ehkä noin tuhat kertaa olen tehnyt analyysiä ahdistuksen syistä ja siitä, miten pääsisin ahdistuksestani eroon - mielellään lopullisesti. Analysointi ei auta. Toistaiseksi en ole lakannut ahdistumasta ja pyristelemästä sen ahdistuksen kourissa. Jälkikäteen olen ollut itseeni pettynyt. (Taas ahdisti, enkö ikinä osaa olla normaalisti, miksi pitää pelätä ja jännittää ja hätäillä niin että kaikki olotilavivahteet kiertyvät yhdeksi isoksi möykyksi, ahdistukseksi, jota työntelen sisälläni koko sen ajan, kun opettajan osassa olen? Niin, no tiedän että vuosina x ja y on ollut ihan järjettömiä katastrofitunteja mallia yläaste, tiedän että niistä tunneista on jäänyt pelkoa joka laukeaa ihan pienestä.)

Se pyörän keksiminen uudestaan on tässä: jospa nyt vaan annan ahdistuksen olla. En yritä analysoida tai tulkita sitä yhtään mitenkään. Puuhaan niin kauan kuin alkaa oikeasti väsyttää. Puuhaan kaikkea kivaa (Klovnin kyyneleet -kirja on loistava, sitä on luettavana vielä satakunta sivua, kissoilla on uusi leluhärpäke, josta etenkin juniorit tykkäävät, jotakin musaa voisi cd:ltä kuunnella).

Näissä merkeissä.

Ujous, hermostuneisuus, kritiikin pelko

Nukahdin sohvalle iltapäivällä. Äh tätä aamuvuorojen rasitusta.

Töissä ujoilin ihmisille, työkavereille ja asiakkaille. Oli hiukan hermostunut olo koko ajan, kuin olisin salaisen arvostelun alaisena.

Arvostelun pelolle ei ole mitään järkisyytä. Minusta vain tuntuu, että olen joka hetki piinallisen tietoinen, miten muut suhtautuvat minuun. En pääse siitä olotilasta eroon ja lepoon muuta kuin niinä hetkinä, kun puuhastelen yksin jonkin työn parissa. Silloinkin saatan törmätä sisäiseen kriittiseen motkotukseen. Ehkä se sosiaalisissa tilanteissakin nouseva arvostelun pelko on peräisin mielensisäisistä arvostelmistani. Kun itse löydän arvosteltavaa, niin uskon että kaikki muutkin löytävät.

Joskus se sama olo oli myös kotona miehen kanssa ollessa. Olin ylen tietoinen siitä, mitä mies tekee milloinkin, miten liikkuu vaikka keittiöstä vessaan ja tietokoneelleen. Nyt olen rauhassa täällä - tai olemme. Hyvä.