Puuh, lopulta sitten soitin. Puhuttiin niitä näitä, siinä kohden olen ihan taitava.
Muistin kesken puhelun, että tämä täti on sentään kirjallisuutta lukeva ja omalla tavallaan valpas kulttuuri-ihminen. Meillä on siis positiivistakin yhteistä.
Olen huono käyttämään puhelinta. Tekstiviestillä sovin monesti tapaamiset ja sitten naamakkain puhe voi virrata, mutta puhelimessa... Minun on vaikea soittaa, pelkään soittavani huonolla hetkellä, kun toinen on juuri tulossa/menossa tai kesken tekemisen. Puhelun aikana jännitän äänensävyjä ja pelkään hiljaisia hetkiä. En tahdo osata lopettaa sopivan ajoissa, vaan jään roikkumaan linjalle.
Virallisten asioitten hoitamista puhelimella vältän viimeiseen asti. Jos jutun voi hoitaa netissä tai sähköpostilla, niin hoidan sen. Jos voi mennä itse paikalle, niin mieluummin menen kuin soitan. Olen muutaman kerran hukannut oikein tosissaan sanani ja änkyttänyt luuriin sekavia - pelkään että sama voi toistua milloin vain.
En juuri ole soitellut miehenkään kanssa, en missään vaihessa seurustelua. Tekstareita nakutettiin puolin ja toisin ja sähköpostia ja messenger-viestejä, mutta äänipuhelut tuntuivat töksähtäviltä ja vaivaannuttavilta. Kun toissasyksynä olin viikot muualla töissä, niin iltaisin oli kyllä kiva kuulla toisen ääni - mutta silti mukaan luimi jotakin jäykkää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti