Jumi

Aamusta alkaen olen lykännyt yhtä puhelua, jonka "päätin" soittaa tänään. Viikolla äidin sisarpuolelta tuli kortti, hän kyseli kummitätini osoitetta, oli kortin loppuun laittanut oman puhelinnumeronsa.

Minulla on ollut jo monta päivää aikaa soittaa, mutten ole ennättänyt, muka.

Minusta ei tunnu luontevalta soittaa hänelle - mutta ihan yhtä epäluontevaa olisi laittaa kortti ja korttiin se hänen kysymänsä osoite. Sinänsä soittamisesta voisi seurata hyvää, mutta minä kartan sukulaisia, etenkin äidin sukulaisia. Yhteydet heihin ovat olleet jonkinmoiset lapsuudessani, mutta kun lähdin opiskelemaan liki toiselle puolen Suomea -89, niin etäännyin. Vähän lisää etäännyin, kun äidin äiti kuoli, ja äitini ja hänen sisarpuolensa alkoivat monivuotisen mökötys-tora-perintöriitansa. Siinä riitelyssä pahansisuisin osapuoli on kylläkin ollut äidin toinen sisarpuoli, ei tämä kortinlähettäjä.

Tässä matkan varrella äidin sisarpuoli on eronnut ja avioitunut uudelleen, sisarpuolen tytär (serkkuna häntä olen pitänyt, vaikka hän serkkupuoli tarkkaanottain on) on alkoholisoitunut ja raitistunut, perustanut perheen ja saanut kaksi lasta, retkahtanut kerran ja toisen, kolmannenkin kai. Serkku tuli perheineen meidän häihin (täti uuden miehensä kanssa oli siellä myös). Hän onnistui näyttämään kulmakuppilan kulahtaneelta ruusulta. Nykyhetki tuntuu surkealta, lapsuudessa minulla on hänestä hyviä muistoja.

Niin että pitäisi soittaa tälle serkun äidille tänään. Äh. Vaikea saada aikaiseksi. Huomaan että käyttäydyn ihan niin kuin äitini: lykkään kontaktinottoa ja odotan että se täti soittaisi itse (hänellä on puhelinnumeroni, luulisin). Minua pidättelee se, että näiden äidin suvun jäsenten kanssa puhumattomat asiat kertautuvat ja monistuvat. Jos täti on ollenkaan ollut hereillä ja läsnä kesän häissä, niin hän on tajunnut että olen naimisissa alkoholistin kanssa - aivan samoin kuin minä olen tajunnut, että hänen tyttärellään on akuutti viinaongelma. Eri asia sitten, puhutaanko näistä mitään. Ei ole ollut tapana puhua.