1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois

Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

Tynnyrityttö

Usein vieläkin kipuilen sitä, että nuoruus ja osa aikuisuuttakin on mennyt ohi. Olenhan lähinnä ollut hengissä ja tehnyt velvollisuuteni, mutta en ole uskaltanut kovin paljon, en ihmissuhteissa, en harrastuksissa enkä työssä.

Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, niin junamatka vanhempien luota opiskelupaikkakunnalle oli ensimmäinen yksin tehty junamatka ikinä. Yo-kylässä olin ensimmäistä kertaa yötä poissa kotoa , jos rippikoululeiriä ei lasketa mukaan. Ensimmäistä kertaa minulla oli oma huone soluasunnossa - ei tarvinnutkaan enää levittää lakanaa ja peittoa sohvalle, niin kuin olin lukioaikana tehnyt lapsuudenkodissa. Minulla oli opettelemista ihan tavallisissa ja arkisissa asioissa - kotona ei oltu kannustettu aktiivisuuteen. Enempikin olin oppinut, että on parempi minun olla tekemättä mitään, tekisin kumminkin 'väärin'.

En uskalla kovin helposti mennä kohti asioita, jotka tuntuisivat kiinnostavilta. Pelkään mokaavani, esittäväni tyhmiä kysymyksiä, paljastuvani naurettavaksi tai huonoksi. Monen jutun ohi tai sivusta olen kulkenut väärien häpeäntunteitten takia.

Joissain asioissa olen kumminkin ollut tinkimätön. Minulla oli sisäinen pakko päästä irti vanhemmista ja pois lapsuudenkodista. En antanut periksi, vaikka joskus tunsinkin itseni sietämättömän eksyneeksi ja yksinäiseksi. Valmistuin, vaikka opinnot kestivät ohi opintotukivuosien ja vaikka työ siinä opiskelujen pätevöittämässä ammatissa ei missään vaiheessa tuntunut omalta. Jaksoin jollakin lailla itseni kanssa hyvin pitkään, jaksoin olla yksin. Kuvittelin, että se olisi minulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Olen etukäteen surrut sen, etten ikinä olisi parisuhteessa tai kokisi olevani perhettä jonkun ihmisen kanssa.

Vielä karvan alle kolmekymppisenä pidin mahdottomana sitä, että minulla olisi yhteinen seksielämä jonkun toisen kanssa. Seksiin mahdollisesti johtavissa tilanteissa menin joka kerralla lukkoon ja järjestin itseni tavalla tai toisella pois, irti, etäälle. Yritin humalaa, yritin päämäärätietoista vamppaamista, turhaan kumminkin.

Vika taisi olla siinä, että toimin ulkoa päin, en omien sisäisten tarpeitteni ajamana. Ajattelin että minun pitäisi hankkia jokin kokemus jostakin, kun kerran olen näin vanha. Mutkkaassa mielessäni mietin sitäkin, entä jos joskus kumminkin kohtaisin ihmisen, jonka kanssa alkaisi oikea ihmissuhde. En ollut omasta mielestäni yhtään vakavasti otettava seksittömän menneisyyteni kanssa. Johan pelottaisin kaikki karkuun, pitäisi siis hankkia joku jotta voisi sanoa jonkun olleen...

Ihmeellisistä aineksista meidän suhde on alkanut. Olen ollut häpeilevä oman fyysisen itseni suhteen, esim. mietin, kehtaanko miehelle näyttää vanhoja valokuviani, joissa näkyy miten lihava olen ollut (olin kyllä pullea silloinkin kun tavattiin, mutta en lihavimmillani). Enää en sentään ajatuksissani tarkerru miettimään sitä, olenko tylsä tai huono seksissä, tai jotenkin erityisen hankala parisuhteessa (Niin, on tuntunut nololta, kun ei ole aikaisempia kokemuksia parisuhteista - en tiedä, kuvastaako tämä vain sitä, että helposti koen itseni huonoksi ja vääräksi, siis myös menneisyyteni on nolostuttavaa. Jos minulla olisi takana eroon päättyneitä parisuhteita, niin kenties nolostelisin noita suhteita ihan yhtä paljon kuin suhteettomuutta.)

Minulla on nyt perhe, mies ja kissat. Koen että he/ne ovat lähempänä minua kuin vanhempani ovat olleet. Ihmeellistä.