9 kertaa,

työruuhka. En ole iltaisin viitsinyt/ehtinyt/halunnut istua tietokoneella ainakaan kirjoittamassa tänne blogille.

Pari viikkoa sitten kävin katsomassa Revolutionary Roadin. Hui. Hyi. Miten voikin perheen sisällä olla yksin, miten voi jäädä kiinni kulisseihin, pelätä liikaa muutosta.

Olen vuosikaudet välttänyt kaikkia parisuhde-elokuvia (ei niitä kovin paljon tehdäkään, enemmän ne ovat rakastumishörhöilyä). Parisuhdejutut ovat kuvanneet ihmisiä tilanteissa, joista itse olen ollut ulkopuolinen. "Ne perheelliset" ovat olleet vierasta rotua. Nyt olen "niitä perheellisiä", omalla tavallani. En olekaan ulkopuolella, olen sisällä.

Ulkopuolisuuden tunteeni ovat vieläkin olemassa. Olen kuin leikkiperheellinen mieheni kanssa, emme me harrasta sellaisia perheellisten asioita, kuten sauvakävelyä ja sukulaispäivällisiä, olemme lapsettomia, meillä on omat huoneet... Sama ulkopuolisuus on ollut lapsena, nuorena, aikuisena. Se kai on osa minua, tietty etäisyyden ottaminen ja muiden tarkkaileminen, joista huonoina hetkinä tulee jännittämistä ja ahdistusta, torjutuksi tulemisen pelkoa. Puoliso pitää itseään ulkopuolisena hänkin. Hihittelimme taannoin, kun pankki myönsi lisää lainaa (taloyhtiössä tehdään ikkunaremontti, jonka kustannukset halusimme maksaa kerralla pois). Kummankin mielestä on ihan koomista, että meille annetaan lainaa noin vain - mehän ollaan ihan keskenkasvuisia eikä edes aiota aikuistua (jos se tarkoittaisi sauvakävelyä ja arvohuonekaluja ja yhteistä makuuhuonetta).

Kymmenen kertaa jäljellä,

sehän on yhden lyhytterapian mittainen matka. Ensi keskiviikkona olisi tarkoitus tehdä jonkinlaista yhteenvetoa siitä, mihin on edetty.

Mitä pitempään tämä terapia on kestänyt, sitä enemmän olen alkanut ajatella, ettei minun ongelmani olekaan ollut masennus, ei pohjimmiltaan. Vaan? Ahdistustilat (yleinen ahdistus, sosiaalisten tilanteitten pelko). Noin keskimäärin ja tavallisesti ja ihan tutussa ympäristössä ahdistus ei haittaa, mutta sitten kun elämäntilanne muuttuu (menen töihin, vaihdan paikkakuntaa, muutan yhteen asumaan), niin huoli ja pelko ja ahdistus (hah) valtaavat ajatukset. Asiat, jotka viikko sitten tuntuivat kivoilta ja mukavilta, ovatkin vaatimuksia ja mahdollisia epäonnistumisia täynnä. Ajatukset kiertävät kehää, mieli etsii aina vain uusia ahdistuksen aiheita, en enää saa nukuttua, yksittäisissä tilanteissa pää humisee pelkkää tyhjyyttä (vaikka pitäisi sanoa se, mitä hetkeä aikaisemmin oli selkeänä mielessä), en pysty keskittymään mihinkään (vaikka tekemistä on niin paljon, että olisi pakko johonkin tarttua), kurkussa on pala ja pelkään tukehtuvani... Kun ahdistusoireet ovat jatkuneet tarpeeksi kauan tarpeeksi voimakkaina, alan masentua. Koko ajan on niin paha olo, että mielialakin alkaa laskea. Muutun toivottomaksi, lamaannun.

Nyt viimeisimmissä muutoksissa oli terapia isoksi avuksi. Sain purettua noita ahdistusoireitani ja asiat asettuivat paremmin perspektiiviin, kun en pelkästään pyörittänyt niitä päässäni. Pelkästään se, että kykenin käymään terapiassa ja olemaan töissä, lisäsi itseluottamusta. Nyt kuvittelen, etten enää reagoisi positiivisiin muutoksiin yhtä rajusti kuin ennen. Ainakin minulla on kokemus siitä, että ahdistus voi vähetä, sen ei ole pakko johtaa aina vain pahempaan olotilaan.