Yliherkkyys hellittää?

Sorvasin pitkään otsikkoa, kun en tiedä, onko yliherkkyys se varsinainen asia. Ehkä se onkin luottamus - luottamus itseen ja toiseen, luottamus meihin. Ja kun kaikenlainen luottamus lisääntyy, niin en enää yhtä herkästi reagoi hätääntymällä/ahdistumalla/suuttumalla/suremalla.

Hassua kyllä tämä luottamus on aika lailla sanojen ulottumattomissa. Emme ole viime aikoina harrastaneet syvällisiä parisuhdekeskusteluja tai kahdenkeskistä psykoveivausta. Puhuminen on vaikeaa, etenkin jos puheeseen liittyy pienikin mahdollisuus, että ilmoille pullahtaisi liuta vaikeita tunteita.

Ehkä luottamukseen vaikuttaa jatkuvuus ja aika. Ihan hiljan näin mielessäni minun ja miehen kodit vuosia sitten. Minulla oli 80-senttinen joustinpatja lattialla, kun en viitsinyt/jaksanut/halunnut ostaa sänkyä, cd:itä sohvan selkänojan takana piilossa (muualle ne eivät mahtuneet). Miehellä oli kirkkaanpunaiseksi maalattu väliseinä, seinällä anarkistilippu ja parisänky keskellä yksiötä. Minä säilytin miehen luona villasukkia ja mies minun luona tupakkapurkkia.

Niistä tiloista on liikuttu aika pitkälle, ei maantieteellisesti mutta mielen sisällä.

Siis, joskus aikojen alussa oli paljon asioita, jotka häiritsivät vain sen takia, että ne "kuuluisi" hoitaa toisin. Esimerkiksi ajattelin, että meidän kuuluisi käydä yhdessä molempien vanhempien luona - no, emme käyneet ja ahdisti. Mitä sitten, vaikka yhteiset tapaamiset vanhempien kanssa tuntuivat epäluontevilta - silti niitä "kuuluisi" olla. Ehkä niitä yhteisiä tapaamisia tulee luontevasti, jos on tutustuttu parikymppisinä ja alettu siitä sitten seurustella. Mutta mies on ainoa "poikaystävä", jonka olen koskaan esitellyt vanhemmilleni - ja olin esittelyn aikaan 33 v. Jotenkin sosiaaliset taitoni eivät riitä ylittämään sitä jokaisesta kumpuavaa vierastamista ja kiusaantumista, joka noissa tilanteissa on ollut. Viis siitä, vaikka "kuuluisi". On vapauttavaa, kun minun ei tarvitse pakkotutustuttaa ihmisiä toisiinsa vain sen takia, että he nyt sattuvat kuulumaan sukuun.

Vanhemmista seksiin, heh. Jokin kerta joskus aikaa sitten oli sellainen, että loukkaannuin, kun miehen toiminta tuntui tylyltä (piti sitten olla niin nopea, etten ehtinyt mukaan ja mennä laukeamaan naamalleni). Joskus myöhemmin samantapaisessa tilanteessa vasta huomasin ihan pienet eleet, miten vilpittömiä ne olivat. Itse vain tulkitsin sen tylyyden rivien välistä - ja pidin kiinni tulkinnastani, vaikka toinen miten pahoitteli.

On rasittavaa, jos pitää jokaisesta pikku yksityiskohdasta tehdä isoja tulkintoja. ("Se ei sanonut mitään, kun lähdin ulos. Se on varmaan suuttunut mulle.") Isommassa mittakaavassa tässä taitaa olla kyse siitä, etten tulkitsisi muiden tekemisiä itseni aiheuttamiksi tai sellaisiksi, että minun pitäisi ottaa niistä vastuu.

Heittäydyin spontaaniksi

Jotkin asiat voivat pyöriä mielessäni vuosikausia, ja en vaan saa tehtyä sitä ratkaisevaa siirtoa. Sitten yks kaks huomaan vain tekeväni - enkä ole tekemistä ennen eritysemmin harkinnut.

Joskus minustakin irtoaa hiukan spontaaniutta.

Olen ties miten monta vuotta ollut itsessäni kovin sitä mieltä, että World Visionin kummilapsitoiminta on hirveän hyvä juttu.

Noh, sama pätee kovin moneen hyväntekeväisyysjärjestöön. Ostaako toiminnassa vain omaatuntoa puhtaaksi? Häiritseekö paikallista elämää tavalla, joka ei sitten kumminkaan ole hyvä? Eikös ole vähän teennäistä kirjoitella kirjeitä jollekin tuntemattomalle lapselle maailman toiselle puolen?

Minkä tahansa hyvän toiminnan voi kyseenalaistaa miettimällä, kannattaako se aivan varmasti ja joka tilanteessa. Tai pohtimalla, tiedetäänkö sen seuraukset ennakolta (No ei tiedetä! Koskaan ei voi tulevaa tietää...). Tai leimaamalla omat motiivinsa jollain tapaa vääriksi (jos lopputulos on sama, niin onko väliä sillä, tekeekö jotakin pyyteettömästi vai esim. oman mielenrauhan takia?)

Tein äsken kummilapsisopimuksen. Hän on Intiassa, tyttö, 11v. Mitään muuta hänestä en tiedä. Ei ole tarviskaan, toistaiseksi.

Olinpa ovela

Henkinen mutapainiottelu sisäisen itsekriitikon kanssa päätyi tänään 3-1 voitokseni.

Pääosa vääntöä käytiin tällä kertaa työajan ulkopuolella. Kas näin:

Sisäisen itsekriitikon mielestä minun pitäisi huolehtia tämän talouden ihmisten ja eläinten ruokapuolesta. Töiden jälkeen olisi kriitikon mielestä tehokasta mennä suoraan kauppaan, kaupasta kotiin ja kotona sitten laittaa ruokaa - kas kohta olisi lämmin ateria valmis, eikä kello olisi kuin puoli kuusi (aamuvuorosta palatessa) tai puoli yhdeksän (iltavuorosta palatessa).

Lemmikkieläinkauppa on käsittämättömän kätevästi sijoittunut - työmaata vastapäätä, noin 200 metrin päässä kotoa. Yritin kyllä selittää itselleni, etteivät raksut ja mössö ole ihan lopussa - miten olisi huomenna? Maanantaina? Menin silti ostamaan kolmen kilon pussin "nirsoille kissoille". Saavat keskenään päättää, kuka se "nirso" on.

Piste itsekriitikolle.

Kotona mies oli jo asettunut päiväunille - ilmiö, jonka edessä itsekriitikko heittäytyy marttyyriksi. Tuo sen kun makaa, ja mää kannoin kauppakassit / mun tarttee laittaa ruokaa / siivota kissojen hiekkaloota.

Mikään muu kuin minä itse ei estä minua menemästä päiväunille.

Asetuin siis sohvalle kirja (Lotta Lundberg: Klovnin kyyneleet) mahan päällä. Luin. Torkuin. Luin taas.

Vähintään kaksi pistettä minulle.

Tässä vaiheessa itsekriitikko oli luovuttanut ihmisruokakaupan suhteen. Mutta päivällinen piti sen mielestä tehdä - olin kolmena päivänä syönyt samaa mössöä (soijarouhepihvejä ja maustettuja tattarisuurimoita), mies eläisi takuulla pelkillä voileivillä tämän päivän (kun makkaraakaan ei ollut jääkaapissa) - minun vikani, kun eläisimme huonolla ruualla ja epäterveellisesti. (Ei, en ole tätä mieltä kokonaan, mutta ajatus pyörähti mielessä.)

Keittiöhässäkän sijaan lähdin ulos kävelemään. Kolmas piste minulle. Kriitikolle voisi kenties antaa puoli pistettä siitä, että ulos mennessäni kannoin kompostin ja vanhoja sanomalehtiä roskiin.

Ujous, hermostuneisuus, kritiikin pelko

Nukahdin sohvalle iltapäivällä. Äh tätä aamuvuorojen rasitusta.

Töissä ujoilin ihmisille, työkavereille ja asiakkaille. Oli hiukan hermostunut olo koko ajan, kuin olisin salaisen arvostelun alaisena.

Arvostelun pelolle ei ole mitään järkisyytä. Minusta vain tuntuu, että olen joka hetki piinallisen tietoinen, miten muut suhtautuvat minuun. En pääse siitä olotilasta eroon ja lepoon muuta kuin niinä hetkinä, kun puuhastelen yksin jonkin työn parissa. Silloinkin saatan törmätä sisäiseen kriittiseen motkotukseen. Ehkä se sosiaalisissa tilanteissakin nouseva arvostelun pelko on peräisin mielensisäisistä arvostelmistani. Kun itse löydän arvosteltavaa, niin uskon että kaikki muutkin löytävät.

Joskus se sama olo oli myös kotona miehen kanssa ollessa. Olin ylen tietoinen siitä, mitä mies tekee milloinkin, miten liikkuu vaikka keittiöstä vessaan ja tietokoneelleen. Nyt olen rauhassa täällä - tai olemme. Hyvä.

Ruma sana

Ruma sana ruma sana rumasana. Olin hakenut talon sisällä yhtä sijaisuutta, jonka olisin oikeasti halunnut monestakin syystä. Tänään päivällä sitten yksi väliportaan esimies pyysi minut huoneeseensa ja sanoi puoltaneensa minua ja kahta muuta (hakijoita oli kymmenkunta kaikkineen). Sinänsä kiva.

Isompi esimies oli sanonut, ettei Meriä siihen hommaan, Merille ei kumminkaan saisi sijaista nykyiseen työhön.

Vähänkö olen nalkissa tässä.

Jotenkin absurdia se, että eräitten laajojen akateemisten opintojen jälkeen sain tämän paikan, kun olin sattunut käymään työvoimahallinnon järjestämän kurssin. Kurssilla on komea nimi, mutta se sisälsi naurettavan vähän lähiopetuspäiviä ja erittäin paljon projektipuuhastelua. Homma näyttää kauhean komealta CV:ssä, mutta on oikeasti höttöä. Osa päivittäisestä tietoteknisestä säädöstä menee kirkkaasti yli osaamiseni (eikä hirveästi edes kiinnosta, etenkään laitehallinnan kanssa puljaaminen).

Vaikka opiskelu ei lopu koskaan eikä missään duunissa kai tule täysin valmiiksi, niin minua ei millään lailla kiinnosta omatoimiopiskella vapaalla tietotekniikkaa.

Vapaalla voisin kyllä tehdä jotain niin älytöntä kuin sivulavin tai kirjoittaa vakavissani sitä joskuskentiesvalmistuvaa käsikirjoitusta. Binäärilogiikkaa en jaksa.

Lisää rumia sanoja. Ne liittyvät tapaukseen "vaikea kollega". Teemme vain osin samoja tehtäviä - on yksi työ, josta vaikea kollega ei tiedä juurikaan (hän ei hoida sitä, hänellä ei siihen ole edes mitään koulutusta (kun mulla taas osa siitä akateemisesta pupelluksesta liittyy näihinkin asioihin. Valmiin työn tulosten kanssa kollega kyllä on tekemisissä, niin me kaikki. Tänään sain päähäni, että tuota minun (ja muutaman muun) hoitamaa työtä voisi tehdä hiukan eri järjestyksessä kuin tähän asti. Ehdotin muutosta meidän työpaikkakokouksessa, ja vaikea kollega oli ensimmäisenä sanomassa EI.

Ruma sana. Tyyppi ei ole eläissään tehnyt tuota hommaa, mutta osaa kyllä sanoa, miten sitä EI voi tehdä. Kuulemma lopputulos sotkisi (eh, lopputulos olisi hiukan erilainen, jos homma tehtäisiinkin eri tavalla).

Tyyneyttä hyväksyä asiat

Törmättiin molemmat (minä ja mies) tänään asioihin, joita ei kerta kaikkiaan voi muuttaa. Miehellä meni jo sovittu työkuvio yks kaks uusiksi. Minulla oli ihan toisenlainen tapaus... älytön kateus iski asiassa, jolle en voi mitään. Yksi tuttuni luki maakuntalehdestä isänsä kirjoitusta aamupuolella, ja jollain lailla tilanne - se että yksi lukee toimittaja-isänsä tekstiä kohtuullisen menestyneestä sanomalehdestä - laukaisi kaunan.

Samainen tuttu on klassisen kaunis minua 10 vuotta nuorempi nainen. Hän on saanut juuri sellaisen vakituisen työpaikan, jota kuvittelen itselleni sopivammaksi kuin tämän nykyisen. Hän on naimisissa (en muista monennettako vuotta) ja odottaa esikoistaan.

Järkihän sanoo, ettei hänen onnensa ole minulta pois. Mitä sitten, jos on ollut oletettavasti sivistyskoti ja kaikki hyvin, lopputuloksena ihminen, jota ei ainakaan ulkopuolisen silmin erityisemmin kiristä tai purista mikään?

Pieni minä märisee, että niin, tuon tutun (joka on ihan ok ihmisenä myös) ikäisenä olin liki 90-kiloiseksi turvonnut pösilö, ja tiesin tasan tarkkaan vaan, millaista on olla lihava ja ruma nainen. Oli minua kerran pussattu, ja kerran yksi mies oli yrittänyt raiskata. Hänen ikäisenään olin ensimmäistä vuotta opettajana ja tunsin, etten selviäisi hengissä edes yhdestä työviikosta, saati sitten vuosikymmenistä ennen eläkeikää. Isäni on yksikätinen eläkkeellä oleva teollisuusvartija, joka kävi aikanaan kiertokoulua ne pakolliset vuodet.

Tämän verran itsesääliä tähän nyt luiskahti. Olisinko vailla ahdistustani ja epävarmuuttani ja jännittämistä ja masennusta ja syömisongelmia, jos olisin päässyt tuttuni lähtökohtiin? Olisinko osannut tulla aikuisemmaksi, olisinko löytänyt miehen ja parisuhteen joskus samaan aikaan kuin naiset noin keskimäärin, olisinko kenties nyt äiti?

Eihän sitä mikään tiedä. Ei sen miettiminenkään johda mihinkään - tämähän on juuri asia, jota en voi muuttaa.

Ehkä pitäisi kaivaa 12 askelen vihko laatikosta esiin. Tämmöinen kelaus on juuri niin turhaa, että taidan tarvita henkistä hienosäätöä. Sentään tajuan omat oloni niin, etten kiukkua tuolle tutulle - ei se hänen vikansa ole, että minun oloni on kaunainen.

Hyväksymisestä

Olen matkalla siihen, että hyväksyisin äidin sellaisena kuin hän on: omine estoineen ja ongelmineen.

Kärsivällisyyteni uhkaa loppua, kun on minusta kysymys: haluaisin niin eroon mielessäni pyörivistä äidistä muistuttavista ajatuksista, mutta ne perkeleet tulevat, vaikka en haluaisi. Ahdistun, kun ne tulevat aina vaan. Pelottaa, kun ne tulevat aina vaan.

Äh. Miten osaisin hyväksyä itseni ja muistaa sen, etten ole yhtä kuin ajatukseni.

Äidin varjot

Äiti kummittelee mielessäni nyt enemmän kuin aikoihin.

Kummallista - kun olin vanhempien luona käymässä, niin se lihaa ja verta oleva äiti herätti minussa lähinnä haaleaa myötätuntoa. Haalean myötätunnon ilmentymänä vein tuliaisiksi romaanin (voi mitä turhuutta!) ja leikkokukkia (nekin vielä!).

Kirjoitin jo siitä, miten pääsin isän kanssa puhumaan kaikessa rauhassa. Äidin kanssa oli samanmoinen tilanne myöhemmin, kun lähdimme ulos ostamaan mansikoita.

Äiti puhui koko ajan mutta ei sanonut mitään. Hän on hirveän taitava rupattelija, sanoo ääneen kaikkia havaintojaan (penkillä istuvat papparaiset, kukkaistutukset papparaisten vieressä, paikallisen liikekeskuksen hiljentyminen, naapuriasunnon uusi asukas - kaikki tämä tulee äidistä ulos).

Äidistä ei tule ulos mitään henkilökohtaista. Ei sanaakaan siitä, miltä tuntuu. Ei muisteluksia omasta menneisyydestä. Ei toiveita, pelkoja, suunnitelmia. (Eipäs, tulipas! Kun puhuin meidän kissoista, äiti sanoi painokkaasti: Älkää ny vaan lisää kissoja hankkiko! Niin... Äidin toiveet ovat usein ei-muotoisia ja kohdistuvat minuun. Et sää viälä ole täynnä! hän sanoi, kun vetäydyin ruokapöydästä.)

Kuuntelin sujuvasti kaiken. Lievästi suretti, lievästi heräsi myötätuntoa. Äidin täytyy pelätä minua ja kaikkia muitakin ihmisiä. (Tai sitten tulkitsen väärin, ehkä se pintahöpötys ei olekaan merkki pelosta, ehkä se vaan on puhetta puheen vuoksi, vailla rivinvälimerkityksiä.)

Äidin ääni minussa ei puutu kaikkiin asioihin, onneksi ei. Vaikka vallan hyvin tiedän äidin mielipiteet esim. kodin sisustuksesta, vaatetyylistä, musiikista yms, niin noilla kohdin voin rauhassa tehdä mitä lystään. Äidin ääni on lauseissa, jotka kuvaavat minua tai muita ihmisiä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa äiti sorkkii päässäni. Lauseet ovat parhaimmillaan pahantahtoisia ja pahimmillaan ilkeitä.

Niinpä. Juuri ihmissuhteissa äidin vaikutus on oikeastikin isoa, kaikkein isointa siinä, millaiseksi naiseksi itseni tunnen (vai tunnenko naiseksi ollenkaan). Äh. Vieläkin on minussa kipeä paikka tässä kohtaa. Jonkinlainen häpeä siitä, että olin äidin pikku tyttö jonnekin 28-vuotiaaksi asti. (Kun olin 28, oli toinen työvuoteni koulussa, yritin silloin hoitaa edes sukupuolista kokemattomuutta, seurusteluun asti en yltänyt edes kuvitelmissa.)

Eihän se äidin vika ole, etten ole osannut päästä omaan elämään. Ei hän itsekään ole päässyt omaan elämään - siis jos omalla elämällä tässä tarkoitetaan itsenäistä elämää, jossa oma menneisyys on vain menneisyyttä ja tulevaisuus avoin, nykyhetki tässä ja nyt.

Aivan kuin olisin pyörittänyt tätä samaa ajatuskehää ennenkin.

Pieni minä

Tein retken etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin. Ei, en toteuttanut aiemmin tänne kirjaamaani suunnitelma c:tä, siihen ei riittänyt energiaa. Tapasin kaksi Helsinkiin siirtynyttä ystävää, toisen kanssa olin lounaalla ja toisen kanssa kahvilla. Olivat hirmuisen kivoja istuntoja molemmat. Kävin Kiasmassa ja Tennispalatsin Anton Corbijn -näyttelyssä.

Nuorena kuvittelin, että olisin erityisen yksin ja jollain lailla sivuutettu. Kuvitelmille on oikeastikin ollut pohjaa: yläkouluaikana olin yhden kaveriporukan jäsen, mutta porukan muut tytöt olivat bestiksiä keskenään, minä en. Myöhemmin häkellyin, kun sain ensimmäistä kertaa paikallisen ylioppilaskunnan kalenterin käteeni: Mitä, näin monta sivua osoitekirjaa! Keitä minä tänne kirjaisin?

Nyt on nyt. Nyt näkyy se, että jollain tasolla kiinnostun helposti ihmisistä. Jokaisessa muutossa ja muussakin isossa muutoksessa olen ystävystynyt jonkun uuden ihmisen kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän noita ihmisiä on.

Kohtaan henkisen kynnyksen aina kun olen ottamassa yhteyttä johonkin ystävään. Vaalin uskomusta, jonka mukaan olen muiden silmissä tylsä ja välteltävä ihminen. Sentään tunnustan näissä uskomuksissa ystävien olemassaolon, mutta mitätöin ystävyyden laatua. Siis tylsä ihminen - ihminen joka tavataan paremman puutteessa. Välteltävä ihminen - ihminen jonka olisi mieluummin tapaamatta, mutta jota kumminkin suostutaan tapaamaan, jotta sopu säilyisi.

Vieläkö kuvittelen, että olen koulussa, meidän yläasteen luokassa? Siinä luokassa minulla ei ollut "parasta kaveria". Paritöissä änkeydyin kolmanneksi jonkun armollisen tyttökaksikon kylkeen. Ryhmätöissä kaveriporukat tekivät ryhmät ja se minun kaveriporukkani oli rinnakkaisluokalla, taas jäin odottelemaan, minne kelpaisin. Liikuntatuntien joukkuejaot olivat vielä astetta pahempia, kun en yleiskömpelönä jokaisen pelilajin tunarina kerta kaikkiaan osannut muuta kuin väistellä palloja ja pelivälineitä.

Kun mietin ystävän tapaamista, päässäni käynnistyy hidastuslauseita: "No ei sitä varmaan kiinnosta. Sillä on jotain tärkeämpää eikä se kumminkaan ennätä. Mahdanko mää häiritä sitä?"

Tuo viimeisin, "mahdanko mää häiritä", on silkkaa äitiä. Äiti esitti, että minun olisi parempi pysyä kotona, kun muilla ihmisillä voi olla ties mitä tärkeää puuhaa, jota minä häiritsen.

Riippuu kokonaan mielialasta, jaksanko kampittaa lauseet ja ottaa yhteyttä ajatuksistani huolimatta. Jos jään kuuntelemaan mieleni skeptisiä hokemia, ei mitään tapahdu. Silloin en ainakaan saa mahdollisuutta horjuttaa noita "olen tylsä ja välteltävä ihminen" -uskomuksia.

Onneksi on tekstiviesti! On niin paljon helpompaa naputtaa yksinkertainen kysymys kännykän muistiin kuin miettiä mielessään mahdollisen keskustelun kulkua ja sitten jossain vaiheessa siirtyä oikeaan puheluun. Saman kanavan kautta on helpompi saada vastauskin: jos on tarvis, niin se toinen osapuoli voi kieltäytyä korrektin epämääräisesti, sitä ei tarvitse tokaista puhelussa.

Pelkään torjutuksi tulemista tässäkin asiassa. Ymmärrän vallan hyvin, että ties mitkä aikataulutekniset syyt tulevat tielle, silti ottaisin mieluiten vastaan pelkkiä myönteisiä vastauksia... Jokin pieni minä haluaisi, että aina kun minä haluan nähdä ystäviäni, niin tapaaminen sopii. Nih!

Viimeinen lomapäivä

Viimeistä lomapäivää on tätä aloitellessani jäljellä tasan 31 minuuttia.

Nyt lomalla työpaikan läheisyys on häirinnyt. Asun työmaan vieressä (200 metriä välimatkaa maksimissaan), ja ainoat keinot välttyä näkemästä asiakkaita tai kollegoja ovat seuraavat:
En poistu neljän seinän sisältä.
Lähden toiselle paikkakunnalle.

Niin mitä sitten, vaikka näkisinkin asiakkaita ja työkavereita? Ei heidän tapaamisensa minua isosti ahdista (ahi oli paljon isompaa opeaikoinani, silloin teki mieleni kantaa kaulassa lappua Jättäkää minut rauhaan, en ole nyt töissä ja juosta kirkuen karkuun silloin jos joku onneton erehtyi vain tervehtimään). Silti olisin mieluummin kokonaan irti - sitä kokonaan irti olemista vaan ei oikein voi saavuttaa.

Tulimme mökiltä jo eilen. Oli edelleen kissaongelmia Urho-herran kanssa. Kummasti kissat ovat pienoismittakaavassa kuin ihmislapset. Tämän Urhon taustasta tiedämme tasan sen verran, että se ei ole saanut tarpeeksi huomiota ja hellimistä ja ihmisrakkautta aivan pienenä pentuna. Se tuli meille hiukan yli kolmekuukautisena perheestä, jonka koirat eivät hyväksyneet uutta perheenjäsentä. Urhon kasvattikodissa kissat olivat kuuleman mukaan tapelleet keskenään silakoista ja Urho oli sieltä annettu pois jo ennen virallista luovutusikää.

Urho ei oikein osaa ottaa vastaan rapsutteluja tai silittelyjä. Vieläkin (yli vuoden jälkeen) se pakenee hyväntahtoisia ihmiskosketuksia. Se ei ole kiintynyt kumpaankaan meistä, ei edes palvelija-ruokinta-automaatti -mielessä. Se on arka ja epäluuloinen. Maalla ulos päästyään se alkoi suhtautua ihmisiin kuin vihollisiin, mutta ei se osaa olla kunnon maalaiskissakaan. Se säikkyy luonnon ääniä ja jää koloihin tuntikausiksi kyhjöttämään.

Torstaina puolelta öin Urho oli kyhjöttänyt jo 12 tuntia ulkona - se ei suostunut tulemaan sisälle. Oli liki täysikuu, kiipesin kiviaidalle taskulampun kanssa ja kävin pitkän neuvottelun. Urho oli siinä vaiheessa vielä sitä mieltä, että se jää ulkokissaksi (nälästä viis! lämmöstä kans! mitä siitä vaikka supikoira haukkuu! Huuhkaja huhuilee! Puut kahisevat!). Yhden jälkeen yöllä se kyllästyi väistelemään kömpelöitä kiinniottoyrityksiäni. Kannoin sen sisälle.

Oikeastaan olen ylpeä kiinniotosta. Pelkään korkeita paikkoja, en huvikseni olisi valoisallakaan kiipeillyt siellä missä Urhon perässä menin. Sielläpä kumminkin menin, taskulampun valossa. Välillä vähän huojahtelin, mutta en kaatunut.

Maalaistauko

Ihan kohta mennään maalle.

Vielä pitää pakata ja käydä kaupassa.

Koitan päästä irti netistä ja liioista ajatuksista. Kirjoja, tyhjää paperia ja kyniä otan mukaan. Kameran myös. Kännykän muistiin musiikkia.

Ja lämpimiä vaatteita - palelen herkästi. Nenästä se alkaa, etenee sormiin ja varpaisiin.

Terapian jatkoon on alle viikko. Hyvä! Olen hiukan hermona koko ajan, en osaa rauhoittua.

Vanhempien luona käymässä

Olin vanhempien luona käymässä. Heti loman alusta lähtien olen ajatellut, että pitää käydä - kaksi viikkoa tämä "pitää" ehti kerätä minussa tyytymättömyyttä. Monikin asia sinne menemisessä hidastaa ja estää lähtöä: laiskuus (pitää nousta aamulla ennen seitsemää, jotta ehtisi bussille jotta ehtisi junaan), pelko (siitä että huomaisin perillä putoavani johonkin vanhoihin tunteisiin, siitä että vanhemmat ovat likellä kuolemaansa), voimattomuus (en voi muuttaa heitä, ja heissä on piirteitä, joita minun on vaikea sietää).

Hengissä selvisin. Jopa olen osin seesteisessä mielentilassa: siellä perillä vanha ärtymys ei ollut yhtä isoa kuin ennen, tunsin aitoa myötätuntoa. En pyöritellyt tätä "minun pitäisi ymmärtää joten jätän nyt sanomatta mitä ajattelen" -levyä mielessäni.

Ärtymys heräsi heti kun jälkikäteen hiukan kuvasin yksityiskohtia puolisolle. Noh, niin mielelläni haluaisin, että vanhempani olisivat hiukan fiksumpia ja kypsempiä ja - aikuisempia. Tai ainakin hiukan vähemmän jämähtäneitä. Ja toivoisin sitäkin, että perheensisäiset suhteet olisivat yksioikoisempia.

Merin perheen kommunikaatiokuvioita: isä puhuu tunnepuhetta, äiti ei. Silti äiti haluaisi kuulla, mitä isä puhuu ja kontrolloida isän puhetta. Joskus muinoin kun isä jaksoi vielä liikkua, lähdin hänen kanssaan kaksin kävelylle. Tänään sain kahdenkeskistä puheaikaa, kun äiti oli sattumoisin hammaslääkärissä.

Tuo puhekuvio on yksi niistä asioista, joiden kohdalla olen voimaton. Asetelma on nurinkurinen: olen isän uskottu, kuulen isältä asioita, joita hänen pitäisi käsitellä äidin kanssa. Vuosia olen yrittänyt avata äitiä, saada häntä puhumaan samalla lailla kuin isä puhuu - puhuisi sitten edes minulle, jos kerran ei isälle puhu - mutta äiti ei puhu, äiti jutustelee. Hän puhuu ilmoista ja hedelmien hinnoista ja siitä, kuka on muuttanut naapuriin.

Toinen asia, jonka kohdalla olen voimaton: isän suhtautuminen äitiin. Isän mielestä hänen pitää olla tuottamatta äidille "pahaa mieltä". Tänään kuunnellessani isän puhetta (hän muisteli 70 vuoden takaisia aikoja) tajusin ilmiselvän asian: jostain on isälle syntynyt sellainen luulo, että hänen pitää suojella muita pahalta mieleltä. Isä ei näe, että siinä olisi mitään mätää - hän ihan oikeasti kuvittelee, että muiden paha mieli johtuu hänen tekemisistään tai sanomisistaan. (Aikaisemmin kuvittelin, että isä olisi vain äidin kanssa silkkihansikkain - mutta se sama kaikkien miellyttämisen ja kilttinä olemisen pyrkimys näkyy kovin monessa asiassa.)

Kolmas asia, jonka kohdalla olen voimaton: äidin suhtautuminen minuun. Äiti ei usko minun kokemuksiani itsestäni tosiksi. Kuulostaa hullulta, mutta on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, etenkin suhteessa syömiseen. Kaikkien ruokailujen (kahvin, päivällisen, toisen kahvin) jälkeen käytiin sama kuvio. Kiitin ja sanoin olevani kylläinen. Äiti ilmoitti, etten ole. Ota nyt vielä! Et sää vielä täynnä ole!

Neljäs asia, jonka kohdalla olen voimaton: vanhemmat salailevat asioita toisiltaan ja ne salaillut asiat ovat kumminkin tiedossa, niihin vain ei puututa. Isoimmassa mittakaavassa taas päädyn äidin isään. Pienemmässä mittakaavassa on yhtä ja toista, josta ei puhuta. Kun soitin vanhempien ovikelloa, isä tuli avaamaan hiukan hämillisenä. Selvisi, että hän oli juuri tullut Alkosta ja oli nostamassa kassillista viinaa eteisen yläkaappiin. En tiennyt, että isällä on oma varasto siellä. Kuulemma äiti tietää kyllä. Kun kysyin, mikseivät pullot yhtä hyvin voi olla jossakin helpommassa paikassa (alakaapissa), en oikein saanut järkevää vastausta. Ilmeisesti pullojen pitäminen piilossa kaapissa, jota ei muuten käytetä, saa äidin suhtautumaan niihin kuin niitä ei olisikaan olemassa (vaikka ne ovat olemassa ja vaikka äiti tietää niiden olevan olemassa). Älyttömintä pullopiilottelussa on se, ettei isällä tietääkseni ole alkoholiongelmaa. Äidillä vain on yliherkkä suhde kaikkeen alkoholipitoiseen: hän esim. ei voi viedä tyhjiä lasipulloja kassissa kierrätykseen, kun hänen mukaansa naapurit tulkitsevat, että viinapullot siellä kalisevat.

Ihan aikuisten oikeasti vanhempieni meno ei ole ihan tervettä. Onneksi en enää koe asiakseni saada heitä muuttumaan - se olisi mahdoton tehtävä. Nyt kun kirjoitin nämä tähän näkyviin, aloin taas uuden tulkinnan: häpeästäkö tässä pohjimmiltaan on kysymys. Häpeä ainakin saa aikaan mitä omituisimpia välttelyitä ja kääntelyitä.

Paperihääpäivä

Tänään on tasan vuosi maistraatista.

Jos pysähdyn miettimään sitä, niin alkaa huimata. Alkaa huimata se, että minä olen se sama ihminen, joka hymyili hiukan vaikeasti muiden häissä ja ihmetteli, miksi nuo menevät naimisiin. Keksin silloin selitykseksi perinteet ja tavat, ja epäilin, että hääpareilla on piilossa pukujensa sisällä kauheaa ja ahdistavaa ja he pinnistelevät kestääkseen näytelmän, johon velvollisuudentunto, painostus tai piittaamattomuus omasta elämästä on heidät saattanut. Se että joku ahdosti itse haluaisi naimisiin, tuntui valheelta.

En vieläkään tiedä, olinko aiemmin vain ovela torjumaan omia salaisia toiveitani. Kenties niin. Pikkutyttönä halusin naimisiin yhden samassa tarharyhmässä olleen rillipäisen pojan kanssa, Lasseko se oli? Halusin että suklaamunien sisuksissa olisi sormuksia, kaikki rakenneltavat otukset ja tavarat olivat isoja pettymyksiä.

Jotakin kyynistä ja epäluuloista on poissa, toivottavasti pysyvästi. Olen ties miten monesti tässä suhteessa muka löytänyt itsestäni syyn, joka johtaisi eroon aivan varmasti, asian jota toinen ei minussa sietäisi. Ja yhtä monesti olen huomannut pelkoni turhiksi. Nolottaa, että kuvittelen toisen niin paljon vaativammaksi kuin hän todellisuudessa on. Luultavasti olen vain kerran toisensa jälkeen haksahtanut siihen, että puoliso suhtautuisi minuun yhtä arvostelevasti kuin minä suhtaudun itseeni. Moni noista "huonoista" puolistani on oikeasti ongelma ja vaikuttaa meidän välillämme, mutta silti tunnen olevani hyväksytty. Se on - äh, pakko käyttää raamatullista sanaa - armahtavaa.

Hajapää

Julistan itseni überhajapääksi juuri nyt.

Äskettäin suoritin vaativaa laskuoperaatiota kolmesti. Joka kerralla sain saman tuloksen: olen unohtanut eilen ottaa e-pillerin. (Ja kas kummaa, muistini mukaan se oli nimen omaan eilen, kun pilsu putosi näpeistäni keittiön lattialle ja pelastin sen kissa-Mäkisen kuonon edestä? Tai ehkä se olikin toissapäivänä.)

Tuossa iltapuolella unohdin leipomusoperaatio kolmosen tuotokset uuniin (eilisen tuotoksen heitin aamulla kompostiin, kun kissa-Mäkinen oli ensin lähminyt leivän kurpitsansiemenpintaa tassuillaan). Tästä epäonnisten leipomusten sarjasta uhkaa tulla pitkä. Ja joka kerralla pyörittelen ristiriitaa: tykkään tehdä, mutta pelkään omaa holtitonta syömistäni. Ehkä nämä hiukan raa'at tai puolipalaneet leivät ovat alitajunnan sabotaatiota?

Alkuiltapäivällä olin kahdessa kaupassa: ensin piti ostaa ruokaa kissoille ja sitten ihmisille. Ihmisruokakaupassa olin jo latonut tavarat liukuhihnalle, kun tajusin, ettei kassissani olekaan lompakkoa. Oli jo liian myöhäistä perääntyä, joten höpisin kassalle: Anteeksi, lompsa unohtu. Voiko nää laittaa sivuun, mää asun tossa ihan lähellä? Matkalla kelasin, olenko kenties sittenkin jättänyt pörssin eläinkauppaan tai pudottanut jonnekin. (Muutama vuosi sitten hukkasin lompakkoni ihan oikeasti. Sain sen takaisin poliisin löytötavarasta, mutta sisältö oli häipynyt.)

No, lompakko oli siinä eläinkaupan kassissa, jonka olin suurieleisesti paiskannut eteisen lattialle. Miksei näissä erittäin tarpeellisissa esineissä ole jotakin värinähälytystä, joka varoittaisi mahdollisesta unohduksesta?

Kun tulin kaupasta kotiin ostosten kanssa, niin alaovella iski paniikki. En ensitunnustelulla löytänyt avainta. Puolen minuutin ajan syöksyin inhaan hätäännykseen, sellaiseen lapsenomaiseen tuttuun ajatteluun mistääneitulemitäänjakaikkihajoaaenkähallitsemitään. Avain löytyi. (Vielä useampia vuosia sitten hukkasin avainnipun, jossa oli sekä kotiavain että nippu kahden työpaikan avaimia. Silloin ehdittiin jo kyselemään lukkojen uudelleensarjoitusta, kun nippu löytyi.)

En ymmärrä, miksi olen kuin kusiaispesässä, vaikka on loma. Vaikea olla vaan, vaikea rentoutua. Hermostuttaa, ärsyttää. Eikä ole edes PMS, vielä.

Ruokapolitiikkaa

Jokin syömisissäni mietityttää. Leivoin kesäkurpitsaleipää, eikä se mennyt ihan nappiin: taikina kohosi uunissa reunoilta niin, että sitä valui yli, keskusta taas läsähti. Silti söin sitä klittaantunutta keskustaa.

Toinen leipomiskokeilu näin lomalla. (Ensimmäinen onnistui paremmin, tein kurpitsansiemensämpylöitä.) Molemmilla kerroilla iski himo ahmia tuoretta leipää ja olin pettynyt itseeni. Luulin päässeeni isoimmista ahmimisoloista kokonaan. Onko minun ainoa selviytymisstrategiani vieläkin siinä, että olen vaan leipomatta? Jo ennen lomaa olin livennyt ruodusta, sillä työpaikalla on kahvipöytätraditioita, joihin en osannut olla osallistumatta. Ne ovat hiukan ahdistavia ja huvittavia, mutta niillä voi myös päteä: lomalle lähtijät tuovat ennen lomaa jotakin kahvipöytään, samoin nimi- ja syntymäpäiväsankarit. Tietenkin voi ostaa myös kaupasta, mutta eniten huomiota herättävät kaikki itsetehdyt herkut. Noudatin toissaviikolla kahden nuoremman naiskollegan esimerkkiä (enhän voinut jäädä huonommaksi, eh) ja tein itse täytekakun. Sitä en sentään itse maistellut etukäteen, mutta taikinakulhot nuolin huolella.

Ruokaa laitan, kun tässä lähellä ruokapaikat ovat lähinnä pizzerioita ja valmisruoista en pidä. Tietyissä rajoissa pidän ruuanlaitosta (ne rajat ovat: jos raaka-aineita ei tarvitse lähteä metsästämään kaupasta, työvälineet ovat valmiina saatavilla eikä operaation jälkeen tarvitse siivota jälkiään ainakaan tiskaamisen muodossa). Työpaikalla ei ole ruokalaa, joten joka päiväksi paketoin eväät mukaan. Keittiössä hellan ääressä maistelen puolikypsää ruokaa kerran ja kaksi, kaavin kattilat ja vuoat syömällä puhtaiksi. Noihin maisteluihin ei kumminkaan liity samanlaista hallitsemattomuutta kuin tuoreeseen leipään tai makeisiin leipomuksiin. Mitään makeaa en ole tehnyt pelkästään kotiin moneen vuoteen (eiku - tein joulun aikaan taatelikakun). Vaikka miten pakastaisin valmiit, niin äkkiäkös ne pullat/piirakat/muffinsit mikrossa sulattaisi. Olisin moisten herkkujen olemassaolostakin kiusallisen tietoinen.

Noh, tästä voi kai päätellä, ettei suhteeni ruokaan ole ihan mutkaton. Syömisessä oli yksi syy lopettaa alkoholin juominen liki täysin. Pikku hiprakassa saatan syödä ihan älyttömästi. Kylläisyyden tunne hukkuu silloin. Pikku hiprakassa olen myös muutaman kerran oksentanut bulimisesti - ja jatkanut sitten syömistä.

On paljon ruokaa, jota en osta, kun en kykenisi kumminkaan säilyttämään sitä kotona. Suolaiset ja makeat keksit. Pikkuleivät. Suklaat. Chipsit. Isot jäätelöpaketit. Hyvät juustot (tarkoittaa auraa ja chèvreä ja rasvaista fetaa). Litran jogurttipaketit.

Ei ole kiva, jos kotona pitää koko ajan muistaa olla syömättä sitä eilen ostettua kermajäätelöä. (Ja miksi sen oikein ostin, jos sitä ei ole tarkoitus syödä?)

Kaikesta huolimatta syöminen on ihan kohtuullisella tolalla tälläkin hetkellä. Sitä klittaista kurpitsaleipääkin on vielä jäljellä (pitänee pakastaa loput, kunhan puolisko on ottanut siitä iltaleipänsä).

Kun aloitin tämän, oli tarkoitus kirjoittaa eilisestä kylästelystä myös. Meillä oli kollektiivisesti kivaa - eikä tällä kertaa tullut niitä kiusaannuttavia nolostumisia vastaan. Hyvä.

Retkelle!

Tänään tapasin ystävää, huomenna matkataan miehen kanssa Satakuntaan ja kylästellään siellä toisen ystävän luona. Ensimmäistä kertaa tehdään moinen retki, olen tähän asti bussimatkaillut reissut yksin.

Haemme jotakin ratkaisua siihen, ettei olisi vain sinun ja minun ihmisiä. Sosiaalinen seurapiiri on aika rajoittunut, vaikkei sen tarvitsisi olla. Joidenkin ihmisten harrastamat ystäväpariskuntatapaamiset ovat ajatuksena aika ahdistavia, mutta sen ja tämän nykyisen välillä on aika paljon tilaa.

Etenkin näissä maallematkailua vaativissa tapaamisissa olisi kimpparetkeily kätevää, tuonne huomiseenkaan kyläpaikkaan en pääse kuin neljän-viiden kilometrin päähän pikavuorobussilla. (Se että alkaisin yks kaks taas ajaa autoa, on poissuljettu vaihtoehto. En uskalla ajaa.)

Minun sosiaalinen ahdistukseni möyrii jossakin takavasemmalla. En minä omasta puolestani angstita, sillä ystävän olen tuntenut liki 20 vuotta. Mutta me - minä ja mies - emme ole millään lailla tottuneet kaksikkona liikkumiseen ja minä olen yliherkkä nolostumaan toisen puolesta. Ei miehen puolesta tarvitsisi nolostua (ei hän riehu tai nolaa minua tms.), mutta olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa mies tulkitsee jonkin aivan pienen jutun omasta alkoholistitaustastaan käsin omalla tavallaan. Nolostun niistä tulkinnoista, kun minun silmissäni mies on silloin rajoittunut ja yksisilmäinen - siis hiukan tyhmä.

Puoliskon tulkinnat ovat sinänsä harmittomia, mutta hän itse jumittaa niihin eikä näe, etteivät ne pidä välttämättä paikkaansa. Esimerkiksi yhden ystäväni mies on aika hipin ja boheemin näköinen. Kun tämä ystävän mies alkoi selittää kasvinkasvatusharrastuksiaan, niin puoliskon ihan vilpitön tulkinta oli, että kaveri kasvattaa kannabista. Sen jälkeen puolisko ja ystävän mies puhuivat muutaman minuutin sujuvasti aivan eri asioista - toinen puhui koristekasvien taimista ja toinen huumekasveista - ja lopulta puhe siirtyi toisaanne ilman että puolisko koko aikana olisi tajunnut, millainen kommunikaatiokuilu heidän välillään oli.

Jostain vinkkelistä katsottuna tilanne oli järkyttävän huvittava. Toisesta vinkkelistä taas kiusaannuttava.

Sleepless in Tampere

Ennenkokematonta: uniongelmia lomalla. Menin eilen puoli yhden aikaan nukkumaan, heräsin puoli seitsemältä. (Ei, en ole lyhytunista sorttia. Normioloissa 8-9 tuntia unta on hyvä määrä.) Edeltävinä öinä olen nukahtamisen jälkeen herännyt kolmen jälkeen ja valvonut sitten tunnin, kaksi.

Luulin että unettomuuteni johtuu kissa- ja ihmispotilaasta, mutta kumpikaan ei ole enää kovin kipeä.

Taidan suorittaa lomaa. Tämän tästä saa, kun ensin on puolitoista vuotta yhtä soittoa töistä. Siinä ajassa ehdin pantata kaikenlaisia tekemissuunnitelmia loma-ajaksi. Nyt kun on se loma, niin tämä vapaan valinnan mahdollisuus ahdistaa: tiedän, etten ehdi kaikkea sitä, mitä olen ajatellut kenties tekeväni. Tarvitsisi siis luopua jostakin. Mutta minähän en halua luopua mistään - joten luovun yöunesta...

Tekemiseni eivät muuten ole erityisen suurisuuntaisia: muutama ystävä pitäisi tavata täällä lähitienoolla ja hiukan kauempana, mökillä olla, kirjoja lukea, vanhempien luona poiketa, olisi tarkoitus kirjoittaa, leipoa... Ja ikävämpiä: pitäisi järjestää paperit parista rojulaatikosta, varata hammaslääkäri tai -hoitaja, pestä oman makkarin ikkuna, perata vaatekaapista risoja ja käyttämättömiä rättejä pois...

Aamulla minut herätti suunnitelma c. Se kuuluu asioihin, joita ainakaan en saa normiarkena tehtyä. Voisin ja haluaisin selvittää pari asiaa äidin puoleisesta suvusta. Olen ajatellut matkata etelän syrjäiseen rannnikkokaupunkiin, sillä serkkuni asuu sillä tienoolla. Hän on minua liki kymmenen vuotta nuorempi, isänsä on äidin veli. Serkun isä kuoli jo 1990-luvulta, joten häneltä en voi kysyä mitään. Serkulta haluaisin kysyä, mitä hänelle on kerrrottu isoisästään (vai onko mitään).

Suunnitelma c on muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta. Ensimmäisen askelen ottaminen on ylen työlästä. Serkku oli viime syksynä minun ja miehen häissä, mutta silloin emme ihmeitä ehtineet jutella. Ennen häätapaamista taas olen puhunut hänen kanssaan joskus isänsä hautajaisissa suunnilleen. Emme siis pidä yhteyttä. Tuntuu vaikealta soittaa hänelle noin vain - tämä on juuri sellainen tilanne, jota varten minun pitäisi kirjoittaa konsepti mahdollisista repliikeistäni etukäteen paperille. Voisin tietysti laittaa sähköpostia, mutta en tiedä, miten aktiivisesti hän lukee postiaan. ÄÄÄH. Tässä kohden ajatusketjua alan miettiä, onko serkun tapaamisella niin väliä. Tuffa on joka tapauksessa kuollut ja kuopattu, onko silläkään enää edes minun kannaltani väliä, millaisia tietoja (tai tietämättömyyttä) serkulla on (omista tuffatiedoistani yhtäällä ja toisaalla).

Noh, tämän päivän lopputulos oli, että lähdin ennen yhdeksää tikkana torille (tämäkin asia, jonka ajattelin lomalla tehdä: jonain aurinkoisena aamuna olisi kiva istua torikahvilla ja sen jälkeen ostaa perunaa ja porkkanaa ja muuta tuoretavaraa). Ennen puolta päivää olin jo takaisin. Kahdelta aloin operaatio siivouksen puolittaisena kiitoksena siitä, että puoliso oli raivannut keittiön tasot, ladannut ja käynnistänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt hellan. Keittiön järjestäminen on minulle mahdoton tehtävä - sotkeminen sen sijaan sujuu. Neljältä keitin perunoita. Voi että olenkin ollut puuhakas. Äh.

Kaikki ikäkaudet kerroksina minussa

Äitiunen jälkeiset unet ovat olleet tavallista sotkua - niitä en muista jälkikäteen enkä muista tunteitani, ehkei niitä ole ollutkaan.

Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.

Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.

Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.

Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.

En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.

Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.

Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.

Koulu

Huomenna koulut alkavat täällä. Edelleenkin, kahdeksatta vuotta, riemastun siitä ettei minun tarvitse olla koulussa töissä.

Opettajilla pitäisi olla hirveän vahva luottamus itseen ja kyky sietää jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Minulla ei ollut kumpaakaan.

Kenties ei kaikilla muillakaan ole. Toukokuun lopussa eräs opettajaystävä muisti tekstiviestillä, joka kuului suunnilleen "Jes kesäloma! Ekaa kertaa moneen vuoteen en tunne että olisin totaalisen epäonnistunut."

Tuo tekstarin lähettäjä aloitti uransa koulussa 1990-luvun lopulla. On käsityskykyni ulottumattomissa, miten hän on jaksanut niitä totaalisen epäonnistumisen oloja viime kevääseen asti.

Hm, puolisko tuossa esitti, että laittaisin herätyskellon soimaan hiukan ennen kahdeksaa ja menisin koulun eteen huutelemaan "Minullapa on lomaa vielä kaksi viikkoa jäljellä! Ja loman jälkeenkin kierrän koulut kaukaa!" No ehkä en sentään.

Hiukan uuvuttavaa

Sataa. Urho puhinasta löytyi mökkiseikkailun jäljiltä haava nivusissa, se tikattiin tänään nukutuksessa ja kissa on - no, kipeä. Miehellä taas on käsi (se purtu) kipeänä, jyrkimmät mahdolliset antibiootit päällä ja taustalla käsky mennä päivystyksen kautta sairaalaan tiputukseen, jos turvotus pahenee (tänään jo hiukan näkyy rystysiä). Minä heräilen keskellä yötä ja valvon valvon valvon (tietämättä mikä nyt ressaa vai ressaako mikään).

Eilen illalla olin katsomassa tanssia. Alkuperäinen ajatus oli kaapata mukaan jokin ystävä, mutta yksi oli reissussa ja toisella oli muuta menoa ja kolmannelta en sitten lopulta edes kysynyt, kun hän on enempi perinteisen näytelmän ystävä. Puoliso taas sanoi esittelytekstistä: "Kuulostaa kauheelta", kun kysyin, että mikä niin, niin hän sanoi: "Varmaan taidetta ja mä en ymmärrä mitään". Minä siihen, että polttomoottorikin on taidetta, jos taiteen määritelmä on, ettei siitä ymmärrä mitään.

No, menin siis yksin, My imaginary friend was with me. Olin jollain tapaa herkässä vireessä, isot pehmohahmot enemmän itkettivät kuin naurattivat (joku takanani taas kikatti hahmoille herkeämättä), välipuheetkin itkettivät. Samoja asioita ne olivat, mitä itse olen miettinyt niissä väleissä, kun mieli on vaeltanut hiukan tulevaan. Jos joskus kirjoitan, niin mitä merkitystä sillä on. Maailmassa on niin järjettömiä ja isoja ongelmia (sodat, ilmaston lämpeneminen, ravinnon riittävyys), että eikö sitä pitäisi tehdä jotakin oikeasti merkittävää sen sijaan että haahuilee ja keksii juttuja omasta päästään. Juttujen keksiminenkin on ongelma: tässä ajassa kaikki on läsnä. On tolkuton yltäkylläisyys ja äärimmäinen köyhyys, yksilön vapaus ja ahtaat pakkopaidat, turvallinen pullamössö ja ankkojen pakkosyöttö. Kun yhden näkökulman valitsee, sulkee samalla pois muut - ja onko se yksi näkökulma parempi tai todempi kuin jokin muu tämän hetken todellisuuksista? Lopulta jää jäljelle vain jokaisen ihmisen oma todellisuus: henkilökohtainen kokemus.

Nautin muiden rohkeudesta tehdä älyttömiä asioita (lähinnä taidetta). Pukea nyt jättimäiset pehmohahmopuvut päälle ja mennä estradille tanssimaan, sisäisen itsekriitikkoni mielestä se on naurettavaa. Rohkeuden puutteeni on aika usein pienisieluista pelkoa siitä, että joutuisin naurettavaan valoon. Se on lapsen pelkoa. Jossain menneisyydessa lienee tilanteita, joissa olen ollut innostunut ja ihastunut (piirustuksesta, kirjoituksesta, laulusta--), mutta se into ja ihastus on kohdannut naureskelua. Minun tarvitsisi jollain lailla kasvattaa itseni ulos yliherkkyydestä muiden reaktioille. Vangitsen itse itseäni pikku häkkiin, kun en kehtaa tätä ja tuota. Vapautuisin, voisin paremmin, jos kehtaisin enemmän. Häpeäisin siis vähemmän...

Äitiuni

Kirjoitin tänne yhden postauksen, joka tarkemmalla tarkastelulla sopii paremmin siihen toiseen blogiini (johon ei tahdo oikein mikään sopia tällä hetkellä). Jos siis etsit kirjoitusta "Kissanmuonaa munakupissa ja käsi rei'itettynä", niin se löytyy täältä.

Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.

Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.

Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.

Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...

Heräsin.

Kesäloma!

Kesäloma alkoi hiukan auringonpimennyksen jälkeen.

Tähän mennessä olen nukahtanut sohvalle ja lukenut yhden romaanin loppuun.

Huomenna mökille, jos ei tule vastaan jotain ihan odottamatonta.

Odotan näkeväni nuo kissat ulkona - nuorin ei ole eläissään ollut vapaana.

Odotan sitä, että pääsen pois tästä työmaan vierestä (vaikka loma alkoi, niin töihin on edelleen vain 150 metriä matkaa).

Mökki on minulle vieraalla maalla. Se oli miehen lapsuuden kesämökki. Viime kesänä olin siellä henkisesti jotenkin eksyksissä - vieraita tavaroita, talo keskellä vierasta seutua. En ole mikään kätevä maalaisemäntä - en saa edes puita hellassa syttymään. Oli vaikeuksia syömisen kanssa. (Siis, syöminen oli tuttua... keittiön keksipaketit ja muut kuin vanhoja ystäviä.) Koko ajan olin pää kaapissa - ja vielä salaa mieheltä, lopetin aina kun hän tuli lähettyville. Samoja oireita on täällä kotonakin ajoittain, ei kovin usein sentään.

Unettaa... kolme viikkoa tuntuu yhtä aikaa loputtoman pitkältä ja naurettavan lyhyeltä ajalta.