Tänään oli joulutauon jälkeen ensimmäinen terapiakerta, puhuttavaa olisi ollut yllin kyllin.
Ehkä hyvä, etten puhunut sitä kaikkea. Osa olisi liittynyt enempi tapahtumien referointiin kuin mihinkään tunnetyöhön. En tiedä, miten hyödyllistä tai tarpeellista on enää puida esim. äidin tai isän sanomisia joulunpyhiltä. Ainakaan ne eivät ole akuutisti mielessä päällimmäisinä ja hyvä niin. Olen pääsemässä sen ohi, että niin kovin selittäisin, mitä _muut_ tekevät tai sanovat, miten reagoivat. Oma itse se pään pääasia on. En minä äidin tai isän puolesta terapiassa käy, vaikka välillä on siltäkin tuntunut.
Tehtiin melkein koko aika mielikuvaharjoitusta. Rakensin mielessäni tauluja: yhden vanhoista liikuntatuntien hevoshypyistä, toisen pikkuhetkestä, jolloin olen ollut onnellinen ja rauhallinen (elikäs olen maannut sohvalla Vieteri mahan päällä), kolmannessa kuvittelin itseni töihin pitämään tammikuun lopun kurssia.
Noilla tauluilla on yhteytensä. Siihen hevosmuistoon liittyy häpeää ja voimattomuutta - en osaa hypätä hevoselle niin kuin muut, ja muut todistavat osaamattomuuttani, samaan aikaan minun pitää vielä olla aivan kuin tilanne ei olisi mitenkään merkittävä, niin kuin sillä minun kömpelyydelläni ei muka olisi minulle mitään väliä. Kun aloin ajatella sitä tauluna, se oli tunkkainen, ahdistava, harmaita värejä - uh. Terapeutin yllyttämänä aloin kuvitella sitä toiseksi, lämpimiä värejä, valoa, muut ihmiset kannustamaan minua sen sijaan että arvostelisivat ja työntäisivät pois.
Tuntuu että tällaiset kuvittelut ovat tie ulos. Ne helpottavat oloani, sillä huomaan, ettei tiettyihin hetkiin liittyvien mielikuvien tarvitse olla muuttumattomia. Sillä mitä ihan todellisuudessa on tapahtunut vuonna 1983 pikkukaupungin liikuntatunnilla, ei ole kovinkaan paljon merkitystä. Merkitykset teen minä, kun mielessäni matkaan takaisin niihin hetkiin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Minä muistan tuon samaisen tilanteen. En päässy heppojen selkään omin avuin. Hävetti kamalasti kun painoin jotain 50-60 kiloa ja opettajan piti auttaa minut ylös hevosen selkään...pelkäsin ettei hän jaksa.
oi miksi ne jalustimet oli niin korkealla?
Höh, nyt kirjoitin epäselvästi... Tämänpäiväinen liittyi eiliseen 'liikuntatuntipainajaiseen', enkä siis tarkoita oikeaa hevosta, vaan sitä telinevoimistelun hevospukkia, jolle oli voikkatunnilla tarkoitus pompahtaa ja sitten sujuvasti pois alas vaahtomuovialustalle.
Jumppasalissa siis oltiin, hiki haisi ja kaikki muut tölläsivät, kun minä 70 kiloa ja risat juoksin sen hevosen eteen ja töksähdin joka kerralla siihen, kun en päässyt ylös asti, en uskaltanut enkä kyennyt hypätä.
Olisikin ollut aitoja heppoja, jotenkin kuvittelen, ettei ihan samanlainen ahi olisi voinut syntyä ulkona...
Ah, ok. No en minäkään sille(kään) pukille päässyt.
Tuosta ylipainosta senverran että ásian voi nähdä toisinkin päin.
Olit nuori ja painava (kuten minäkin) ja kadehdit hoikkia ystäviäsi. Nyt olet hoikka ja keveä ja monet hoikat ystäväsi ovat levenneet.
Terveyden kannalta sinun on nyt parempi olla hoikka, koko loppuelämäsi kannalta sinun on nyt parempi olla hoikka. Nuorena kroppa jaksaa kantaa sen ylipainon paremmin kuin vanhana kun paikat rupeaa kremppaamaan.
Mutta tämä vain tämmöinen toisenlainen näkökulma.
Aidon hepan satula on niin hillittömän korkealla lapselle, varsinkin jos painoa on sen 70 kiloa kun pitäs parin metrin korkeuteen hypätä yhden jalan varassa. Elämäni nöyryyttävimpiä hetkiä heppahulluna lapsena.
Oikeat hevoset ovat kyllä korkeita! Kerran olen suomenhevosen selkään kavunnut, muutama vuosi sitten kun yhdellä ystävällä oli naapurissaan talli. Melko tyylittömästi siihen satulaan kapusin, vaikka painoa on vähemmän kuin nuorena.
Näemmä haluaisin kaiken - nykyhetken lisäksi vielä sen normaalipainoisen lapsuuden ja nuoruuden myös :-) On kyllä ihan totta, etteivät kilot lapsena niin paljon painaneet kuin sitten vanhempana..
Lähetä kommentti