Suhteen pituudesta

Toisaallakin jo taivastelin sitä, minkä laskuopin mukaan 23-vuotiaalla voi olla takana kolme pitkää suhdetta, kun viimeiset pari vuotta on kulunut sinkkuna.

Omassa mielessä keskipitkä suhde on kestänyt kymmenen vuotta vähintään, pitkä suhde kauemmin kuin sen kymmenen vuotta. Toisaalta ei kai ole minun ongelmani, jos joku haluaa nimittää pitkäksi suhteeksi kaikkia yli kaksi/viikkoa/kuukautta/vuotta kestäneitä suhteita. Ei kai se pituus mikään suhteen mittapuu ole.

Vaikka omassa elämässäni on kenties. Mieleni toimii kummallisesti läheisissä ihmissuhteissa. Aivan alku on helppo. Kun mitään suhdetta ei todellisuudessa vielä ole, voin olla avoin ja puhua liki salailematta. En vielä silloin mieti neuroottisesti "mitähän toi toinen miettii, jos kerron--", "pitääkö se mua ihan tyhmänä, jos --". Olen silloin myös hyvä kuuntelija, sillä nautin kuulla toisen kokemuksista, olivat ne mistä tahansa asiasta (noh, ehkä en haluaisi kuulla penkkiurheilumuisteluita tai tilitystä auton taka-akselin rasvauksesta).

Tilanne on ihan eri, kun on tutustuttu, kun on uskouduttu ja kerrottu mielen kaatopaikkaosaston asiat. Silloin esiin marssii lauma jossitteluja. Minun on vaikea pyytää toiselta mitään. Pelkään kieltoa tai torjuntaa tai jonkinlaista naurunalaiseksi joutumista, eikä niillä peloilla ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Tässäkin törmään ankaraan ihanteeseen: ihmisen pitäisi selvitä itse kaikesta, pitäisi olla oma saarensa, olla haluamatta muilta mitään. Tarvitsevuus on ollut kirosana. Heti jos olen jossakin kohden myöntänyt tarvitsevani, niin olen pelännyt suistumista loputtomaan tarvitsemiseen, missä mikään ei riitä.

Samaan aikaan olen yliherkkä aistimaan, jos toinen tarvitsee minua. En siedä sitä. En siedä, sillä en näe eroa tarvitsemisen ja takertumisen välillä - ja takertumisesta taas herää ahdistus.

En ymmärrä näitä ylitsevuotavia rakkaussanoituksia 'sulle silmäni annan' ja 'olet kaikkeni'. Niiden rakkaus on liimautumista ja omistushalua ja oman itsen hukkaamista.

Luulen että tähän tarvitsemis-ahdistukseen ne minun aiemmat jotenkin mahdolliset suhteenalut ovat tyrehtyneet. Olen aistinut, että toinen tarvitsee minua enkä ole suostunut olemaan tarpeen täyttäjänä (lähinnä ilmeistä ja eleistä olen tarvitsemista päätellyt, en niinkään sanoista). Tässä suhteessa mies on muutamaan otteeseen sanonut, ettei koe tarvitsevansa minua. Minä olen siinä alkanut saivarrella: mikä on tarvitsemista, en haluaisi olla erakko kumminkaan, kai siis tarvitsen lajitovereitani, tarvitsen häntä myös. Luulen kumminkin tietäväni, että tässä kohden tarvitseminen on tarkoittanut sitä takertumis-tarvitsemista.

Minussa on sisäkkäisiä kerroksia. Mitä pitempään tunnen toisen ihmisen, sitä useampia kerroksia minusta tulee näkyviin.