Savi

Yksi ihme lisää: löysin muutama vuosi sitten saven. En ole kokenut itseäni erityisen näppäräksi tai käteväksi, en askartele, en ompele. Joskus kudoin, monta monta villapaitaa, mutta sitten kyllästyin.

Menin keramiikan alkeiskurssille työväenopistoon. Päässä melkein naksahti ensimmäisellä kerralla: vaikka en saanut aikaan symmetristä muotoa, en edes sellaista muotoa kuin tavoittelin, niin tekeminen tuntui vapauttavalta, riemulliselta. Hiukan kuin olisi jumalaa leikkinyt: kas, ensin oli möykky savea, sitten oli maailmassa yksi muoto lisää, ainutlaatuinen, juuri valmis.

Olen tehnyt kymmeniä keramiikkaolentoja. Niillä ei ole mitään käyttöarvoa, ne eivät käy kupiksi tai säilytysastiaksi. Niiden tekeminen on arvoitus itselleni, en tiedä mistä ne ottavat muotonsa enkä aloittaessani edes tiedä, mitä niistä tulee. Se juuri on parasta: kun ei ennakolta tiedä, mitä niistä tulee.

Jossakin haaveessa olen vanha nainen savipajassa. Tiedän kaiken lasitteitten sekoittamisesta ja savilaaduista, teen päivät hahmojani. Niillä on henki ja elämät.