Minun tarvitsisi suhtautua tyynemmin omiin oloihini. Tulee hetkiä, jolloin tunnetasolla palaan vuosia sitten koettuihin hetkiin. Pelästyn noista vanhoista oloista, turhaudun. Pitääkö aina vaan rämpiä samassa tunnesuossa, milloin oikein opin regoimaan toisin?
Parisuhteessa siedän noita luiskahduksia paremmin. Kun puolisko eilen istui sohvalle ja katsoi hiukan sivuun, niin johan aloin miettiä, mitä hänen suustaan seuraavaksi tulee. Haluaako se erota niin kuin silloin, hm, vuonna 2004? Kääk. Apua. Vanha erokeskustelu jysähti nenäni eteen ilman ennakkovaroituksia. Eilen sivuun katsominen oli muuta. Ei kannattaisi tulkita jokaista katsetta ja kulmakarvan liikettä.
Töissä en kestä tilanteita, joihin liittyy liikaa samanlaisuutta opettajana keikkumisen kanssa. Jos tarpeeksi monta melkein teini-ikäistä lapsosta kiljuu ja renkkuu, niin matkustan mielessäni välittömästi aikakoneella yhdelle hämäläiselle yläasteelle. Tunnen, etten voi tehdä mitään ja samaan aikaan tiedän, että minun pitäisi rauhoittaa tilanne. Klassinen ristiriitatilanne. En osaa palauttaa itseäni toimintakuntoon kaikesta päässä vellovasta ahdistuksesta ja syyllisyydestä, jota eivät aiheuta ne juuri nyt kirjaston lehtilukusalin läpi juoksevat esiteinit, vaan lukuvuosi 1997-1998.
Niin että. Tänään kesäloman viimeisiä viikkoja viettävät esiteinit olivat erityisen levottomia ja noin kymmenen hengen lössi kävi juoksentekemassa ja kiljumassa ovilla, rappukäytävissä ja muissa tiloissa. En ollut siinä tilanteessa ainoana henkilökunnasta, mutta luultavammin olen ainoa, joka kehi helevetin pahan olon itselleen.
tiistai 28. heinäkuuta 2009
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Sekä että ehkä
Kaikenlaisia ristiriitaisia oloja mielessä sikin sokin. Yhdessä hetkessä saatan tehdä salamannopean tulkinnan siitä, että nythän mies tekstaa ihastuneelle (tähän riitti pelkkä havainto siitä, että mies istui kännykkää näpytellen tietokoneen ääressä). Sydän alkaa hakata hullun lailla ja pitää pysähtyä hetkeksi, tajuta, että tämä on vain ajatus.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
Toisessa hetkessä tajuan, että teen itseni hulluksi, jos tarkkailen ja tulkitsen ja yritän paikalla ololla jollakin tapaa hallita toisen tekemisiä. En minä voi miestä vahtia, en haluakaan. Haluan että hän valitsee vapaaehtoisesti minut, tälläkin kertaa. Hän on valinnut minut (ja minä hänet) jo ennenkin, miksei siis nyt?
Kolmannessa hetkessä lähden kaupungille, kävelen taidemuseon kerroksia, katson Maritta Liulian Choosing My Religion -näyttelyn. Aloitan kolmannesta kerroksesta, käteen etsiytyy kirja, 101 zen-tarinaa.
Kaksi munkkia on matkalla jonnekin, eteen tulee joki, joen rannalla nainen odottaa apua päästäkseen virran yli. Toinen munkeista kantaa naisen vastarannalle. Myöhemmin illalla majapaikassa se ensimmäinen munkki alkaa ripittää toista munkkia, sanoo, että toisen pitäisi kyllä tietää, ettei munkki saa koskea naiseen. Toinen munkkia katsoo ensimmäistä, sanoo: Minä kannoin naisen virran yli ja jätin hänet vastarannalle. Sinä kannat häntä vieläkin mukanasi.
Neljännessä hetkessä luen Kiurua ja Termiittiä. Ihana kirja, voimakas. Se löytää sanoja asioille, joille itsekin haluaisin löytää sanat. Ihminen on pieni (aikuisenakin, etenkin aikuisena) ja olosuhteitten vanki - melkein. Ei kokonaan. Aina on jonkin syvempi, liikkuva. Asiat eivät vain ole joko-tai, ne liikkuvat, limittyvät.
Viidennessä hetkessä tajuan, että mies on valinnut minut (ja minä hänet). Ei ehkä aina, lopullisesti - mutta nyt, tällä hetkellä. Ja tämä hetki on nyt läsnä oleva, sillä on merkitys.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Ihastumisista
Viime päivistä saisi revittyä draamaa. Mies oli pari päivää sitten saanut ihastumistunnustuksen työpaikallaan ja päätti raportoida asiasta minulle, ymmärrettävistä syistä.
Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.
Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.
Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.
Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.
Minä, mies ja se mieheen ihastunut kolmas olemme kaikki samalla työnantajalla. Ei tarvita kuin joku tulkitseva juoruaja, niin tämä juttu tulee eteeni omituisessa kuosissa.
Puhuttiin. Ja puhuttiin toinenkin kerta. Miehen kollega on tunnustanut olevansa ihastumisaddikti ja kehittävänsä parin vuoden välein suuren ihastuksen. Mies on meistä se, joka hurmaantuu ihmisistä ja ihmisten kaikenlaisista persoonallisista piirteistä. Vuonna kivi ja keppi erosimme kuukausiksi, kun mies syöksyi suin päin ihastukseen. Hänellä oli silloin maaninen kausi, en tiedä, kumpi oli ensin, ihastus, vai mania.
Tällä kertaa pelästyin ensin tolkuttomasti. Siitä vanhasta erosta selviäminen vei minulla aikaa paljon pitempään kuin olin luullut, epävarmuudet ja kiukut jatkuivat oman pään sisällä, vaikka aloitimme uudestaan. Nyt, tässä ja tällä kertaa olosuhteet ovat hiukan erilaiset. Välissä on vuosia, ja olemme asuneet yhdessä kaikki ne vuodet. Mies ei ole tuohon kollegaan erityisen ihastunut. Kollegakin on tahollaan naimisissa, eikä suunnittele puolison vaihtamista tms, hän oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta sanoa tuntemuksensa ääneen.
Mitä tapahtui? Pitkästä aikaa sukellettiin jonnekin arkipäiväisen kissat/työt/jääkaapin sisältö -dialogin alle ja puhuttiin tarpeistamme. Se hirveästi pelästymäni asia aiheutti jotakin positiivista, se hätkäytti meidät kohtaamaan toisiamme. Siinä sivussa sanoimme epätavallisen monta arvostavaa ajatusta toisistamme - ja minä olin just toissa viikolla miettinyt, että olen järkyttävän kyvytön sanoin tai elein osoittamaan omaa kiintymystäni ja välittämistäni. Olen tässä kohden napannut äidin mallit itselleni täysin. Olen mielessäni syyttänyt äitiä siitä, ettei hän näytä kiintymystä (ja hän on onnistunut minussa synnyttämään sellaisen tunteen, että äiti kenties parhaimmillaan sietää, huonoimmillaan inhoaa, minua). Ja itse olen samassa jamassa, murr... Tai olin, pitkään. Eilinen liikautti, palautti mieleen, että olen tosiaan vapaa valitsemaan toisin.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Vanhassa on jotain hyvääkin...
Olen ollut kovasti sitä mieltä, että pitäisi opetella kaikki ja kokonaan uusiksi, jotta mieli eheytyisi. Se jos mikä on ahdistavaa ja vaativaa - tuntuu etten pysty jaksa kykene muuttumaan niin paljon, kuin olisi tarpeen.
Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?
Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.
Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".
Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.
Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!
Joskus parinkympin molemmin puolin kudoin melko (eh) paljon. Sittemmin en ymmärtänyt kutomisen mieltä, vaatteita saa kaupastakin ja mitä mieltä on kopioida jokin malli, laskea ohjeen mukaisia silmukoita?
Ja mitä teen nyt? Kudon. Se kun on jollain tavalla rauhoittavaa, vapauttavaa, ahdistusta poistavaa. Ei toimi isoon angstiin, mutta tavallisiin pieniin ahistuksiin kyllä.
Varhaisteini-iästä alkaen olen kuunnellut paljon musiikkia. Se auttaa erityisesti epämääräisiin tunnetiloihin, joille ei löydy järjevää selitystä... Ylikriittisyydessänikuvittelin, että on "parempi" ajatella, analysoida, ei vaan esimerkiksi "kuunnella sitä biisiä, jolla saa vitutuksen pois".
Jossakin vaiheessa en halunnut kuunnella muita kuin miehen kanssa yhteisiä suosikkeja, vaikka oma musiikkimakuni on laveampi kuin miehen (ja suurin osa tämän talouden cd:istä minulta peräisin). Se "oman" musiikin kuunteleminen oli muka epäkohteliasta.
Ja sitten? Ensin hommasin iPodin. Sitten huomasin, että LastFM:ään voi pikku laajennuksella lähetellä oman iPodin soittolistat. Sitten sain tunnukset Spotifyyn. Nyt taitaa soida melkein koko ajan... Ugh!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
