Väärä suhde, höh

Jokin monimutkainen ajatus minusta ja parisuhteesta... Kärsin näistä luuloista, että oma suhde on nimettömien yleispätevien standardien mukaan vääränlainen. Olen kai niin kovin uskonut omaan suhteettomuuteeni (hamaan hautaan asti), että tuo on yksi tapa selittää nykyhetkeä.

Kun mietin noita edellisessä kirjoituksessa luettelemiani juttuja, niin ainoastaan yhdessä tekemisen puute on sellainen, joka joskus hiertää mieltäni. Ja jos taas katson hiukan toisesta näkökulmasta, niin esim. meidän kissat ovat kovin yhteisiä ja tavallaan tekemistä nekin, ne jokainen kovin tärkeitä.

Symbioosista päädyn suoraan vanhempieni liittoon. He tekevät ihan kaiken yhdessä. He puhuvat tunteistaankin (sen vähän kuin puhuvat) me-muodossa: "Me sitten ihmeteltiin, kun xx". Olen saanut kerran aikuisena heiltä hämmentävän tunnustuksen: "Kyllä me sua rakastetaan". Olin muistaakseni vihainen tuon lauseen jälkeen - se mitä olen epäillyt ja kyseenalaistanut, on äidin rakkaus. Tuossa me-lauseessa äitiä ei taaskaan ollut olemassa - niin kuin ei yleensäkään.

Tuollaisessa muodossa me on hirviö, joka latistaa ja typistää ja rajoittaa. Ei voi tehdä tätä tai tuota, kun se toinen ei ole kiinnostunut/halua/tykkää.

Sitten taas tuo rakkauspuhe, jota joillakin on (yhdellä ystävälläni ja hänen miehellään esim. on tapana lopettaa puhelu sanoihin "rakastan sua"). Omassa kielenkäytössä se kuulostaa epäaidolta. On aivan kuin näytelmän vuorosanoja lausuisi. Epäaitouden tunne ei tarkoita rakkauden puuttumista, vaan sitä ettei saa omaa tunnettaan (sitä epämääräistä oloa) yhdistymään yksinkertaisiin sanoihin. Jotta en kokisi itseäni pakotetuksi ja teeskentelijäksi, niin vältän noita r-lauseita. Vältämme, molemmat (me-muoto, jestas!).

Yleensä suhteesta puhuminen taas ei minusta ole oikein tarpeen. Ei suhde ole mikään kolmas persoona. Meitä on tässä kaksi ja ajoittain jompi kumpi ihmettelee ääneen, miten jokin asia hoidetaan. Tai sanoo, miltä itsestä tuntuu. Tietty voisi sanoa enemmän ja arvuutella vähemmän. Mutta taidan jähmettyä ja jäykistyä ja mykistyä, jos pitäisi alkaa puhua suhteesta. Ihan liian iso ja epämääräinen teema, minusta. Romaanin voin rakentaa suhteesta, puheenaiheeksi se ei taivu.

Sitten tuo eri makuuhuoneissa nukkuminen. Elin ensimmäiset 20 vuotta ilman omaa makuuhuonetta tai omaa huonetta. Oli mielettömän hienoa, kun sitten ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä pääsin soluun, jossa oli oma huone. Olen aina välillä ihan surkea nukkuja. Se tarkoittaa, että kierin sängyssä eestaas, puhisen, nypin hiuksia, vääntelehdin, hengitän raskaasti, kun nukahdan, niin horrostan ja kuorsaan... Kun joudun valvomisen alkuun, niin alan pelätä että valvomisellani häiritsen muiden huoneessa kenties nukkuvien unta. Kun on oma huone, niin unettomana yönä minun ei unettomuuden lisäksi tarvitse ahdistua siitä, että valvottaisin miestä tai herättäisin hänet unesta...

Ja tästä muistuu mieleen, miten yksi työkaveri juuri viime viikolla valitti, että mies valvoi yön ja kääntyili eestaas yhteisen sängyn patjalla, joten työkaveri siis heräili vähän väliä. Ihan aina en ymmärrä, miksi sitä pitää jääräpäisesti tehdä asioita jollain lailla kun niin vain on "tapana".

B-lausuntoa hakemassa, taas

Tänään iltamyöhällä on psykiatri. Yritin töitten jälkeen miettiä, mitä tarvitsisi puhua. Toisaalta pitäisi vaikuttaa terveeltä, mutta silti sairaalta... Eh. Tietääkseni kolmatta vuotta ei myönnetä, jos aiemmista ei ole positiivista näyttöä osoitettavissa. Jos sitä näyttöä on "liikaa", niin silloinkin katsotaan, että kolmas vuosi on tarpeeton.

Ehkä jätän tämän laskelmoinnin toisaalle.

Ihan rehellisesti olo tuntuu vakaammalta kuin vuosi sitten. Silti haluaisin sen kolmannen vuoden varmistamaan, että vakaus ei heti ensimmäisen stressaavan ajanjakson sattuessa haihdu. Tiedän ennakolta, että syksy ja talvi töissä ovat raskaita - työajat muuttuvat hankalammiksi ja minulla on vastuita enemmän kuin oli vuosi sitten. Viime syksynä oli peräkkäinen sarja hyviä muutoksia, nyt on (ennakolta) tiedossa silkkaa arkea. Olen huono jaksamaan sitä arkea, helposti stressaannun ja alan tuntea itseni heikoksi ja voimattomaksi.

Terapiassa en ole juuri lainkaan puhunut minun ja miehen suhteesta. Ei sitä kauhean isosti ole tarpeen puhua, mutta jotakin olisi hyvä yrittää sanoa. Parisuhde tuntuu vaikeammalta puhua kuin puhtaasti omat asiani. Suhteesta jos puhun, niin joudun pakostakin selittämään toisen tekemisiä ja olemista ja se taas tuntuu hiukan juoruilevalta. Luultavasti tässä kuvittelen omiani, kuvittelen että terppa asettuisi tuomitsemaan miehen, sillä sellaisen asenteen äitini joskus otti minun kaikkia mahdollisia miessuhteitani kohtaan. Siispä vaikka minun ja miehen suhteessa ei olisi kovin paljon terapoitavaa, niin puhuminen voisi olla tärkeää terapiasuhteelle.

Hohhoh, ollaanpa sitä taas analyyttisiä. Oikeammin oli tarkoitus sanoa, etten uskalla puhua parisuhteesta. Uskallan puhua jostakin menneistä tapahtumista suhteessa ja ajasta ennen suhdetta, mutta nykyhetkestä... en oikein. Minulla on ihan hullu pelko siitä, että terppa tuomitsisi meidän suhteen vääräksi, väärälaiseksi (tämähän on ihan sama pelko, kuin minulla on suhteessa omaan naiseuteen... etten osaa olla sillä lailla oikea nainen, kuin pitäisi tai kuuluisi... Ilmankos pelkään parisuhteenkin olevan "väärä").

Vääräksi suhteen voisi tehdä muutama yksinkertainen juttu: meillä on omat makuuhuoneet ja omat sängyt, emme tee yhdessä paljon mitään arkisin, emme halaile tai pusuttele tai sano toisillemme rakkautta.

Emme osaa olla symbioosissa. Se kai se on, meidän suhteen kummallisuus. Missään vaiheessa, alussakaan, emme ole olleet kiinni toisissamme. Tuota on vaikea selittää, tuntuu että psykologiankin suhdekuvaukset lähtevät siitä lilluvasta symbioosista, jossa minän ja toisen rajat katoavat - vähintään alkuhuuman ajaksi. (No, alussa olin kyllä huumautunut ja leijuin ihastuspilvessä, mutta en määrättömästi halunnut olla vaan toisen kyljessä, niin kuin noin yleensä keskimäärin vissiin halutaan... halusin erilleen ja irti ja omaksi itsekseni vähintäänkin vuorokauden jälkeen. ) Niin, alan tässäkin puolustella tapaamme olla yhdessä. Nytkin mies meni töistä tultuaan päiväunille omaan makkariinsa, ehkä nousee sieltä ennen kuin lähden psykiatrikäynnille, ehkä ei. Minun mielessäni siinä "normaalissa" suhteessa töitten jälkeen puuhastellaan yhdessä ja istutaan kyljikkäin. En minä halua puuhastella yhdessä, haluan roikkua kirjoittamassa tätä ja jonain toisena päivänä haluan lukemista tai kävelyretken, mutta niin monesta tuutista kuuluu puhetta siitä, miten parisuhteessa pitää olla yhteistä aikaa ja pitää tehdä yhdessä ja pitää puhua. Pääh. Me puhumme äärimmäisen harvoin parisuhteesta. Itsestämme kyllä puhumme.

Minulle tärkeintä on, että toinen arvostaa ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Yritän itse samaa toiselle.

Sopivat tunteet

Ystävän luona kylässä tänään illalla, kotiin pari tuntia sitten.

Ihmisen mieli on kummallinen. Jos tapahtuu jotakin oikein hyvää - niin kuin ystävälle juuri oli tapahtunut - niin sen hyvän vastaanottaminen on mutkikasta. Ansaitsenko tämän? Onko lupa? Entä jos seuraavaksi tapahtuukin jotain hirveää (aivan kuin kaikki muka olisi nollasummapelia, ja yksi oikein hyvä asia vaatisi rinnalleen yhden oikein huonon, onni kutsuisi takaovesta epäonnen sisään)?

Tietyissä tilanteissa - kun lukio loppui, kun sain opiskelun valmiiksi, kun sain ensimmäisen työpaikan - ei minussa olekaan tuntunut miltään. Järki on sanonut, että tapahtunut on "oikein hyvä", tunne on lyönyt tyhjää - ei mitään. Seuraavaksi onkin alkanut ahdistaa: nythän "pitäisi" olla onnellinen, tyytyväinen, riehakas.

Kaikesta sitä voi ahdistua. Niin kuin nyt siitä, että omassa mielessään määrittelee, miten kuuluisi tuntea. (Eivät ne määritelmät tyhjästä ole syntyneet, lähinnä kai ympäristön odotuksista ja arvoista, mutta ihan itse olen rakentanut mielensisäistä tunnehäkkiä).

Mies, siis nykyinen puoliso, sanoi vuosia sitten minulle tärkeän lauseen: "Älä luule, että nyt kuuluisi tuntua joltain." Mistä hän tiesikään, että minusta on kuulunut tuntua tältä ja tuolta, sen mukaan mitä olen kuvitellut "normaaliksi" ja tilanteeseen "sopivaksi". Aika vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin olen tajunnut että voi vapaasti tuntea mitä vaan - tunteet ovat aina sopivia. Tekojen sopivuus tai sopimattomuus on eri asia.

Tekemiset

Panttaan ja lykkään tiettyjä tekemisiä. En ole saanut soitettua terapeutille ja siirrettyä ensi viikoksi sovittua aikaa, vaikka olen pari viikkoa tiennyt, että juuri tuo aika ei sovi. Tarvitsisi raportoida miehelle, että olen varannut eräitä lippuja teatterikesän näytöksiin. Tarvitsisi ehkä kenties kirjoittaa yhteydenpitokirje eräälle vanhalle ystävälle, jota en ole tavannut vuosiin. Tarvitsisi kai sittenkin näyttää miehelle se kaaviokuva, johon on merkitty ne minun vestibuliitin kipukohdat. Tarvitsisi laittaa äidille kirjallinen ohje siitä, miten hän selviää kännykkänsä pin-koodikyselyistä. Tarvitsisi kysellä yhden toisen ystävän kuulumisia (meidän piti tavata noin kuukausi sitten, mutta silloin oli jokin aikataulueste ja nyt on ollut hiljaiseloa molemmin puolin). Tarvitsisi vastata vanhalle ystävälle, hänestä olen täälläkin ajoittain kirjoittanut (se sama ihminen, joka asuu avoliitossa miehensä kanssa ja kulkee parina tämän kanssa).

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun tämäntapaisia juttuja kertyy mieleen. En vaan saa ryhdyttyä! En saa ryhdyttyä oikein mihinkään, mitä en jollain lailla koe pakolliseksi tai välttämättömäksi. Kaikki nämä tekemättömyydet liittyvät sosiaalisuuten ja ihmissuhteisiin (jollainen kai terapiasuhdekin on). Minun pitäisi sanoa tai kirjoittaa jotakin, ottaa kiinni sanoista - ja sen jättäisin nyt mieluusti tekemättä. Olisin vaan, omassa kuplassani. Tavoittelen jotakin - Turvallisuutta? Jatkuvuutta? Voisihan noita molempia oloja hankkia fiksummillakin tavoilla.

Noiden tekemättömyyksien sijaan olen ryhtynyt yhden pitkään jäissä olleen kirjoitustyön tekoon. Tuntuu vallan älyttömän hyvältä, että se on olemassa. Jostain syystä se kuuluu nyt sarjaan "välttämättömät tekemiset". Ajoittain jopa kuvittelen, että se jäsentyy kokonaan ja valmistuu ja uskallan päästää siitä irti.

Uutispuuroa

Lähimenneisyydessä on muutaman vuoden jakso, jolloin en lukenut sanomalehtiä (en verkkosivujakaan). Ylen puoli yhdeksän uutiset saatoin katsoa, siinä kaikki. Tuntui että uutiset ahdistavat liikaa, vahvistavat minussa sitä uskoa, että maailma on paha ja jokaista pitää epäillä ja kuka tahansa koska tahansa voi tavalla tai toisella tuhota - ja tuhoamista monesti vielä pidetään hyväksyttävänä ja oikeana.

Mediaboikotti alkoi väljetä pari vuotta sitten. Viime syksynä tilasin kotiin Hesarin viikonlopputilauksen. (Jokapäivätilausta en kyllä tee... Tilaamattomuuteen on muitakin syitä kuin ahdistus; viikon lehtien paperimäärä on aika tolkuton, on ekologisesti älytöntä tilata kotiin lehteä jota molemmat voimme lukea työmaalla mielin määrin, meidän tapamme ylläpitää järjestystä on melko suuripiirteinen, joten äkkiä täällä kotona olisi vanhojen sanomalehtien hautausmaa...)

Mutta niistä uutisista ja uutisten ahdistuksesta. Vieläkin tunnistan sen ahdistuksen tietyistä uutisista. Viimeksi olo heräsi, kun uutisoitiin ylitorniolaisesta vanhuksesta, joka oli ensin tappanut aikuiset kehitysvammaiset tyttärensä, sitten vuodeosastolla maanneen vaimonsa ja lopulta itsensä. Jonain joutilaana hetkenä töissä pyörin (ahdistuksen maksimointitarkoituksissa, ilmeisesti) Hesarin keskustelussa, jossa kovin ymmärrettiin miehen tekoja ja osoiteltiin sosiaalitoimea sormella. Kertoilipa joku isompaa tietoa omaava siitäkin, miten miehen kehitysvammaiset lapset olivat määränsä verran elämässä jo kärsineet, raukat. (Hm, millä oikeudella ja ylemmyydentunnolla ns. terve määrittelee vammaisen elämän kärsimykseksi? Jos vamma ei aiheuta fyysistä kipua ja on syntymästä asti ollut olemassa, niin kokeeko ihminen silloin kärsimystä? Kärsiikö vaikkapa syntymäsokea näön puutteesta - voiko kaivata jotakin, jota koskaan ei ole ollutkaan?)

Laajennetut itsemurhat ovat hirveitä. Jollain lailla ymmärrän itsemurhan - kun mieli on tarpeeksi lukossa, alkaa elämän lopettaminen tuntua varteenotettavalta tavalta ottaa vastuu omasta itsestä. Sitä en ymmärrä, että itsensä murhaaja ottaa itselleen vallan päättää muidenkin ihmisten elämästä. Se on Jumalan leikkimistä, äärimmäistä vallankäyttöä. Jos näkee lähi-ihmiset niin avuttomina ja omasta itsestä riippuvaisina, ettei heidän elämänsä voisi jatkua oman kuoleman jälkeen, niin oman itsen ja muiden ihmisten rajat ovat täysin sekaisin - ja se taas on sairautta.

Minusta asia ei muutu yhtään ylevämmäksi siitä, että surmaaja ja surmatut ovat iäkkätä. Päinvastoin. Jos on elänyt tällä pallolla vuosikymmeniä eikä silti osaa ratkaista ongelmia muuten kuin tuhoamalla, niin elämässä on edennyt aika vähän. Ihan pieni lapsikin osaa raivota ja hajottaa hiekkakakkunsa lapiolla tai lyödä hiekkalaatikon muita leikkijöitä lapiolla päähän.

On jollain tapaa perin juurin kyvytöntä, jos liki 90-vuotias ei näe muuta vaihtoehtoa kuin 50-vuotiaitten lastensa surmaamisen. Koko lapsen syntymän jälkeinen elämä on elämää kohdun ulkopuolella, silloin opetellaan elämään omaa elämää - elämää jossa vanhemmat eivät enää huolehdi lapsesta. Jos lapsen on aikuisena mahdotonta kokonaan huolehtiä itsestään, niin silloin huolehtijoita pitää löytyä muista kuin vanhemmista.

Oikeasti sietäisi osoittaa kiväärillä loputtoman äidin(ja isän)rakkauden ideaalia, jossa vanhemmat huolehtivat lapsistaan viimeiseen asti. Yksikään vanhempi ei elä ikuisesti. Miten paljon niitä on, vanhempia jotka uhrautuvat ja pitävät kiinni lapsistaan, lapsia jotka ovat alusta loppuun riippuvaisia vanhemmistaan?

Pentu on sievä on pentu sievä

On tuo meidän Mäkinen ihan mahdottoman sievä. (Vaikka taitaa yhdistelmä ruma kissanpentu olla oksymoron.)

En nyt jaksa angstittaa, laitoin juuri sen sievimmän kissan kuvia Flickriin.

Hiukan kriisipuuroa

En kovin ole miettinyt terapiaa tai kolmatta vuotta - mitä nyt hiljaa mielessäni päättänyt käydä sen kolmannen vuoden kerta viikossa vaikka omalla kustannuksella, jos Kelan tukea ei tule. Terapian sijaan tuntuu, että olen suossa työn kanssa. Viime viikot olen ollut kroonisesti väsynyt ja stressaantunut ja - kas kummaa - alkanut aina sunnuntaisin miettiä, miten taas on työviikko edessä ja maanantaina sitten pitää hoitaa tätä ja tuota.

Olen nähnyt eksymis- ja harhailu-unia. Ja unia minusta ja miehestä. Ja lieviä painajaisia. Yks kaks toissayönä olimme jossakin juhlissa ja mies oli kaatamassa kaljaa naamaansa - minä vieressä hätäilin, että tässäkö se raittius meni. Mies pysäytti kädenliikkeen ja sanoi vain pelleilevänsä. Minä taas olin vihainen.

Olen luullut, että unet miehen juomisesta tai raittiudesta ovat jo ohi. Alkuaikoina näin niitä montakin ja ihmettelin: irl en koskaan ole nähnyt miestä juovuksissa enkä kuullut hänen pelleilevän juomattomuudellaan. Uniin tunkeva juova alkoholisti ei ole mitään todellista, vaikka retkahdus on kai aina mahdollinen. (Irl olen kerran ravintolassa (matkoilla, vieraassa maassa) tokaissut hedelmäjälkiruokaa lusikoivalle miehelle: tässä taitaa olla viinaa. Mies alkoi massuttaa ja syljeksiä, jätti annoksen syömättä.)

Tiedän mutkien kautta miehen tuttuja, jotka ovat vuosien raittiuden jälkeen palanneet takaisin alkupisteeseen. Silti on hiukan hullua nähdä näitä unia. Niin kuin näkisin miehen unia, en omiani. Painajaisunen pelko noissa unissa on. Sama kai, ovatko ne juomisesta vai jostakin ihan muusta - kaikki kuvaa menettämisen pelkoa, yhteyden katkeamisen pelkoa.

Sitä samaa yhteyden katkeamisen pelkoa poden toisaallakin. Stressaa myös tämä nykyinen seksielämä. Minun on vaikea puhua vestibuliitista, kun tuntuu että puhe menee niin kovin kliiniseksi. On geometrisesti gynekologin kaavioon merkitsemät kipupisteet, on kymmenen (ei, nyt kahdeksan) steriiliä ampullia, joiden sisällä geeliä, joka vaikuttaa kymmenen minuutin aikana ja vaikutus kestää kaksikymmentä minuuttia. Ja mies on nyt viimeksi ja edellisellä kerralla kysynyt No sattuiko? ja minun on vaikea vastata siihen kyllä tai ei. Niin selkeitä vastauksia ei ole. "Ei paljon" Tai "Ei samalla lailla kuin joskus ennen" tai "Jokin krampin tapainen aluksi oli". Ja samaan aikaan tietää, että hiljaisuus olisi tylyä ja torjuvaa - mutta sanat eivät taivu kuvailemaan omia tuntemuksia.

Kitinää, natinaa

Eivät pysy langat käsissä. Luistelen angstia pakoon vaihteeksi romaaneihin (sellaiset tuhat sivua luettavana, nyt menossa Kaikki se mitä rakastin).

Töissä on liian vähän väkeä (siis kesälomakausi) ja itse tarvitsisin aika kipeästi lomaa. En ole tämän työpestin alkamisen jälkeen ollut lomalla, jos ei pakollisia pyhiä lasketa (joulua, uutta vuotta, vappua). Loma on elokuussa, silloin peräti 15 päivää. Tämä laskuoppi korjautuu jo ensi vuonna, kun olen ollut paikalla kokonaisen lomankertymävuoden, mutta nyt on nyt... ja nyt on duunissa paitsi miehistövajaus, myös erinäisiä rassaavia teknisiä uudistuksia, jotka saavat olon tuntumaan kyvyttömältä ja avuttomalta ja osaamattomalta.

Kotona vanhojen kissojen keskinäiset suhteet ovat pennusta sen verran sekaisin, että kaksi sankaria onnistui viime viikolla rökittämään toistensa kuonot verille. Emme miehen kanssa ole olleet paikalla tappelusta näkemässä, mutta jälkiseuraukset näkyvät ja tuntuvat. Eläinlääkäri määräsi kummallekin katille antibioottikuurin (pillereitä kahdesti päivässä) ja salvaa, kumpikin katti inhoaa lääkkeitä. Toiselle pitää pillerit antaa pakolla, siis kahden ihmisen voimin. Käytännössä mies puoliksi istuu kissan päällä ja kampeaa samalla suuta auki, minä pidän tassuista kiinni. Alussa olimme hölmöjä ja varustautumattomia, yhden hepulin seurauksena kissa puri miehen kynnen lävitse ja samalla kertaa meni hammas sujuvasti nahkahanskani läpi kämmeneen.

Kolmas kissa melkein lopetti syömisen (samainen kissa alkoi viime viikolla kuolata ja massuttaa, syyksi paljastui lohjennut poskihammas, jonka eläinlääkäri poisti). Hammaspotilaalle on pitänyt pakkosyöttää ruokahalupilleri. Ja noita kynsittyjä kirsuja on pitänyt rasvata pari kertaa päivässä, sekin pakolla.

Pentu voi sentään hyvin - ja on sietämättömän sievä, luottavainen ja kehräävä otus.

Niskat ja hartiat ovat jumissa, välillä enemmän ja välillä hiukan vähemmän. Koitan olla istumatta koneella (... mutta mitäs minä täällä taas, äh, kellokin vaikka mitä ja huomenna aamuvuoro).

Aika ei jäsenny. Olin luullut, että toisen vuoden terapiaa olisi vielä kerta jäljellä, kas eipä ollutkaan (olin ihan itse ihan oikein merkinnyt tämän viimeisen kerran muistiin, sitten jotenkin ollut tajuamatta sitä viimeiseksi kerraksi, mielessäni kuvitellut, että ensi viikolla olisi vielä kerta). Tänään oli viimeinen kerta, seuraava tapaaminen on psykiatrikäynnin jälkeen - siis heinäkuun alussa. Ja sitten ne seuraavat kerrat tulevat jonnekin elokuun loppupuolelle.

Lyhyesti

Huomenna on se viikon terapiapäivä. Kas kummaa, kuvittelin tänään näkeväni terpan kirjakaupassa. En alkanut selvitellä, oliko se terpanoloinen vanha nainen oikeasti terppa, vai tekikö mieleni temppuja. Olen oikeasti huono erottamaan ihmisiä toisistaan ja jos toivon tapaavani jonkun (tai pidän häntä tärkeänä), saatan "nähdä" hänet umpivieraissa ihmisissä.

Olen ollut noloissa tilanteissa, kun olen tervehtinyt sitä hyvin tuttuna pitämääni ja puhunut enemmänkin, jossain vaiheessa sitten havahtunut todellisuuteen.

Tämä terapia on aika kummallinen juttu. Tuntuu että tässä (ja muutenkin ihmissuhteissani) tiettyjä asioita tulee tarkoituksella. Enhän minä tiennyt silloin terapiaa aloittaessani, että terppani on itse ollut ensin luokanopettaja ja sitten ensimmäsen työvuoden jälkeen (sic!) palannut takaisin opiskelemaan psykologiaa. En tiennyt sitäkään, että terppa kuvaa omaa suhdettaan vanhempiinsa sanoilla "puhumaton" ja "tunkeileva" (muistaakseni näin hän on sanonut). Enkä tiennyt, että hänkin on kolmekymppisenä vasta havahtunut parisuhteettomuuteensa. Enkä tiennyt, että hänellä on vain yksi lapsi, joka juuri tässä parin terapiavuoden aikana on irronnut vanhemmistaan kai lopullisesti, mennyt naimisiin ja saanut ensimmäisen lapsensa...

Tiedän että on terapeutteja, jotka eivät puhu omasta elämästään oikein mitään. Minäkään en haluaisi tietää todellisia yksityiskohtia - ihmisten nimiä, kotiosoitteita, mitään tällaista. Mutta on ollut kovin tärkeää, että terppa on jotakin puhunut omasta elämästään... Minulla on se harhaluulo, ettei kukaan muu ole paininut samankaltaisten asioiden kanssa - tai että muut ovat ratkaisseet ne samankaltaiset asiat suit sait nopeasti, helposti. Terapeutti on ihan tarkoituksella luultavasti kumonnut tuota.

Hartiat eivät vieläkään voi hyvin

Päätin pysytellä poissa koneelta ja netistä vapaalla. Töissä en kumminkaan voi.

Tämä on siis poikkeus ja koitan selvitä lyhyellä istumisella. Koitan olla rönsyilemättä ihan mahdottomasti.

Ei taida hirveästi olla edes asiaa.

Paitsi että pitääkö minun suhtautua kaikkeen niin kokonaisvaltaisesti? Kaikki on tässä nyt minun ja miehen suhde. Ei tarvita kuin sattuneista syistä (syyt = tässä miehen leikkaushaava) muutamien viikkojen seksitauko, niin johan alan ylitulkita ja alireagoida asioihin.

Esimerkki eiliseltä:

Olin iltapuolella kävelyllä tuossa lähitienoolla, poissa kotoa runsaan tunnin. Kun tulin takaisin, niin mies oli sohvalla katsomassa Simpsoneita. Menin siihen sivuun ja kun Simpsonit loppuivat, käänsin ykkösen uutisiin. Mies lähti saman tein omalle tietokoneelleen pelaamaan pasianssia. Voi elämä! Kun hävisin persoonan säkenöivyydessä pasianssille, niin päättelin, että 1) mies välttelee minua ja 2) se ei halua olla kanssani ja 3) pahennan vaan asiaa, jos lausun edes puolikkaan sanan päätelmästä yksi tai kaksi.

Eli en siis tehnyt mitään, paitsi keräsin jotakin ylimääräistä painetta itseeni.

No, ehkä tämä... tästä.