maanantai 31. joulukuuta 2007

Luettelo

Täällä paukkuu, tasaisesti. Ei vielä likikään puolta yötä.

Olen ennenkin tehnyt listoja, paperiseen päiväkirjaan. Etenkin silloin kun on tuntunut, että tarvon suossa tai seisovassa vedessä, eikä mikään mitä teen vaikuta itseeni tai ympäristöön, olen kirjoittanut näkyviin asioita, jotka oikeasti ovat toisin kuin ennen. Tällä hetkellä tuntuu päinvastaiselta: virtaus niin luja, että olisin aiemmin pitänyt tällaista mahdottomana.

Siis

Mies kosi minua viime uuden vuoden päivänä.
Järjestimme hääjuhlat.
Ostimme asunnon.
Asunto oli 150 metrin päässä työpaikasta. Seuraavien viikkojen aikana selvisi, että työpaikkani vakinaistetaan vuoden vaihteessa ilman koeaikaa (olinhan toukokuusta asti tehnyt samaa työtä).

Nuo olivat ne kenties muidenkin silmissä merkittävät asiat. Ne ovat minullekin merkittäviä: olen kuvitellut, etten mene koskaan naimisiin enkä varsinkaan järjestä juhlia - inhoan keskipisteenä olemista, vai inhoanko? Ehkä enemmänkin olen oppinut, ettei huomionhakuisuus ole suotavaa... Vielä toissavuonna ihmettelin itsekseni ystävää, joka suunnitteli avomiehensä kanssa asunnonostoa - mietin, etten ikinä haluaisi olla pankin vuokralaisena vuosikymmeniä. Ja vielä viime talvena vaikutti mahdottomalta saada tältä paikkakunnalta vakituista paikkaa - tämä on koulukaupunki, alan ihmisiä, nuoria ja päteviä, valmistuu jatkuvasti yliopistosta, ja iso osa heistä kärkkyy kanssani samoja paikkoja. Aiemmin uskoin, että vakituinen paikka olisi minulle henkisestikin 'mahdoton', minulla oli kokemusta vain pitemmistä koulupesteistä, ja niissä pelkän syyslukukauden aikana mennyt romuksi.

Sitten on vain omassa mielessä merkittäviä asioita.

Olen jaksanut käydä yhtä aikaa töissä ja terapiassa.
Olen saanut avattua seksuaalisia jumejani - kas, kävin jopa Makuuhuoneen maustekaupassa kahdesti, ihan itsekseni ja ilman kenenkään taustatukea.
Olen toteuttanut isoja asioita hyväksyttämättä niitä vanhemmillani ennakolta.
Olen oikolukenut yhden käsikirjoituksen ja tulostanut omaa raakavedosta 40 sivua.
Olen näyttänyt työkavereille tunteitani (yleensä työssä en kykene muuhun kuin kilttiyteen ja hätäilyyn, mutta Vieteri-kissan autokolari ja sen jälkeinen leikkaus sai minut itkemään ja nauramaan vailla suodattimia).
Olen (samaisessa Vieteri-kolarissa) rukoillut korkeampaa voimaa (joo, olen ennenkin rukoillut, mutta tässä oli myös usko siihen, että jokin voima ON olemassa, eikä se voima ole mikään Joulupukki. - Mitä minusta mahtaa kertoa se, että joudun elämäni isoimpaan tunnekuohuun, kun lemmikkikissa on vähällä kuolla?)
Olen päässyt irti (piilo)vihaisuudesta miestä kohtaan ja luotan enemmän kuin ennen.
Olen ollut ajattelematta työasioita vapaa-ajalla.
En tunne itseäni - olen muutamassakin kohden toiminut ihan toisin kuin olisin kuvitellut toimivani.

Uusi Vuosi on jo Australiassa, kohta täällä myös. En kirjoita sille toiveita tai suunnitelmia, tekisin niistä kumminkin vaatimuksia itselleni. Haluan säilyttää ajatukset sellaisina häilyvinä mahdollisuuksina.

Hyvää Uutta Vuotta :-)

Nimipelit

Eilen vaihdoin useamman tekstiviestin yhden vanhan koulukaverini kanssa. Hän oli kuullut, että olen kesällä mennyt naimisiin, ja halusi tarkistaa osoitetietoni ja sukunimen. Aiemmin päivällä äiti puolestaan selitti puhelimessa, miten hänen sisarpuolensa oli nyt kysellyt kummitätini osoitetta ja 'uutta' nimeä, kummitäti kun on 70-luvun jälkeen mennyt uudestaan naimisiin ja vaihtanut sukunimeä. Samainen nimeä kysellyt sisarpuoli (tätipuoleni siis) on itsekin vaihtanut nimeä 1990-luvulla, ja on uusissa naimisissa.

En tajua naisten intoa vaihtaa avioliiton yhteydessä sukunimeä. Voi olla, että tajuaisin, jos oma sukunimeni olisi mallia virtanen/nieminen/hämäläinen, mutta kun ei ole! Tarkkaan ottain sukunimeni on naisen nimi: isäni on avioton lapsi, isän sukunimi on hänen äitinsä tyttönimi, melko harvinainen sellainen. Nimi on minulle konkreettisin jälki isän äidistä, hän ehti kuolla ennen kuin synnyin. Lähinnä nauratti tuon luokkakaverin kännykkäviestin kysymys: Oletko vaihtanut sukunimeä? Ei ollut meillä harkinnassa yhteisen nimen ottaminen. Olen 37 vuotta kulkenut tällä nimellä ja vaikka muuten olen muuttuvainen, niin nimen muuttaminen tuntuisi teennäiseltä. Nimellä on yhteys minuun, persoonaan, eikä se persoona naimisiin mennessä ole toiseksi muuttunut.

Äidin sisarpuolen tapauksessa syntymä-sukunimi on kaunis, runollinen ja harvinainen. Se nimi vaihtui ensimmäisessa avioliitossa melko rumaksi (tyyppiä rytkönen - vaikkei rytkönen olekaan, anteeksi vaan kaikki rytköset). Toisen liiton nimi kuulostaa paremmalta, mutta en tahdo muistaa sitä, kun olen lapsena oppinut sen rytkös-nimen.

Ymmärrän kyllä, ettei eroon päättyneen liiton sukunimeä välttämättä halua kanniskella loppuikäänsä omanaan. Mutta miksi alun perinkään vaihtaa sukunimensä? Ja miksi vaihdella sitä vuosikymmenen välein, niin kuin nämä tädit ovat tehneet - siinä eivät enää etäisemmät tutut pysy perässä (kenties tarkoitus onkin eksyttää hyvänpäiväntuttuja?).

Minulle ei riitä se, että jokin on tapa - on tapana avioparilla olla sama nimi. Nykyhetkessä ei enää ole lakisääteistä pakkoa valita yhteinen sukunimi, on pelkkä 'näin on ennenkin tehty' -tapasääntö. Se tapa ei ole edes kovin vanha, 1900-luvun alusta liikkeelle lähtenyt. Muina aikoina ja muissa maissa ei ole moista tapaa.

Toinen kumma juttu on tämä tekstiviestin lähettäjä, vanha luokkakaveri. En ole nähnyt häntä varmaan kymmeneen vuoteen, joulukortti häneltä on yleensä tullut, siinä ei mitään henkilökohtaista. Joskus kenties tekstiviesti, sekin hyviä-ilmoja-pidellyt -tyyppinen. Itse olisin jo aikaa sitten lopettanut yhteydenpidon, mutta eilenkään en sitten tohtinut olla vastaamatta hänen tekstariinsa. En ymmärrä, mitä moinen yhteydenpito antaa. Olemme molemmat nimiä toistemme kännyköitten osoitekirjoissa, mutta ei meillä ole mitään käsitystä toistemme tämänhetkisistä elämistä. Jos minulle iskisi käsittämätön kriisi ja kaikki lähiystäväni olisivat tavoittamattomissa, niin en silti ottaisi tähän luokkakaveriin yhteyttä. Kouluaikana yhteinen kaveripiiri sai meidätkin kaveeraamaan keskenämme, nykyhetkessä ei sitä porukkaa enää ole.

Tässä on kai jokin sosiaalisuusjuttu: minä mieluummin jätän viestimättä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat vain hyvänpäiväntuttuja. Tervehdin, jos kohdakkain osutaan, mutta en ota itse yhteyttä (laittele s-posteja tai tekstareita). Yksi toinen tuttu laittelee muutaman kuukauden välein hupisähköposteja, jotka on kimppalähetetty useammalle ihmiselle, mukana ei ikinä ole muuta kuin se 'hassu' juttu. Äh. Vähän kiusaannun noista - ymmärtäisi nyt laittaa jotakin muuta tai olla vallan laittamatta...

lauantai 29. joulukuuta 2007

Ruoka, ruoka, ruoka

Nyt muistin sen, mistä alun perin ajattelin kirjoittaa. Ruoka, jouluruoka, ruokavarastot.

Kaksi vuotta sitten Vieteri-kissa oli ollut meillä kuukauden verran ja vietettiin ensimmäinen joulu yhdessä, minä ja mies. Miehellä joulu on yhtä kuin tietyt ruuat, lähinnä kinkku ja kalat. Hän laittaa ne alusta loppuun asti, laittoi silloin pari vuotta sitten myös.

Olin ihan pihalla moisesta. Lapsuudenkodissa äiti oli laittanut jokaisen ruuan kaloja lukuunottamatta. Se kaiken laittaminen - ja siitä laittamisesta voihkiminen - on ollut erottamaton osa joulua.

Oli vaikea uskoa, että mies laittaa ihan omasta halusta ruokia (eikä siinä ole mukana jotakin p.s.:ää 'pakkohan minun on kun sinä et kumminkaan kinkkua paistaisi'). Ja oli vaikea antaa toisen tehdä ja itse 'vain' olla (minulle jäi korkeintaan leipomispuuhastelua, makeiden ruokien tekemiseen mies ei kajonnut). Huomasin etten ole ollenkaan niin rationalisti, kuin olen kuvitellut. Tunnepohjainen malli jylläsi: minähän olen se 'nainen' ja 'naisen' kuuluu hoitaa ruokapuoli, etenkin jouluna. (Äskeisellä ei juurikaan ole tekemistä sen kanssa, mitä itse haluaisin tehdä - kuuluu-vaatimus jyrää omat halut kovin helposti.)

Toinen vaikeus liittyy ruokaan ylipäänsä ja syömiseen, nälän tunteen tunnistamiseen. Olen syönyt kiusallisiin tunteisiin, kaikkiin sellaisiin epämääräisiin oloihin, joista en ole oikein tiennyt, mitä ne ovat - innostusta, jännittämistä, epävarmuutta, ärtymystä... Silloin kaksi vuotta sitten jouluna olin erityisen jumissa monestakin syystä (esimerkiksi tuosta miehen ruuanlaitosta), ja suunnilleen joulupäivästä alkaen söin änkyräksi itseäni.

Änkyräsyömistä edeltää omanlaisensa olotila, tunnistan sen kun olen menossa syömään. Se on päämäärätietoista ja pakonomaista - nyt syön, syöminen on 'valmis' sitten kun ruokaa ei enää ole (tavallisessa syömisessä syöminen loppuu kun olen kylläinen). Joulunaikaan ruokaa jääkaapissa ja kaapeissa riittää, ei se lopu yhdellä tai kahdellakaan änkyrä-ahmimis-kerralla. Ahdisti ja söin ja sitten syömisen jälkeen ahdisti taas lisää ja taa söin (se kun oli sillä hetkellä ainoa 'ratkaisu' ahdistus-tunteeseen).

Hip, hip, hip - voisiko huutaa hurraa myös?! Nimittäin tällä kertaa ei ole yhtään änkyrää koko jouluna, pyhinä tai pyhiä seuraavina päivinä. Kahdesti olen syönyt yli määräni taatelikakkua, mutta siinä kaikki - enpäs jatkanutkaan sen kakun jälkeen kinkkuun ja sinappisilakoihin ja juustoon, niin kuin änkyräsyömisessä olisin jatkanut.

Voi kun hienoa.

Kissat

Kissoja on neljä, kaksi jo yli kymmenenvuotiasta ja kaksi nuorta. Ne ovat minulla mielettömän tärkeitä.

Muutamat muutokset ovat niin isoja, että pidän niitä ihmeinä. Kissat ovat ihme, se että minulla (meillä) on lemmikkeinä neljä kissaa, on ihme.

Olen ollut allerginen kissoille. Lukioikäisenä menin aivan tukkoon, jos jouduin käymään kissapaikassa. Opiskeluaikana otin kerran aikaa: pienessä yksiössä puoli tuntia silittämättä kissaa, ja jo olivat silmät tukossa, nenä vuosi, kaulalla punaisia läikkiä.

Kun tutustuin mieheen, hän kertoi heti asuvansa kimpassa kahden mustan kissan kanssa. Hyvä, ajattelin mielessäni. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvitsisi miettiä yhteen muuttamista, hänellä oli kissat, minulla oli allergia. Toiseksi rakastan eläimiä ja ihminen joka asuu eläinten kanssa, on minusta ymmärrettävämpi kuin ihminen, joka asuu vaan, yksikseen - ties vaikka hetikohta keksisi muuttaa yhteen. (Siinä vaiheessa näin kauhukuvia _minusta_ asumassa miehen kanssa, olin juuri saanut välit solmuun kämppäkaverini kanssa, joka oli alkujaan ollut ihan hyvä ystävä... kun muutimme samaan kolmioon jakamaan vuokran, niin hyvä ystävyys karisi jonnekin.)

Jossakin vaiheessa unohdin ottaa allergialääkkeen miehen luona. Huomasin, että olen parantunut.

Kissat hoitavat minua enemmän kuin minä niitä. Ihmisten suhteen minulla on vaikeaa, on vaikeaa olla liki, koskettaa, osoittaa hellyyttä. Tiedän pelkääväni torjuntaa ja tiedän, että monesti omalla toiminnallani viestin 'jätä minut rauhaan', 'anna olla yksin', 'älä koske'. Joskus se on aiheellista oman tilan tarvetta, mutta enemmän nurinkääntynyttä läheisyydentarvetta. Kun oikein haluaisi, niin kieltää haluamansa...

Kissat ottavat vastaan ja lähtevät pois sitten, kun ovat saaneet tarpeekseen. Ne ovat kauniita, vilpittömiä, itsetietoisia. Kun jotkut noista neljästä alkavat painia (laiskaa, leikkisää tassujen viuhtomista, ainakin jos vanhin ja paksuin ovat toistensa kimpussa), voisin katsella niitä loputtomiin.

Mies toi kaksi vuotta sitten syksyllä meidän yhteiseen kotiin kissanpennun. Hänen teoriansa mukaan kissanpentu on pätevä lääke masennukseen - ei voi velloa pelkässä ahistuksessa, kun katselee pientä pentua. Totta! Se pentu on nyt runsaat kaksi vuotta vanha ja leimaantunut minuun. Sanon Vieteriä sielukissakseni. Se vaistoaa minua ja minä vaistoan sitä. Se makaa mielellään mahani päällä, hyvinä ja huonoina päivinä.

perjantai 28. joulukuuta 2007

Hameet ja housut

Eräs puolituttu kollega sanoi taannoin: Mitä, sulla on housut jalassa!

Olin revetä nauruun, mutta hihittelin sittenkin vain sisäänpäin.

Puolituttu ei tiennyt, että vielä muutama vuosi sitten vaatekaapissani ei ollut hameen hametta. Inhosin hameita, ne tekivät minusta suojattoman. Pidin aina housuja.

Kun tapasin miehen (nykyisen puolisoni), pukeutumiseni mullistui. Ei heti kerralla, vaan hiipimällä. Tekisin tästä analyysin, jos osaisin. Ainoa ajatus mistä saan kiinni, on se että olen uskaltautunut 'suojattomiin' vaatteisiin, sillä olen kokenut, että mies 'suojelee' minua. Mielessäni hän suojelee kaikilta tuntemattomien uhkaavalta huomiolta, vaikkei olisikaan konkreettisesti läsnä. Siispä minun ei tarvitse olla pukeutumisessani ihan täysin sukupuoleton.

Toinen puolituttu sanoi sivulauseessa: ---sullakin on paljon koruja.

Korutkin ovat hiipineet hiljaa. Rippikouluikäisenä sain korvakorut, eri näköisiä korviksia olen pitänyt siitä lähtien. Sitten tuli yksi ranneketju ja sormukset ja viimeiseksi kaulakoru (joka on samalla lahja mieheltä, monimerkityksinen riipus - merkittävä muutenkin kuin koruna).

Pidän värikkäistä vaatteista. Tänään viimeksi ahdistuin alennusmyynnissä (yök, miksi meninkään pariksi tunniksi töiden jälkeen keskustan kauppoihin?). Silmiini osui pelkkiä rumia tai mitättömiä värejä (harmaata, mustaa, beessiä, tummanvihreää/-sinistä, valkoista). Tungoksessa joku keski-ikäinen nainen selitti ystävälleen: Voi kun ihana villatakki, ei maksaisikaan paljon! ... ja se villatakki oli juuri sitä kamalaa ei-minkään-väristä beessiä, joka syntyy kun sotketaan kaikki sateenkaaren värit keskenään yhteen kuralammikossa ja heitetään mukaan hiukan harmaata.

Sellaisen mielikuvieni 'oikean naisen' formusta minut erottaa enää kengät (läskipohja-leveäkärki-matalakorkokengät) ja meikittömyys. Kumpaakaan en osaa (koroilla kävelyä tai meikkaamista), enkä välitä opetella. Ja edelleenkin 'oikea naiseus' on käsitteenä ihan yhtä ahdistava kuin 'oikea miehisyyskin'. 'Oikea ihmisyys' on paljon avarampi.

torstai 27. joulukuuta 2007

Ruumis, rumuus, kauneus

Pitkään yritin unohtaa kokonaan ruumiin olemassaolon. En tehnyt sitä tarkoituksella, mutta suhde tähän lihaan ja ihoon oli nolostuttava ja kiusaannuttava. Oli helpompi sivuuttaa koko juttu.

Olen tottunut siihen, että ruumis pettää. Se pettää järjestämällä epäsopivia kuukautisvuotoja, jättämällä telinevoimistelutunnilla hevosen viereen, kamppaamalla jalat alta juuri kun olen lähdössä lentoon.

Vaikka miten olisin älyllä loistanut, niin ruumis kyllä muisti muistuttaa, minne kuuluin: navetanhajuun, pois silmistä. Ei pitänyt yritääkään olla liian hieno, haju kumminkin seurasi.

Yläasteella pari tyttöä kulki perässäni välitunneilla huutamassa, että haisen. Varmaan haisinkin, teinihieltä ja hormoneilta. Sauna oli kerran viikossa, kylpyammeen viemäri ei kunnolla vetänyt, ja lattia lainehti, kun amme tyhjeni vedestä.

Murrosiän nuhjuinen epävarmuus jäi minuun. En päässyt siitä itse irti, ja olin liian arka hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa olisin saanut kehua tai rohkaisua muusta kuin (koulu)fiksuudesta. Jälkikäteen olen kaivannut sitä, olisikin ollut jokin teini-ihastus onnellisten tähtien alla, olisikin joku sanonut minua kauniiksi. Kenties olisin säästynyt uppoamasta itseinhoon.

Viime syksyinen hääjuhla oli tavallaan vastalääkettä kaikelle menneelle. Kukaan ei moisia kemuja odottanut eikä niiden perään kysellyt, me halusimme ne järjestää. Ja minä halusin pukeutua diivaksi - omasta vapaasta tahdosta, ei siksi että 'pitää' tai 'kuuluu'. Minulla oli aniliininpunainen iltapuku, elämäni ensimmäinen iltapuku (ei, ne eivät olleet kirkkohäät). Jos olisin vuosia aiemmin nähnyt oman itseni siinä asussa, olisin pitänyt sitä huijauksena, valheena. En olisi uskonut, että se on mahdollista.

Edelleen on 'mahdottomia' asioita, sellaisia, joita haluaisin, mutta joiden toteutumiseen en usko. Haluaisin kirjoittaa romaanin. Joskus melkein olen halunnut lapsen, mutta sen halun kohdalla en osaa erottaa, onko haluni vain muunnelma teemasta 'kaikkien naisten pitäisi haluta lasta, kyllähän sinäkin haluat'. Haluaisin osata sellaista pientä arkipäiväistä halailua ja koskettelua luontevasti, ahdistumatta. (Äh, ehkä se ei vain minulle ole luontevaa?) Haluaisin vielä joskus näytellä, vaikka kesäteatterin lavalla tai jossakin puhtaasti harjoitusjutussa, mutta kumminkin.

keskiviikko 26. joulukuuta 2007

Ruumiin ja maiseman kuvat

Toteutin sen mitä ajattelin: luin kirjoja pyhinä (ja vielä tänään illalla jatkan vähintäänkin sarjakuvilla). Nämä säkeet itkettivät

"Se on isoäidin alushame, äidin ja siskon, minun hameeni.Ajan kellastamaa valkoista, kellastunutta halua ja hikeä, kuuman silitysraudan jäljet, pyykkipulverin haju, pitsiä ei koskaan liikaa pitsiä, villalangalla parsittu, pakaran päällä kova harmaa kyhmy. Isoäidin rinnat, äidin ja siskon, minun rintani, neljä vatsaa samassa hameessa keinahtelevat pakarat, vuodet keinuvat tuulessa helmat ja jalat astuvat pihan poikki kaupungin, joenpinnan ja vesimassojen halki --"
(Kristiina Wallin: Murtuneista luista, Tammi 2007)

Aasinsilta asiaan, siihen että minun, äidin ja isoäidin väliltä on puuttunut yhteys. Ei ole 'hametta', kuvaannollista tai todellista. Puuttui kieli jokaisen sukupolven väliltä. Ruoka korvasi sen, mitä voi korvata: Ottakaa lisää pullaa! Eiks kukaan oo syäny kääretorttuu? Keittäsinkö mää perunoita kans, otatteko?

Olin harvoin isoäidin kanssa kaksin. Silloin muistan, että äidin äiti uteli minulta siitä, miten äiti hoitaa kotia: Vaihtaako lakanat joka viikko? Kuin usein siivoo?

Isoäidiltä äidille, äidiltä minulle: vikojen etsimistä. Rumia vaatteita, lihavia selkiä, huonosti siivottua huushollia ja epäonnistunutta kokkausta. Ja mikään muu ei tosiaan liikkunut.

Joskus etäisesti mietin, millainen oli isoäidin ja Veinin (äidin isäpuolen) liitto. Veini oli äreä viinaan menevä mies, joka teloi jalkansa ennen sotia metsätöissä ja jäi kotijoukkoihin rampana. Hän tilasi Kansa taisteli -lehteä ja höpisi sotajuttuja keinutuolista käsin. Isoäiti kävi nahkatehtaassa ompelijana.

He asuivat mökissä, jossa äidin lapsuusaikaan oli pelkkä tupa ja kamari. Ulkohuussi, sauna, navettaan mahtui lehmä ja kanoja. Vänkyräisiä omenapuita pihassa, niissä pieniä villiomenia.

Jossakin vaihessa nuoruutta äidin elämässä on vääristymä. Sen seurauksena äiti välittää näitä opetuksia: Älä lähre minkään miehe matkaan. Ne kaikki huiputtaa, vie rahat ja pettää. Äläkä vaan jouru huanoille teille.

Itse äiti tekee parhaansa: ruokkii, siivoaa, pyykkää, vaatettaa. Tuuppii isää kauemmas kun isä tulee liki. Äiti inhoaa saunaa, ei käy kylvyssä. En ole ikinä nähnyt äitiä uimapuvussa tai kahlaamassa avovedessä. Uimahallissa hän ei ole ollut kai koskaan.

En ikinä oikein ymmärtänyt, miten olisi pitänyt olla. Toisaalta piti olla sievästi ja nätisti, ja äitin tuhahduksista päättelin, etten sitä ollut. Äiti ompeli lapsuudessa vaatteeni, piti seistä hiljaa kun ympäri ympäri pisteli nuppineuloja: Älä liiku! Millai tää ny kinnaa! Ol ny viä aloillas!

Ja valmiina aina jokin tyytymätön juonne äidin suun ympärillä.

Äiti olisi halunnut, että kaikki olisi mennyt sillä lailla keskimääräisesti. Mutta en ollut ihan keskimääräinen, en ainakaan ruumiiltani. Ensin olin se keskonen ja minua piti lihottaa. Lihoin isosti ja koulussa olin se luokan pisin ja painavin, kymmenen vanhana 70-kiloinen tantta, kuukautiset alkavat, rinnat kasvavat. Neuvottelen äitin kanssa rintaliiveistä, sanon että tarvitsen sellaiset, äiti sanoo, etten tarvitse: Olet niin nuori vasta.

Samana päivänä luokan pojat ovat lällättäneet rintalöllöistä ja vuodatan sen tekstin päiväkirjaan, jätän kirjan auki keittiön pöydälle ja menen itse vessaan parkumaan. Toivon/luulen/epäilen, että äitiin tepsii avoimen päiväkirjan houkutus. Pari päivää myöhemmin saan rintaliivit.

Rintoja inhoan pitkään ja hartaasti. Käytän ylisuuria t-paitoja, flanellipaitoja, villapuseroita, mitä tahansa, missä ei näy, että minulla on rinnat, jotka eivät tahdo mahtua b-kuppiin. Vuosikaudet pidän silti b-kupin liivejä, tuntuu jotenkin väärältä ostaa isompaa kokoa. Enhän mikään Gina Lollobrigida ole, herranen aika!

Sen tissiliiviepisodin lisäksi rintani tulevat kotona näkyviin vain kerran. Olen ollut isän kanssa kesämökin lähellä uimassa, sitten myöhemmin kuulen sivusta kun isä selittää naapurin isännälle: Likkakin jo nii iso, kellu järvessä ja siittä ei näkyny ko semmoset mollukat tissit.

Rintani eivät ole olleet keskimääräiset (eikös se ole b-kuppi?) kuin aivan hetken. Lihavimmillani olin d-kupissa, sitten paino alkoi pudota - ja rinnat pienentyä. Nyt olen a, roikkuva sellainen. Ja lisäksi on vaaleita raskausarpia ihossa siellä täällä. Tässä yksi pieni juttu, jota en koskaan ole huomannut yhdessäkään laihdutusjutussa käsiteltävän: jos kroppa kutistuu kymmenillä kiloilla, niin jäljelle jää venynyttä nahkaa. Laihtuminen ei tuo mitään unelmavartaloa ja täydellistä ihoa.

Mahani näyttää hullulta. Jos olen kontallaan, maha on muodoton puolityhjä säkki, jossakin muussa asennossa se on yhtä poimuista pussia. Miestä se ei tunnu haittaavan, onneksi. Muistan menneisyydestä yhden puolitutun, jota ehdin tavata sen muutaman kerran, eikä mitään suhdetta syntynyt. Se kaveri katsoi asiakseen mainita olevansa 'timmissä kunnossa' ja harrastavansa seinäkiipeilyä ja muuta sporttia. Silloin mielessäni mietin, että enpä taida hälle paljastaa, mitä pienet sievät vaatekokoni kätkevät. Pitäköön unelmat timmistä vartalosta ne, joilla se on.

Masennuksesta sairautena

Pakko jatkaa viimekertaisesta postauksesta (kiitos K aiheellisesta huomautuksesta!).

Kirjoitin että masennus on jumiintumista yhteen tunnekerrokseen. Siinä on sairaus yksinkertaisimmillaan: ei masentumaton ihminen ole jatkuvasti saman olotilan vallassa, vaan liikkuu tunteesta toiseen.

Terapeutti väitti, että tuollaiset 10 minuuttia on kunkin tunnetilan pisin kesto (kriisit ovat oma lukunsa, mutta niissä ei aluksi välttämättä tunnu 'miltään'). Jos monta tuntia raivostuttaa/surettaa/ahdistaa, niin silloin huomaamattaan ruokkiin omaa tunnettaan esim. ajattelemalla kuviteltuja tai todellisia tilanteita, joihin se vallitseva tunne liittyy.

Masennuksessa mieli pyörittää jatkuvasti samaa tunnetta ruokkivia ajatuksia. Vaikka yhdestä pääsisin, niin toinen on edessä. Jotkut noista ajatuksista ovat olleet niin nopeita, etten ole edes tajunnut niiden olemassaoloa. Muistan, että ensimmäisessä terapiantapaisessa (kävin silloin harvakseltaan mielenterveystoimiston psykologilla) psykologi kysyi, mitä ajattelen, kun töissä on ikäviä tilanteita tai kun huomaan ahdistuvani. En mielestäni ajatellut mitään, oli vain se olo ja sen fyysisiä seurauksia.

Myöhemmin olen alkanut kuulla sisäistä monologiani. Masennuskausina moitin ja syyttelen itseäni, kauhistelen, epäilen, mitätöin... Olen mahdollisimman hirveä itseäni kohtaan. Tämä nykyinen terapia on auttanut siinä, että suhtautumiseni itseen on terveempi. Vieläkin sitä kielteistä sisäistä puhetta pyörii mielessä, mutta ei jatkuvasti. Kun kuulen sen ja olen tietoinen siitä, niin en ole ihan täysin sen vallassa, vaan jo himpun ulkopuolella.

Omalla kohdalla se sisäinen masennuspuhe on osin opittu juttu. Äiti ja isä ovat molemmat omista syistään ei-niin-kovin-toiveikkaita ihmisiä. Äidin lempilauseita: Mahtaaks siit mittään tulla? Millai siinä ny mahtaa käyrä? Ei tair kannattaa. Tämmöstä (=kurjaa, synkkää) tää elämä o. Sää ny sukkela (=outo, omituinen, liian iloinen)oot.

Tuntuu että iloa ja naurua on paheksuttu, se on ollut jotakin epäilyttävää ja se on kutsunut onnettomuutta luokseen. Olen saman ajatuksen niellyt ja monesti onnellisina hetkinä pelästynyt - eihän tämä voi tällaisena jatkua! Tästä seuraa onnettomuus! Jotakin pahaa tapahtuu kohta, kun kaikki on näin hyvin! En minä ansaitse tätä hyvää, kun en ole tarpeeksi hyvä ihminen...

Tuon kotoa opitun elämänasenteen kanssa olen ollut alttiimpi sairastumaan masennukseen. Se (masennus) on tavallaan ollut sitä, mitä on elämän 'pitänytkin' olla. Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää...

tiistai 25. joulukuuta 2007

Kerrokset

Tunteet ovat kerroksia, sipulikuoria, vuosirenkaita. Masennuksessa jumiuduin yhteen kerrokseen pitkäksi pitkäksi aikaa.

Tai ehkä masennus oli minulla kyvyttömyyttä tunnistaa tunteita ja elää niiden kanssa. En muista olleeni erityisen surullinen tai ahdistunutkaan, oli vain sameasti paha olla, harmaata, piittaamatonta, raskasta, muodotonta massaa. Päivät pötkylöitä, viikot pitempiä, kuukaudet jo käsittämättömän pitkiä. Hiukan itseni ulkopuolella ihmettelin pötkylää, sitä milloin se katkeaa, nyt vai myöhemmin.

Nyt olen herkkä itkussa ja hätääntymisessä. Hätäännys on ahdistuksen sukulainen, itku pahan olon. Kumpikaan ei ole yhtä kuin masennus. Nämä kerrokset liikkuvat, surun alta nousee jotakin muuta, tyyneys tai ilo tai liikutus, hätääntymisen jälkeen tulee rauhoittuminen. Oleminen virtaa, on keveitä hetkiä ja raskaita hetkiä, tasaista-ei-niin-erityistä.

Muistaakseni pelkäsin ensimmäisen masennuksen jälkeen uutta sairastumista niin, etten uskaltanut luottaa omiin oloihini. Jokaisesta hiukan alakuloisesta hetkestä olin valmistautumassa oikean depression merkkeihin. Nyt se pelko on poissa. En muutenkaan suhtaudu omiin oloihini niin kauhean painokkaasti. Kas, nyt tuntuu tältä. Kyllä tämä olo ohi menee...

Masennusvaiheissa olen luullut, että olemiseni perustunnetila on pelkoa ja/tai kipua (kipu ei ole tunne - ehkä se on kivun pelkoa). Kuvittelin tietäväni, mistä kaikki pohjimmiltaan johtuu: olen ollut keskonen, olen syntymän jälkeen saanut sairaalainfektion ja päätynyt kuukaudeksi happikaappiin. Olen ensimmäiset päivät ja viikot ollut koneiden ympäröimä ja sairaalan jälkeen minua on hoitanut hermoheikko synnytysmasennuksesta kärsivä äiti. Järjetön annos pelkoa ja kokemus siitä, että elämä on hirviö, niin se varmasti on ollut.

Nyt taas tiedän, että pelon alla on voima, joka ei ole selvästi mitään tunnetta, se on silkkaa puhdasta energiaa. Ja se energia kantaa tavalla tai toisella eteenpäin, tapahtuipa mitä tahansa. Muutaman kerran on käynyt niin, että olen ensin ollut pelon tai surun vallassa, sitten mennyt sen lävitse, niin kuin se olisi verho tai sadeseinä. Alla on voima. Kun sen muistan, ei mikään tunne ole mahdoton, vaarallinen, vangitseva.

sunnuntai 23. joulukuuta 2007

Jouluolo

Minulla on ollut vaikeaa juhlapyhinä (joulu vappu juhannus...). Vaikeus on henkistä epävarmuutta siitä, saako ja voiko olla tyytyväinen omassa olossaan ja tavassaan viettää juhlaa. Olisiko pitänyt tehdä enemmän, lähteä jonnekin, ostaa sittenkin se hyllyyn jäänyt kauppatavara? Ja pitäisi varmaan tuntuakin jotenkin toiselta. Kaikilla muilla on varmaan hauskempaa, juhlavampaa, henkevämpää tekemistä ja olemista kuin minulla. Voi kun loppuisi jo - paitsi sitten pyhien jälkeen kumminkin joku kysyy: Mitäs teit pyhinä? Ja vastaan: En mä mitään.

Nyt tuulee hyvältä suunnalta. Eilisestä huolimatta on hyvä olla. Kolmas joulu tässä suhteessa saman katon alla. Ensimmäinen oli kamala, toinen hiukan helpompi. Molempina jouluina kumminkin ahdistuin joulusiivoamisesta, jouluruuista, siitä että piti olla miehen kanssa saman katon alla monta päivää kaksin. Tulivat ne samat olot kuin vanhempien luona joulunaikaan: miten paljon on puhumattomia sanoja, miten vähän oikeaa puhetta. Miten tärkeää on se, että ulkoisesti kaikki näyttää olevan hyvin. Miten kaiken pitää sujua tietyn kaavan mukaan. Miten on olemassa juhlapyhien käsikirjoitus, josta ei saa poiketa. Miten minun pitäisi tehdä joulu niin kuin äiti teki - mutta jos teen niin kuin äiti, niin sisäinen ahdistus yltyy ja kaikki ulkoinen siistiys vain korostaa henkistä tukahtumista. Ja miten kaiken aikaa tuntui, että 'pitäisi' olla juhlamielellä, ei saisi ahdistua, ei saisi surra.

Jos olisin niiden aiempien olojen perusteella jotakin isoa päättänyt, niin olisin eronnut. Se eroaminen vain tuntui vielä pahemmalta vaihtoehdolta, sillä olin aivan tarpeeksi ollut parittomana ja oman talouden hallitsijana. Tiesin etten halunnut sitä - mutta tiesin senkin, etten haluaisi raijata mukana omassa parisuhteessa vanhempieni suhteen varjoja.

Terapia on auttanut siinä, että olen saamassa itseäni oman elämän keskiöön. Hirveän pitkään elin niin, että keskiössä oli joku muu kuin minä - se keskiö-ihminen saattoi vaihtua, se oli äiti, isä, ystävä, mieskin saattoi olla. Elin sen mukaan, mitä 'toinen ajattelee'. Ettei se vain pahastuisi. Jos se haluaakin lähteä. Tykkäisköhän se, jos...? Miten se nyt noin teki, senhän pitäisi...?

Muut ovat merkittäviä ihmisiä, toki. Itseni kanssa kumminkin joudun koko ikäni elämään.

Helposti näen muut ihmiset itselleni uhkina. Kuvittelen että he ovat arvostelevia, tuomitsevia, pilkallisia, vähätteleviä. Olen tietyistä asioista lapsuudessa tulkinnut, että äiti inhoaa minua. En ole ollut tarpeeksi fiksukilttiälykäs. Vaikka miten olen ponnistellut, ei äidin asenne ole muuttunut. Se - äidin muuttaminen - on ollut keskiössä, se on ollut missio (ja myös mission impossible). Nyt olen siitä hellittänyt, ainakin osittain.

Jouluina ja muina yhdessä vietettyinä juhla-aikoina on ollut vaikea olla, kun olen mielessäni hakenut todisteita siitä, miten mies suhtautuu minuun. Olen luulotellut, että kuulevan ja lämpimän alla olisi kumminkin armoton kritiikki ja jonkinlainen halveksunta. Ei ihme, että on ollut kireä ja ahdistunut olo, olen mielessäni ollut tuomiolla jatkuvasti!

Armollisuutta, lämpöä, rauhaa jokaiseen jouluun! Alla joulukortti - sen on signeerannut se toinen osa nettiminua, se joka pitää sitä toista blogia (jonne en osaa näitä kirjoittaa, kun sitä lukee niin moni tuttu, höh).

joulu2

lauantai 22. joulukuuta 2007

Salailun maantiede

Kävin tänään vanhempien luona. Herätys ennen seitsemää, juna lähti samaan aikaan kuin oli vuoden pimeimmän päivän auringonnousu. Kirkasta, sinistä, kajastusta.

Perillä ne vanhat ihmiset, kaksin. Isällä on tullut jokin kasvannainen korvalehteen, taas. Edellinen leikattiin vuosi sitten pois, tämä näyttää isommalta ja ilkeämmältä.

Sympatiaa minulta, periaatteessa. Käytännössä sitten sain taas muistutuksia siitä, että vanhemmat pelaavat omilla säännöillään ja kun olen heidän luonaan, he olettavat, että minä olen yhtä kuin he, samanlainen, samassa pelissä.

Isä ilmoitti heti, että hänellä on asiaa ja pitäisi puhua kahden kesken. (Tavanomaista tämä, kolme on jo ihan liian iso yksikkö, kun on salailusta kyse.) Isä oli kumminkin niin huonokuntoinen, ettei jaksanut ulos asunnosta lähteä, eli hän höpisi asiaansa olohuoneessa niinä hetkinä kun äiti oli keittiössä.

Kummitätini oli soittanut vanhemmille tuossa taannoin. Isä katsoi asiakseen ilmoittaa: Älä vaan puhu sille naiselle mitään tuffastasi. Olin hetken hölmistynyt, tunsin miten itsessäni pieni lapsi panikoi, sillä olin jo aikaa sitten kertonut kummitätille kaiken tietämäni, siis toiminut juuri niin kuin isän mielestä ei olisi saanut tehdä.

Minun ei tarvitse noudattaa vanhempien sääntöjä. Saan tehdä omat säännöt.

Sanoin, että pari vuotta sitten selitin kummitätille kaiken mitä tuffasta tiedän, enkä ala niitä sanoja takaisin vetämään. Olin ollut kummitätin luona kylässä, hän oli alkanut muistella ensimmäistä avioliittoaan (kummitäti oli naimisissa äidin veljen kanssa) ja ihmetteli tiettyjä asioita. Ne asiat liittyivät aviomiehen isään, minun tuffaani. Silloin kerroin tuffasta mitä tiesin. Kerroin sen mielisairauden ja avioeron ja kunnalliskodissa asumisen, senkin ettei lähisuku vissiin pitänyt sairastuneeseen mitään yhteyttä.

Isähän ei voinut mitään enää - sanottu mikä sanottu. Hänen oma mielensä tuli selväksi: tuffasta ei saa puhua kenellekään (korkeintaan hän voi minun kanssani tästä epähenkilöstä puhua). Jos tuffasta puhutaan ääneen, niin jotakin hirveää tapahtuu, lähinnä minun äitini ei kestä sitä.

Ei kai ole mikään ihme, että vanhempieni liitossa on isoja salaisuuksia. Niille on ollut otolliset olosuhteet. Mutta on helvetin tuskallista elää näkymättömien mörköjen keskellä. Ei tule yhteyttä tai läsnäoloa, kun se näkymätön tunkee ihmisten väliin, jättää möykkyjä, käsittelemättömiä tunteita ja oloja.

Äiti sanoi myöhemmin juuri ennen lähtöäni taas yhden syyllistyslauseen: No tuli yksinäinen joulu sitten.

En reagoinut siihen mitenkään, ymmärrän tavallaan sen, että äiti on yksin. Äiti on yksin ollessaan isänkin kanssa. Olen ollut vanhempieni kanssa monta joulua. Lapsuuden joulut olivat osin onnellisiakin, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän näkymättömät möröt häiritsivät. Vaikka isä ja äiti olivat koko ajan paikalla, niin minusta tuntui, että olen yksin. Emme me puhuneet siitä, mikä olisi ollut tärkeää. Emme me puhuneet siitä, missä tarvitsimme apua - ja varmistamme vaiti olemisella sen, ettemme mitään apua tai muutosta saaneet.

perjantai 21. joulukuuta 2007

Vapaudesta ja sitomisesta

Yksi selitys siihen, miksi seurusteleminen on ollut minulle nuorempana mahdottomuus, on siinä, että arvostan vapautta yli kaiken. Vapaus ei minulle kumminkaan ole tarkoittanut vapaita lyhyitä seksisuhteita. Vapaus on sitä, että olen voinut lähteä kotoa ulos elokuviin kaupungille ilman että on tarvinnut selittää, minne menen, mitä teen ja koska tulen takaisin. Tai sitä, että kun saan tekstiviestin, ei minun ei tarvitse kertoa, keneltä se on ja mitä siinä lukee.

Minulta kesti kovin kauan tajuta, että on monenlaisia parisuhteita. Se ainoa likeltä näkemäni parisuhde on vanhempieni suhde, ja siinä sitominen on kai jo vähän sairaalloista. Jos isä tervehti vierasta naista äidin nähden, niin moinen toiminta piti selittää (kuka se oli? mistä sinä sen tunnet?). Isä kävi töissä, mökillä ja metsässä (vihdaksia tekemässä, marjassa ja sienessä). Äiti kävi kaupassa. Minä kävin koulussa. Kaikki muut menot olivat erityisen syynin alla. Milloin mennään, kauanko kestää, keitä siellä on, onko ihan varmasti pakko mennä?

Nuorena minusta tuntui, ettei kotoa olisi saanut poistua mihinkään. Äiti takertui kiinni kun olin lähdössä vain kiskalle karkkia ostamaan. Kotona sain olla rauhassa, lueskella, kuunnella musiikkia. Menemisestä syntyi kaikenlaisia hankaluuksia, huolta, murhetta, syyllistämistä.

Onneksi miehellä ei ole tapana kysellä menemisiäni. Sanon niistä ihan vapaaehtoisesti, jos en joudu kuulusteluun. Muunlaisessa tilanteessa korvissani alkaa kaikua äidin ääni: Tartteeko sinne lähtee nyt tähän aikaan, olisit kotona vaan. Tulen vihaiseksi ja puolustaudun, vaikka nykyhetkessä siihen ei olisi mitään syytä.

Olen ehkä yliherkkäkin aistimaan sitomista ja omistushalua toisessa. Päättelen sen pienistä asioista, sanavalinnoista, ilmeistä, äänensävystä. Sulkeudun ja vetäydyn silloin. Nyt on aikaa tajuta, että olen toisenlaisessa liitossa kuin vanhempani, en ole yhtä kuin äitini (eikä mies ole samanlainen kuin isäni, joka kiltisti antoi tulla sidotuksi). Yhteyttä ja yhdessä oloa on kaikessa muussa kuin sitomisessa (sitominen on lähinnä yritys käyttää valtaa). Minulla ja miehellä on terveempi suhde kuin meistä kummankaan vanhemmilla ikinä. Se on aika hurja juttu.

Vapaudesta

Pitää lisätä äskeiseen, että tajuan kyllä, miten jollekulle voi olla hauskaa kivaa tyydyttävää - mitä tahansa positiivista - sinkkuseksin (ja miksei salasuhteittenkin) vapaus. Mutta sitä en tajua, miksi sinkkujen aktiivisesta seksielämästä on tehty ihanne. Joka jammun tarvitsisi höylätä sängynjalkaan kaatomerkkejä ja jasminin tehdä puhelinmuistioon fuckbuddy-osasto. Tai lyödä kavereitten kanssa vetoa seuraavasta kaadosta tai seuraavan vuoden kaatosaldosta. Jos niitä sängynjalan lovia ei ole eikä puhelinnumeroita löydy, niin ei ollakaan sillä lailla oikeasti vapaita eikä koeta tarpeeksi.

Äh. Miksi se vapaus on pelkästään yhtä kuin vapaus naida ketä huvittaa? Mitä vapautta on pakossa harrastaa irtosuhteita?

Voi olla, että oma kaveripiirini on kovin erikoista ja epänormaalia. Heillä nimittäin nuo sinkkuvaiheet ovat seksielämän osalta olleet aika kuollutta aikaa. Ja minä olen oma lukunsa.

Se toinen puoli sinkkuja ei näy missään - paitsi sitten ihan toisissa merkityksissä. Silloin ei puhutakaan enää sinkuista, vaan yksinäisistä ja perheettömistä - ja yksinäisyydestä, yllättäin.

Pitäisi haluta?

Olen flunssassa ja hiukan toistaitoinen ajattelemaan monimutkaisia asioita. Eipä silti, ehkä asiat eivät niin monimutkaisia olekaan.

Samantekevää, onko Sata naista -blogi totta. Sen idea kai vastaa loputtomaan tirkistelynhaluun ja sopii mediaseksikkääseen ruotuun: kas näin hyvin toimeentuleva sinkku kaataa itselleen seksiseuraa, kun kerran haluaa ja on ihan vetoakin lyönyt. Jos ei nyt ihan sataan pääse, niin muutamaan kymmeneen kiihtyy kumminkin. On se niin helppoo ja kivaa.

Omassa maailmassa en ole tavannut sataa miestä, joiden kanssa olisin ajatustasollakaan halunnut sänkyyn. Ei niitä ole edes viittäkymmentä. Olen ehkä ollut tekemisissä parinkymmenen potentiaalisen seksikumppanin kanssa, siis sillä lailla että on hyvää päivää kirvesjalkaa ja -vartta vaihdettu ja jotakin kutkaa omalla puolen heräänyt. Noista muutaman kanssa se kutka on johtanut ihan peräti lisäpuhumiseen ja tapaamiseen joskus toiste.

Sori vaan, ne kaikki muut. Ei ole liikahtanut minkäänlaisia himoja tai haluja minussa niiden muiden kanssa. Ja sori nekin, joiden kanssa juttu jäi siihen tapaamiseen joskus toiste.

Häiritsevää, kun toitotetaan, että vähintäänkin pitäisi haluta, muuten on muka rima liian korkealla tai moralisoiva tiukkapipo. Tuntuu että tämän hetken toiveihminen on jokin supersosiaalinen 'kaikkien kanssa koko ajan' kontaktoiva hemmo, jolla propelli viuhuu taukoamatta uusien ihmisten perään. Minusta koko homma jää ihan kesken - hirveää ihmisten ja ajan haaskausta tavata jotakuta muutama tunti tai yksi yö ja sitten loikahtaa jonnekin muuanne. Sama jos aloittaisi aina uuden ja uuden ja vielä uuden kirjan. Ei siinä saa kokemusta mistään muusta kuin aloittamisesta.

En kehtaa - enkä osaa - näyttää kaikkia puolia itsestäni heti. Epäilen, ettei siihen kukaan kykene. Miten se yhden osan kontakti riittää, loputtomiin - tai miten ainakin kuvitellaan, että se riittää, että sen pitäisi riittää?

tiistai 18. joulukuuta 2007

Hulluus

Rakastan miestä monesta syystä. Yksi niistä on kyky nauraa itselle ja kipeille asioille. Kun eilen jupisin työterveystarkastuksen esitietolomakkeen mahdottomuutta (Täällä luetellaan kaikki mahdolliset vaivat, äh!), niin mies sanoi: Kysytäänkö siellä: Oletteko hullu? Miten hullu olette?

Jokin mittari luokittelee minut ja miehen ainakin varttihulluiksi. Mies on käynyt Kelan terapiassa kaksi vuotta ja minä käyn omaani parhaillaan. Molemmilla on kokemusta mielialalääkkeistä - noin toisilla treffeillämme vertailimme innolla kokemuksia yhdestä ns. uuden polven masennuslääkkeestä.

Oli aika, jolloin kuvittelin, etteivät hulluudet liity meidän sukuun millään lailla. Siinä vaiheessa kun itse sairastuin, loukkaannuin äidin reaktiosta. Hän ainakin puheen tasolla kielsi koko asian, tiputteli fraaseja: Koit ny vaan tehrä tyäs. Semmost se o, töitte tekemine. Täytyy kai sun tyäs tehrä.

Kului muutama vuosi ja isäni päätti avautua. Olin kävelyllä hänen kanssaan, melkein tutiseva einsteintukkainen mies, ikää 80, järki vielä kohtuullisesti tallella. Isä kaarteli ja kierteli ensin, sanoi että hänen mielestään äidin olisi kuulunut puhua, mutta äiti ei sitten taidakaan puhua. Se mistä äiti ei tainnut puhua oli äidin oma isä. Itsekseni olin päätellyt, että äidin isään liittyy jotakin kiellettyä. Lapsuudessa minulle opetettiin sana isoisä, se oli 'tuffa'. Tuffa oli yhtä kuin äidin isä, se toinen tuffa oli jo kuollut.

Mutta sitten kerrottiin, ettei tämä tuffa olekaan äidin isä, vaan äidin isäpuoli.
Oikea tuffa, mitä sille on tapahtunut?
Oikea tuffa on kuollut.
Milloin?
Vuosikymmenet sitten, silloin kun äiti oli kahden vanha.
Mihin se kuoli?
Ei sitä köyhien taureista kukkaan selvää ota.
Ei vai?
Ei sitä lapsil kerrottu.

Tuo oli virallinen meidän perheen totuus. Se rakoili, kun äidin veli teki sukututkimusta ja kirjasi näkyviin, että äidin isä olikin elänyt vuoteen 1976 asti.

Sota-aikaan äidin äidille ja isälle oli myönnetty avioero, ja siihen maailmanaikaan eroaminen oli harvinaista. Kuvittelin, että toinen totuus johtui pettämisestä, jostakin toisesta naisesta ja uudesta perheestä.

Isä kertoi äidin isästä sen mitä tiesi minulle kolmisen vuotta sitten. Äidin isä oli ollut pienikokoinen, loistavan älykäs mies (isä sanoi nähneensä kiertokoulun todistuksen, kaikki numerot kymppejä). Kun äiti oli kaksi vuotta ja äidin veli vuoden (tämä oli 1930-lukua), niin tämä pienikokoinen älykäs isä tuli hulluksi ja vietiin naapurikunnan mielisairaalaan. Minun isäni kohtasi hänet siellä (isä oli nuorena miehenä mielisairaalassa lämmittäjänä).

No millanen se oli?
Hiljanen mies. Pieni. Rauhallinen. En mää tiedä, mikä sitä vaivasi. Se päästettiin pois monen vuoden jälkeen, muttei se pärjänny yksin. Se asu kunnalliskodissa sitte siihen asti kun kuoli.

Siinä se tiivistetysti. Lisärönsyinä isä pohti sitä, ettei hän ollut vaimonsa kanssa koskaan isästä puhunut, siitäkään että oli tämän pienen hiljaisen miehen mielisairaalassa tavannut. Se puhumatta oleminen oli hänestä jotenkin outoa - oli heidänkin suvussa ainakin yksi hullu, se oli olemassa hulluudestaan huolimatta ja sitä kävi suku sairaalassa katsomassa. Minun tuffa oli sairastumisen jälkeen pyyhkiytynyt pois suvusta tai ollut olemassa vain kielteisessä mielessä. Äidin sisarpuolet vissiin haukkuivat äitiä hullun lapseksi ja pitivät itseään parempana. Isän mukaan äidin suvussa sama tauti on miespuolisilla jotenkin periytynytkin, yksi äidin isän veljistä (äidin eno siis) ei hulluudeltaan kyennyt töissä käymään ja lapselleen on käynyt samoin. Niin että kyllä kuulemma isää jännitti, tuleeko minusta ihminen lainkaan.

Nyt enää ei tunnu oikein miltään, kun ajattelen tätä äidin isää. Alussa olin vihainen ja surullinen siitä, etten ole koko ihmistä nähnyt, vaikka hän on ollut olemassa ja kohtuullisen lähellä (naapurikunnassa) elämäni ensimmäiset kuusi vuotta. En tiedä, tiesikö hän itse, että hänellä on lapsenlapsi. Minulle ei ole annettu mahdollisuutta tutustua häneen.

Vasta äidin isän jälkeen tajusin, miksi jotkut asiat meidän perheessä ovat niin järjettömän vaikeita. Miksi on ollut kiellettyjä kysymyksiä ja omituisia selityksiä. On edelleenkin. Joku viisas on sanonut, että kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Meillä tuo tuffa on iso osa onnettomuutta.

Toisenlainen työterveystarkastus

Jännitän järjettömästi lääkäreitä ja hoitajia. Osaan luultavasti aika hyvin peittää jännitykseni, mutta viimeistään se näkyy, jos pitää mitata verenpaine. Ensimmäisellä kerralla sydän läpättää saparona ja paine on kohtuuttoman korkea.

Tämänpäiväinen täti mittasi verenpaineen kolmesti, koko ajan mittari antoi laskevaa suuntaa. Alussa yläpaine oli jossakin 140 huitteilla, mikä kai pysyvänä tuloksena merkitsisi jo taudin oireita.

Nyt nämä lääkäri- yms. jännittämiset tuntuvat voimakkaammilta kuin ennen. Luultavasti kyse on enempi siitä, että annan itseni pelätä ja jännittää - aiemmin näyttelin itsellenikin pelotonta. Muistan lapsuudesta tilanteita, joissa minut on kyörätty lääkäriin ja olen käyttäytynyt pelokkaasti, tästä olen sitten saanut myöhemmin palautetta: Noinko lapsellinen pelkuri sinä olet? Mielessäni olen tulkinnut, että tunteeni (pelko) on väärä ja paha. Pitäisi tuntea paremmin ja olla yleensäkin parempi. Ristiriitaisinta noissa hetkissä on ollut se, että olen huomannut aikuisten (vanhempieni siis) olevan huolestuneita ja pelästyneitä. Miksi siis minun piti olla kiltti reipas peloton tyyni aurinko?

Muutama kuukausi sitten olin päivystysajalla hammaslääkärissä. Kun kävelin sieltä kotiin, itketti. Tilanteeseen nähden kohtuuton tunne. Kuin olisin lapsi ollut, ja yksin sen kipeän hampaan kanssa.

Tämänpäiväinen työterveyshoitaja oli toista maata kuin se, jonka kohtasin elämäni ensimmäisessä työterveystarkastuksessa. Silloin olin maaseudun pikkukaupungissa opettajana, söin mielialalääkkeitä, nukkuminen oli mitä sattuu ja minulla oli aika voimakkaita itsetuhoajatuksia. Kun se hoitsu kuuli depressiosta ja univaikeuksista, hän suositteli minulle luontoa, liikunnan lisäämistä ja painonvartijoihin liittymistä. Tulin vastaanotolta itkua vääntäen kotiin, tuntui että oloni oli kokonaan mitätöity ja selitetty huonolla fyysisellä kunnolla ja ylipainolla. Ongelmani ei siis ollutkaan psyyke vaan sooma, ja minun pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa kuntoilla.

Tänään tässä työterveystarkastuksessa (työhöntulotarkastuksessa oikeastaan) kerroin kättelyssä masennuksesta ja Kelan terapiasta. Olisi ollut mielenkiintoista, jos se edellisen kerran täti olisi joutunut kohtaamaan minut uudestaan. Olen tavallaan omassa tahdissa 'noudattanut' hänen ohjeitaan - tosin Painonvartijoihin en ole liittynyt missään vaiheessa. Paino on normaali (olen liki alipainoinen) ja kunto on kohtuullinen, mutta edelleen minulla on hoitoa vaativa masennus.

Eipä silti, olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse raahata mukanani 30 kiloa ylimääräistä painoa. Ei liikapaino depressiota helpota - muttei se kyllä selitäkään.

Nyt työterveyshoitaja totesi tapaamisen loppupuolella, että terapiatuen saaminen on todella hyvä juttu. Seuraavassa lauseessa hän mainitsi työterveyspsykologin palvelut, jotka ovat kenties tarpeen sitten terapian jälkeen. Onneksi eivät kaikki työterveyspuolen ihmiset ole näitä, jotka tarjoavat kuntoilua lääkkeeksi vaivaan kuin vaivaan.

Bussissa matkalla töihin mietin sitä, etten voi kaikkea omaa oireistoa ja hermoherkkyyttä laittaa vain oman persoonan syyksi. Kai sitä on ihmisiä, jotka ovat vapaita sukurasitteista, ei ole hulluja, juoppoja tai muuten vain omituisia? Tai ainakin heihin on suhtauduttu toisin kuin minun suvussa on, meillä se suhtautuminen on saanut aikaan lisää ongelmia. (Postaan välillä, jos alan sukua selvittää, niin tästä tulee piiitkä juttu.)

maanantai 17. joulukuuta 2007

Äh

Äh on yksi tämän blogin kuvailusanoista blogilistalla. Äh on tänään erityisen tarpeellinen.

Tänään oli vuoden viimeinen terapiakerta. Tänään oli pakko myöntää, että se pari päivää kurkussa jäytänyt kipu ja muissa rööreissä tuntunut tukkoisuus on ihan oikea flunssa (joka ei kumminkaan ole heittänyt kuumetta edes sen vertaa, että voisi hyvällä omallatunnolla maata kotona sängyssä saikulla). Tänään on iltamyöhällä vielä yritettävä saada kummipojan joululahja pakettiin ja paketti matkaan Tornioon asti. Ja äh, pms. Äh huomenna työterveydessä työhöntulotarkastus, sen taustalomake oli kolme sivua pitkä ja sai minut tuntemaan itseni (plus kaikki sukulaiset) aivan sairaaksi sakiksi. (Oikeasti se lomake oli mahdoton, muistaakseni sain ruksittua vanhempien & isovanhempien tautilistalle kaikki muut taudit paitsi allergiat ja astman. On sokeritauti, on sydän- ja verisuonisairaudet, on mielisairaus, on alkoholismi, on silmänpainetauti. Sain myös omiin vanhoihin - tai nykyisiin - tauteihin kaikki kuviteltavat vaivat peräpukamista alkaen.)

Ja miksimiksi miksi noilla on lomakkeessaan kohta, jossa kysytään ihmisen pituus ja paino? Oikeasti, pitääkö aikuisen ihmisen tietää senhetkinen kilopainonsa? Miksi? Olen viimeksi käynyt vaa'alla joskus keväällä, kun olin yksinäni käymässä vanhempieni luona. Heillä on vaaka - minulla ei. Eikä vaakaa tule olemaankaan. Yhdessä vaiheessa elämää asuin solussa, jossa kämppis tykkäsi pitää vaakaa kokovartalopeilin edessä eteisessä. Hyppäsin sillä hänen vaa'allaan jatkuvasti ja ahdistuin. Jälkikäteen olen miettinyt, että harvalla kai paino on ihan staattinen suure. Se vaihtelee syömisten, kuukautiskierron ja vuorokaudenajan mukaan. Mutta punnituksen oletus on siinä, että paino kuuluisi hallita. Painon muutos on muka aina merkki jostain (lihomisesta tai onnistuneesta laihdutuksesta, lähinnä). Siis jokainen painon nousu aiheuttaa ahdistusta ja lasku taas tyytyväisyyttä, tässä maailmassa, näissä hyvinvointioloissa, joissa lihavuus on pahoinvoinnin merkki ja laihuus taas tavoite.

sunnuntai 16. joulukuuta 2007

Syyllistäminen

Kyllä se vielä syyllistää minua, äiti. Olen sillä rajalla, jolla melkein lipeän syyllistymään.

Melkein mutten kumminkaan.

Nythän on melkein joulu, pitäisi siis mennä käymään vanhemmilla, pitäisi mennä kun on kerran joulunaika ja kun on kerran minullakin vapaapäiviä muutama.

Haluan olla täällä omassa kotona kaikessa rauhassa joulun miehen ja kissojen kanssa menemättä yhtään mihinkään. Hämmensin kai äitiä sanomalla sen ääneen. Siis, olen ajatellut olla kotona menemättä mihinkään. Äiti: Niin teillähän olis aikaa tulla tänne. Tai tule sinä tänne.

Puhelimessa kuuntelin ja vanha ärtymys nousi taas. Äiti niin kovin haluaisi, että perhe viettäisi joulun saman kaavan mukaan kuin aina ennenkin.

Matkasin (monta vuotta, vuosikymmenen, ylikin) atonaattona tai jo aikaisemmin vanhempien luokse. Äiti esittelisi jouluvalmisteluja (lue: ruokia). Niitä riittäisi vähintään kymmenelle syöjälle. Meitä on kolme, minä, äiti, isä. Muita ei tule, eikä ole. Aatonaattona avattaisiin yksi konvehtirasia ja juotaisiin glogiä (alkoholitonta), katsottaisiin tv:tä ja pelattaisiin lautapeliä. Nukkuisin yön olohuoneen sohvalla (lakana ja peitto otettaisiin sitä varten kaapista). Aattoaamupäivällä kypsennettäisiin jonkinlainen kinkku, joulurauha katsottaisiin tv:stä, syötäisiin sitä kinkkua ja niitä muita ruokia. Mentäisiin päivälevolle. Lähdettäisiin sen jälkeen ulos kävelylle, arvioitaisiin naapureitten jouluvaloja, vietäisiin kynttilä kolmelle haudalle (kaikki niistä isän läheisiä, ei äidin, operaation kumminkin järjestää äiti). Tultaisiin takaisin, juotaisiin glögiä. Jaettaisiin lahjapaketteja, joiden sisällön voi arvata etukäteen. Katsottaisiin tv:tä. Syötäisiin. Katsottaisiin lisää tv:tä. Syötäisiin lisää.

Tuo kaava on ollut tuollainen niin kauan kuin muistan. Haluan tehdä omat traditiot. Omassa kodissa. Täällä

lauantai 15. joulukuuta 2007

Kaksin

Nyt tänä syksynä olen alkanut päästä tasapainoon yhdessä elämisen kanssa. Ensimmäinen vuosi yhteenmuuton jälkeen oli aika kamala. Ei meidän oleminen ollut erityisen kamalaa, mutta omassa päässäni kukkivat kaikki mahdolliset ahdistuksenaiheet.

Olin tottunut yksinasumiseen, vaikken viimeisinä vuosina siitä erityisemmin pitänyt. Tuntui raskaalta hoitaa aina kaikki itse. Se oli myös perin juurin tuttua - tätä samaako se olisi sitten, elämän loppuun asti. Minä ostamassa itselleni ruokaa, minä miettimässä ihan itse huonekalujen paikkaa, minä pesemässä pyykkiä, minä varaamassa muuttoautoa, minä minä minä, äh.

Se kaksin asuminen sai aluksi jatkamaan samaa kuin ennen: minä ostamassa ruokaa jne. Vaikka talossa asui kaksi, niin minunhan 'piti' ja 'kuului' vastata kaikesta. Muuten hyvä, mutta en ole erityisen hyvä ottamaan vastuuta isommista kokonaisuuksista. Muuten hyvä, mutta minusta ei ole käteväksi emännäksi.

Oikeastaan tarvittaisiin miehen kanssa tänne vaimo ja aviomies vuokralle tekemään näitä pakollisia kotihommia. Vapaaehtoiset voivat ilmoittautua kommenttilootassa...

Parasta on, että tässä viime kuukaudet olen uskaltanut uskoa siihen, ettei minun tarvitse olla mitään muuta kuin olen. Ei tarvitse pinnistellä käteväksi emännäksi. Ei tarvitse ruveta hienommaksi kuin onkaan, saa piereä rauhassa, jos ilma kiertää mahassa, saa kulkea romskun kanssa ympäri asuntoa. Kauhean pitkään kesti se vaihe, jossa moitin itseäni siitä, etten ole niin hyvä kuin pitäisi. Kuin en olisi rakastamisen ja suhteen arvoinen.

perjantai 14. joulukuuta 2007

Seksittömyydestä

Jumiudun helposti lukemaan tietyntyyppisiä nettikeskusteluja. Jumitun niihin juttuihin, joissa olen jollain lailla puolustuskannalla tai näkymättömissä. Viimeksi tänään olen lueksinut Hesarin Ryhmäterapia-blogin kirjoituksia, heillä kun on vaihtuvana teemana seksuaalisuus.

Ja pöh, millainen seksuaalisuus. Se on noissa kirjoituksissa pelkästään parisuhteessa olevien/olleitten tai lyhytsuhteita harrastavien seksuaalisuutta. Jossakin yleispätevässä lauseessa asiantuntija muistaa muistuttaa siitä, että seksuaalisuus on enemmän kuin pelkästään seksin harrastamista, mutta käytännössä äänessä ovat pelkästään duoseksiä jossakin muodossa koko ajan harrastavat tai tilapäisellä tauolla olevat, jotka joko haluavat enemmän kuin saavat tai saavat jotakin muuta kuin haluavat.

En jaksa uskoa, että olin Suomen ainoa 31-vuotias kokematon. Se osa ihmisiä vain on näkymättömissä - näkyviä ovat ne, joilla on suhteita, olivatpa ne sitten onnellisia, onnettomia, lyhyitä tai pitkiä. Minullakin oli tapana antaa ymmärtää puolitutuille, että on minulla jotakin suhteita joskus ollut. Asian todellista laitaa en sanonut ääneen kenellekään. Ehkä sen joku ymmärsi rivien välistä, mutta jos ymmärsi, ei paljastanut minulle ymmärtävänsä.

Olihan minulla vaatimattomia yrityksiä hoitaa edes neitsyys pois kuleksimasta. Kerran olin jo niin pitkällä, että oli vieras mies asunnossa keskellä yötä ja vakaa aikomus ryhtyä seksiin. Vakaa aikomus alkoi kumoutua, kun kummallakaan ei ollut kumeja varalla ja mies ei mitenkään suostunut uskomaan, etten ollut ennen seksiä harrastanut. Vartin inttämisen jälkeen olin loukkaantunut siitä, että toinen uskoi mieluummin omiin mielikuviinsa kuin todellisuuteen.

Tuon tapauksen jälkeen en kenellekään kokemattomuuttani enää yrittänyt selittää, sillä ajattelin että mitä vanhemmaksi tulen, sitä mahdottomammalta nykymaailmassa vaikutan. Olisi pitänyt vähintäänkin keksiä lestadiolainen suku taustalle.

Oli ahdistavaa elää niin toisenlaista todellisuutta, kuin ympärillä näkyi (siis ympärillä olivat paitsi tuttujen parisuhteet, ihastukset, rakastukset myös Sinkkuelämät, Salatut elämät, iltayön seksivinkit). Jakauduin tavallaan kahtia, sillä olihan minullakin oma seksuaalinen elämä, oli kuvitelmia, fantasioita ja sooloseksiä. Mutta arkiminä oli ihan muuta kuin se minun seksuaalinen puoleni. Arkiminä oli se, joka oli muiden kanssa tekemisissä, hiukan sivusta mutta kumminkin. Arkiminä rähmi opiskelussa tai töissä, yksityinen minä saattoi kuvitella pimeän huoneen täyteen alastomia ihmisiä.

Edelleenkin minun on vaikea luottaa siihen, että voin paljastaa haluja ja himoja toiselle. Kaikki on ollut niin hirveän yksityistä ja piilotettua kovin pitkään, 'ihmisten ilmoilla' olen lakannut olemasta seksuaalinen, sillä ei ole ollut ketään tarpeeksi läheistä ihmistä, joka olisi sen puolen minussa hyväksynyt. Tietysti se on ollut osin minun pelostani ja arkuudestani kiinni - ei mikään ulkopuolinen ole varsinaisesti estänyt minua olemasta naisellinen nainen. (Hm, vieläkin tuo sanapari hiukan hirvittää, naisellinen, nainen. Ihan varmasti pallolla on naisellisempia ihmisiä kuin minä, on sukupuoleltaan miehiäkin joilla on enemmän naisellisia piirteitä kuin minussa. Omalla tavallani olen nyt naisellinen - ja olisin kai voinut olla sitä aeimminkin.)

Jos osaisin, niin aloittaisin mission niiden puolesta, jotka ovat ihan sivussa ja pieniä, parittomia ja näkymättömiä. Ei se asema kaikille varmaankaan ole ongelma, mutta ihan tarpeeksi törmää arvoihin ja asenteisiin, joissa vanhapojat ja -piiat ovat jotakin peräkammariosastoa, niitä joiden viimeinen käyttöpäivä on jo aikaa sitten mennyt, ja joita ei kukaan 'normaali' huolisi. (Huom.: Vanhapojilla ja -piioilla en tarkoita nyt ah niin muodikkaita sinkkuja, jotka harrastavat kyllä seksiä seurapiirinsä kanssa, mutteivat ole vielä löytäneet sitä oikeaa.) Aivan kuin kovin avomielisessä ja liberaalissa ajassa olisi oikeasti vain yksi normaali seksuaalisuus: olet ensin epävarma teini ja ihastut, kännäätte ekan kerran ohi, tai (kunnollisemmassa versiossa) tyttö menee lääkäriin hakemaan pillerit ja makaatte jomman kumman kotona, sitten kokeilette ja eroatte ja palaatte yhteen, tai vaihtoehtoisesti eroatte heti ja kumpikin on suhteissa tahoillaan, jatkuvasti joku potentiaalinen kumppani vähintäänkin kiikarissa, jollei ihan samassa sängyssä. Sitten kun olet sanotaan 25, niin alat vakiintua ja mietitte perhettä ja menette naimisiin ja saatte lapsen tai kaksi, sitten alkaa tuntua tylsältä seksi, kun olet sanotaanko vähän päälle 30 (tai 40) ja ihastut työpaikan jomppaan/johannaan ja mietit, eroaisitko ja aloitat kakkossuhteen/et aloita/eroat... Tuo on se normaali, kaikkine variaatioineen.

Ja toisella puolen on sitten jokin 'tosi rakkaus odottaa' -kampanja, jossa väännetään romanttisen herttasarjan ideaali uskovaiseen muotoon. Tässä 'tosi rakkaus' -versiossa on siinäkin Se Toinen olemassa, on vain Pidättäydyttävä ja Kieltäydyttävä riittävän pitkään.

Kolmatta puolta ei muka ole. Ei ole sitä puolta, jossa on yksin itsensä kanssa nuorena, ja parikymppisenä ja vielä kolmekymppisenäkin.

Hei haloo. Tässä kuvassa on virhe.

torstai 13. joulukuuta 2007

Ikä

En ole ikäiseni näköinen tai oloinen. Olin kymmenen vuotta sitten 'vanhentunut' ja 'vakava'. Valokuvissa olen tuskainen ilme naamalla ja turpea, pukeutunut tätivaatteisiin (en kylläkään jakkupukuun). Minua olisi silloin voinut pitää nelikymppisenä.

Tänään työpaikalla harjoittelijatyttö (alle 20v) hihkaisi 'etkä!', kun kuuli ikäni (37). Samaista harjoittelijaa olen sympannut alusta lähtien, sillä hänessä on jotakin samaa kuin minussa, mutta ilman niitä ahdistuksia ja riittämättömyyttä, jotka minua vaivaavat. Olisin kateellinen, muttei se kannata. Siis jos ja jos ja jos. Jos olisi enemmän rohkaistu ja luotettu, lapsuudessa. Jos olisi kannustettu sen sijaan että kritisoitiin. Jos olisi hyväksytty sen sijaan että tuomittiin. Jos olisi halattu sen sijaan että isällä oli vyöhihna minun varaltani yläkaapissa ja mökillä jouduin joskus metsään hakemaan koivunoksia.

En muista kuin muutaman kerran, kun sain selkääni. Ehkä olen unohtanut tai ehkei niitä kertoja ollut enempää. Se selkäsaunan mahdollisuus roikkui kumminkin ilmassa, jos en ollut kiltisti.

Tänään kahvitauolla kumminkin jutustin sen harjoittelijatytön kanssa siitä miten surkeasti teetä tarjotaan (kahvikupissa tiskilämmintä vettä ja pöydällä valittavana kymmenittäin Liptonin Yellow Labelin pusseja, joita ei vapaaehtoisesti kukaan teetä arvostava juo). Myöhemmin kuljimme tasatahtia portaita alas ja vastaan tuli vanhempi setä, joka meidän kohdalla otti epäkeskon vaihtoaskeleen, muttei kumminkaan kaatunut nenälleen. Harkkari sanoi silloin: 'Olitko niin hämmentynyt tästä naiskauneudesta, ettet meinannut pystyssä pysyä?' Setä tähän: 'Sinähän sen sanoit'.

Harkkari kertoi, miten hän oli samalla viikolla bussissa todistanut pientä episodia. Bussiin oli noussut vanhempi nainen (kuusissakymmenissä), joka viimeisen portaan kohdalla kompastui ja rämähti mahalleen. Kun hän siitä häkeltymättä kasasi itsensä ylös, niin hän sanoi: 'Oli niin komea kuski, että meni jalat alta'.

Aivan kuin aika kulkisi kohdallani toisin päin. Olen nyt lapsenomaisempi kuin joskus teininä tai opiskelijana tai töihin siirtymisen jälkeen. Samanikäiset ystäväni tuntuvat siirtyneen keski-ikään, kun minä olen muuttunut nuoreksi, hyvin nuoreksi. Ajoittain haluaisin itselleni kapoittain itsevarmuutta ja auktoriteettiä - kumpikin puuttuu, sillä tuntuu kuin olisin vasta tutustumassa todelliseen minääni. Ymmärrän paljon enemmän kuin muutama vuosi sitten, mutta se ymmärrys ei ole tuonut varmuutta, vaan tietoisuutta kaiken epävarmuudesta ja muuttuvuudesta.

Hassuinta tässä on se, että tuntemattomat tytöttelevät minua. Parikymppisenä ei tytötelty eikä kolmekymppisenä. Vissiin tämä tyttöys on enempi kiinni fyysisestä koosta kuin iästä. Jos katsoo tarkkaan, minulla on harmaita hiuksia. Paljon.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Tatuoinnit

Olen muuttanut mieltäni monesta asiasta. Etenkin niitä kaikkein selvimpiä ja jyrkimpiä mielipiteitä olen muuttanut - ehkä jyrkkä EI on ollut alkujaankin oman itsen vakuuttelua.

Tatuoinneista olin sitä mieltä, että muut voivat niitä kyllä hankkia, minä en. Niitä muidenkin tatuointeja katselin vähän ivallisella silmällä, mietin että mitä tuokin yrittää olla, mukakapinallinen, mukarohkea, laitattanut ihan kuvan ihoonsa, pah.

Sitten puolisko päätti hankkia tatuoinnin. Huomasin että sisälläni pieni teini-minä oli perin juurin ihastunut lopputulokseen (kuva oli tosimakee, värillinen, melko iso). Edelleen kumminkin tatuoinnit olivat 'muiden juttu' ja parille ystävälle sanoin ääneen, etten minä IKINÄ.

Heh ja hih. On se kiva, kun huomaa itse yllättävänsä itsensä.

Viime talvena yks kaks keksin, mihin ja millaisen kuvan haluan (kissan, tietysti). Se ei ollutkaan enää 'muiden juttu', vaan juuri minun juttuni. Ei tarvinnutkaan yrittää olla jotakin tai epäillä oikeasti olevansa nössö, joka vaan koittaa peitellä itseään.

Tatuointi tarkoittaa, että annan itseni koristautua. En olekaan se ämpäriruma piiloutuja, vaan teen itseäni näkyväksi ja pakotan muut katsomaan itseäni. Olen lähtenyt ulos itseni häpeämisestä ja piilottamisesta. Ajoittain minulla on häpeää ja piiloutumista edelleen, mutta ne eivät vallitse minua kokonaan: en aina olekaan se hissu muodottomiin vaatteisiin pukeutunut kroppansa peittävä Meri.

Häissä minulla oli asu, jossa tatuointi näkyi. Pari äidin puoleista sukulaista tuli siitä kyselemään, halusivat tietää, onko se aito ja mitä äiti on tatuoinnista sanonut.

En muuten miettinyt, mitä äiti on mieltä tatuoinnista. Hurja muutos minussa on tässä kohden tapahtunut, sillä aiemmin kun miehen tatuointi oli tuore, katsoin viisaimmaksi pyytää miestä laittamaan käden siteisiin, jottei tatuointi näkyisi ja äiti sitä joutuisi katsomaan ja paheksumaan. Kas, äitiriippuvuus on tosiaankin alkanut hälvetä. Äidin oletetut mielipiteet ja reaktiot eivät enää ohjaa minua.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Varatavaroita vanhemmilla

Joulu on niin lähellä, että terapiakertoja on tasan yksi ennen joulua.

Eh, näemmä mittaan aikaa terapiakäynneillä. Joskus ammoin mittatikkuna oli se, miten monesti kävin viikonloppuvierailulla vanhempien luona.

Kovin pitkään olen säilyttänyt tavaroita vanhassa lapsuudenkodissa. Muutama vuosi sitten siellä oli vielä käyttökelpoisia vaihtovaatteita (alusvaatteista ulkokenkiin asti), vanhoja musakasetteja, romaaneja ja kaikenlaista pikkutavaraa. Asumiseni 'muualla' on ollut kai omassakin mielessäni tilapäistä ja se pysyvä varasto on ollut vanhempien luona - vaikka matkaa sinne on koko ajan ollut satakunta kilometriä ja vaikkei heillä järin isoja säilytystiloja ole.

Viimekertainen käynti oli hiukkasen symbolinen. Olin ensimmäistä kertaa puolison kanssa yhdessä siellä. Miestä eivät sukulaiskäynnit kovin huvita ja hän lähti vanhempieni luo häitten jälkimainingeissa. Kun menimme naimisiin, isäni ei ollut häissä mukana. Viime hetkeen asti olin siinä luulossa, että molemmat vanhemmat tulevat, asian todellinen laita paljastui vasta, kun olin miehen kanssa heitä vastassa rautatieasemalla ja junasta astuikin pelkästään äiti, joka toimitti viestin isältä: isä koki silloin olevansa niin huonossa kunnossa, ettei uskaltanut matkustaa. (Tyypillistä meidän perheelle, ettei se jolla on asiaa, kerro asiaansa suoraan, vaan laittaa toisen välittäjäksi... no tämä oli sivupolku.)

Kun isä yks kaks jäi pois häistä, niin matkasimme pari viikkoa myöhemmin miehen kanssa yhdessä vanhempieni luo. Lähinnä istuimme sohvalla ja tunsin itseni vaivaantuneeksi teiniksi - moiset olot kai useimmilla ajoittuvat siihen numeroissa laskettavaan teini-ikään. Varmasti olisi ollut aidompiakin puheenaiheita, mutta me taisimme lähinnä puhua ilmoista ja siitä, juodaanko kahvia nyt vai myöhemmin.

Joka tapauksessa tuolla kerralla toin mukana kotiin kaksi muovikassillista paperia: nuoruudenaikaiset päiväkirjani ja muutaman minulle tärkeän romaanin. Nyt vanhempien luona ei enää ole mitään oikeasti minulle tärkeää. Ne kaappeihin jääneet vaihtovaatteet ovat nykyiselle minulle väärän kokoisia, vanhat c-kasetit heitin menemään viime talvena, moni niistä oli luultavasti kuuntelukelvottomassa tilassa. Polkupyörä on kyllä alakerran varastossa, mutta siihen minulla ei ole ihmeempää tunnesidettä.

Ennen joulua pitäisi/kuuluisi/täytyisi käydä vanhemmilla vielä. Luultavasti teen sen matkan itsekseni junalla, lähden täältä aamulla ja tulen takaisin iltapuolella.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Itsen rauhoittamista

Olen aika levoton ihminen, vaikka on kestänyt pitkään tajuta se. Levottomuuteni ei ole sellaista hälisevää ja kontaktia ottavaa laatua, vaan olen levoton ihan oman mieleni sisällä (ajatukset laukkaavat tuhatta ja sataa) . Ulkopuolisen silmissä saatan näyttää ihan tyyneltä, tiettyyn pisteeseen asti ainakin.

Reagoin helposti muiden ihmisten levottomuuteen ja hermostukseen. Toisaalta ihmettelen niitä, joilla näyttävät olevan lehmän hermot. En vaan tajua, miten he sen tekevät - miten eivät hermostu, hätäänny, ärsyynny tms., eivät sitten millään.

Minulla on huonoja tapoja, joilla ruokin omaa levottomuuttani. Järjestän mielelläni hälyä ympärille. Minun on vaikea pysähtyä ja olla vaan, pitää avata tietokone, surffata netissä, kuunnella musiikkia, mikrottaa pakastemansikoita ja ajatuksissaan pähkiä seuraavaa työpäivää, plus sitä milloin jatkan pari tuntia sitten aloittamaani kirjaa (Anna Lassilan Pimeän sylit) plus sitä, aionko katsoa tv-uutiset jossakin välissä (ja niin, tuliko teeveestä jotakin katsottavaa, tänään?).

Kävely on yhdenlaista meditaatiota. Kävelin sumussa ja pimeässä tänään töiden jälkeen, tuoksuvaa ilmaa, mullan ja metsän hajua. Lukeminen on ihanaa - olen kai tietämättäni aina käyttänyt lukemista huomion siirtämiseen oman elämän asioista sinne romaanin toisaalla-maailmaan. Olen melkein oppinut jo joogaamaan kotona - voin hetkittäin keskittyä pelkkiin liikkeisiin ja hengitykseen, kunhan ensin saan alustan levitettyä lattialle sopivan tyhjään tilaan.

Tarvitsisin vielä jotakin, joka rauhoittaa minut kesken päivän tai kesken jonkin paniikinomaisen hetken. Kesken päivän rauhoittumisyrityksiin kuuluu paha tapa syödä paljon ja nopeasti aivan kuin ruuan lappominen sisään muka painaisi jotakin ajatusten off-kytkintä. Ei syöminen auta tässä!

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

Aah, äiti

Absurdismi voi hyvin tänään.

Oli syy mennä yhtä jalkaa miehen kanssa kauppaan tänään, katsastimme huonekaluliikkeestä sopivaa vitriinihyllyn tapaista, jonne saisin kaikki keramiikkatyöni kissoilta turvaan. Olimme liikkeellä puolen päivän jälkeen ja viivyimme pari tuntia.

Mies kokoaa ostoksia paraikaa. Kovin monta kirosanaa ei toistaiseksi ole kuulunut.

Minä taas taidan tosiaan olla toipumassa. Kävi nimittäin niin, etten huomannut enkä ennättänyt soittaa mammalle sunnuntaisoittoa (se on yleensä protokollassa klo kahdentoista lyönnin jälkeen, ehkä kumminkin lähempänä yhtä).

Mamma kesti soittamattomuuttani alle tunnin. Kello 13.40 äitee tuli linjoja pitkin tänne ja kysyi ensimmäiseksi:

Mitä sulle on tapahtunut?
Onks kaikki hyvin?

Daah.

Viime vuonna tai edellisenä olisin vittuuntunut suunnattomasti noista kysymyksistä. Hiukan huonona hetkenä olisi äidin huoli tarttunut minuunkin: niin, kaikki ei taidakaan olla hyvin, mistä minä tiedän, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu...

Nyt on samantekevää, mitä äitee louskuttaa.

Olen myös lakannut syyttelemästi itseäni siitä, kun en tähän ikään mennessä ole saanut äitiä luottamaan omaan kykyyni selviytyä. Huoli ja murhe ovat puhtaasti äidin oman päänupin tuotosta. Vaikka olisin tasavallan presidentti, niin hän soittelisi mulle onkokaikkihyvin-puheluita.

Soitelkoon.

Lapsista ja aikuisista

Eilisessä näytelmässä (Rakkaudesta minuun, siis) oli yhdenlainen hirviöäiti, Tea. Tea on minäminäminä-ihminen, joka edelleen kuvittelee, että jossakin olisi se täydellinen puoliso, joka vastaisi hänen kaipaukseensa ja jonka kanssa kaikki olisi koko ajan helppoa ja mukavaa.

Luultavasti voisin olla ihan yhtä hirviö äitinä. Tässä on kai jokin ero ihmisten välillä, joku toinen uskoo vilpittömästi siihen, että kykenee ja pystyy (vähintäänkin olemaan riittävän hyvä), minulla se ensimmäinen ajatus on usein 'ääk, en selviä, ei tästä mitään tule'. Tuskin tämän maailman Teat ovat lapsia hankkiessaan tietäneet olevansa sietämättömän keskenkasvuisia oman napansa kaivelijoita, joille vastuu lapsesta on ihan liian iso asia.

Olen ajoittain miettinyt lapsia, lasten saamista. Aikaisemmin oli helppoa, ei tarvinnut miettiä sitä kun ei ollut ikinä edes harrastanut seksiä. Absurdia ajatella, että monella hitusen alle kolmekymppisellä on takana ties mieten pitkä seksi- ja parisuhdehistoria ja alle kouluikäisiä tenavia jaloissa. Minulla ei se elämänalue ollut edes alkanut ennen vuotta 2001.

En muuten pitkään aikaan ajatellut että se alkaisikaan. Joskus opiskelujen alkuvaiheessa (kotoa poismuuton jälkeen) kuvittelin, että kai kävisi niin kuin muillekin, että tapaisin jonkun miehen jonka kanssa olisin ja seurustelisin. Niin ei vain käynyt. Olin ujo ja arka, pelästyi niinä parina kertana kun jossakin kurssi-illanvietossa joku vieras minua lähestyi. Sosiaalisen olemisen rajat olivat minulla ihan hukassa, kuvittelin että se joku lähestyvä mies heti haluaisi kanssani sänkyyn ja minun siihen pitäisi suostua. Tässä vaiheessa kuvitelma alkoi ahdistaa niin paljon, että karkasin paikalta. En voinut kuvitella, että kukaan voisi sietää minun ruumistani ja niitä vähintään 80 kiloa läskiä ja lihaa, jotka ympärilläni hyllyivät.

Mitään ei siis tapahtunut, vaikka ympärillä tapahtui kovasti. Kaverit tapasivat jonkun, alkoivat seurustella, muuttivat yhteen, alkoivat lisääntyä. Sivusta katsottuna se kävi helposti ja kivuttomasti.

Lapsiin asti en niissä kuvitelmissani päässyt aiemmin. Lapsena halusin leikkisormuksia ja leikin naimisiin menoa ja toisesta pikkunukesta tein poikaa vaikka se oli ilmiselvä tyttö. Äitiä en muista leikkineeni enkä muista halunneeni äidiksi. Kuvitelmani pysähtyivät siihen poikakaveriin ja kenties yhteiseen kotiin.

Meillä on neljä kissaa. Kun ne tulivat elämääni, ne tulivat yhdessä miehen kanssa. Hänellä oli kaksi kissaa, yhdessä on hankittu kaksi lisää. Niiden hoivaaminen on ihanaa, ne ovat ihania olentoja kaikki neljä.

Kissat ovat myös paljon mutkattomanpia kuin ihmiset, etenkin ihmislapset. Kykenen antamaan niille sen mitä ne tarvitsevat ja näen niiden tyytyväisyyden. Ihmisistä ei koskaan voi tietää, varmasti.

lauantai 8. joulukuuta 2007

Lisää vanhasta ystävästä, kodista ja työstä

Näytelmä oli loistava ja vanhaan ystävään sain kontaktin pitkästä pitkästä aikaa, kun avomies oli tunnin verran toisaalla.

Hyvä, hyvä.

Sinänsä on kummallista, että alun perin ystävyytemme perustui sille uskolle, että tunnuimme kovin samanlaisilta. Nykyhetkessä sitä samankaltaisuutta ei taida kovin paljon olla. Etenkin molempien puolisot ovat kovin erilaisia (ja kai tästä seuraa, että suhteetkin ovat).

Ystävän mies on paraikaa työttömänä, ja ystävä sanoi, ettei hän ole koko syksynä laittanut ruokaa tai siivonnut, kun mies hoitaa kaiken. Pari vuotta sitten minä olin omassa suhteessa se työtön kotona oleva osapuoli, ja kirjaimellisesti singahtelin seinille, kun olin päivät pitkät kotona omien ajatusteni kanssa. Yritin kyllä tehdä yhtä ja toista kotihommaa, mutta tekemiset kaatuivat usein ahdistukseen ja siihen, että näin elämän jatkuvan samanlaisena loputtomiin: tätä pyykkien pesua, roskien vientiä, imurointia, ruuan laittoa, tiskaamistako meinaisin tehdä loppuikäni? Hetkeksi kun sain jonkin jutun valmiiksi, niin seuraavaksi se oli taas uudestaan edessä. Juuri laitoin ruokaa, se syötiin jo, ei kun huomista ruokaa miettimään. Juuri pyyhin kissanoksennuksen eteisestä, kas nyt joku on mennyt kaatamaan olohuoneesta kukkapurkin, ei kun sitä pyyhimään...

Ei olisi minusta kotiäidiksi tai edes elämään suhteessa niin, että olisin se kaikki kotityöt hoitava osapuoli. Olen onneton organisoija ja järjestyksen pitäjä. En nauti erityisemmin siisteydestä, vaan tykkään kun saa olla vapaasti, jättää sohvan viereen teemukin ja kirjan, kasata luukusta tipahtanutta postia epämääräiseksi läjäksi eteisen pöydälle.

Kun olin kotona työttömänä, oli jatkuvasti huono omatunto siitä, että minun pitäisi ylläpitää järjestystä ja vastata ruoka-, pyykki- yms. huollosta ja sen pitäisi olla minulle tärkeää, mutta oikeasti se on vain sarja velvollisuuksia, jotka tietyssä pisteessä on pakko hoitaa. Kun sohvatyynyllä on kissanoksennusta, otan päällisen pois ja siirrän pyykkikoppaan... kun pöydällä on pari tusinaa irtohilua, niin ne pärjäävät siinä kyllä keskenään, eivät ala haista tai homehtua.

Kai tässä taustalla luuraa taas lapsuus, se että äiti on turhanpäin matonhapsuja ja verhojen poimuja järjestelevä siivousintoilija, joka esim. ahdistui eläimistä, kun ne 'sotkevat' ja ahdistui myös lapsista, kun ne jättävät niin paljon jälkiä olemisestaan, leluja lattialle ja muuta epäjärjestystä. En halua, että oma koti on hengetön, elämätön - eli siisti.

Vanha ystävä

Tapaan tänään vanhan ystävän. Tarkkaan ottain tapaan vanhan ystävän, hänen avomiehensä ja ystävän ystävän. Menemme teatteriin katsomaan Rakkaudesta minuun. Otan käyttöön sen eilen löytämäni hameen, vaikka ulkona on kyllä niin kakka keli, että sadehaalari olisi sopivampi.

Ystävän ja minun ystävyys alkoi liki 20 vuotta sitten. Opiskelimme molemmat ensimmäistä vuotta, hän kieliä, minä kirjallisuutta ja suomen kieltä. Muutaman vuoden asuimme kämppiksinä ja olimme aina liikkeellä yhtä jalkaa. Kavereistammekin tuli jollain tapaa yhteisiä - tosin hänen kavereistaan kukaan ei tainnut jäädä minunkin ystäväkseni.

Olen ottanut aika lailla etäisyyttä viimeiset pari vuotta, sillä tuntuu, että vanha ystävä on jäänyt samanlaiseksi, minä taas olen muuttunut. Vanhalla ystävällä on asenteita, jotka kuultavat hänestä läpi - hän ihmetteli taannoin sitäkin, tarvitsenko minä terapiaa ja eikö se maksa kovin.

Olen tainnut viimeksi nähdä vanhan ystävän yksikseen liki vuosi sitten. Hän ja avomiehensä ovat erottamaton pari, aina yhdessä, olipa tilaisuus mikä tahansa (meillä mies sanoi tuosta näytelmästä, ettei voisi vähemmän kiinnostaa). Viimekertaisen tapaamisen jälkeen (olimme istuneet kahvilassa pari tuntia) sanoin ystävälle, etten oikein osaa suhtautua siihen, että hänen avonsa on aina mukana. Hän hölmistyi ja kysyi, enkö minä sitten kulje mieheni kanssa yhdessä aina kun voi. En kulje.

Meillä tarvitsee olla jokin syy, että olisimme yhdessä liikkeellä. Muuten taas en osaa kuvitella sellaista kuin tuolla ystävälläni. Jos meillä mies lähtisi tapaamaan jotakuta kaveriaan, jota tuskin tunnen, niin en kyllä lähtisi hänen kanssaan sitä kaveria tapaamaan.

Luulen tietäväni, miksi ystävän ja hänen avopuolisonsa liikkeet herättävät ahdistusta ja ärtymystä minussa. Ystäväni on omassa liitossaan aivan yksi yhteen omien vanhempiensa kanssa (he kulkevat yhdessä arjessa, jos mennään kauppaan, niin sinne menevät molemmat ja sitten neuvotellaan hyllyillä, mitä ruokaa ostetaan). Samainen kuvitelma siitä, että 'oikeassa' tai 'hyvässä' parisuhteessa tehtäisiin kaikki yhdessä ja se parisuhde riittäisi täyttämään ystävyydenkin tarpeet, tulee muuallakin vastaan, vanhemmillanikin. Olen käsittänyt niin, että äitini esimerkiksi luopui omasta ystävästään (sydänystävästä) silloin, kun hän meni naimisiin ja sai minut.

En tiedä, ehkä jotkut kokevat, etteivät oikeasti tarvitse yhteyttä muihin ihmisiin kuin oman perheen jäseniin? Enempi kyllä luulen, että ihmiset toteuttavat sitä, miten 'kuuluu' olla. Yhdessä 'kuuluu'-mallissa nainen omistautuu perheelle, eikä siihen väliin mahdu jomman kumman sukuun kuulumattomia.

Helpotti oloani, kun sain otettua asian puheeksi ystävän kanssa - ja kieli keskellä suuta sen tein, koitin olla arvostelematta häntä. Eihän tuossa kaksikossa kulkemisessa heidän kannaltaan mitään vikaa ole, eivät he sitä muuten tekisi? Minusta tässä hölmöltä on tuntunut, kun sen sijaan että tapaisin yhden tutun ihmisen tapaankin myös yhden puolitutun. Ystävän ja avon suhde on jo monta vuotta vanha ja sama asetelma on ollut koko ajan - nyt vasta sain siitä sanottua. Ja kas kummaa, puhumisella kenties oli jotakin vaikutusta: ystävä kyseli minulta viikolla, menisimmekö kahden jonnekin istumaan näytelmän jälkeen. Mies kuulemma voisi kulkea omilla asioillaan sen ajan.

perjantai 7. joulukuuta 2007

Humalaisesta nuoresta miehestä, joulukuun pimeydestä ja punaisesta korsetista

Tänään illalla keskustassa kuljin kaupasta kauppaan. Sen lähemmäs shoppaamista en pääse: neljä kauppaa, kaksi tuntia, hame, sukkahousut ja korsetti (noh, ei ihan oikea vaan sellainen kevytversio).

Jos voisin aikamatkailla menneisyyteen vanhan minäni luo kertomaan joulukuun 2007 ostoksista, niin joutuisin naurunalaiseksi. Ne ovat yhtä kaukana vanhasta minusta kuin kuu juustosta. Olin jotakuin yhdeksän, kun minulla oli mielestäni ihan kiva mekko (vihreällä pohjalla pieniä keltapunaisia kukkia). Sen jälkeen lopetin mekkojen pitämisen. En pystynyt pitämään hameita, reidet hinkkasivat ja ihoon tuli punaista rokkoa - ja äidillä oli aina, ikuisesti suora polvipituinen harmaahko puolihame ja ruskeat sukkahousut. En halunnut olla niin kuin äiti.

Ensimmäisen hameen ostin kirpputorilta parilla eurolla muutama vuosi sitten. Se oli farkkukangasta, farkku tuntui turvalliselta, sentään samaa materiaalia oli housuissakin. Ällistyin kun huomasin, etteivät reidet hierrä enää. Ensimmäistä kertaa ikinä! En tiedä, olenko poikkeuksellisen herkkähipiäinen (vai sietävätkö muut lihavat vain paremmin), mutta hierron ja kivistyksen muistan tuntuneen sukkahousujen läpi, ja ne sukkahousut taas nyppääntyivät haaroista. Ennen oli tolkuttoman epämukavaa - mutta ei ole enää.

Vuosina yksi ja kaksi ostin aina valkoiset hiukan mammamalliset rintaliivit. Se oli ostamisen pakkoa - kun kerran oli pakko rintoja jotenkin pukea. Inhosin rintojani. Inhosin sitä että riippumatta niistä mammamallisista liiveistä edessä löllyi, hartioita kivisti ja liivien olkaimet hiersivät ihoa. Miehet kuulemma tykkäsivät isoista rinnoista, mutta minä taas pelkäsin kuollakseni että joku minun rintoihin ihastuisi. Läskinpaloiksi niitä sanoin itsekseni ja ihmettelin, mitä iloa niistä on kenellekään. Raskausarvetkin olivat jo valmiina, valkoisia juomuja kulkee kainaloon päin molemmissa rinnoissa.

Sain raskausarpia murrosiässä, kun lihoin vuodessa liki 20 kiloa. Äiti osasi laittaa ruokaa ja tuputtaa sitä minulle, minä otin vastaan sitä mitä sain.

Ja nyt sitten pyörin eräillä alusvaatetelineillä etsimässä korsettia tai sen tapaista. Olen mieltynyt vaatettamaan itseäni ennen seksiä ja mies tykkää hepeneistä päälläni. Luulen että jos edelleen pitäisin kiinni niistä valkoisista mammamallisista liiveistä, niin seksikin olisi ankeaa.

Ja etsin hametta, yhdestä, toisesta ja kolmannesta kaupasta. Etsin vaatetta, joka saisi minut hyvälle tuulelle, näyttäisi iloiselta, hiukan hipiltä. Hyi minua! Vaatteita tarvitaan jotta vältyttäisiin kylmältä täällä karussa pohjolassa, kaikki muu on turhaa vaan... Löysin sen turhuuden huipentuman, lilasävyisen ornamenttikuvioidun samettihameen, jonka kellohelmassa on hursutylliä. Se huusi tangosta minulle: Osta minut, osta minut...

Sukkahousujen ostaminen oli näistä kolmesta yksinkertaisin osa.

Kun kanniskelin ostoksia muovikassissa bussipysäkille, minua hymyilytti. Hymyilytti, miten en ollut tiennyt etsiväni juuri sitä hametta - ennen kuin löysin sen - ja hymyilytti, miten hauska olisi pukea se korsetti ylle. Sivulta takaa huikkasi tässä vaiheessa hiukan humalainen nuori mies: Hei saako sanoa, sinä näytät kauniilta.
Jaa. Kiitos. (Minusta tuntemattomien huomio on hölmistyttävää, hyvässä ja pahassa. Jatkoin kohti sitä pysäkkiä, en vilkuillut, tuliko nuori mies perässä. Tulihan se.)
En mää sua seuraa, mää vaan menen samaan suuntaan.
Aha.
-- (Voi elämä, miten päädynkin näihin sananvaihtoihin tuntemattomien kanssa! Ei paha tyyppi, mutta tässä joulukuun pimeydessä, plus kolmen asteen lämmössä ja vesisateessa, en viitsi mitään, en viitsi olla tyly enkä viitsi olla vitsikäskään. Vaan etpäs tiedä mitä minulla on kassissa!)--
Voinkohan mää kävellä sun ohitte? Mää äsken mietin, että kehtaanko mää mennä sun ohi.
Voit sää mennä, mene ny vaan.
-- (Siinä se nyt meni. Varmaan parin promillen kännissä. Hyvä oli kun meni, en olisi halunnut samalla pysäkillä seisoskella.)--

Vaan miten noita 'näytät kauniilta' -heittoja (kännisiä, mutta kumminkin) tulee nyt? En minä niitä enää tarvitse! Silloin kymmenen vuotta sitten olisin tarvinnut, kun omasta mielestäni olin lähinnä Aune-tätin tyhmempi vastine ja olisi ollut parempi panna ämpäri päähän kuin kulkea naama kaikkien nähtävänä.

torstai 6. joulukuuta 2007

Muuttaminen ja irti pääseminen

Asun nyt isossa kaupungissa, olen syntynyt pienessä, sellaisessa, joka syntymäni aikaan oli vielä kauppala. Melkein kaikki tunsivat toisensa ja vähintäänkin tiedettiin, mitä kenenkin isä/äiti tekee. Pienenä se ei kai niin kovin haitannut (en muista?), mutta nuorena häpesin sitä, että isä oli eläkkeellä teollisuusvartijan työstään ja äiti taas ei tehnyt mitään, oli kotona vaan.

Jostakin ala-asteen viimeisiltä vuosilta alkaen vanhemmat olivat koko ajan kotona ja minä olin se, joka kävi muualla, koulussa. Olisin kipeästi tarvinnut omaa tilaa, mutta kaksio ei laajentunut itsestään. Jossakin vaiheessa vanhemmat suunnittelivat muuttoa kolmioon, mutta se peruuntui kun isä ei saanut pankista lainaa.

Murkkuiässä aloin haaveilla siitä, että muuttaisin, pääsisin isoon kaupunkiin. Lukion viimeisellä hain opiskelemaan vähän joka suuntaan, olin jopa teknisen opiston pääsykokeissa, sillä jonnekin minun oli pakko päästä jotta pääsisin pois kotoa ja saisin oman huoneen.

Hämmennyn, kun tapaan ihmisiä jotka ovat ikänsä asuneet samalla paikkakunnalla. Liki kaikki lapsuudenaikaiset luokkakaveritkin ovat lähteneet pois siitä pienestä kauppalasta Porin kupeessa. Sinne ovat jääneet vain ne, joiden on ollut pakko jäädä. Elämä olisi yksinkertaisempaa (ja kenties tylsempää ja rajoittuneempaa), jos olisi jäänyt sinne missä vanhemmat asuvat, valinnut opiskelunsa ja työnsä sen mukaan, ettei tarvitse vaihtaa paikkakuntaa kuin korkeintaan tilapäisesti.

En usko, että olisin päässyt kiinni omaan elämään, jos olisin jäänyt vanhempien lähettyville.

Minun on vaikea uskoa että nuo muuttamisen välttäneet ovat irti vanhemmistaan. Työpaikalla havainnoin lauseita, yhdeltä näistä muuttamattomista tulee lauseita 'mun äiti sanoi, että pitää/kuuluu xx', toinen kertoi, että vanhempansa olivat hänen puolestaan taannoin asuntoesittelyssä ja varasivat hänelle asunnon. Nämä ovat nelikymppisiä naisia molemmat, ja ahdistun heidän puheestaan. Toisaalta ei kai minun tarvitsisi. Jokainen saa elää tavallaan. Minusta tuntuu mahdottomalta, että voisi olla kovin onnellinen tai tyytyväinen, jos vanhemmat hallitsevat omaa elämää vielä aikuisenakin.

Nimettömyys

En tarkkaan tiedä, miksi minun oli helpompi perustaa uusi blogi eri nimellä kuin alkaa sille tutulle blogille kirjoittaa laveammin henkilökohtaisuuksia. Yritin siellä kyllä, mutta ne olivat kovin väkinäisiä yrityksiä.

Se vanhakin blogi on olemassa eikä sekään ole omalla nimelläni, mutta olen muutamassa vuodessa kovin monelle sen osoitteen ja nimimerkin kertonut. Sitten kun tarpeeksi moni tietää, en enää osaakaan kirjoittaa. Pelkään vaikuttavani tyhmältä ja värittömältä, alan suorittaa oman blogin kirjoittamista. Hirmuinen sisäinen itsekriitikko moittii jutun jo ennen kuin olen sitä edes kirjoittanut.

Siellä vanhalla blogilla olen jättänyt kirjoittamatta omista tunnoistani. Kun aloitin blogin pitämisen, tein sen yhden tuttuni innostamana. En silloin ajatellutkaan kirjoittaa mielenterveydestä tai omasta taustastani tai parisuhteesta, ajattelin jossain muodossa turvallisen etäistä blogia. Olen siis kirjoittanut lukemistani kirjoista ja meidän kissoista ja kaikenlaisista haja-ajatuksista, jotka eivät kovin paljon paljasta minua ihmisenä. Haluaisin olla sellainen fiksu ja henkevä nettiesseitten kirjoittaja, mutta toisenlaiset tekstit syntyvät helpommin.

Voi venäjä, toisaalta tahdon huomiota ja kun sitä saan, luikin puskiin piiloon. Eikö hiukan tule mieleen pikkumuksu, joka huutelee kukkuuta kulman takaa ja livahtaa sängyn alle heti seuraavaksi?

Lopetan tämän, jos alan kerätä tästä jotakin ylimääräistä painetta ja stressiä.

keskiviikko 5. joulukuuta 2007

Perusjäyhyys

Opettelen pois sellaisesta perusjäyhyydestä, jossa ei erityisemmin kiitetä tai kehuta, ei itseä eikä muita ihmisiä. Tämä(kin) tapa on lapsuudenkodin peruja, eivät minun vanhempani arkipuheessa käyttäneet edes sellaisia fraaseja kuin 'kiitos' ja 'ole hyvä'. Kiitokset oli säästetty vaivaannuttaviin rituaaleihin (syntymäpäiväkahveihin tai muihin juhliin) ja silloin sana tuli työläästi, se oli jo valtavan iso ja painava.

Minun on vaikea kiittää ketään. Pitää vasiten muistutella, että on kiittäviä sanoja, jotka oikeasti ovat paikallaan pienissäkin hetkissä. Pitää myös muistuttaa itseään siitä, että ihmiset pitävät kiitoksesta, se on arvostamisen osoittamista.

Hiljaisuuden ja jonkinlaisen arvostelun keinot ovat minulla hyvin hallinnassa.

Aiemmin saatoin hämmästyä ja kieltääkin, jos joku kiitteli minua. En tuntenut itseäni kiitoksen arvoiseksi - no mää vaan ihan vahingossa, ei tässä mitään... Tai kuvittelin, ettei kiittäjä oikeasti tarkoittanut sanomaansa vaan yritti mielistellä tai ivata.

Isällä oli tapana kehua tietyllä äänensävyllä silloin kun olin tehnyt erityisen typerästi. Tulin yliherkäksi sille, enkä osannut luottaa kehumisen aitouteen.

Vaikutan varmaan tylyltä ja ylpeältä ajoittain, sillä vanha palautuu kovin helposti. Helposti olen vaitonainen ja 'kiittämätön'.

En jakele r-sanojakaan. On se tässä suhteessa sanottu, kerran ja toisenkin kerran, mutta varmasti alle kymmenen kertaa. Minä sen aloitin, tunnustan. Joskus ensimmäisenä keväänä r-sana oli niin painava ja raskas, että se vieri väkisin ulos suusta.

Emme nimitä toisiamme rakkaaksi. En tiedä, pitäisikö opetella. Ei kai se ole sanasta kiinni, lopulta? Sen verran jäyhänä tahdon pysyäkin, etten ala sanoa i love you niin kuin fraasia, joka ei tarkoita mitään.

Merkillistä menoa töissä tänään,

ja sen seurauksena aloin miettiä, olenko päätymässä allikkoon, vetelään tai peräti suohon, kun olen sinne vaki-ihmiseksi lupautunut. Meitä on vähän ja pienessä yhteisössä jokaisen omat omituisuudet korostuvat.

Omalta kannalta hankalaa on se, että töistä on lähdössä toisaanne kollega, jonka kanssa kommunikointi oli helppoa. Samassa paikassa on sitten kaksi muuta kollegaa (toinen nyt osastonjohtajana, vs), ja he ovat tietyllä tavalla jyrääviä. Ensinnäkin he ovat olleet tuolla töissä toimipisteen perustamisesta lähtien ja he ovat luoneet paikan käytännöt. Tästä seuraa kohta kaksi: he pitävät itsestäänselvänä sitä, että asiat tehdään tietyllä tavalla, muuten on toimittu 'väärin'. Kolmanneksi molemmat ovat stressaantuneita ja ilmaisevat stressinsä kontrolloimalla muitten tekemisiä ja etsimällä syyllisiä.

Ähhäh. Silloin kun aloitin tuolla töissä, niin ensimmäiset kuukaudet epäilin toisen näistä kollegoista inhoavan minua. Hän oli jatkuvasti huomauttelemassa siitä, miten työt pitää tehdä, tai jos hän ei ollut itse paikalla, niin hän jätteli heippalappuja tyyliin 'saksien paikka on alalaatikossa!'. Kesti melko kauan ennen kuin tajusin, että hänellä nyt vain on tapana viestiä noin ja hän muutenkin kantaa kovasti huolta siitä, että kaikki sujuisi niin kuin pitää ja virheitä ei tulisi. Tavallaan tämä on kovin tuttua minulle, mutta on ahdistavaa ottaa vastaan hänen huomautuksiaan, kun omassakin mielessäni pyörii välillä sisäisen huomauttelijan ja kriitikon ääninauha.

tiistai 4. joulukuuta 2007

Myötätunto, sallivuus, tukeminen

Olen nyt enemmän sovussa itseni kanssa kuin ennen. Minun on ollut kovin vaikea hyväksyä se, että teen virheitä. Monesti ne virheet johtuvat jännittämisestä joka iskee, kun pelkään tekeväni virheitä. Kierre on siis valmis.

Työelämässä opettajana oleminen ruokki sitä ajatusta, että pitäisi olla mokailematta. Varmasti on sellaisiakin kouluja ja opettajainhuoneita, joissa ilmapiiri on terve. Silloin ei tarvitse olla virheetön, kaikkitietävä, kaiken hallitseva. Minulla oli huono onni - tai sitten oma ylikriittisyyteni sai huomaamaan vain ne kriittiset ja arvostelevat palautteet. En tiedä, miten paljon voin laittaa ympäristön syyksi.

Joka tapauksessa olin vuoden töissä yläasteella, ja se vuosi oli kamala. En kehdannut lähteä pois, kun olin vuodeksi lupautunut sijaistamaan. En osannut tukea itseäni ollenkaan. Haukuin itseni epäonnisten työpäivien jälkeen uudestaan ja uudestaan, kannoin työn mukanani kotiin ja vääntelin päivällä pieleen menneitä tilanteita mielessäni. Mitä olisi pitänyt tehdä? Missä kohden tein väärin? Miksen osannut? Miksen tajunnut? Miksi olin niin tyhmä, että...?

Jokin selvittämätön alue minulla vieläkin on opettamisessa, sillä se seuraa mukanani kuin varjo. Vaikka olen hakeutunut pois kouluista ja erilaisiin töihin, niin löysin itseni tänä syksynä taas kerran opettamasta. En päätoimisesti mutta kumminkin.

Tänään illalla oli kurssi, joka meni aika isolta osalta pieleen. Ihmisiä oli vähän (ennakkoilmoittautuneista vain puolet paikalla) ja tekniikka petti kerran jos toisenkin. Olin työparina kurssin varsinaiselle vetäjälle, ja näin sivusta, että hän otti kurssin floppaamisen raskaasti. Teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa, sanoinkin. Samalla tajusin, ettei oma oloni ole lainkaan niin paha kuin olisi voinut olettaa. Tätä se siis on: olen ainakin osin irti omista mahdottomista vaatimuksistani, ymmärrän ja hyväksyn sen, että epäonnistuminen on inhimillistä, en syyttele itseäni tai sitä toista vetäjää.

Kun olisinkin osannut auttaa itseäni edes hiukan silloin ensimmäisenä opettajavuotena. Jälkikäteen olen tajunnut olleeni itseni pahin vihollinen - moittiva, mitätöivä, tuomitseva. Ehkä tässä näkyy terapian vaikutus, ehkä se yksi diagnoosini osa ('vaativa persoonallisuus') ei olekaan pysyvä osa minua. Monesti tuntuu, että suhtaudun itseeni samalla tavalla kuin äiti on suhtautunut minuun: hän ei oikein koskaan ole kiittänyt tai kannustanut , vaan ollut hiljaa, arvostellut tai vähätellyt. Mielessäni pyörii paljon kielteistä sisäistä puhetta vieläkin. Opettelen sivuuttamaan sitä.

Terapiasta

Ihmiset taitavat suhtautua aika ristiriitaisesti terapiaan, vähättelevät tai liiottelevat sen merkitystä tai sitten häpeävät sitä, että 'joutuisivat' terapiaan.

Ystävät tietävät, että käyn terapiassa. Olen haluton puhumaan terapiasta yksityiskohtaisesti, ei minusta ole mieltä jälkikäteispuhua jonkun kolmannen kanssa sitä mistä olen terapeutin kanssa puhunut. Sen sijaan olen yleisemmin puhunut, miten terapia tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta ja toimivalta.

Työpaikalla en ole terapiakäynneistäni kertonut. Se on liian yksityistä tietoa minusta. Ehkä jollain tasolla pelkään leimautuvani nuppivialliseksi. Tosin jos sattuisin kuulemaan, että joku työmaalla on hakeutumassa terapiaan tai jo aloittanut, niin silloin luultavasti avaisin suuni.

Asiat ovat loksahtaneet kohdalleen niin, ettei minun ole ollut pakko kertoa terapiasta töissä: teen vuorotöitä (aamu-, välivuoro-, iltavuoroa), joten pääsen terapeutille joillain viikoilla jo aamupuolella. Terapeutille taas sopii se, että tapaamisaikamme vaihtelevat minun työvuorojeni mukaan.

Olisi kenties ollut hyväksi, jos olisin hakeutunut terapiaan jo aikaisemmin. Nyt ensimmäisestä selvästä masennusjaksosta ehti kulua 8 vuotta, olisin ollut nuori silloin, nyt olen liki keski-ikäinen. Ne samat masennuksen syyt ovat seuranneet minua tähän päivään. Toisaalta terapia ei silloin aiemmin ollut edes mahdollista, asuin ja olin töissä maalla pikkukaupungissa, jossa ei terveyskeskuksen mielenterveystoimiston lisäksi ollut muita mielenterveyspalveluja. Söin silloin masennuslääkkeitä, jotka pitivät minua väsyneenä ja hiukan turtana.

Tuskin olisin hakenut terapiaa, jollei kumppani olisi niin tarmolla minua sinne työntänyt (mies on itse käynyt kaksi vuotta kelan tukemaa terapiaa, se oli loppumassa sinä talvena, kun tutustuimme toisiimme). Mies näki masennukseni kaksi vuotta sitten syksyllä selkeämmin kuin minä itse. Minun oli tuossa pisteessä vaikea arvioida omaa kuntoani, olin työttömänä ja olimme juuri muuttaneet ensimmäiseen yhteiseen kotiin, ajattelin että ahdistukset ja alakulo liittyvät muuuttoon ja muihin muutoksiin.

Kuvittelin myös, etten voisi saada Kelan terapiatukea. Minulla ei ole taustalla hirveän dramaattisia asioita, ei ulkopuolisen mittakaavalla nähtynä. Ajattelin, että kielteinen päätös masentaisia minua entisestään - ja myönteistä taas en voisi saada. Hah! Oli oikeasti iso yllätys, kun luin psykiatrin lausuntoa, jossa näkyivät ne kaikki minua vinksalleen vääntäneet asiat (eivät kenties ole yhtä dramaattisia kuin jollakulla muulla, mutta tarpeeksi dramaattisia minulle). Hän myös painokkaasti suositteli terapiaa.

Nyt on menossa toinen vuosi. Olen hyvin onnekas - ja onnellinen - kun olen saanut lähdetyksi tähän.

maanantai 3. joulukuuta 2007

Pitkän päivän ilta,

aamulla kahdeksaksi töihin, töistä bussilla terapiaan ja bussilla taas kotiin. Täällä klo kuuden jälkeen.

Edelleen käytän ruokaa hölmösti. Kotona kävelen suoraan jääkaapille ja teen voileivän, toisen ja kolmannen. Sinänsä se ei ole kauhean vaarallista, kun päällä ei ole voita ja meetwurstia. Mutta periaatteessa tarvitsisin jonkun muun keinon nollata (työ)päivä ja siirtyä vapaalle.

Joku muu juo, minä syön.

Jos vaikka lukisin kirjaa? Kirjoittaisin? Joogaisin? Se reitti jääkaapille vain on hirveän tuttu, sille lipeän automaattisesti, kun olen yksin, väsynyt ja nälkäinen.

Nälkäänsä pitää syödä, mutta pitääkö sitä ruoka hotkia seisaaltaan jääkaapin vieressä suoraan kiposta?

No, oikeasti tämä on vielä pieni juttu. Koitan olla syyttelemättä itseäni, vaikka olen siinä ihan hirveän hyvä. Olen tosi hyvä rypemään kohtuuttomissa itsesyytöksissä ja tosi huono auttamaan itseäni vaikeuksissa. Siis, olisin voinut syödä vielä nopeammin ja vielä enemmän, sain lopetettua melko pian. Fyysisesti olo on melko hyvä, en ole ähkyssä. Oikeastaan ihan hyvä, tämän päivän jälkeen. Töissä oli yksi ihminen sairastunut ja työjärjestelyt menivät sitä myöten uusiksi, soittelin heti aamusta työkaverille kotiin (inhoan ihmisten häiritsemistä tuolla lailla... mutta oli pakko kysyä, voisiko hän vaihtaa vuoroa ja tulla silloin kun sairastuneen olisi pitänyt tulla). Päivä oli hiukan kireä ja terapiaan mennessä satoi vettä, sieltä palatessa räntää.

Jos nyt söin kolme voileipää, eilistä kylmää kasviswokkia, purkillisen yosaa ja lakritsia kourallisen, niin ei se maailmaa kaada.

Taidan mennä lukemaan kirjaa. Ihana huomata, että pystyn keskittymään lukemaani helpommin kuin ennen. Ei tarvitse pinnistellä päästäkseen käsiksi romaanin maailmaan.

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Seksi on ollut

vaikeaa. Haluton en ole ollut, kovin kompleksinen vaan. Kompleksinen olen kai vieläkin, mutta vähemmän vakava.

Minulla on ollut kuvitelma, että kaikilla muilla on yleinen seksin ohjekirja hallussaan, tieto siitä, mitä tehdä ja miten olla missäkin järjestyksessä. Olen ollut osin itseni ulkopuolella, kun olen miettinyt, miten minun pitäisi olla.

Sekään ei ole hirveästi auttanut, kun puolisko on sanonut, ettei minun tarvitse olla yhtään mitään. Minun mielessänihän nuo pitäisi-vaatimukset ovat, itse rakennettuja. Osin rakennuspalikat löytyvät lapsuudesta, osin kai yleisestä seksipuheesta, osin sitten luonteestani.

Olen arka kertomaan omista haluistani tai edes näyttämään sitä, että haluan. Olen pelännyt toisen reaktioita, lähinnä torjuntaa, jotakin 'einoinvoituntea' -lausetta. En osaa oikein samaistua keskimääräisiin naiskokemuksiin, en esim. pidä silmiin tuijottamisesta, koen sen kiusallisena. Monesti seksin jälkeen on päälle vyörynyt ahdistus, joka on selittämättömyydessään ja jäsentymättömyydessään ollut pelottavaa.

Tässäkin kohden on muutos: nimettömiä ahdistuksia ei enää ole (lainkaan?). Oli pitkä vaihe, jossa lukkiuduin melkein joka kerta seksin jälkeen. Vaikka jokin ajatus ahdistuksen syistä päässä olisi ollutkin, en kyennyt sanomaan sitä ääneen. Saatoin aloittaa lauseen ja jumiutua siihen, unohtaa mitä olin sanomassa. Se puhumisen vaikeuskin ahdisti, huomasin että syyttelen itseäni siitä, miten typerä olen, kun en pysty puhumaan.

Eilen taisin kirjoittaa, ettei äiti osannut puhua kuukautisista. Vanhempani eivät yrittäneetkään antaa mitään seksivalistusta nuoruudessani. En tiedä, olisinko sitä heiltä kaivannut. Jälkikäteen ajatellen olisin kaivannut heiltä hiukan lämpimämpää suhdemallia. Olisivat edes joskus halanneet, puhuneet tunteista, olisivat edes nukkuneet samassa sängyssä. Heillä oli kaksi laverisänkyä vierekkäin, kun olin aivan lapsi, alle kouluikäinen. Myöhemmin sängyn osat siirrettiin erilleen ja seuraavassa vaiheessa isä muutti patjalle keittiön lattialle nukkumaan, minä ja äiti nukuimme makuuhuoneessa.

Niin, juuri nyt seksin jälkeiset hetket eivät ahdista. Se on kummallista melkein, sillä ahdistus ja seksuaalisuus ovat kulkeneet mielessäni erottamattomina. Vaikka seksistä on saanut energiaa, niin ahdistus on syönyt siitä ison osan. Ahdistus huipentui taannoin. Ehkä vuosi sitten sanoin kumppanille, että pelkään yhdyntää ja tunnen kipua siinä. Sen asian ääneen sanominen tuntui kuolettavalta, siinä pisteessä olin aivan varma, että saan vastaukseksi sen 'einoinvoituntea' -lauseen. Mies oli hämmentynyt ja hukassa, mutta kuuli mitä sanoin. Meillä oli pitkään seksiä ilman yhdyntää, kunnes sitten tajusin, ettei pelkoni enää olekaan niin iso.

Nyt ajoittain kaikki tuntuu leikiltä. Hyvä.

Kävelin ulkona

tänään, näin oravan, tikan ja jonkin tunnistamattoman pikkutirpan (varpunen se ei ollut). Tikka hakkasi männynrunkoa, mänty oli korkea, se huojui ja tikka huojui männyn mukana.

En pääsisi sinne tikan korkeuksiin omin voimin, tarvitsisin vintturin ja silti perillä huimaisi.

Pelkään korkeita paikkoja. En kykene keittiötikkaillekaan nousemaan, jos lähettyvillä ei ole seinää tai muuta tukea.

Korkeissa rakennuksissa tunnen silti olevani turvassa. Niissä on seinät ympärillä. Ei seinien lävitse voi pudota kuin unessa. Nyt tässä uudessa asunnossa olen taas maan yläpuolella. Makuuhuoneen ikkunasta näkyy taivasta ja nostokurki. Edellinen makuuhuone oli sisäpihalle päin ja sisäpihan keskellä oli lasten leikkipaikka. Ikkunan ohi kulkivat lapset ja aikuiset. Pidin verhot kiinni, en halunnut nähdä ihmisiä enkä halunnut tulla nähdyksi.

Lapsena olin kömpelö, aikuisena kömpelyys on säilynyt. Lapsuuden kömpelyys on peruja vanhempieni peloista: he kuvittelivat etukäteen ne pahimmat mahdollisuudet ja varoittelivat, mitä sitten tapahtuisi, jos kiipeäisin ja jos putoaisin - ja niin, varmasti putoaisin, kun kerran olen niin kömpelö.

Kävely rauhoittaa ja vapauttaa minua. Kulkeminen ilman erityistä päämäärää, ilman kasseja tai muita kantamuksia, pysähtyminen kun siltä tuntuu - löytyy oma rytmi. Tarmokkaat tuulipuku-urheilijat syöksyvät ohi molemmilta laidoilta sauvat tai sykemittarit käsissä, mutta mitä sitten.

Mietin etten ole moneen vuoteen ollut myöhäissyksyllä näin hyvässä kunnossa. Jaksan kaamosta, kun on niin paljon uutta, virtaavaa, muuttuvaa. Viime syksynä sinnittelin, sitä edellisenä olin pudonnut masennukseen, jota jo ennakolta olin pelännyt. Monta marraskuuta olen ollut voimaton, ahdistunut, väsynyt, itkuinen. Rähminyt päivästä toiseen mauttomassa arjessa. Nyt on erilaista. Ihanaa. Hienoa. Kiitos sille jollekin nimettömälle korkeammalle voimalle, joka auttaa minua.