Yksi nolo syy

Minulla oli yksi nolo syy terapian aloittamiseen. Nyt kun terapia on loppumassa, niin syy olisi edelleen olemassa.

Halusin terapian taustaturvaksi itselleni, kun oletin että terapian aikanaa (kolmessa vuodessa) varmasti tapahtuisi jokin mullistus vanhempieni voinnissa.

Mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Isä täyttää 86 kesäkuun alussa ja äiti 78 heinäkuussa. Siellä he asuvat, samassa asunnossa kuin 1960-luvulla. Kuulemma menevät päivän kerrallaan eteenpäin. En tiedä, voivatko kovin huonosti - eivät ainakaan minulle kerro huonosta voinnistaan.

Viimeksi kun kävin, niin isän puheet pyörivät koko ajan oman kuolemansa ympärillä (näin on ollut jo viimeiset viisi vuotta, vähintään). Miten hän odottaa lähtöä, joka saisi jo tulla. Miten hän ei halua muistotilaisuutta tai ilmoitusta lehteen.

Tunnen avuttomuutta, kun mietin vanhempien kuolemaa. Sinänsä heidän kuolemansa ei pelota, mutta se pelottaa, miten kuolema tulee. En mitenkään sietäisi sitä vaihtoehtoa, että jompi kumpi tai molemmat joutuisivat pitkiksi ajoiksi sairaalaan makaamaan. En sietäisi sitäkään, että äiti joutuisi vanhuksena opettelemaan elämistä yksin ensimmäistä kertaa elämässään.

Tunnen myös hirveää yksinäisyyttä. Ei ole ketään muuta jakamassa asioita. Ei sisaruksia tai lähisukulaisia. Siksi ajattelin terpiaa, ajattelin, että siinä olisi minulla tila ja ihminen, jolle puhua kuolema ja suru.

Mutta tämä ei nyt mennyt niin kuin olin suunnitellut.

Joulunalusrönsyilyä

Kiire.

Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.

Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.

Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.

Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.

Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?

Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.

En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?

Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.

Vanhemmat, ah...

Palautuipa mieleen yksi syy sille, miksi yhteydenpito vanhempien ja minun välillä on työlästä ja (minusta) jokseenkin ahdistavaa.

Vanhempani olettavat ja tulkitsevat. Varmasti minäkin oletan ja tulkitsen - kai kaikissa ihmissuhteissa oletetaan ja tulkitaan - mutta yleensä sentään vaivaudun varmistamaan, miten paikkansapitäviä oletukseni ovat.

Ei siinä mitään, että vanhemmat olettavat ja tulkitsevat. He olettavat ja tulkitsevat asioita ja tilanteita minun kannaltani kielteisesti aina kun se suinkin on mahdollista.

Viime sunnuntaina oli isänpäivä, ja puhuin tavallisesta poiketen sekä äidin että isän kanssa puhelimessa. Kun isä kyseli, mitä minulle kuuluu, niin kerroin sen mitä päässäni päällimmäisenä oli - eli ajatukseni olivat perjantain työpaikkahaastattelussa ja siinä, etten tullut valituksi (mutta jatkossa aion hakea vastaavia töitä ja varmasti vielä vaihdan duunia). Koitin vielä pelkistetysti perustellakin, miksi nuo haastatellun paikan tapaiset työt voisivat olla minulle mielekkäämpiä kuin nykyinen. Isä kuulosti minusta kovin vaisulta, mieleen jäi isän lause "Niin että toivoa on." Vastasin "Juu niin on" ja selitin, että on tämä nykyinenkin työ ihan ookoo.

Äskettäin puhuin sunnuntaipuhelua äidin kanssa.
Äiti: Niin sää olet sitten saanut potkut töistä?
Minä: Häh, miten niin?
Äiti: No kun isä selitti, että olit hakenut jotain paikkaa.

Hiukanko turhauduin. Sanoin että saa kai sitä työpaikkoja hakea, vaikka jo olisi töissä.
Äiti: No me mietittiin sitä koko viikko, että mitä on tapahtunu. Että kai siellä joku henkiökunnan supistus on ollut.
Minä: Kuule nyt, ei niitä noin yks kaks toteuteta. Ja jos toimintaa supistettaisiinkin, niin ensimmäisenä uudelleensijoitettaisiin vakinaisissa suhteissa olevat. Tää on kunta, ei yritys. Ette sitten kumpikaan voineet viime kerralla kysyä suoraan?
Äiti: No ei kun en määkään kuullut että mitä sää isälle puhuit. Ja sitten myöhemmin isä sanoi, ettet ollut päässyt työpaikkaan.

Vanhempani ovat nykymaailmasta mitään tietämättömiä ja omien uskomustensa ja kuvitelmiensa vankeja olematta silti dementikkoja tai harhaisia. Käytännössä varmoja ja väärinkäsityksistä vapaita puheenaiheita on kovin vähän. Tuoretuotteitten hinnat. Sää. Sisälämpötila. Päivien pituus (tai lyhyys). Tämänkertainen ei ole ensimmäinen outo tulkinta, jonka he ovat tehneet ja jota he ovat hautoneet päiväkausia. Näistä tämänkaltaisista tilanteistako olen tehnyt päätelmän, että puhuminen sotkee vaan asioita?

Vanhemmat ystävinä?

Tuo tuossa sivussa on Hieronymus Boschin Christ Child with a Walking-Frame (1485-1490). Kävin Olgan galleriassa.

Olen pari päivää jumittanut HS:n Oman elämän Vanhemmat - aikuiset lapset -keskustelussa (henkinen ähkäisy tässä kohden). En tiedä, miksi koen jollain lailla uhkaavana ja ahdistavana sen, jos jotkut muut kokevat vanhempansa ystäviksi ja ovat siihen tyytyväisiä. Eihän se, että joku muu tekee noin, tarkoita, että minunkin pitäisi. Ei sen pitäisi heiluttaa minua, jos joku sanoo olevansa ystävä vanhempiensa kanssa.

En oikein usko sitä, että omien vanhempien kanssa voisi olla ystävä samalla tavalla kuin ystävien kanssa... Vai onko muilla ihmisillä parempia vanhempia, sellaisia jotka hyväksyvät, tukevat, eivät vaadi aikuisia lapsia toteuttamaan vanhemman pelkoja tai unelmia tai toiveita?

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, isä päätyy siihen, että hän toivoisi minulta lasta. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että isä haluaisi olla isoisä ennen kuolemaansa. (Isän ensimmäinen avioliitto oli lapseton, vaikka lasta toivottiin ja yritettiin vuosia.) Minä taas en ole toistaiseksi halunnut lasta, joskus pelkkä ajatuskin mahdollisesta raskaudesta on herättänyt isoa pelkoa ja tuskaisuutta.

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, äiti päätyy siihen, että hän pelkää minun puolestani. Hän pelkää, ettei "kaikki ole hyvin". Hän pelkää, että saankin ykskaks lopputilin työpaikastani (joka on vakituinen ja toimi kunnassa, niin vakaa kuin mikään työpaikka ikinä voi olla). Hän pelkää, että puolisoni on huono (eh, miehethän huijaavat ja ryyppäävät ja lyövät, noin kategorisesti ja yleisesti... isä vaan on poikkeus). Hän pelkää, etten pärjää taloudellisesti (ks. kohta työpaikka). Pelkää pelkää pelkää.

Niin että... Onneksi ystävät eivät toivo minulta lapsia tai laajamittaista huolen ja pelon poistamista. Pelkkä ajatus siitä, että vanhemmat olisivat kuin ystäviä, ahdistaa. He ovat vanhoja, he ovat omissa solmuissaan (ja toivovat minun ratkaisevan solmunsa), heidän kanssaan on kamalan vähän yhteistä. Jotkut vanhemmat ja aikuiset lapset voi koulutus tai ammatti yhdistää. Isä ja äiti ovat lopettaneet koulunsa kansakoulun pakollisiin luokkiin. Molemmat ovat aika suoraan ilmaisseet inhonneensa ammattejaan. He halusivat minun opiskelevan, jotta pääsisin "parempaan" ammattiin, sellaiseen, joka nauttisi yleistä arvostusta ja olisi kenties työnäkin vähemmän inhottava (opettaja olisi ollut oikein hyvä heidän mielestään, nousua yhteiskuntaluokasta toiseen).

Lapsuudessani ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen kaikki kouluun ja opintoihin liittyvä on ollut vanhemmille "vierasta kieltä", se on erottanut minua enemmän kuin yhdistänyt. Kaikesta muusta selvisin aika helposti itse, mutta matematiikassa olisin tarvinnut jotakin selittäjää, opetusta peräti. Peruskouluaikanani oli vielä tasokurssit, ja olin valinnut pitkän matematiikan (vai laajaksiko sitä nimitettiin?), se olisi kuulemma jatkossa hyödyllistä. Ongelma oli, etten tajunnut asioita itse ja opettaja taas ei varsinaisesti tunneilla opettanut... Opettajaa nimitettiin Plösöksi, hän oli 40+ pullea nainen, joka olisi varmaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin pitää matemaattisten aineiden tunteja yläasteella. Tunnit olivat yleistä riehuntaa, kun Plösö oli paikalla, ja vähän rajumpaa riehuntaa, kun Plösö oli sairaslomalla (tätä sattui usein, meillä oli välillä kuukauden tai kaksikin sijaisia, siis oman kylän poikia ja tyttöjä, jotka olivat juuri päässeet lukiosta ulos ja pitivät välivuotta). Summa summarum: tunneilta ei tullut apua siihen, miten ratkaista toisen asteen yhtälöitä tai muuta kivaa. Kotona vanhemmat ymmärsivät tehtävistä vielä vähemmän kuin minä.

1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois

Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

Pelko, pelko, pelko pelko

Tuo tuossa sivussa on Magritten Lovers, 1928 (täältä).

Perjantainen koulutuspäivä ei ollutkaan niin paha kuin mitä olin pelännyt. Oikeasti se ei ollut ollenkaan paha. Taisin viihtyä. Taas olin pelännyt omiani, pelännyt jotakin muuta kuin todellisuutta.

Kahden varjon kanssa painin, molemmat vanhemmilta, molemmat vuosikymmenten opettelun tulosta.

Ensimmäinen varjo on huoli ja pelko siitä, etten pärjäisi tai selviäisi - en elämässä yleensä tai jossakin tietyssä tilanteessa.

Toinen varjo on kiltin tytön varjo - minä en saisi loukata/suututtaa/huolestuttaa/ärsyttää muita ihmisiä.

Menen perjantaina työhaastatteluun. Tämänkin tilanteen olen päässäni kääntänyt moneen kertaan niin, että jos minut nyt vahingossa erehdyksessä paikkaan valittaisiin, niin sitten juuri siinä paikassa mokaisin itseni ja olisin suunnilleen Suomen surkein.

Samaan aikaan kumminkin haluaisin sen paikan. Haluaisin päästä eroon siitä kiusallisesta tunteesta, joka tässä nykyisessä duunissa on jatkuvasti (en ole erityisen kiinnostunut tekniikasta ja nykyisessä työssä pitäisi olla kiinnostunut joka halvatun kämmenmikrosta ja navigaattorista ja taas uudesta ohjelmapäivityksestä 7.211). Unohdan asioita, jotka olen opiskellessa käynyt läpi tai joita olen oppinut parin sijaispätkän aikana. En haluaisi unohtaa.

Vaikeneminen kultaa

Raahaan mukanani tätä vanhempien arvomaailmaa, vaikka omassa elämässä olen huomannut, etten kykene elämään sen mukaan.

Esimerkki tältä päivältä: puhuin äidin kanssa puhelimessa, hän sanoi lauseen kouluampumisista, totesi että se on niin kauheaa, ettei siitä voi puhua.

Niin, sanoin.

Ei minulla ollut tarvetta puhua asiasta äidin kanssa. Mutta toisaalla, muuten putoan tähän ansaan: Olisi sen parempi, mitä enemmän ratkaisisin asiat vain mieleni sisällä, itsekseni, puhumatta niistä kenellekään. Puhuminen on luovuttamista, heikkoutta.

Miehen kanssa törmään vähän väliä näihin asioihin, joita jään mielessäni hautomaan. En puhu. Olen jopa tyytyväinen, kun en ole "häirinnyt" toista höpinöilläni, vaan hillitsen itseni. Kas kummaa, jonain päivänä - taas - huomaan, ettei meillä oikein ole mitään yhteistä, puhumme lähinnä kissoista ja jostain muista turvallisista aiheista, ne muut jutut ovat mielessäni siirtyneet vain osiksi sisäistä puhetta. Siihen sisäiseen puheeseen taas toisella ei ole pääsyä. Ja kun en ole läpinäkyvä, niin alan tuntea itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, koen ettei toinen ymmärrä minua. Miten voisikaan ymmärtää, jos en puhu asioitani julki. Ihan itse olen kaivanut tämän haudan.

Kuka käskee istua turpa kii?

Äiti. Tai se vanhempien sukupolven kulttuuri.

Joka kerralla joudun pakottamaan sanat ulos itsestäni. Perkele. Minä haluan olla minä, en mikään mini-äiti.

Mikä auttaa - vai auttaako mikään?

Olen kovin lähellä haikeutta ja haikeudesta on lyhyt matka alakuloon, alakulosta masennukseen.

En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.

Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.

Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.

Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.

Ruumisjuttuja

Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.

Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.

Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.

Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.

Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.

Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.

Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.

Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)

Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.

Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).

Vanhempien luona käymässä

Olin vanhempien luona käymässä. Heti loman alusta lähtien olen ajatellut, että pitää käydä - kaksi viikkoa tämä "pitää" ehti kerätä minussa tyytymättömyyttä. Monikin asia sinne menemisessä hidastaa ja estää lähtöä: laiskuus (pitää nousta aamulla ennen seitsemää, jotta ehtisi bussille jotta ehtisi junaan), pelko (siitä että huomaisin perillä putoavani johonkin vanhoihin tunteisiin, siitä että vanhemmat ovat likellä kuolemaansa), voimattomuus (en voi muuttaa heitä, ja heissä on piirteitä, joita minun on vaikea sietää).

Hengissä selvisin. Jopa olen osin seesteisessä mielentilassa: siellä perillä vanha ärtymys ei ollut yhtä isoa kuin ennen, tunsin aitoa myötätuntoa. En pyöritellyt tätä "minun pitäisi ymmärtää joten jätän nyt sanomatta mitä ajattelen" -levyä mielessäni.

Ärtymys heräsi heti kun jälkikäteen hiukan kuvasin yksityiskohtia puolisolle. Noh, niin mielelläni haluaisin, että vanhempani olisivat hiukan fiksumpia ja kypsempiä ja - aikuisempia. Tai ainakin hiukan vähemmän jämähtäneitä. Ja toivoisin sitäkin, että perheensisäiset suhteet olisivat yksioikoisempia.

Merin perheen kommunikaatiokuvioita: isä puhuu tunnepuhetta, äiti ei. Silti äiti haluaisi kuulla, mitä isä puhuu ja kontrolloida isän puhetta. Joskus muinoin kun isä jaksoi vielä liikkua, lähdin hänen kanssaan kaksin kävelylle. Tänään sain kahdenkeskistä puheaikaa, kun äiti oli sattumoisin hammaslääkärissä.

Tuo puhekuvio on yksi niistä asioista, joiden kohdalla olen voimaton. Asetelma on nurinkurinen: olen isän uskottu, kuulen isältä asioita, joita hänen pitäisi käsitellä äidin kanssa. Vuosia olen yrittänyt avata äitiä, saada häntä puhumaan samalla lailla kuin isä puhuu - puhuisi sitten edes minulle, jos kerran ei isälle puhu - mutta äiti ei puhu, äiti jutustelee. Hän puhuu ilmoista ja hedelmien hinnoista ja siitä, kuka on muuttanut naapuriin.

Toinen asia, jonka kohdalla olen voimaton: isän suhtautuminen äitiin. Isän mielestä hänen pitää olla tuottamatta äidille "pahaa mieltä". Tänään kuunnellessani isän puhetta (hän muisteli 70 vuoden takaisia aikoja) tajusin ilmiselvän asian: jostain on isälle syntynyt sellainen luulo, että hänen pitää suojella muita pahalta mieleltä. Isä ei näe, että siinä olisi mitään mätää - hän ihan oikeasti kuvittelee, että muiden paha mieli johtuu hänen tekemisistään tai sanomisistaan. (Aikaisemmin kuvittelin, että isä olisi vain äidin kanssa silkkihansikkain - mutta se sama kaikkien miellyttämisen ja kilttinä olemisen pyrkimys näkyy kovin monessa asiassa.)

Kolmas asia, jonka kohdalla olen voimaton: äidin suhtautuminen minuun. Äiti ei usko minun kokemuksiani itsestäni tosiksi. Kuulostaa hullulta, mutta on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, etenkin suhteessa syömiseen. Kaikkien ruokailujen (kahvin, päivällisen, toisen kahvin) jälkeen käytiin sama kuvio. Kiitin ja sanoin olevani kylläinen. Äiti ilmoitti, etten ole. Ota nyt vielä! Et sää vielä täynnä ole!

Neljäs asia, jonka kohdalla olen voimaton: vanhemmat salailevat asioita toisiltaan ja ne salaillut asiat ovat kumminkin tiedossa, niihin vain ei puututa. Isoimmassa mittakaavassa taas päädyn äidin isään. Pienemmässä mittakaavassa on yhtä ja toista, josta ei puhuta. Kun soitin vanhempien ovikelloa, isä tuli avaamaan hiukan hämillisenä. Selvisi, että hän oli juuri tullut Alkosta ja oli nostamassa kassillista viinaa eteisen yläkaappiin. En tiennyt, että isällä on oma varasto siellä. Kuulemma äiti tietää kyllä. Kun kysyin, mikseivät pullot yhtä hyvin voi olla jossakin helpommassa paikassa (alakaapissa), en oikein saanut järkevää vastausta. Ilmeisesti pullojen pitäminen piilossa kaapissa, jota ei muuten käytetä, saa äidin suhtautumaan niihin kuin niitä ei olisikaan olemassa (vaikka ne ovat olemassa ja vaikka äiti tietää niiden olevan olemassa). Älyttömintä pullopiilottelussa on se, ettei isällä tietääkseni ole alkoholiongelmaa. Äidillä vain on yliherkkä suhde kaikkeen alkoholipitoiseen: hän esim. ei voi viedä tyhjiä lasipulloja kassissa kierrätykseen, kun hänen mukaansa naapurit tulkitsevat, että viinapullot siellä kalisevat.

Ihan aikuisten oikeasti vanhempieni meno ei ole ihan tervettä. Onneksi en enää koe asiakseni saada heitä muuttumaan - se olisi mahdoton tehtävä. Nyt kun kirjoitin nämä tähän näkyviin, aloin taas uuden tulkinnan: häpeästäkö tässä pohjimmiltaan on kysymys. Häpeä ainakin saa aikaan mitä omituisimpia välttelyitä ja kääntelyitä.

Kaikki ikäkaudet kerroksina minussa

Äitiunen jälkeiset unet ovat olleet tavallista sotkua - niitä en muista jälkikäteen enkä muista tunteitani, ehkei niitä ole ollutkaan.

Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.

Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.

Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.

Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.

En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.

Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.

Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.

Äitiuni

Kirjoitin tänne yhden postauksen, joka tarkemmalla tarkastelulla sopii paremmin siihen toiseen blogiini (johon ei tahdo oikein mikään sopia tällä hetkellä). Jos siis etsit kirjoitusta "Kissanmuonaa munakupissa ja käsi rei'itettynä", niin se löytyy täältä.

Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.

Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.

Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.

Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...

Heräsin.

Uutispuuroa

Lähimenneisyydessä on muutaman vuoden jakso, jolloin en lukenut sanomalehtiä (en verkkosivujakaan). Ylen puoli yhdeksän uutiset saatoin katsoa, siinä kaikki. Tuntui että uutiset ahdistavat liikaa, vahvistavat minussa sitä uskoa, että maailma on paha ja jokaista pitää epäillä ja kuka tahansa koska tahansa voi tavalla tai toisella tuhota - ja tuhoamista monesti vielä pidetään hyväksyttävänä ja oikeana.

Mediaboikotti alkoi väljetä pari vuotta sitten. Viime syksynä tilasin kotiin Hesarin viikonlopputilauksen. (Jokapäivätilausta en kyllä tee... Tilaamattomuuteen on muitakin syitä kuin ahdistus; viikon lehtien paperimäärä on aika tolkuton, on ekologisesti älytöntä tilata kotiin lehteä jota molemmat voimme lukea työmaalla mielin määrin, meidän tapamme ylläpitää järjestystä on melko suuripiirteinen, joten äkkiä täällä kotona olisi vanhojen sanomalehtien hautausmaa...)

Mutta niistä uutisista ja uutisten ahdistuksesta. Vieläkin tunnistan sen ahdistuksen tietyistä uutisista. Viimeksi olo heräsi, kun uutisoitiin ylitorniolaisesta vanhuksesta, joka oli ensin tappanut aikuiset kehitysvammaiset tyttärensä, sitten vuodeosastolla maanneen vaimonsa ja lopulta itsensä. Jonain joutilaana hetkenä töissä pyörin (ahdistuksen maksimointitarkoituksissa, ilmeisesti) Hesarin keskustelussa, jossa kovin ymmärrettiin miehen tekoja ja osoiteltiin sosiaalitoimea sormella. Kertoilipa joku isompaa tietoa omaava siitäkin, miten miehen kehitysvammaiset lapset olivat määränsä verran elämässä jo kärsineet, raukat. (Hm, millä oikeudella ja ylemmyydentunnolla ns. terve määrittelee vammaisen elämän kärsimykseksi? Jos vamma ei aiheuta fyysistä kipua ja on syntymästä asti ollut olemassa, niin kokeeko ihminen silloin kärsimystä? Kärsiikö vaikkapa syntymäsokea näön puutteesta - voiko kaivata jotakin, jota koskaan ei ole ollutkaan?)

Laajennetut itsemurhat ovat hirveitä. Jollain lailla ymmärrän itsemurhan - kun mieli on tarpeeksi lukossa, alkaa elämän lopettaminen tuntua varteenotettavalta tavalta ottaa vastuu omasta itsestä. Sitä en ymmärrä, että itsensä murhaaja ottaa itselleen vallan päättää muidenkin ihmisten elämästä. Se on Jumalan leikkimistä, äärimmäistä vallankäyttöä. Jos näkee lähi-ihmiset niin avuttomina ja omasta itsestä riippuvaisina, ettei heidän elämänsä voisi jatkua oman kuoleman jälkeen, niin oman itsen ja muiden ihmisten rajat ovat täysin sekaisin - ja se taas on sairautta.

Minusta asia ei muutu yhtään ylevämmäksi siitä, että surmaaja ja surmatut ovat iäkkätä. Päinvastoin. Jos on elänyt tällä pallolla vuosikymmeniä eikä silti osaa ratkaista ongelmia muuten kuin tuhoamalla, niin elämässä on edennyt aika vähän. Ihan pieni lapsikin osaa raivota ja hajottaa hiekkakakkunsa lapiolla tai lyödä hiekkalaatikon muita leikkijöitä lapiolla päähän.

On jollain tapaa perin juurin kyvytöntä, jos liki 90-vuotias ei näe muuta vaihtoehtoa kuin 50-vuotiaitten lastensa surmaamisen. Koko lapsen syntymän jälkeinen elämä on elämää kohdun ulkopuolella, silloin opetellaan elämään omaa elämää - elämää jossa vanhemmat eivät enää huolehdi lapsesta. Jos lapsen on aikuisena mahdotonta kokonaan huolehtiä itsestään, niin silloin huolehtijoita pitää löytyä muista kuin vanhemmista.

Oikeasti sietäisi osoittaa kiväärillä loputtoman äidin(ja isän)rakkauden ideaalia, jossa vanhemmat huolehtivat lapsistaan viimeiseen asti. Yksikään vanhempi ei elä ikuisesti. Miten paljon niitä on, vanhempia jotka uhrautuvat ja pitävät kiinni lapsistaan, lapsia jotka ovat alusta loppuun riippuvaisia vanhemmistaan?

Syntymä

Oli melkein helppoa vanhempien luona. Kerran heräsi kaikuja vanhasta: pelattiin korttia ja sekoitin pakkaa, jaoin pakan kahtia ja limitin sitten kortit toistensa lomaan. Äiti alkoi yks kaks hokea Et sää osaa. Et sää osaa.

Tuo on tullut hyvin opittua ja sisäistettyä. Vaikka minähän en osaa, eh?

Isä täyttää 85 kesäkuun alussa. Hänen mielensä kiertelee vuosikymmenten takaisissa asioissa. Kun isän ja äidin liitto on mitä on, niin isä ei vanhoista asioistaan puhu vaimolleen vaan minulle.

Minua on lapsena ja nuorena imarrellut isän huomio ja luottamus ja likeisyys. Vieläkin se liikuttaa.

Viimeksi isä halusi muistella, miten hirveää aikaa oli syntymäni. Olin viikkkoja happikaapissa ja epäiltiin että kuolisin. Onhan hienoa, että isä puhuu noita, mutta... Noista kokemuksista kai yleensä pariskunnat puhuvat keskenään.

Äiti ei ole puhunut minulle halaistua sanaa sairaala-ajastani. En tiedä, ovatko vanhemmat keskenään sitä käyneet läpi. Luultavasti eivät. Kumminkin luulisi, että äiti on ottanut tilanteen vähintään yhtä hirveänä kuin isä - ja siitä on ollut vaikea päästä yli.

Minun näkökulmastani äiti ei ole ikinä selvinnyt syntymästäni, ylihuolehtiminen, sitominen ja liika suojeleminen ovat seurausta silloin heränneistä peloista ja minun keskosuudestani. Taannoin luin tutkimuksen keskoslapsen ja äidin suhteesta, yksityiskohdat olen unohtanut mutta ydinajatuksen muistan: koska keskonen on heikommin reagoiva ja joutunut syntymän jälkeen tehohoitoihin ja erotetuksi vanhemmistaan, niin äiti ja lapsi tarvitsisivat tavallista enemmän tukea... Sen tiedän, että vanhempani ovat syntymäni aikaan olleet kaksin - eivätkä he tukea ulkopuolisilta edes yrittäneet hakea, sehän olisi häpeä, jos ei oman lapsen kanssa pärjäisi.

Välillä jossittelen. Entä jos en olisikaan syntynyt ennen aikojani. Entä jos vanhempieni suhde olisi ollut toisenlainen. Entä jos olisin syntynyt toisella aikakaudella - 1950-luvulla olisin kai kuollut saman tien, 1980-luvulla olisi syntymän jälkeinen hoito ollut hiukan inhimillisempää. Ehkä en silloin olisikaan niin kosketusarka ja vetäytyvä kuin olen nyt, ehkä tietyt ominaisuuteni ovat pelkästään seurauksia siitä, että olen ollut letkuissa ja koneitten ympäröimänä ensimmäiset viikkoni?

Matkaan...

Menen huomenna vanhempien luo käymään.

Ristiriitainen olo koko käynnistä. Edellisestä kerrasta on monta kuukautta, ja olen tässä matkan varrella taas unohtanut, miten vanhoja ja raihnaisia he ovat (vaikka tässä muistutan itseäni siitä, niin kumminkin jokin osa minusta muistaa heidät kai ikuisesti suunnilleen kuusikymppisinä). Tavallaan toivoisin, että puoliso tulisi mukaan - silloin en olisi yksin toisella puolen (siis omalla puolellani, sic!). Mutta puoliso vaivaantuu vanhempieni seurassa, ei heillä ole oikein mitään muuta yhteistä kuin minä. Minä taas väännän itseäni mutkille, kun vaistoan että paikalla on vaivaantuneita ja jännittyneitä ihmisiä. Koen että minun pitäisi ratkaista tilanne... Paras kai, että puolisko pysyttelee erillään vanhemmistani.

Puoliskon ja vanhempieni välille tunkee monta asiaa, lähinnä sellaisia, joista olen pitänyt vanhempani erossa ja tietämättöminä. (Tai, niin, isälle olen jotakin puhunut, en kovin paljon enkä kovin suoraan kumminkaan.) Puolisolla ei ole silkoinen menneisyys tai suku - puolet suvusta on alkoholisteja (vaikka ovatkin vakaata keskiluokkaa, koulutettuja ja taloudellisesti kohtuumenestyneitä). Puolison veli kuoli huumeisiin vuosituhannen vaihteessa. Puoliso itse on ollut mielisairaalassa toipumassa useammin kuin kerran ja katkolla myös. Nuo ovat asioita, joita meidän suhteen alkuvaiheessa puhuttiin paljonkin. Taisimme aloittaa suhteen kummankin sairaskertomuksilla. Puolisolla on muutenkin tapana olla salaamatta taustaansa tai sukuaan. Niin että... Laitetaan puoliso samaan kahvipöytään vanhempieni kanssa - puoliso sekoaa sukkiinsa, kun kaikki se mitä hän voisi kenelle muulle tahansa sanoa, on käsittämätöntä ja piilotettavaa ja torjuttavaa vanhempieni maailmassa.

Välillä tuntuu siltä, että asioilla on tarkoituksensa. Jos minun nyt on yleensä tarkoitus selvitä ulos siitä puhumattomuuden ilmapiiristä, joka vanhemmillani on ollut, niin mikäs tässä olisi parempaa koulua kuin eläminen puolison kanssa. (Ja tämä nyt ei mitenkään tarkoita sitä, että kaikki pitäisi jakaa tai puhua ääneen puolisolle... Mutta oman elämän kipupisteet, pakostihan ne tulevat näkyviin suhteessa... joko puhuttuina tai piilotettuina. Vanhemmillani ne ovat koko ajan jäytäviä solmuja, piilossa.)

Tunnehuora

Minulla on joitain ystäviä, jotka sanovat vaivattomasti lauseita :"Olen pettynyt kun..." "Iloitsen kun..." "Surettaa että..."

Ja sitten on joitain, jotka kertovat mitä ovat tehneet, mikä elokuva/kirja/levy viimeksi osui likelle, ja sitten taas jatkavat, mitä ovat tehneet (tai mitä muut ihmiset ovat tehneet).

Ensimmäisten kanssa hätkähdän ja havahdun. Niin, noin voi sanoa. Ihan suoraan voi sanoa ilman että ilmaisisi olonsa kautta rantain ja jättäisi kaiken muiden tulkittavaksi.

Helposti peilaan itseäni, olen ensimmäisten seurassa yhtä ja toisten seurassa toista. Haluaisin olla avoin, vilpitön, aito. Liian usein olen sulkeutunut ja välttelevä. Kyselen oikeutusta omille tunteilleni. En oikein tiedä, mitä tunnen, kun haluaisin niin kovin tuntea niin kuin "kuuluu" tuntea, niin kuin oletan muiden haluavan. Taidan olla tunnehuora. Kaikki käy.

Äh. Jospa muistaisin, että tätäkin asiaa voi opetella. Vähintäänkin voin opetella irti siitä, että olisi "oikeita" tai "vääriä" tunteita. Ennakolta kaikki iso ja tärkeä huolestuttaa minua. Niin kuin nyt viime syyskesälle huolestuttivat häät - entäs jos ei tuntuisikaan sitten miltään sinä viikonloppuna (tai pahempaa, entä jos vain surettaisi ja ahdistaisi), entä jos pitäisi näytellä onnellista?

Yhtenä hetkenä sinä viikonloppuna olin pudota ulos tunnekartalta. Olin rautatieasemalla, odotin vanhempiani. Junasta tuli vain äiti, ei isää.

Äiti tuli hiukset hajalla kohti:
Ei pappa tullu.

Teki mieli huutaa tai ulvoa. Olisin halunnut isän! En halunnut paritonta äitiä, joka kaikessa parittomuudessaan tarvitsi minua seuraksi. Olin päässäni käsikirjoittanut paikat vanhemmille ja käsikirjoitus hajosi, kun isä puuttui. Jos etukäteen olisin tiennyt, ettei isä lähde, olisin - en tiedä. Ahdistunut vähintäänkin. Yrittänyt kieltää äitiä tulemasta. Pelännyt että jokin menee hirveästi pieleen.

Pelkään äidin kanssa jotakin epämääräistä katastrofia. Olen pelännyt pienestä asti. En muista, että oikeita katastrofeja olisi tapahtunut. Silti pelkään.

Vierailun jälkipyykki, osa 2 - mummu hukassa

Hui.

Puoli tuntia sitten olin vetku ja vapiseva, kuuntelin sängyltä kun mies soitti järjestelmällisesti kännykällä numerosta toiseen: vr - hätäkeskus - poliisi.

Puolta tuntia aiemmin kännykkäni oli soinut, isä siellä soitteli. Kysyi, mikä on kun vaimo ei ole tullut kotiin. Isä oli ollut asemalla vastassa, juna oli tullut ja mennyt, vaimo ei. Isältä oli kestänyt jonkin aikaa selvitä kotiin ja hämmennyksissä etsiä numeroni ja soittaa. (Jonkin aikaa tarkoittaa tässä puoltatoista tuntia.)

Ontto tunne mahanpohjassa, sinne tänne koikkelehtivia ajatuksia.

Sanoin että äiti kyllä lähti, lähti sillä junalla jota isä oli vastassa. Liekö sitten vahingossa mennyt pääteasemalle asti (eli seuraavaan kaupunkiin). Mutta matkan piti olla tuttu. Kotikaupungin aseman piti olla vieläkin tutumpi. Ehkä äiti oli nukahtanut tai saanut sairaskohtauksen tai --?

Lupasin soittaa, kun tiedän enemmän.

Seuraavaksi mies toimi. Lopputulema oli, että kahden piirin poliisit hälytettiin etsimään miehen anoppia, siis minun äitiäni, ikää 76 v, pituutta puolitoista metriä, pitkä pomppa, hattu ja käsilaukku. Jospa hän jostain syystä olikin poistunut junasta jo edellisellä asemalla? Tosin se edellinen asema oli lähempänä kuin pääteasema - hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla jo kotona, vaan ei ollut.

Soitin isälle uudestaan, kerroin että äitiä etsitään. Isä kuulosti omalta itseltään - mietin, pitäisikö minun lähteä vielä tänään sinne hänen luokseen. Ei tuntunut hyvältä ajatus hänestä yksin kotonaan. Vielä pahemmalta tuntui ajatus äidistä jossakin epämääräisessä paikassa, eksyksissä junan ulkopuolella.

Kas, kesken puhelun isän ovelta kuului krapinaa. Kadonnut mummu - siis anoppi - siis äitini - siis isäni puoliso - tuli sisälle. Meriselitys kuului näin:

Hän oli yrittänyt poistua kotikaupungin asemalla junasta, mutta temponut kiskojen puoleista ovea - eihän se aukea, turvallisuussyistä. Siinä hötäkässä oli ollut joku toinenkin, joku mies, ovenripaa kiskomassa. Juna ehti lähteä asemalta ja ovi pysyi kiinni. Konduktööri tuli paikalle myöhemmin, sanoi että nyt mennään pääteasemalle asti (Ja mää olin oikeen vihanen sille!) Pääteasemalla äiti oli toimertunut ottamaan taksin. Meidän logiikalla taksilla olisi saman tien voinut ajaa kotiin asti, mutta äitipä körötteli sillä pääteaseman linja-autoasemalle ja linja-autoasemalla taas hän yhytti pikavuoron, joka oli lähtemässä kotikaupunkiin puoli tuntia myöhemmin (Ja se bussikuski anto mun istua autossa lämpimässä odottamas!)

Happy end. Mitä tästä opin? Kaikesta huolimatta välitän äidistäni ja menen sekaisin siitä ajatuksesta, että hän harhailisi yksikseen pimeässä vieraalla paikkakunnalla. Ja äiti (se avuton ja arka olento) oli ollut kerrassaan toimelias ja kykeneväinen oudossa tilanteessa. Kummallista on elämä.

Parisuhdeteoriaa

Ajatukseni ystävästä johtivat lopulta ajatuksiin parisuhteesta.

Hyvässä parisuhteessa on molemmilla tilaa olla ja elää. Ollaan yhdessä, on yhteisiä asioita - ja on myös molemmilla omia, yksityisiä juttuja. Yhdessä ollaan vapaasta tahdosta.

Minua ahdistavat riippuvaiset parisuhteet. Jos jompi kumpi on toisesta kovin riippuvainen taloudellisesti tai henkisesti, niin missä on vapaa tahto? Jos "ei voi erota" siksi, että asunto menisi erossa alta ja puolison palkkatuloon perustunut talous romahtaisi, tai siksi, että pelkää oman tai toisen hengen puolesta, niin millä perusteella silloin on suhteessa?

Vanhempieni liitossa äiti ei käynyt töissä syntymäni jälkeen. Äiti myös eristäytyi kotiin - hänellä ei ollut ystäviä tai kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloudellisesti äiti oli täysin riippuvainen isästä ja siitä, että isä kantoi palkkarahat kotiin. Käytännössä isä oli antanut äidin "tehtäväksi" hoitaa laskut ja muut juoksevat menot perheen tililtä, joka tarkkaan ottain oli isän palkkatili. Äiti nuukaili omia henkilökohtaisia menojaan - en tiedä, johtuiko nuukailu siitä, että hän piti säästäväisyyttä hyveenä, vai eikö hänellä mielestään ollut lupaa käyttää miehen ansaitsemia rahoja itseensä.

Aika nuoresta alkaen kävin isän kanssa keskusteluja isän ja äidin parisuhteesta (tämä on kai tavallisempaa toisin päin, niin että äiti ottaa tyttären uskotukseen). Isä sanoi minulle monesti, että jos hän olisi nuorempi, niin hän olisi jo eronnut. Ja hän sanoi myös, ettei voi erota, kun "ei äiti pärjäisi yksin". Minulle ei tarkkaan ottain selvinnyt, tarkoittiko isä taloudellista vai henkistä selviämistä. Ehkä molempia.

Itse olin mennä sekaisin siinä vaiheessa, kun olimme muuttaneet yhteen, kesäloma oli loppunut ja miehellä työ oli alkanut. Tajusin, että minähän olen kotona. Ja minunhan tässä nyt "kuuluu" hoitaa koti, muuten en hoida mitään osaa yhteisestä projektista. Mies kävi töissä eikä juurikaan osallistunut kotitekemiseen sitten työpäivien jälkeen. Meillä oli omat pankkitilit, joten miehen palkka meni miehen tilille. Vuokra maksettiin puoliksi ja ruokalaskua maksoi se kulloinenkin kaupassa kävijä.

Heti ensimmäisten kuukausien jälkeen minua alkoi ahdistaa helvetisti. Ahdisti se, että jos tilanne jatkuisi samanlaisena, niin minun pitäisi pyytää mieheltä "ruokarahaa" - hänellä kun oli minun työttömyyskorvaustani isommat tulot ja olin ihan kohta putoamassa harkinnanvaraiselle työmarkkinatuelle, jossa myös avopuolison tulot vaikuttivat korvaukseen. Ahdisti myös se saakelin kodinhoito. Ahdistuksen keskellä en saanut sanaa suustani - vaikka miten olisin muotoillut, niin olisi tullut vain vihaisia puhauksia suustani - ja kuvittelin jo ne miehenkin vihaiset puhaukset.

Olen aika vakuuttunut siitä, ettei minun pääni (tai miehenkään pää, sen puoleen) olisi kestänyt minun jatkuvaa työttömyyttäni. Se muistutti minua liikaa vanhempieni asetelmasta ja pakotti minua kovin äitini kaltaiseen rooliin. Jossain kohdin minua on tainnut auttaa se, että otan aika lailla huonosti vastuuta yhteisten asioitten hoidosta. Tiedän tuttuja ja tutun tuttuja, joissa nainen hoitaa kaikki kodin asiat ja pyörittää arkea aika lailla suvereenisti, mies on statisti siinä sivussa. En ymmärrä, miten ne tutut sietävät sitä sietämätöntä yksinäisyyttä, joka moisesta tulee. Kenties he kokevat sitten vastaavasti hallitsevansa arjen ja pitelevänsä tärkeitä nyörejä käsissään. En tiedä. Minä olen jossakin pisteessa yksinkertaisesti lakannut tekemästä ja jonkin aikaa tiskit ovat kasaantuneet ja villakoirat riemukkaasti siinneet sänkyjen alla. Sitten on mies vuorostaan alkanut tehdä ja olen tajunnut, etten ole yksin tässä liitossa.

Kaikenlainen riippuvaisena oleminen herättää minussa vihaa. Että olen vihannut äidin takertumista minuun ja mieheensä, sitä ettei hänellä ole ollut oikein mitään omaa. Että olen vihannut yhtä ala-asteen tuttuani, joka takertui minuun (kulki perässäni esimerkiksi, toisteli sanomiani sanoja ilmeisesti huomaamatta sitä itse ollenkaan, tms). Että olen vihannut myös itseäni, kun tietyissä kohdin olen tunnistanut riippuvaisuutta.

Ja sitten, toisaalta, voiko olla riippumaton muista? Onko se harhaa vaan?

Lapsena on riippuvainen. Mitä pienempi lapsi, sitä riippuvaisempi se on vanhempiensa ja hoitajiensa suojasta. Ehkä siksi olen kuvitellut, että tappaisin lapseni - en siedä sitä, että joku olisi minusta täysin riippuvainen (tai minä olisin jostakusta riippuvainen). Se on hirvittävän pelottavaa, sillä riippuvaisuuden myötä menettää oman itsensä. Minä en ole enää minä, minä olenkin jotakin vasta kun riipun.

Vanhuus

Itkin terapiassa aamulla vanhempien vanhenemista.

Voin maalailla monta ahdistavalta tuntuvaa tulevaisuuskuvaa (tässä olen tosi hyvä). Yksi niistä sai itkemään: jos isä joutuisi sairaalaan kuukausiksi ja vuosiksi, se tuntuisi sietämättömältä.

Isä inhoaa sairaaloita. Lapsuudessani jo isä puhui siitä, miten haluaisi kuolla "saappaat jalassa", ilman joutumista pois kotoa, vieraaseen paikkaan tuntemattomien keskelle. Hän on ollut riittävästi tekemisissä sairaaloiden kanssa jo tähän mennessä, eivätkä kokemukset ole erityisen hyviä. Jos minun pitäisi käydä katsomassa isää hoitolaitoksessa, olisi hirveä katsoa sivusta, kun toinen vaikka kuolisi mieluummin kuin olisi laitossängyssä.

On kai turhaa miettiä ennalta, miten vanhempieni viimeiset hetket kuluvat. Vaikka se olisi turhaa, en osaa olla miettimättä. Olen aika yksin heidän vanhenemisensa kanssa, kun minulla ei ole sisaruksia eikä muuta lähisukua, ihmisiä joiden kanssa voisi jakaa vastuuta tai ihan vain vaihtaa ajatuksia. Ei kai ihme, että terapiassa tämäkin aihe tulee näkyviin.

Eräällä yli 5-kymppisellä ystävälläni on pari vuotta nuoremmat vanhemmat kuin minulla. Ajatukset vanhempien kuolemasta ovat olleet läsnä siitä asti kun olen jollain lailla tajunnut, että he ovat iäkkäitä. Kuulostaa tylyltä sanoa, että odotan heidän kuolemaansa, mutta niin tavallaan teen. Jos on vuosikymmenet pitänyt kuolemaa yhtenä etappina, joka ihan kohta olisi edessä, niin aika jollain lailla pysähtyy. Ei tapahdu se mitä odottaa, eli ei tapahdu "mitään", vaikka tosiasiassa kaikkea muuta tulisi eteen jatkuvasti.

Antaa anteeksi

Voisin antaa itselleni anteeksi.

Antaa anteeksi mitä?

Sen etten osannut nuorena irtautua, sen että jäin kiinni vanhempiin ja jäin kiinni heidän antamiinsa malleihin. Jälkikäteen olen hävennyt sitä, hävennyt aina kun jossakin muualla olen kuullut toisenlaisista ratkaisuista: miten on tapeltu ja menty vaan, vaikka on kielletty. Miten on liftattu ja reilattu maailman ääriin. Miten on oltu 15 v. ja niin rakastuneita, vaikka mamma ja pappa ovat suunnilleen maanneet poikittain rakastavaisten tiellä.

Minulla on 1990-luvulta opiskelijaboksista otettu valokuva, minä ja vanhempani siinä. Olen yli 20 ja ulkoisesti aivan kuin vanhempani, pyylevä ja kumara ja hiukan hämmentynyt ilme naamalla katson kameraan.

Se että lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli tarpeeksi iso irtiotto. Sen isompaan en kyennyt. Olisi ollut liian isoa silloin tajuta, että olen kokonaan erillinen vanhemmistani. Kovin moni teini ei yleensäkään sitä tajua, mutta monelle riittää se, että he seuraavat vanhempiensa jälkiä. Vanhemmille on yleensä luonnollista se, että lapsensa jossain vaiheessa ihastuvat, alkavat seurustella, kenties muuttavat yhteen.

Äitini muutti pois lapsuudenkodistaan, kun hän oli 38 (ja isä oli juuri kosinut häntä). Äiti suhteuttaa kaiken itseensä: äidin silmissä parikymppinen tytär oli kai kuin hiukan isompi lapsi, ei hän sen ikäisenä tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Isä suhteuttaa kaiken itseensä: isä on avioton lapsi ja lapsuudessaan isättömyydestä kärsinyt. Isä on lähinnä pelännyt, että tytär joutuisi raskaaksi. Molemmille naisen seksuaalisuus on ollut mahdollisen häpeän aihe ja se "sopiva" seksuaalisuus kovin kapeaa: ei ole pitänyt herättää huomiota naiseudella (se olisi vaarallista, voisi joutua raiskatuksi tai vahinkoraskaaksi).

Tuosta on kovin pieni matka siihen, että häpeää omaa sukupuoltaan ja kokee sen uhaksi. Kaikki oikeastaan olisikin hyvin, jos olisi sukupuoleton.

Jotenkin noin sen teini-iässä päättelin: on turvallista olla sukupuoleton. 1980-luvulla oli ensimmäinen aids-epidemia ja valtio päätti valistaa turvaseksistä niin, että kaikille teineille postitettiin ilmainen valistuspaketti, mukana kondomi ja esitteitä. Vanhempani ilmoittivat ykskantaan, että se on heidän mielestään minulle tarpeeton enkä saa sitä. Tuostakin jutusta myöhemmin mietin, miten voin olla niin alistuvainen, etten edes yrittänyt protestoida. Mutta ei minulla tainnut olla eväitä protestiin - en voinut puolustaa omaa seksuaalisuuttani tai tarvetta tietää tai yhtään mitään, kun koko asia tuntui olevan jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla "huono".

Minulle jäi tilaa vain kirjoissa. Luin kaikkea, tosin en juurikaan rakkausromaaneja tai harlekiineja. Luettuna seksuaalisuus ei hävettänyt, oikeassa elämässä kyllä.